Ryssänpelon paluu

Se hirveä ryssänpelko palasi taas, mutta milloin?

Kun yritän haarukoida sitä aikaa, jolloin kaikki muuttui, tulevat tietenkin ensimmäisinä vastaan vuosi 2014 ja siihen kuuluvat Ukrainan tapahtumat Krimin liittämisineen.

Kaikki ei kuitenkaan tainnut muuttua vasta silloin. On totta, että vielä vuonna 2013 julkaistessani kirjani Ryssäviha. Venäjän-pelon historia, koko ilmiöön, russofobiaan suhtauduttiin etupäässä huvittuneesti. Kaikki tuntui normaalilta ja suhteet olivat sellaiset kuin hyvien naapurien kesken kuuluukin.

Puolet suomalaisista kertoi ajattelevansa venäläisistä myönteisesti tai erittäin myönteisesti ja erittäin kielteisiä näkemyksiä oli vain kolmella prosentilla. Lopuista neljännes oli välinpitämättömiä. Luvut lienevät samaa tasoa kuin minkä tahansa kahden eurooppalaisen naapurimaan vastaavat. Norjalaiset ja ruotsalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset belgialaiset ja belgialaiset ovat kautta aikojen erottautuneet toisistaan ja se ilmenee väistämättömästi myös siinä, missä määrin itse kukin ilmaisee ”pitävänsä” naapurista.

Itse asiassa olisi hieman kummallista, mikäli Suomi-Ruotsi–maaottelun aikana haastateltujen enemmistö puolin ja toisin ilmoittaisi pitävänsä kovasti vastapuolesta. Ja meillähän on Ruotsin kanssa ollut menossa ikuinen maaottelu jo vuosisadan verran. Puhuminen jostakin ruotsalaisfobiasta Suomessa olisi kuitenkin aivan asiatonta, vaikka ainahan suuressa joukossa on jonkin verran höyrähtäneitä. Se on yhtä kova lainomaisuus kuin se, että puolet jokaisesta populaatiosta on aina keskimääräistä tyhmempiä.

Vuonna 2013 suomalais-venäläisten suhteiden idylli oli vielä kukkeimmillaan. Suomen itävienti veti loistavasti ja turistien määrä toi mukavasti rahaa myös itäisille kehitysalueille. Vuosisatainen kauna ja pelko näyttivät hävinneen sen siliän tien.

 Itäraja, joka myös kulttuurisesti ja kielellisesti oli ollut uskomattoman korkea, madaltui erittäin paljon ja näytti jo hiipuvan. Samaan aikaan fyysinen valtioraja toimi mallikelpoisesti. Edes Venäjän ja Gruusian selkkaus tai lyhyt sota, jonka alkamispäiväksi ilmoitettiin varsin harhaanjohtavasti 08.08.08., ei aiheuttanut suurta hämminkiä. Jokainen ymmärsi, ettei Suomi ole Gruusia, ei hyvässä eikä pahassa.

Kuten sanottu, vuonna 2013 ei kaikki kuitenkaan ollut niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Venäjä käyttäytyi kummallisesti. Sikäläisissä lehdissä aina puolivirallista Rossijskaja gazetaa myöten sai jalansijaa outo lunatic fringe, joka levitteli uskomattomia ja usein täysin mielettömiä ”uutisia” Suomesta ja pelotteli venäläisiä edes matkustamasta tuohon barbaariseen maahan, jossa vallitsivat hirviömäiset lait ja perverssit tavat.

Kyseessä oli aivan ilmeinen tilaustyö ja siinä kyynisten informaationhallintaan erikoistuneiden eksperttien vaikutus näkyi alastomimmillaan. Suomesta luotiin tahallaan valheellista kuvaa. Tämä oli kiusallista, mutta tuskin katastrofi.

Pian seurasi myös katastrofi. Ukrainan kriisin yhteydessä aktivoitui informaationhallinnan väki molemmin puolin ja tilanne alkoi todella muistuttaa informaatiosotaa, jossa totuudella oli korkeintaan välinearvo. Oli yhä useammin ilmeistä, ettei osapuolia kiinnostanut lainkaan totuus, ellei sen kertomisesta ollut hyötyä omalle asialle tai vahinkoa viholliselle.

Ikävä sanoa, mutta tämä asenne näytti myös meillä saaneen valtaansa nuoret ja vähän vanhemmatkin toimittajat aivan ilman näkyvää vastarintaa. Venäjä muuttui nopeasti suureksi Saatanaksi. Samaan aikaan naiiveimmat lännen kannattajat samaistuivat sen jokaiseen typeryyteenkin suurella innolla ja hokivat ”lännen” mantraa kuin ilmestystä, joka oikeutti lopettamaan itsenäisen ajattelun.

