Ryssänpelon paluu

Se hirveä ryssänpelko palasi taas, mutta milloin?

Kun yritän haarukoida sitä aikaa, jolloin kaikki muuttui, tulevat tietenkin ensimmäisinä vastaan vuosi 2014 ja siihen kuuluvat Ukrainan tapahtumat Krimin liittämisineen.

Kaikki ei kuitenkaan tainnut muuttua vasta silloin. On totta, että vielä vuonna 2013 julkaistessani kirjani Ryssäviha. Venäjän-pelon historia, koko ilmiöön, russofobiaan suhtauduttiin etupäässä huvittuneesti. Kaikki tuntui normaalilta ja suhteet olivat sellaiset kuin hyvien naapurien kesken kuuluukin.

Puolet suomalaisista kertoi ajattelevansa venäläisistä myönteisesti tai erittäin myönteisesti ja erittäin kielteisiä näkemyksiä oli vain kolmella prosentilla. Lopuista neljännes oli välinpitämättömiä. Luvut lienevät samaa tasoa kuin minkä tahansa kahden eurooppalaisen naapurimaan vastaavat. Norjalaiset ja ruotsalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset belgialaiset ja belgialaiset ovat kautta aikojen erottautuneet toisistaan ja se ilmenee väistämättömästi myös siinä, missä määrin itse kukin ilmaisee ”pitävänsä” naapurista.

Itse asiassa olisi hieman kummallista, mikäli Suomi-Ruotsi–maaottelun aikana haastateltujen enemmistö puolin ja toisin ilmoittaisi pitävänsä kovasti vastapuolesta. Ja meillähän on Ruotsin kanssa ollut menossa ikuinen maaottelu jo vuosisadan verran. Puhuminen jostakin ruotsalaisfobiasta Suomessa olisi kuitenkin aivan asiatonta, vaikka ainahan suuressa joukossa on jonkin verran höyrähtäneitä. Se on yhtä kova lainomaisuus kuin se, että puolet jokaisesta populaatiosta on aina keskimääräistä tyhmempiä.

Vuonna 2013 suomalais-venäläisten suhteiden idylli oli vielä kukkeimmillaan. Suomen itävienti veti loistavasti ja turistien määrä toi mukavasti rahaa myös itäisille kehitysalueille. Vuosisatainen kauna ja pelko näyttivät hävinneen sen siliän tien.

 Itäraja, joka myös kulttuurisesti ja kielellisesti oli ollut uskomattoman korkea, madaltui erittäin paljon ja näytti jo hiipuvan. Samaan aikaan fyysinen valtioraja toimi mallikelpoisesti. Edes Venäjän ja Gruusian selkkaus tai lyhyt sota, jonka alkamispäiväksi ilmoitettiin varsin harhaanjohtavasti 08.08.08., ei aiheuttanut suurta hämminkiä. Jokainen ymmärsi, ettei Suomi ole Gruusia, ei hyvässä eikä pahassa.

Kuten sanottu, vuonna 2013 ei kaikki kuitenkaan ollut niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Venäjä käyttäytyi kummallisesti. Sikäläisissä lehdissä aina puolivirallista Rossijskaja gazetaa myöten sai jalansijaa outo lunatic fringe, joka levitteli uskomattomia ja usein täysin mielettömiä ”uutisia” Suomesta ja pelotteli venäläisiä edes matkustamasta tuohon barbaariseen maahan, jossa vallitsivat hirviömäiset lait ja perverssit tavat.

Kyseessä oli aivan ilmeinen tilaustyö ja siinä kyynisten informaationhallintaan erikoistuneiden eksperttien vaikutus näkyi alastomimmillaan. Suomesta luotiin tahallaan valheellista kuvaa. Tämä oli kiusallista, mutta tuskin katastrofi.

Pian seurasi myös katastrofi. Ukrainan kriisin yhteydessä aktivoitui informaationhallinnan väki molemmin puolin ja tilanne alkoi todella muistuttaa informaatiosotaa, jossa totuudella oli korkeintaan välinearvo. Oli yhä useammin ilmeistä, ettei osapuolia kiinnostanut lainkaan totuus, ellei sen kertomisesta ollut hyötyä omalle asialle tai vahinkoa viholliselle.

