Steppauksen aikoja

Viimeinen steppi Otaniemessä

Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri on kertonut lehdistölle, että taideaineiden vieminen Otaniemeen on sitten viimeinen steppi yhtenäisen kampuksen luomisessa, jos nyt muistan itse asian oikein. Asia ei tosin minua tässä yhteydessä kiinnosta vaan sen sijaan kieli.

On pakko sanoa, että Metro-lehden otsikko vai oliko nyt ingressi tai insertti, herätti huomiotani. Mieleeni tuli, että kyseessä mahtoi jonkinlainen toisinto aiheesta ”Viimeinen tango Pariisissa”. Tangon sijasta siis kaiketi stepataan taikka tanssitaan ns. One-stepiä. Aikoinaanhan se suomeksi äännettin ”oonesteppi”.

Siitä ei kuitenkaan näytä olevan kysymys. Aivan normaalisuomella sanoen tarkoituksena on nyt ottaa viimeinen askel.

Miksi sitten sana askel korvattiin sanalla steppi? Oliko tässä jokin erikoinen ja vaikeasti käännettävä ilmaus, jota ei kannata kääntää suomeksi, koska silloin menettäisi jotakin olennaista? Oliko kyseessä puhujan huono suomenkielen taito vai oliko kyse siitä, että hän halusi briljeerata englannin osaamisella?

On aivan ilmeistä, ettei kysymys ollut mistään näistä asioista.  Kaikesta päätellen rehtori vain käytti normaalia rentoa puhekieltä, jonne on yhä enemmin pesiytynyt aivan tarpeettomia ja suorastaan idioottimaisia anglismeja.

Joskus on varmaan aivan perusteltua käyttää englantia sellaisessa asiassa, jonka selittäminen suomeksi voisi olla turhan monimutkaista ja joka jostakin syystä istuu tiettyyn paikkaan. Erinäiset ammattislangit ovat Augiaan talleja, jotka ovat täynnä tarpeettomia vieraskielisyyksiä, mutta joita ammattimiehet ovat tottuneet käyttämään ja tuskin edes ymmärtäisivät suomenkielisiä vastineita. Näitä alueitahan löytyy, purjehduksesta auton remonttiin.

Mutta miksi käytetään yhä useammin suomenkielen seassa sellaisia aivan tarpeettomia ja jokseenkin idiottittimaisia sanoja kuin öbaut tai kryptinen, muutetaan englantilaiseksi sanan perinnäistä merkitystä kuten tapahtuu sanan pateettinen (merkityksessä säälittävä) kohdalla, passiivirakennetta korvataan sanomalla miten sä teet tätä ja tuota, osaamista ilmaistaan hölmöllä ja tarpeettomalla sanalla tietotaito tai sitten vallan sanalla know-how.

Turha sanoakaan, ettei meillä enää ole juhlia eikä näyttelyitä, niitä korvaavat festivaalit ja showt. Joskus tuntuu, ettei meillä enää ole myöskään sanaa ruhtinas, joka korvataan kaikkialla sanalla prinssi. Niitä sitten onkin esimerkiksi Venäjä aivan pullollaan.

Ongelman juuria voi etsiä liiketoimintakielen muuttumisesta englanniksi. Koska myös kansainvälisessä kommunikaatiossa pärjää hyvin pitkälle tuolla kielellä, ei muita juuri kannata opetella, näin ainakin kuvitellaan. Niinpä koko liike-elämän terminologia alkaa muuttua englanninkieliseksi. Ammattinimikkeitä ei liene kukaan edes suomeksi kääntänyt vai kuinka?

Itse asiassa monissa suomalaisissa firmoissa on jo työkielenä englanti, mikä lisää rekrytoinnin mahdollisuuksia ja varmaankin myös parantaa henkilöstön kielellisiä valmiuksia. Yliopistoissa ja muissa oppilaitoksissa ei ole enää harvinaisuus, että koko oppikurssi on englanniksi ja sen luennoi äidinkieleltään suomalainen henkilö.

Kuinka ollakaan, opiskelijat, jotka kerran kävivät monta taistelua hankkiakseen oikeuden opiskella suomeksi, eivät näytä uhraavan ajatustakaan sille, että opiskelu vieraalla kielellä merkitsee heidän oikeuksiensa kaventamista. Tämä nöyräselkäisyys on huomionarvoista, kun opiskelijat muuten ovat perinteisesti olleet herkkiä valittamaan kaikista etujensa huononnuksista.

Kehitys on ollut hyvin nopeaa. Kun aloittelin englanninkielisen (ja muunkin vieraskielisen) opetuksen järjestämistä Helsingin yliopistossa, ilmeni, että sitä tuolloin, 1980-luvulla, oli kovin vähän. Ei myöskään ollut aina helppo löytää opiskelijoita kursseille, sillä heidän kielitaitonsa ei riittänyt.

Nyt, vajaan sukupolven aikana tilanne on muuttunut. Kansainvälistyminen on lisääntynyt olennaisesti ja samalla myös englanninkielinen opetus. Muilla kielillä opetusta sitten onkin hyvin vähän kieliaineita lukuun ottamatta.

Tällä kehityksellä on ansionsa. On toki hyvä, että on olemassa yksi kieli, joka on valittu kansainvälisen kommunikaation kieleksi. Vähemmän onnellista saattaa olla, että tuo kieli on juuri englanti, joka on monien muiden kielten usein sulattamatonta sekamelskaa ja täynnä sanontoja ja poikkeuksia. Jopa sen oikeinkirjoitus on niin järjetöntä, että vain harvat syntyperäiset englantilaiset oppivat sen kunnolla ja se vaatii heiltä suurta vaivaa.

Mutta tämä on nyt ollut suuntauksena. On todennäköistä, että englannin kielen rinnalle vielä ja ehkä piankin nousee haastajia, mutta vielä nyt niistä ei ole mitään varmuutta.

Nauttikaamme siis tilanteesta, jossa laaja kielitaito näyttää käyvän yhä tarpeettomammaksi sitä mukaa kuin englannin voittokulku eri aloilla jatkuu ja käännöskoneet kehittyvät yhä käyttökelpoisemmiksi.

Nykyinen yhden kielen globaali ylivalta on joka tapauksessa pätevä syy ottaa siihen välimatkaa silloin kun käytetään omaa kieltä. Olisi aika ymmärtää, että tarpeettomien anglismien käyttäminen ei ole osoitus rennosta maailmankansalaisen tyylistä, vaan parhaassa tapauksessa puheen huolimattouudesta ja huonoimmassa tapauksessa tyhmyydestä ja kyvyttömyydestä ilmaista itseään suomeksi.

Erityisesti työkseen mediaa käyttävien ja siitä leipänsä saavien olisi syytä karttaa rahvaanomaista anglismeilla höystettyä slangia. Kansalaisten olisi syytä aina silloin tällöin asiasta älähtää, ellei se muuten tahdo pysyä muistissa.