Miten kävi edistyksen?

Jäikö edistys jo pois muodista?

Luulen, että historioitsijat tulevaisuudessa, unohdettuaan historiankirjoituksen rönsyilevät syrjäpolut, taas pyrkivät muodostamaan Pentti Renvallin aikoinaan määrittelemiä rakennekokonaisuuksia. Kun he silloin yrittävät sijoittaa niihin meidän aikakauttamme, he ehkä toteavat, että se oli hyvin syvää murroskautta, jolloin Euroopan vuosisatainen rationaalinen edistysajattelu koki katastrofin.

 Ehkäpä murros tapahtui suunnilleen 2000-luvun alussa, paradoksaalisesti pian sen jälkeen kun Francis Fukuyama oli ehtinyt julistaa historian loppuneen. Ymmärrän, että Fukuyama ajatteli valistuksen projektin voittaneen ja jatkavan sen jälkeen kukoistustaan hamaan maailman tappiin saakka. Ehkä kuitenkin kävi niin, että projektin loppuun saattaminen merkitsikin sen tyhjenemistä. Yksi tie oli kuljettu loppuun eikä sille jatkoa näkynyt. Nyt olemme vielä liian lähellä asioita pystyäksemme tätä näkemään.

Edistys on länsimaisessa kulttuurissamme ollut kauan keskeinen avainkäsite. ”Vanhanaikaisuus” on riittänyt minkä tahansa asian mitätöimiseen aivan viime aikoihin asti. 2000-luvun autot ovat varmuudella tehokkaampia kuin 1950-luvun mallit, vaikka näyttäisivät tylsemmiltä. Nykyiset puhelimet ovat jotakin aivan muuta kuin 1980-luvun kapulat, puhumatta 1800-luvun telefooneista. Ja onhan aikamme yhteiskunta kaikkien hyvyyksiensä suhteen historiassa aivan omaa luokkaansa ja vuosi vuodelta parempi! Kurja se poliitikko, joka on edistyvää kehitystä vastustanut!

Pitkään tähän tilaan jo saatiinkin pyrkiä. Edistysajatus nousi lähtökiitoon valistuksen aikana. Jo aiemmin toki uskottiin maailman kehittyvän eli siis tavallaan edistyvän Jumalan suunnitelman mukaisesti kohti loppuaan eli tuomiopäivää. Varsinaista kulta-aikaa oli kuitenkin vaikea sijoittaa tuohon ilmestyskirjan maisemaan, koska kaikkien ei vielä tuolloin kerrottu pääsevän taivaaseen. Harva myös lienee ollut tässä suhteessa ihan varma itsestään. Se oli vielä sitä aikaa se, ja yhteiskunnan alemmissa kerroksissa se jatkui vielä viime vuosiin saakka.

Sen sijaan kulttuurin huipulta katsoen, eritoten renessanssin perspektiivistä kulta-aika näytti olevan antiikin ylittämättömien saavutusten maailmassa. Niitä voitiin jäljitellä, mutta tuskin ylittää. Klassisen Kreikan helleenistä kautta jokaisen sivistyneen ihmisen oli pakko kunnioittaa suurena aikakautena, jonka tasolle voitiin pyrkiä, mutta tuskin kauemmas päästä.

Valistus alkoi jo olla itsevarmempi, mutta sitäkin aikakautta kalvoi epäilys omasta turmeltuneisuudesta, minkä Rousseau toi kaunopuheisesti esille. Ehkä olisikin parempi olla jalo villi tai vaikkapa Swiftin kuvaama jalo hevonen kuin kulttuurikehityksen turmelema ihminen? Ihminen taisi pohjimmiltaan olla suuri paska ja yhä pahemmaksi tulossa? Niin sanottu edistys saattoikin viedä väärään suuntaan. ”Ihmiset lisääntyivät ja sitä mukaa myös heidän pahuutensa” toisteli myös 1800-luvulta oppinsa ammentanut mummoni lehteillessään virsikirjaansa. Hän kuului vielä ns. pitkään keskiaikaan.

Nicolas de Condorcet, joka tapauksessa, uhkaavaa teloitusta pakoillessaan vuonna 1794 rohkeni luonnostella ja perustella ihmishengen edistyksen suuret linjat ja näki niissä selvän edistyvän suunnan kohti parempaa. Seuraavana vuonna postuumisti ilmestyneessä teoksessaan Esquisse d'un tableau historique des progrès de l'espirit humain hän otti kantaa myös rotujen ja sukupuolten tasa-arvoisuuden puolesta. Ihmisjärjen kehittyessä tulisivat myös yhteiskunta ja ihminen paremmiksi ja tasa-arvo lisääntyisi hyvien kesken.