Ikävä sanoa, mutta tämä asenne näytti myös meillä saaneen valtaansa nuoret ja vähän vanhemmatkin toimittajat aivan ilman näkyvää vastarintaa. Venäjä muuttui nopeasti suureksi Saatanaksi. Samaan aikaan naiiveimmat lännen kannattajat samaistuivat sen jokaiseen typeryyteenkin suurella innolla ja hokivat ”lännen” mantraa kuin ilmestystä, joka oikeutti lopettamaan itsenäisen ajattelun.

Kirjassani ”Ryssäviha” totesin jo ilmassa olleet tulevan informaatiosodan merkit ja sen, että kyseessä näyttää olevan ns. kulttuurien välinen konflikti, jollaista ei edistyksellisten piirien mukaan edes ollut eikä voinutkaan olla olemassa. Tällainen konflikti oli käsitykseni mukaan kuitenkin ennen muuta ylhäältä johdettua.

Eivät normaalit kansalaiset meidänkään itärajamme molemmin puolin ole normaalisti tunteneet moiseen mitään tarvetta, kyllä sellaista piti heille opettaa myös maailmansotien välisenä aikana.

Näyttää siltä, että tuo operaatio, joka 2000-luvun toisella vuosikymmenellä on johtanut Venäjän ja lännen kulttuuriseen ja voi sanoa ”ideologiseen” konfrontaatioon, noudatteli hämmästyttävästi sitä skenaariota, joka esitettiin takavuosina neliosaisessa kirjasarjassa ”Projekt Rossija” ja jota saattoi epäillä itsensä pääideologi Vladislav Surkovin aikaansaannokseksi. Kremlin myötämieli sillä joka tapauksessa oli puolellaan.

Itse asiassa nyt syntynyt tilanne on osoittautunut Venäjälle erittäin hankalaksi, mikä liittyy ennen muuta odottamattomaan hiilivetyjen hinnan laskuun ja yleiseen taantumaan. Izborskin klubi, joka on venäläisen lunatic fringen nykyinen keskus, on riemuinnut siitä Putinin askeleesta ”Rubiconin yli”, jota Krimin liittäminen merkitsi, mutta hymy saattaa vielä hyytyä.

Tuskinpa Putin halusi tahallaan ajaa maansa siihen jamaan, missä se nyt on, mutta eivät kai Suomenkaan hallitukset ole maamme nykyiseen tilaan pyrkineet. Joka tapauksessa voidaan havaita, että valmius ja halu informaatioteknologian aggressiiviseen käyttöön oli siellä olemassa jo ennen Ukrainan kriisiä.

Kuva ei kuitenkaan olisi täydellinen, ellemme ottaisi huomioon sitä hysteriaa, jota rajan tällä puolella on onnistuneesti lietsottu jo monen vuoden ajan. Sotilaspiirit totesivat jo vuosia sitten, että Venäjän asevoima, joka oli jonkin aikaa pohjalukemissa ja vailla hyökkäyksellistä potentiaalia, oli kasvanut runsaasti Suomen voimia suuremmaksi.

Myönnän, ettei voinut nauramatta lukea näitä uutisia. Siinähän nyt oli klassinen esimerkki suomalaisesta megalomaniasta. Ehkäpä kansallinen velvollisuutemme ja kutsumuksemme oli pitää aina yllä niin suurta sotilaallista pelotetta, ettei tuo taloudeltaan Ruotsin tai Hollannin kokoinen pikku naapuri uskalla ajatellakaan sen uhmaamista?

Olipa miten tahansa, sotilaallinen tilanne on kuin onkin nyt perin juurin muuttunut muutaman vuoden takaisesta. Normaalijärjellä on helppo käsittää, että mikäli aseellista konfliktia pidetään normaalina tapana ratkaista erimielisyyksiä, syntyy helposti varustelukilpailu, jossa osapuolet tuntevat olevansa suorastaan pakotettuja aina vastaamaan voimatasapainon muutoksiin sen uusilla muutoksilla.

