Tupakoinnin kauhistuksesta ja piipusta

Piipunpolton hurma ja turma

”Täällä haisevat savukkeet ja muut saasteet” kirjoitti joskus sikareita harrastava Pertti Nieminen. Savukkeen tuoksua pitävät ymmärrettävistä syistä iljettävänä itse polttajatkin. Harva sen sijaan inhoaa hyvän sikarin tuoksua, vaikka ei alaa sen kummemmin ymmärtäisi.

On aina säälittävää nähdä tupakoivia nuoria. Nuori nainen, joka aamutuimaan polttaa ulkona savuketta on erityisen säälittävä näky. Se tuli mieleeni siksi, että he taitavat olla enemmistönä tämän barbarian lajin harjoittamisessa. Tyhmyys taistelee siinä etusijasta vastuuttomuuden kanssa ja kaiken kruunaa se vastenmielinen löyhkä, jonka tuo harrastus levittää ympärilleen.

Barbariasta tuossa on kyse siksi, että aivan erityisesti savuke ja nimenomaan ulkoilmassa ja kaiken huipuksi aamulla maistuu kuvottavimmalta ja sen herättämän luontaisen vastenmielisyyden voi voittaa vain raaka himo, joka kohdistuu opittuun tarpeeseen saada verisuonet supistumaan ja pää hieman sekaisin. Mikäli katsotaan, että makuja on monenlaisia eikä yhtään niistä voi pitää toista parempana, voidaan tehdä kokeita. Viattomat luontokappaleet lienevät puolueettomia makutuomareita. Puhaltakaapas kokeeksi savua päin koiran tai kissan jaloja kasvoja ja lukekaa tuomio niistä.

Kuitenkin ihminen, mikäli hän nyt joka tapauksessa haluaa vakavasti vaarantaa terveytensä, voisi tehdä sen paljon miellyttävämmin kuin savukkeella, itse asiassa jopa hyvin nautinnollisesti. Myynnissä on yhä piippuja ja sikareita, jotka myös antavat kaivatun nikotiiniannoksen hiilimonoksidin kera, mutta sen lisäksi myös paljon muuta.

Poltin itse piippua päivittäin jo viisitoistavuotiaasta. Isäni, joka oli ollut oman isänsä jyrän alla, antoi pojalleen vapauden, vaikka yritti joskus puhua järkeä, mikä ei tietenkään mennyt perille. Polttaminen tuntui komealta ja aikuiselta ja itse asiassa oli kyllä myös melkoinen nautinto.

Ensimmäiset sätkät tietenkin maistuivat hirveiltä, mutta kun niitä poltti riittävästi, alkoi asiaan tottua. Ensimmäinen päivä helvetissäkin kuuluu olevan ankein.

Sattumoisin juuri tuohon aikaan levisi kuitenkin yli maamme piipunpolton muoti ja halpoja piippuja oli joka kioskissa. Dollar-nimisissä mehumaijoissa oli jopa kopan alle sijoitettava suodatin, jonka toivottiin keräävän ns. piipunhikeä valumasta taskuihin ja polttajan suuhun. En tiedä, sillä en alentunut tuon merkin käyttäjäksi. Verrattomasti hienompi oli ainakin minun mielestäni jo nimeltäänkin ranskalainen Ambassadeur, jossa oli kyllä myös ruuvattava koppa, mutta ei mitään filttereitä. Varsikin oli tehty rilsan-nylonista ja oli joustava, joten piippu ei katkennut ikäkauden monissa reippaissa harrastuksissa. Oikeastaan se ei siis ollut hieno kapistus ollenkaan, mutta toista sentään kuin savuke.

Ambassadeur-piippuja oli kahta laatua: Junior ja Universal. Jälkimmäisessä oli mutkikkaan tunnelin sisältävä liitoskappale, joka pitkitti savun matkaa keuhkoihin monella sentillä. Siihen jäi myös paljon tervaa. Vähä-älyinen nikotinisti saattoi tuota vehjettä puhdistaessaan aina kiittää luojaa siitä, ettei tämäkään saasta nyt sitten tullut keuhkoihin. Vaikka itse asiassa sinnehän sitä tervaa juuri pyrittiin saamaan ja se oli koko asian katala idea.