Toki hän oli vain yksi monista edistykseen uskovista. Taantumus alkoi Ranskan vallankumouksen aikaan jo muodostua äärimmäiseksi kirosanaksi ja siitä pitäen edistysuskoiset ovat halunneet leimata konservatiivejakin ihmiskunnan vihollisiksi. 1800-luvulla sama meno vain yltyi ja sai yhä lisää potkua tekniikan hurjasta kehityksestä. Järjen hedelmäähän se oli kaikki tyynni. Edistysuskon kruunasi lopulta 20. vuosisadan marxilainen totalitarismi, joka pyhitti itsensä historian mandaatilla absoluuttisen järjen olennoitumaksi ja demonisoi vastustajansa, jotka tietenkin asianmukaisesti tuhottiin.

Ei ole mikään uutinen, jos sanotaan, että valistuksen projekti on nyt kriisissä ja edistysusko sen mukana. Rationaalisuus ja tasa-arvo ovatkin yhteiskunnassa toteutuneet siinä määrin, että kehityksen edelleen jatkaminen samaan suuntaan tuottaa pelkästään surkuhupaisia tuloksia ja kääntyy vastakohdakseen.

Meillä ei enää liene erityistä aihetta olettaa, että tulevaisuus olisi luonnonlain varmuudella rationaalisempi tai ainakaan tasa-arvoisempi kuin nykyhetki. Monet eivät ehkä pitäisi sellaista mahdollisuutta edes kovin suotavana, vaikka näille käsitteille keksitään yhä keinotekoisempia sisältöjä ja voivotellaan, että ne ovat vielä kovin kaukana toteutumisestaan. Demokraattisen Kamputsean jäljet kuitenkin pelottavat ja monet muistavat vielä, miten naapurissa julistettiin, että puolue on aikamme järki, kunnia ja omatunto. Se oli joka suhteessa huono noissa rooleissa.

Edistyksen polku on yksinkertaisesti käyty loppuun siinä mielessä kuin se joskus ymmärrettiin. Niin sanottu pitkä keskiaika on väistynyt rationaalisuuden tieltä ja uskonnon valta ulottuu enää vain marginaalisiin aineksiin.

Uusi irrationalismi on kuitenkin nopeasti kasvamassa. Synkretistiset huuhaaliikkeet ovat monessa maassa jo suurempi todellisia uskovaisia yhdistävä tekijä kuin varsinainen kirkko. Wiccat ja muinaisuskovaiset, puunhalaajat ja Gaian palvojat heittävät nyt tietoisesti aivot narikkaan ja hyppäävät hulluuden piiriin elämyksiä hakemaan. Perinteinen uskonto mysteereineen on heille aivan liian vaikea, vaativa ja liian vähän palkitseva. Järki taas ei lupaa mitään innostavaa.

Rationaaliseksi kansalaisuskonnoksi ei enää ole tarjolla edes tuota taannoista eskatologista marksismia puolueeksi nimitettyine kirkkoineen. Myöskään isänmaa ei enää sytytä joukkoja ainakaan ellei saada aikaan sotaa, luoja siltä varjelkoon. Tarjolla elämäntehtäväksi olisi vielä mammonan lisäämisen mahdollisuus, mutta se ei enää voi mainittavasti lisätä hyvinvointia eikä lupaa mitään elämää suurempaa. Päinvastoin se uhkaa koko maailmaa turmiolla. Sitä paitsi mammonan lisääntyminen juuri täällä meidän kulttuurissamme ei enää ole ilmeinen kohtalomme. Sen väheneminen on jopa todennäköistä.

Itse asiassa meillä on jo hyvän aikaa vaikuttanut suuntaus, jota voisi nimittää taantumukselliseksi hurmahenkisyydeksi. Yleensä vihrein tunnuksin varustautuneet ihmiset, enimmäkseen nuoret, kieltävät aineellisen kasvun arvon ja pyrkivät palaamaan yksinkertaisempiin oloihin. Usein liike saa kvasiuskonnollisia muotoja etenkin ruokavalioon liittyen. Muitakin tabuja kannatetaan ja usein hyvin kiivaasti, ydinvoiman vastaisuudesta turkisten tuomitsemiseen, rokotusten hylkäämisestä lisääntymisestä luopumiseen.

Pyritään siis takaisin, pois sivistyksen turmeluksesta, kuten Rousseau kerran. Uutuutena kuitenkin on, ettei ”luonto” enää riitä esikuvaksi, siihenhän toki kuuluvat tappaminen ja lisääntyminen aivan keskeisesti. Hurmahenkisessä taantumuksellisuudessa on vahva luonnottomuuden elementti sen tunnuksista huolimatta.

Tämän liikkeen syvin eetos on joka tapauksessa jyrkässä ristiriidassa vanhan edistysajattelun kanssa. Paradoksaalista kyllä, siihen pyritään kuitenkin kaikesta huolimatta ymppäämään vanhan edistyksen tasa-arvopyrkimystä, joka nyt ulotetaan erityisesti marginaaliryhmiin, vammaisista ja perversseistä aina mielipuoliin ja pummeihin. Ilmeisesti tällä taholla uskotaan taantumuksen voivan jotenkin yhdistyä edistykseen, kunhan asia oikein oivalletaan.

 Näyttää siltä, että valistuksesta juontuvan edistyksellisen rationaliteettipyrkimyksen rinnalla kehittynyt taantumuksellinen rousseaulainen sivilisaation vastaisuus on tässä devotio modernassa nyt voittanut kasvinkumppaninsa järjen 10-0. Suunta on siinä joukossa jo kääntynyt.