Vaihtoehto tällaiselle voisivat olla jännitystä lieventävät toimet, jotka edellyttävät suhteellisen suurta keskinäistä luottamusta. Tällaisia asioita ei yleensä pystytä hoitelemaan asevoimien tasolla, vaan ne edellyttävät korkeatasoista ja käytännössä usein kyynistäkin diplomatiaa. Tyhmyys yhdistettynä epäluuloon käy usein suhteettoman kalliiksi vaikka saattaa mennä kaupaksi vaalikarjalle.

Joka tapauksessa muutos kohti epäluuloista ja usein ilmeisen vainoharhaista Venäjä-suhdetta näkyi meillä sotilaallisella puolella jo vuosia ennen Ukrainan kriisiä. Kriisin aikana hysteerinen mieliala tuli yhä uudelleen esille iltapäivälehtien lööpeissä, joissa pieniä vihreitä miehiä jo melkein nähtiin myös joka puolella Suomea, jonka strategiset maapalstat oli jo myyty viholliselle, siis venäläiselle.

Näin tolkutonta sotahysteriaa ei kannata etsiä edes 1930-luvun suomalaisesta lehdistöstä, jolloin toki myös kirjoiteltiin milloin ”kummituslennoista”, milloin punalaivaston manöövereistä Itämerellä. Vuonna 1938 väki jo todella pakeni Helsingistä ja nosti rahojaan pankista. Kukaan ei tiennyt, miksi ryssä hyökkäisi, mutta selväähän oli, että se vielä tapahtuisi. No, tapahtuihan se sitten, mutta tilanne oli kyllä aivan odottamaton.

Mutta tätä ei nyt pitänyt pohdiskelemani. Tosiasia on, että Venäjästä on nyt kehittynyt mediassa sellainen mörkö, ettei normaali suhteutuminen siihen ole oikein sopivaa. Toki olemme EU:n jäseninä konfliktisssa Venäjän kanssa ja kannamme vastuuta monista muistakin asioista, jotka eivät meille lainkaan kuulu. Koska sopimuksia kuitenkin on noudatettava, olemme nyt ainakin toistaiseksi siinä tilanteessa kuin olemme, tahdoimmepa tai emme.

Tämän ei kyllä millään tavalla pitäisi vaikuttaa normaalia kommunikaatiotamme Venäjän ja venäläisten suuntaan. Vaikka Venäjä on omalla typerällä politiikallaan aiheuttanut onnettomuutensa, ei sen pitäisi haitata normaalia kanssakäymistä tämän valtion alamaisten kanssa. Päinvastoin, näkisin tässä syyn tiivistää yhteyksiä.

Ei Venäjä ole mikään totalitaarinen kolossi, jonka kansalaiset olisi laidastaan värvätty valtion politiikan palvelukseen. Ei myöskään normaalilla järjellä ajattelevaa ihmistä ole sopivaa leimata Venäjän trolliksi tai kiiruhtaa julistamaan informaatiosoturiksi jokaista, joka ”resonoi” Venäjältä käsin esitettyihin mielipiteisiin. Tämä on yksinkertaisesti primitiivistä ajattelua, joka kuuluu kylmän sodan noloimpiin vaiheisiin.

Venäjä ilmeisesti todella astui Rubiconin yli miehittäessään Krimin. Se on asia, jota ei voi pyyhkiä villaisella, mutta jonka ei myöskään kannata antaa rikkoa Euroopan ja maailman välejä kohtuuttoman kauan. Kynän on saatava jälleen korjata se, mitä miekka on rikkonut ja Kremlille kannattaa antaa toiveita siitä, että kaikille osapuolille edullinen tilanne voidaan palauttaa.

Nykyinen tilanne vie Venäjää yhä kauemmas ”normaalien” maiden piiristä, mikä on vaarallista kehitystä. ellei maa muuhun kykene kuin pumppaamaan kaasua ja kalistelemaan aseita, se ei mahdu kansainvälisen yhteisön normaaliksi osaksi. Kehitys myönteiseen suuntaan oli jo pitkällä ennen nykyistä konfliktia ja on vain toivottava, että se pääsee taas pian jatkumaan.