Kirjassani ”Ryssäviha” totesin jo ilmassa olleet tulevan informaatiosodan merkit ja sen, että kyseessä näyttää olevan ns. kulttuurien välinen konflikti, jollaista ei edistyksellisten piirien mukaan edes ollut eikä voinutkaan olla olemassa. Tällainen konflikti oli käsitykseni mukaan kuitenkin ennen muuta ylhäältä johdettua.

Eivät normaalit kansalaiset meidänkään itärajamme molemmin puolin ole normaalisti tunteneet moiseen mitään tarvetta, kyllä sellaista piti heille opettaa myös maailmansotien välisenä aikana.

Näyttää siltä, että tuo operaatio, joka 2000-luvun toisella vuosikymmenellä on johtanut Venäjän ja lännen kulttuuriseen ja voi sanoa ”ideologiseen” konfrontaatioon, noudatteli hämmästyttävästi sitä skenaariota, joka esitettiin takavuosina neliosaisessa kirjasarjassa ”Projekt Rossija” ja jota saattoi epäillä itsensä pääideologi Vladislav Surkovin aikaansaannokseksi. Kremlin myötämieli sillä joka tapauksessa oli puolellaan.

Itse asiassa nyt syntynyt tilanne on osoittautunut Venäjälle erittäin hankalaksi, mikä liittyy ennen muuta odottamattomaan hiilivetyjen hinnan laskuun ja yleiseen taantumaan. Izborskin klubi, joka on venäläisen lunatic fringen nykyinen keskus, on riemuinnut siitä Putinin askeleesta ”Rubiconin yli”, jota Krimin liittäminen merkitsi, mutta hymy saattaa vielä hyytyä.

Tuskinpa Putin halusi tahallaan ajaa maansa siihen jamaan, missä se nyt on, mutta eivät kai Suomenkaan hallitukset ole maamme nykyiseen tilaan pyrkineet. Joka tapauksessa voidaan havaita, että valmius ja halu informaatioteknologian aggressiiviseen käyttöön oli siellä olemassa jo ennen Ukrainan kriisiä.

Kuva ei kuitenkaan olisi täydellinen, ellemme ottaisi huomioon sitä hysteriaa, jota rajan tällä puolella on onnistuneesti lietsottu jo monen vuoden ajan. Sotilaspiirit totesivat jo vuosia sitten, että Venäjän asevoima, joka oli jonkin aikaa pohjalukemissa ja vailla hyökkäyksellistä potentiaalia, oli kasvanut runsaasti Suomen voimia suuremmaksi.

Myönnän, ettei voinut nauramatta lukea näitä uutisia. Siinähän nyt oli klassinen esimerkki suomalaisesta megalomaniasta. Ehkäpä kansallinen velvollisuutemme ja kutsumuksemme oli pitää aina yllä niin suurta sotilaallista pelotetta, ettei tuo taloudeltaan Ruotsin tai Hollannin kokoinen pikku naapuri uskalla ajatellakaan sen uhmaamista?

Olipa miten tahansa, sotilaallinen tilanne on kuin onkin nyt perin juurin muuttunut muutaman vuoden takaisesta. Normaalijärjellä on helppo käsittää, että mikäli aseellista konfliktia pidetään normaalina tapana ratkaista erimielisyyksiä, syntyy helposti varustelukilpailu, jossa osapuolet tuntevat olevansa suorastaan pakotettuja aina vastaamaan voimatasapainon muutoksiin sen uusilla muutoksilla.

Vaihtoehto tällaiselle voisivat olla jännitystä lieventävät toimet, jotka edellyttävät suhteellisen suurta keskinäistä luottamusta. Tällaisia asioita ei yleensä pystytä hoitelemaan asevoimien tasolla, vaan ne edellyttävät korkeatasoista ja käytännössä usein kyynistäkin diplomatiaa. Tyhmyys yhdistettynä epäluuloon käy usein suhteettoman kalliiksi vaikka saattaa mennä kaupaksi vaalikarjalle.

Joka tapauksessa muutos kohti epäluuloista ja usein ilmeisen vainoharhaista Venäjä-suhdetta näkyi meillä sotilaallisella puolella jo vuosia ennen Ukrainan kriisiä. Kriisin aikana hysteerinen mieliala tuli yhä uudelleen esille iltapäivälehtien lööpeissä, joissa pieniä vihreitä miehiä jo melkein nähtiin myös joka puolella Suomea, jonka strategiset maapalstat oli jo myyty viholliselle, siis venäläiselle.