Mutta piipunpoltossa, toisin kuin savukkeiden typerässä käryttämisessä, ei koko idea rajoittunut tervan ja häkäkaasun hankkimiseen keuhkoihin niin sanottujen säväreiden saamiseksi. Totta kyllä: kunnon piipunkoppaan mahtui aina sellainen latinki, että pari kunnon henkosta riitti saattamaan riuskan nuorukaisenkin muutamaksi sekunniksi hämärän rajamaille. Byrokraatit, jotka rajoittivat savukkeiden nikotiinipitoisuutta, eivät mahtaneet mitään sille, että piippujen kaliiberia ei kukaan voinut valvoa ja niinpä on yhäkin mahdollista saada millä tahansa piipputupakalla paljon hurjempi vaikutus kuin millään koskaan myynnissä olleella savukkeella.

Mutta piipun teho enempää kuin makukaan ei rajoittunut tupakan määrään. Piippuja piti tietenkin sitten vanhemmiten olla monta. Briar-koppa oli hyvä ja varmaankin vastasi vänrikki Stoolin käyttämää niveräpiippua. Koppien aatelia oli toki merenvahapiippu, jonka tunnemme myös Runebergilta:

Mull’ oli ”Gävlen vaakunaa”

ja piippu merenvahaa

Stool poltti kotitupakkaa,

ellei pulaa pahaa…

Yhtä hyvä oli briar-kopan sisällä joskus oleva merenvahasisus. Savut olivat maukkaita, jos tupakka oli hyvää ja sopivan kosteaa eikä piippu kostunut liikaa. Liitupiippuja ei tullut koskaan kokeiltua.

Mutta, jos ihan suoraan sanotaan, parhaan nautinnon sai useinkin hieman kosteasta piipusta, jossa oli paksu karstakerros. Kun sellaiseen koppaan pani sopivaa tupakkaa ja järjesti riittävän vedon, syntyi aivan erityinen reaktio. Itse karsta alkoi palaa ja antoi olosuhteista riippuen erilaisia makuja. Parhaimmillaan kyseessä oli varsin vaikuttava cocktail, jossa varsinaista tupakan makua ei juuri erottanut, vaikka se tietenkin oli ollut avainasemassa koko asian valmistelussa.

Oliko tämä ilmiö sukua ns. nokivalkealle? Silloinhan uunin piippuun karttunut noki alkaa palaa erittäin kuumalla liekillä ja saattaa hajottaa koko piipun. Kyllä minultakin joku piippu paloi pohjasta puhki, mutta en muista siihen liittyneen hallitsematonta, mustaa katkua syöksevää valoilmiötä.

Tupakkaahan oli monenlaista. 1960-luvun alussa parhaimpiin kuuli Sailor ja huonointa oli Jukka, joka oli myös halvinta. Jymy oli jo kalliimpaa ja India, jota koristi klipperin kuva oli aika laadukasta, paitsi että se oli herkkää kuivumaan. Indian kaltainen shag-tyypin tupakka paloi kuivana kuin ruuti ja maistui melkein yhtä tympeälle kuin savuke. Mutta sen saattoi pitää kelvollisena kostuttamalla vaikka omenanviipaleilla ellei nyt ollut käytettävissä vaikkapa rommia. Ja mistäpäs sellaista herkkua olisi pojankoltiaisilla ollut.

Parasta ja kalleinta oli peltipurkissa myytävä navy cut Capstan, joka säilytti tuoreutensa ja oli todellista luksusta, jota polttaessaan tiesi myös tekevänsä samaa kuin brittiläiset merisotilaat, mikä kuulosti melko komealta. Sellainen joka tapauksessa oli kuvattu purkin kanteen.

Jo 1960-luvun alussa tulivat markkinoille maustetut tupakat, jotka olivat aluksi hyvin suosittuja. Skottiruutuisessa pakkauksessa myytävä Clan tuoksui ja melkein maistukin toffeelle ja veti monia piipunpolton pariin. Se oli kuitenkin kuivumiselle arkaa shagia eikä muutenkaan oikein kunnon tavaraa.