Syytä siihen ikävään tilaan, jossa Venäjän imago meilläkin nyt on, ei kannata yrittää vierittää vain meidän harteillemme. Venäjä makaa kuin on petannut ja korjaa sitä, mitä on kylvänyt. Joka tapauksessa on tosiasia, että naapurissa on ja pysyy suuri maa, joka on meillekin tarjonnut myös myönteisiä mahdollisuuksia jo vuosisatojen ajan niille, jotka ymmärtävät niitä hyödyntää.

Paasikivi manaili aikoinaan Suomen kansan ulkopoliittista lahjattomuutta ja tuskin oli siinä asiassa väärässä. Mielestäni vanha mestari tarkoitti kyvyttömyyttä irrottautua siitä kaksijakoisesta ajattelusta, jossa Suomen ja Venäjän edut olivat väistämättömästi vastakkaiset.

 Paasikiven kaliiberia oleva valtiomies ymmärsi, että myös yhteisiä etuja voitiin löytää jopa totalitaarisen valtion kanssa ja jyrkän ideologisen vastakkainasettelun vallitessa. Se ei kuitenkaan ollut aivan helppoa. Naiivi, mustavalkoinen konfrontaatiopolitiikka ja sen mukainen ajattelu sen sijaan on hyvinkin helppoa. Muuta hyvää siitä ei sitten voi sanoakaan.

Erottautuminen, kielellä ja muuten

Erottautuminen, kielet ja yhteiskunta

Pierre Bourdieu, kuten tunnettua, on panostanut paljon sen tutkimiseen, mikä merkitys yhteiskunnassa on erottautumisella, distinction.

Ryhmä, jolla on sosiaalista pääomaa, pystyy sanelemaan sen, mitä pidetään hyvänä makuna ja mitä ei. Sen perusteella muodostuvat ryhmät, joiden ulkopuolelle jätetään ansiottomina pidetyt. Tavallaan tämä määrittely toki on mielivaltaista, ellei nyt vallan eräänlaista väkivaltaa.

Aikakaudellemme tyypillistä on, että eroja käsitteiden välillä hämärretään käyttämällä niitä mahdollisimman abstraktisti. Väkivallaksi voi siis ainakin tietyissä yhteyksissä aivan hyvin sanoa yhtä lailla sitä, että hienohelmat katsovat jotakuta pitkin nenänvartta kuin sitä, että sällit vetävät häntä turpaan. Syynä voi olla vaikkapa vääränlainen puheenparsi tai lähes mikä vain. Ainahan niitä syitä löytyy jos tarvitaan ja yhteiskunnassa tarvitaan, kun on säädetty, että jokaisen pitää päteä ainakin jollakin tavalla.

Sanon varmuuden vuoksi, ettei tämä laajempi väkivallan käsite välttämättä ole huono ja harhaanjohtava. Tietyissä rajoissa se voi paljonkin edesauttaa ymmärrystämme sosiaalisista prosesseista. Väärinkäytettynä se tietenkin voi niitä myös hämärtää.

Kieli on keskeisiä erottautumisen keinoja pukeutumisen ohella. Jälkimmäinen kertoo jo kauas, kuka kukin on tai ainakin haluaa esittää olevansa. Nykyään pukeutuminen on tavattomasti demokratisoitunut siitä, mitä se oli vielä ennen sotia ja 1950-luvullakin. Kun hallitus vuonna 1941 suoritti maaottelumarssin enimmäkseen puku päällä, teki suurin osa kansaa sen työvaatteissa eli tavallisissa arkivaatteissaan, joihin ei valkoinen paita eikä kravatti kuulunut.

Nyt ns. hienommasta pukeutumisesta on tullut marginaalista. Klassinen nykyajan esimerkki kertoo, miten juhlapukuinen herra ja farkkuihin pukeutunut parturoimaton pitkätukka astuvat ulos hotellista ja menevät loistoauton luo. Herra avaa sällille oven takapenkille, sulkee sen ja astuu sitten arvokkaasti rattiin ja pyytää määräyksiä.

Hienompi pukeutuminen kuuluu nykyään seremoniallisiin yhteyksiin ja on yleensä osa huomaavaisuutta valittuja kanssaihmisiä kohtaan. Toisin kuin Suomi-filmin kukoistusaikana, se ei ole tarkoitettu yleiseen käyttöön ja sama koskee myös korrektia puhetta ja kielenkäyttöä yleensä.