Näin tolkutonta sotahysteriaa ei kannata etsiä edes 1930-luvun suomalaisesta lehdistöstä, jolloin toki myös kirjoiteltiin milloin ”kummituslennoista”, milloin punalaivaston manöövereistä Itämerellä. Vuonna 1938 väki jo todella pakeni Helsingistä ja nosti rahojaan pankista. Kukaan ei tiennyt, miksi ryssä hyökkäisi, mutta selväähän oli, että se vielä tapahtuisi. No, tapahtuihan se sitten, mutta tilanne oli kyllä aivan odottamaton.

Mutta tätä ei nyt pitänyt pohdiskelemani. Tosiasia on, että Venäjästä on nyt kehittynyt mediassa sellainen mörkö, ettei normaali suhteutuminen siihen ole oikein sopivaa. Toki olemme EU:n jäseninä konfliktisssa Venäjän kanssa ja kannamme vastuuta monista muistakin asioista, jotka eivät meille lainkaan kuulu. Koska sopimuksia kuitenkin on noudatettava, olemme nyt ainakin toistaiseksi siinä tilanteessa kuin olemme, tahdoimmepa tai emme.

Tämän ei kyllä millään tavalla pitäisi vaikuttaa normaalia kommunikaatiotamme Venäjän ja venäläisten suuntaan. Vaikka Venäjä on omalla typerällä politiikallaan aiheuttanut onnettomuutensa, ei sen pitäisi haitata normaalia kanssakäymistä tämän valtion alamaisten kanssa. Päinvastoin, näkisin tässä syyn tiivistää yhteyksiä.

Ei Venäjä ole mikään totalitaarinen kolossi, jonka kansalaiset olisi laidastaan värvätty valtion politiikan palvelukseen. Ei myöskään normaalilla järjellä ajattelevaa ihmistä ole sopivaa leimata Venäjän trolliksi tai kiiruhtaa julistamaan informaatiosoturiksi jokaista, joka ”resonoi” Venäjältä käsin esitettyihin mielipiteisiin. Tämä on yksinkertaisesti primitiivistä ajattelua, joka kuuluu kylmän sodan noloimpiin vaiheisiin.

Venäjä ilmeisesti todella astui Rubiconin yli miehittäessään Krimin. Se on asia, jota ei voi pyyhkiä villaisella, mutta jonka ei myöskään kannata antaa rikkoa Euroopan ja maailman välejä kohtuuttoman kauan. Kynän on saatava jälleen korjata se, mitä miekka on rikkonut ja Kremlille kannattaa antaa toiveita siitä, että kaikille osapuolille edullinen tilanne voidaan palauttaa.

Nykyinen tilanne vie Venäjää yhä kauemmas ”normaalien” maiden piiristä, mikä on vaarallista kehitystä. ellei maa muuhun kykene kuin pumppaamaan kaasua ja kalistelemaan aseita, se ei mahdu kansainvälisen yhteisön normaaliksi osaksi. Kehitys myönteiseen suuntaan oli jo pitkällä ennen nykyistä konfliktia ja on vain toivottava, että se pääsee taas pian jatkumaan.

Syytä siihen ikävään tilaan, jossa Venäjän imago meilläkin nyt on, ei kannata yrittää vierittää vain meidän harteillemme. Venäjä makaa kuin on petannut ja korjaa sitä, mitä on kylvänyt. Joka tapauksessa on tosiasia, että naapurissa on ja pysyy suuri maa, joka on meillekin tarjonnut myös myönteisiä mahdollisuuksia jo vuosisatojen ajan niille, jotka ymmärtävät niitä hyödyntää.

Paasikivi manaili aikoinaan Suomen kansan ulkopoliittista lahjattomuutta ja tuskin oli siinä asiassa väärässä. Mielestäni vanha mestari tarkoitti kyvyttömyyttä irrottautua siitä kaksijakoisesta ajattelusta, jossa Suomen ja Venäjän edut olivat väistämättömästi vastakkaiset.

 Paasikiven kaliiberia oleva valtiomies ymmärsi, että myös yhteisiä etuja voitiin löytää jopa totalitaarisen valtion kanssa ja jyrkän ideologisen vastakkainasettelun vallitessa. Se ei kuitenkaan ollut aivan helppoa. Naiivi, mustavalkoinen konfrontaatiopolitiikka ja sen mukainen ajattelu sen sijaan on hyvinkin helppoa. Muuta hyvää siitä ei sitten voi sanoakaan.