Taidettiin päästä jo 1970-luvulle, kun kauppoihin ilmestyivät MacBarenin monet vallan mainiot laadut. Ne olivat pakkauksissaankin yleensä tuoreita. Lisäksi tuli uusia, nyt jo kohtuuhintaisia peltipurkkilaatuja, joita kelpasi maistella piippulevolla milloin missäkin. Kuten Runebergin von Fieandt, myös moni muu parkkiintunut piipun polttaja liitti mielellään polttamisen myös moniin jännittäviin hetkiin. Oliko kunnon myrskykään paljon mitään ilman piipunhenkosia. Tosin sytyttäminen ja polttaminenkin saattoivat silloin vaatia melkoista kekseliäisyyttä.

Näinhän arvioi Johan Ludvig tuota von Fieandtia:

"Annorlunda kriget gått,
Om en general man fått,
Som förstått värdera tiden,
Och som rökt tobak i striden."

Piiputtelun varsinainen käyttö ainakin minun mielestäni liittyi kuitenkin siihen, että sen avulla toimitettiin ylimääräinen annos verta aivoihin silloin kun ne, esimerkiksi tukevan aterian takia, olivat vaarassa jäädä riittävää happea vaille, kun vatsa vaati omansa. Syntyi jopa ilmeisen virheellinen mielikuva siitä, ettei ajatustyö oikein voi edes sujua ilman piippua.

Verrattuna savukkeiden polttamiseen piiputtelu oli toki aivan eri maailmasta. Vanhana nikotinistina tiedän kyllä senkin, miltä savuke maistuu, sillä niin sanoakseni hätätilassa sitä oli joskus poltettava. Tai siltä se tuntui. Eihän kukaan sitä suuhuni työntänyt. Yleensä tartuin savukkeeseen asianmukaisella vastenmielisyydellä ja musersin tupakan piippuuni. Kurjempaa piipputupakkaa en muista koskaan polttaneeni.

Joskus Neuvostoliitossa kyllä poltin pakon edessä hieman savukkeitakin, yleensä papirosseja. Lempimerkkini oli Belomorkanal, mitä venäläiset ystäväni kauhistelivat, sehän oli rahvaan mahorkkaa. Mutta se oli sentään todella vahvaa, etenkin kun sitä ensin vähän poltti, sitten sammutti ja sytytti uudelleen. Silloin oli sätkässäkin jo potkua. Ja se jännittävä turkkilaisen tupakan maku oli jotenkin romanttinen, siis kauhuromanttinen. Voi melkein kuvitella itsensä 1930-luvun kanavatyömaalle. Mutta oli neuvostojen maassa joskus jostakin saatavissa jopa oikeaa piipputupakkaa, tjutjun. Zolotoje runo oli aivan kelvollista.

Poltellessa vuosikymmenet vierivät melko rattoisasti ja piippu toimi rattoisana toverina, jonka kataluutta ei tullut ajateltua. Mutta sitten järki palautui, kovin pitkällä viiveellä, myönnetään. Otin ja lopetin koko polttamisen tykkänään. Syytä on turha kertoa. Jokainen normaalijärkinen ihminen ymmärtää, ettei kenenkään koskaan pitäisi tehdä itselleen mitään niin pahaa kuin mitä tupakointi on. Ymmärtää ja tekee silti. Nauttii kulloisenkin hetken henkosista ja toivoo, ettei siitä mitään ikävää seuraisi, vaikka tietää, että kaikki todisteet puhuvat tätä uskoa vastaan.

Aina voi toivoa olevansa juuri se harvinainen yksittäistapaus, poikkeus, joka vahvistaa säännön. Niinpä voi aina vähintäänkin toistaiseksi vielä vähän aikaa jatkaa sillä tiellä, joka jossakin vaiheessa tuottaa katastrofaalisia seurauksia. Tämä ei ole vain hölmöjen ja vastuuttomien yksilöiden ongelma. Emmekö näe saman koko ajan toteutuvan kaikkialla koko inhimillisen toiminnan piirissä? Hullujako me olemme?