Puhe on monilla kielialueilla erittäin tärkeä erottautumisen ja erottelun väline. Englannissa alaluokkainen ääntämys on stigma, jonka hävittäminen saattaa olla ylivoimaisen vaikeaa, vaikka itse kielenkäytön muuten oppisikin hallitsemaan. Toki myös jälkimmäisestä jää helposti kiinni ja hyvä yritys muuttuu vain naurettavaksi, ellei siinä menestytä. Kiplingin runossa Tommy Atkins yrittää päähenkilö, rivisotilas, puhua yläluokkaisittain, mutta käy kuten aina:

We aren't no thin red 'eroes, nor we aren't no blackguards too,
But single men in barricks, most remarkable like you;
An' if sometimes our conduck isn't all your fancy paints,
Why, single men in barricks don't grow into plaster saints;

Mutta tärkeintähän on rehti ja rohkea mieli, juuri ne ovat niitä aitoja hyveitä, havaitsevat Kipling ja hänen lukijansa lähes tippa silmässä kuullessaan, miten punatakit ajetaan pubista ja työnnetään teatterissa kurjille paikoille. Heidän henkensä kyllä kelpaa vaarannettavaksi yläluokan edestä ja silloin löytyy myös kohteliaisuutta heillekin…

Mutta Tommyn hyveet eivät muuksi muuta sitä tosiasiaa, että hänen englantinsa on alaluokkaista ja siksi jää. Juntti nyt vain on juntti ja kuuluu toiseen porukkaan kuin se, joka hänestä runoja rustaa.

Muuten, tuo sana juntti näyttää pesiytyneen suomen kieleen vasta 1970-luvulla ja muistan, että sitä käytettiin aluksi nimenomaan metropolin reuna-alueiden asukkaista. Esimerkiksi vantaalaiset eivät mitenkään voineet nousta oikeiden stadilaisten tasolle asuinpaikkansa johdosta. Puhumme siis edelleen siitä lähinnä alaluokkaisesta kulttuurista, joka aikoinaan Helsingin seudulla kehitti omat distinctioninsa Bourdieun mielessä.

Kirjoitinpa siitä aikoinaan bloginkin. Koska kukaan sitä tuskin muistaa, lainaan tähän pienen pätkän:

Yksi hankala asia erotti savolaiset ja hämäläiset muuttajat kantaväestöstä: vielä 1800-luvun lopulla enemmistö helsinkiläisistä oli ruotsinkielisiä ja tämä koski etenkin paremmin toimeentulevaa väestönosaa. Suomenkielisyys ei ollut valttia. Maalaiset leimautuivat hölmöiksi, hitaiksi ja primitiivisiksi olioiksi kaupungissa, jonka instituutiot olivat heille tuntemattomia. Kaupungissa asuva uusi nuorisoaines pyrki kaikin mokomin erottautumaan heistä myös puheenparreltaan. Ongelmana oli, ettei se osannut enempää ruotsia kuin venäjääkään, vaikka kuuli molempia päivittäin ja joutui niitä ainakin jossakin määrin myös ymmärtämään. Helsingissä asui vakituisesti vain muutama tuhat venäjänkielistä, mutta tilapäisesti asuvia sotilaita oli huomattavasti enemmän ja heidän kanssaan sakilaisnuoriso varmasti joutui päivittäin tekemisiin.