Foucaultilainen antirationalismi on luonnollinen metodi ja liittolainen niille, jotka kokevat länsimaisen rationaalisen kulttuurin liian pitkälle kehittyneenä, ahdistavana ja riittämättömänä. Kaikesta historismista ja rationaalisuudesta vapaana se toimii aina kun tarvitaan argumentteja sen osoittamiseksi, ettei sivilisaatiomme ansaitse kunnioitusta eikä edes hyväksyntää.

Uskonnollisista merkityksistä tyhjentynyt kulttuuri ei enää tunne kulkevansa kohti Ilmestyskirjan viimeistä tuomiota, mutta toisaalta tämä järkeen pettynyt uusi maailma ei myöskään enää lainomaisesti tunne edistyvänsä kohti kultakautta. Tuo tarunomainen utopia sijoitettiin aikoinaan usein vuoteen 2000. Ehkäpä se itse asiassa toteutuikin juuri silloin ja sitten kaikessa hiljaisuudessa jäi taa?

Nykyinen etujoukkomme joka tapauksessa näyttää kokevan, että ihmiskunta luisuu kohti rotkoa ja tulee tuhoutumaan ennemmin tai myöhemmin. Tällä ikävällä matkalla kannattaa kaikin mokomin jarruttaa kaikkea kehitystä ja niinpä taantumuksen ja takapajuisuuden etumerkistä edistyksen sijasta tulee a priori positiivinen.

Usein hämmästellään sitä, että viherradikaali suuntaus viihtyy niin hyvin maahamme hakeutuvien islaminuskoa tunnustavien henkilöiden kanssa. Asia on sikäli mystinen, ettei tämä tulokkaiden joukko suinkaan ole kiinnostunut ekologisesti kestävästä kulutuksen vähentämisestä tai tasa-arvon äärimmäisestä venyttämisestä ad absurdum. Itse asiassa se on aivan päin vastaisella kannalla, kiivaastikin.

Ehkäpä tämä ilmiö saa selityksensä siitä, että noita toisen sivilisaation piiristä saapuvia tulokkaita pidetään alentuvasti jonkinlaisina autenttisina jaloina villeinä, jotka antirationaalisuudessaan aidosti edustavat sellaista mennyttä maailmaa, joka näyttää väikkyvän taantumususkon elähdyttämien radikaalien ihanteena.

Olihan toki kerran sellainenkin kultainen tai ehkä paremmin vihreä aika, jolloin ihminen ei polttanut hiiltä eikä öljyä eikä elänyt yli varojensa. Lienee myös selvää, että sen rippeitä vielä löytyy jostakin vuoristojen syrjäkulmilta ja siis myös meille hakeutuvien turvapaikanhakijoidenkin joukosta. Sen sijaan sieltä ei löydy sitä rationaalisuutta ja tasa-arvoajattelua, joka lännessä kehittyi 1700-luvulta lähtien. Perinteisestä näkökulmasta tämä on hyvin pitkä miinus, mutta lunatic fringe näkee sen plussana.

Mikäli haalimme tänne suuria alakulttuureita takapajuisista maista, ei meidän tietenkään kannata olettaa, että he jakaisivat kanssamme sen rationaalisuden, joka kehittyi läntisen edistyksen myötä vuosisatojen mittaan. Lienee kuitenkin myös yhtä turhaa odottaa, että heidän uskonnollinen taantumuksellisuutensa tukisi viherradikaalia, luonnotonta taantumuksellisuutta, ainakaan pitemmän päälle.

Ehkäpä heikot ja vahvemmatkin signaalit paljastavat, että jo nyt on syntynyt tilanne, jossa rationaalisuus on yhä huonommassa huudossa ja jossa klassinen edistysajatus on menettänyt merkityksensä. Sen sijaan yhteiskunnassa kilpailevat keskenään vihamieliset ja toinen toistaan taantumuksellisemmat ryhmittymät. Siinä dystopiassa konflikteja ei kyetä ratkaisemaan rationaalisesti, koska kummallakaan osapuolella ei ole siihen halua eikä valmiuksia. Argumenttien sijasta mellakoidaan, uhriudutaan ja kahliudutaan ketjuilla milloin minnekin. Tulevaisuudelta ei tavoitella enää mitään nykyistä parempaa eikä menneiden sukupolvien saavutuksia kiitetä, vaan herjataan niitä. Rationaalisuuden sijasta nostetaan jalustalle mielettömyys kaikissa muodoissaan.

Silloin, kuten tulevien aikojen historioitsija kukaties voi todeta, järjen aikakauden voidaan lopullisesti katsoa päättyneen. Siitä, mikä nyt näyttäisi olevan ehkäpä vain lunatic fringen mellastusta, tulee ankaran suvaitsematonta valtavirtaa, joka ehdoin tahdoin tuhoaa sen, minkä rakentamista länsimainen sivilisaatio kerran piti suurena tehtävänään.