Niinpä oli luonnollista, että se slangi, joka syntyi sakilaisten erottautumisen välineeksi, omaksui mahdollisimman paljon piirteitä prestisiöösistä ruotsista ja soljuvasta venäjästä. Itse noita kieliä oppivat ilmeisesti vain harvat, mutta jo se, että oppi niihin kuuluneita suomen kielen vastaisia elementtejä, auttoi jo erottautumaan maalaisista. Niinpä slangissa muutettiin suomen kielen sana maalaiselle mahdottomaksi lausua ymppäämällä siihen erilaisia konsonanttirakenteita kuten sk, st, sn, pehmeitä epäsuomalaisia konsonantteja kuten g, b, f ja d. Suosittua oli myös rikkoa suomen kielen äänteenmukausta sijoittamalla samaan sanaan sekä etu- että takavokaaleja. Juutalaisilla oli aikoinaan tunnussanansa shibboleth. Se auttoi erottamaan gileadilaiset efraimilaisista, jotka eivät pystyneet tuota sanaa lausumaan. Tänäkin päivänä Sörkän ja Sörkan välinen ero jakaa ihmisiä yhtä tehokkaasti kuin olympian ja olumpian lausuminen . Sanoja suorastaan lainattiin statusarvoa omaavista kielistä sadoittain. Yleensä ne kuitenkin väännettiin puolisuomalaiseen, mutta epäsuomalaisesti äännettyyn muotoon ja tietenkin taivutettiin pääpiirteittäin suomen kieliopin mukaisesti.

On ilmeistä, että slangin sanasto on sadan vuoden kuluessa muuttunut olennaisesti siinä kuin muutkin muodit. Sata vuotta sitten jokaisella sakilaisella piti olla otsatukka, muutamaa vuosikymmentä myöhemmin se siirtyi pikkulasten muodiksi. 1900-luvun maaltamuuttajien puhumassa kielessä näyttää olleen vielä paljon maalaismurteiden vaikutusta: puhuttiin esimerkiksi ”hoirosta” (=puukko, hoito), poliisi oli dekkari tai pollari, poika oli sälli, eppu tai hessu. Sana ”heppu” muuten näyttää myös ilmestyneen maailmaan reilut satakunta vuotta sitten, samoin kiva ja saki (myöhemmin sakki).

Ei pelkästään yläluokalla ja keskiluokalla ole valtaa. Sitä pyrkivät hankkimaan monet ryhmät, jotka kukin profiloituvat sillä, mihin parhaiten pystyvät. Myös tyhmyydellään voi pöyhkeillä. Tärkeää on, että ryhmä jollakin tavoin rajataan ja siihen pääsylle asetetaan ehtoja.

Sörkan sakilaiset pyrkivät aikoinaan pätemään sekä puhumalla omaa, muille vaikeaa mongerrustaan että uhkaamalla väkivallalla kaikkia mahdollisia sivullisia, tästähän on olemassa muutaman vuoden takainen tutkimuskin. Tavallaanhan myös tuo suomenkielen vääntäminen oli väkivaltaa kielen peruselementtejä kohtaan.

Nykyinen laajentunut käsityksemme kielestä hyväksyy myös sen, että suomea puhutaan monen monituisilla tavoilla. Lähtökohtana myös näyttää olevan, ettei yhden lajin suomi ole sen huonompaa kuin toinenkaan. Luulen, että tämä eräänlainen kielidemokratia on rappion merkki ja ennustaa ikävyyksiä kielellemme ja kansallemme. Ero moniin muihin kieliin on merkittävä.

Venäjällä intelligentin henkilön on parasta puhua virheetöntä kirjakieltä mikäli hän haluaa välttyä ylenkatseelta. Maalaismaisuudet, kuten runsaat diminutiivit tai pohjoisvenäläinen ookkaaminen eli o-kirjaimen ääntäminen o:ksi myös painottomana, tekevät hölmön vaikutuksen.

Ukrainalaistyyppistä pehmeätä g:t’ä (havarit’ pro govorit’) siedetään paremmin, mutta moni kiristeli hampaitaan myös Gorbatšoville, joka tätä harjoitti. Ehkä tietty kansanomaisuus sopi sellaisen valtion johtajalle, joka väitti edustavansa työväenluokkaa.

Kuitenkin hyvää venäjänkieltä on pidetty ehdottomana älykön (intelligent) kriteerinä. Sitä oppii vaikkapa Puškinilta ja muilta klassikoilta. Huonoa ja kelvotonta kieltä sen sijaan oppii yhteiskunnan hylkiöiltä, vankileireiltä ja niiden liepeiltä, missä muuten myös salaisen poliisin julkisia ja salaisia edustajia aina on.

Mikäli itse presidentti tulee päästäneeksi suustaan sammakon, joka osoittaa hänen edes tuntevan hylkiöiden puheenpartta, on hänen maineensa mennyttä. Putinin viholliset muistavat yhä uudelleen toistaa hänen tiettyä, lähes parinkymmenen vuoden takaista lausahdustaan, vaikka en muista, että hän olisi sen jälkeen syntyä tehnyt ainakaan paljon.

Muistan, miten järkyttyneitä venäläiset suomen opettajat olivat joskus Pietarissa suomen kielen päivillä, kun ilmeni, etteivät kielitoimiston asiantuntijat halua antaa sitovia normeja siitä, mikä on hyvää suomea.

No, nyt, lukemattomien anglismien tunkiessa kärsäänsä myös venäjään, sielläkin ollaan sormi suussa. Tilanne on jokseenkin samanlainen kuin kerran, ranskankielen ylivallan aikoina. Tavallaan on hienoa käyttää vieraskielistä sanaa tai sanontaa ja tavallaan ei. Kuka sen määrää? Milloin, itä ja missä?

Eiköhän sen määrää se sosiaalinen ryhmä, jolla on siihen tuo paljon puhuttu valta, sosiaalinen pääoma. Käytännössä juntit puolestaan kyllä tekevät omat norminsa siinä kuin snobit omansa. Siitäpä se kieli sitten jatkaa kehittymistään tai hiipumistaan. Kukapa sen tiennee, minne matkamme vie.

Steppauksen aikoja

Viimeinen steppi Otaniemessä

Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri on kertonut lehdistölle, että taideaineiden vieminen Otaniemeen on sitten viimeinen steppi yhtenäisen kampuksen luomisessa, jos nyt muistan itse asian oikein. Asia ei tosin minua tässä yhteydessä kiinnosta vaan sen sijaan kieli.

On pakko sanoa, että Metro-lehden otsikko vai oliko nyt ingressi tai insertti, herätti huomiotani. Mieleeni tuli, että kyseessä mahtoi jonkinlainen toisinto aiheesta ”Viimeinen tango Pariisissa”. Tangon sijasta siis kaiketi stepataan taikka tanssitaan ns. One-stepiä. Aikoinaanhan se suomeksi äännettin ”oonesteppi”.

Siitä ei kuitenkaan näytä olevan kysymys. Aivan normaalisuomella sanoen tarkoituksena on nyt ottaa viimeinen askel.

Miksi sitten sana askel korvattiin sanalla steppi? Oliko tässä jokin erikoinen ja vaikeasti käännettävä ilmaus, jota ei kannata kääntää suomeksi, koska silloin menettäisi jotakin olennaista? Oliko kyseessä puhujan huono suomenkielen taito vai oliko kyse siitä, että hän halusi briljeerata englannin osaamisella?

On aivan ilmeistä, ettei kysymys ollut mistään näistä asioista.  Kaikesta päätellen rehtori vain käytti normaalia rentoa puhekieltä, jonne on yhä enemmin pesiytynyt aivan tarpeettomia ja suorastaan idioottimaisia anglismeja.

Joskus on varmaan aivan perusteltua käyttää englantia sellaisessa asiassa, jonka selittäminen suomeksi voisi olla turhan monimutkaista ja joka jostakin syystä istuu tiettyyn paikkaan. Erinäiset ammattislangit ovat Augiaan talleja, jotka ovat täynnä tarpeettomia vieraskielisyyksiä, mutta joita ammattimiehet ovat tottuneet käyttämään ja tuskin edes ymmärtäisivät suomenkielisiä vastineita. Näitä alueitahan löytyy, purjehduksesta auton remonttiin.

Mutta miksi käytetään yhä useammin suomenkielen seassa sellaisia aivan tarpeettomia ja jokseenkin idiottittimaisia sanoja kuin öbaut tai kryptinen, muutetaan englantilaiseksi sanan perinnäistä merkitystä kuten tapahtuu sanan pateettinen (merkityksessä säälittävä) kohdalla, passiivirakennetta korvataan sanomalla miten sä teet tätä ja tuota, osaamista ilmaistaan hölmöllä ja tarpeettomalla sanalla tietotaito tai sitten vallan sanalla know-how.

Turha sanoakaan, ettei meillä enää ole juhlia eikä näyttelyitä, niitä korvaavat festivaalit ja showt. Joskus tuntuu, ettei meillä enää ole myöskään sanaa ruhtinas, joka korvataan kaikkialla sanalla prinssi. Niitä sitten onkin esimerkiksi Venäjä aivan pullollaan.

Ongelman juuria voi etsiä liiketoimintakielen muuttumisesta englanniksi. Koska myös kansainvälisessä kommunikaatiossa pärjää hyvin pitkälle tuolla kielellä, ei muita juuri kannata opetella, näin ainakin kuvitellaan. Niinpä koko liike-elämän terminologia alkaa muuttua englanninkieliseksi. Ammattinimikkeitä ei liene kukaan edes suomeksi kääntänyt vai kuinka?

Itse asiassa monissa suomalaisissa firmoissa on jo työkielenä englanti, mikä lisää rekrytoinnin mahdollisuuksia ja varmaankin myös parantaa henkilöstön kielellisiä valmiuksia. Yliopistoissa ja muissa oppilaitoksissa ei ole enää harvinaisuus, että koko oppikurssi on englanniksi ja sen luennoi äidinkieleltään suomalainen henkilö.

Kuinka ollakaan, opiskelijat, jotka kerran kävivät monta taistelua hankkiakseen oikeuden opiskella suomeksi, eivät näytä uhraavan ajatustakaan sille, että opiskelu vieraalla kielellä merkitsee heidän oikeuksiensa kaventamista. Tämä nöyräselkäisyys on huomionarvoista, kun opiskelijat muuten ovat perinteisesti olleet herkkiä valittamaan kaikista etujensa huononnuksista.

Kehitys on ollut hyvin nopeaa. Kun aloittelin englanninkielisen (ja muunkin vieraskielisen) opetuksen järjestämistä Helsingin yliopistossa, ilmeni, että sitä tuolloin, 1980-luvulla, oli kovin vähän. Ei myöskään ollut aina helppo löytää opiskelijoita kursseille, sillä heidän kielitaitonsa ei riittänyt.

Nyt, vajaan sukupolven aikana tilanne on muuttunut. Kansainvälistyminen on lisääntynyt olennaisesti ja samalla myös englanninkielinen opetus. Muilla kielillä opetusta sitten onkin hyvin vähän kieliaineita lukuun ottamatta.

Tällä kehityksellä on ansionsa. On toki hyvä, että on olemassa yksi kieli, joka on valittu kansainvälisen kommunikaation kieleksi. Vähemmän onnellista saattaa olla, että tuo kieli on juuri englanti, joka on monien muiden kielten usein sulattamatonta sekamelskaa ja täynnä sanontoja ja poikkeuksia. Jopa sen oikeinkirjoitus on niin järjetöntä, että vain harvat syntyperäiset englantilaiset oppivat sen kunnolla ja se vaatii heiltä suurta vaivaa.

Mutta tämä on nyt ollut suuntauksena. On todennäköistä, että englannin kielen rinnalle vielä ja ehkä piankin nousee haastajia, mutta vielä nyt niistä ei ole mitään varmuutta.

Nauttikaamme siis tilanteesta, jossa laaja kielitaito näyttää käyvän yhä tarpeettomammaksi sitä mukaa kuin englannin voittokulku eri aloilla jatkuu ja käännöskoneet kehittyvät yhä käyttökelpoisemmiksi.

Nykyinen yhden kielen globaali ylivalta on joka tapauksessa pätevä syy ottaa siihen välimatkaa silloin kun käytetään omaa kieltä. Olisi aika ymmärtää, että tarpeettomien anglismien käyttäminen ei ole osoitus rennosta maailmankansalaisen tyylistä, vaan parhaassa tapauksessa puheen huolimattouudesta ja huonoimmassa tapauksessa tyhmyydestä ja kyvyttömyydestä ilmaista itseään suomeksi.

Erityisesti työkseen mediaa käyttävien ja siitä leipänsä saavien olisi syytä karttaa rahvaanomaista anglismeilla höystettyä slangia. Kansalaisten olisi syytä aina silloin tällöin asiasta älähtää, ellei se muuten tahdo pysyä muistissa.