Erottautuminen, kielellä ja muuten

Erottautuminen, kielet ja yhteiskunta

Pierre Bourdieu, kuten tunnettua, on panostanut paljon sen tutkimiseen, mikä merkitys yhteiskunnassa on erottautumisella, distinction.

Ryhmä, jolla on sosiaalista pääomaa, pystyy sanelemaan sen, mitä pidetään hyvänä makuna ja mitä ei. Sen perusteella muodostuvat ryhmät, joiden ulkopuolelle jätetään ansiottomina pidetyt. Tavallaan tämä määrittely toki on mielivaltaista, ellei nyt vallan eräänlaista väkivaltaa.

Aikakaudellemme tyypillistä on, että eroja käsitteiden välillä hämärretään käyttämällä niitä mahdollisimman abstraktisti. Väkivallaksi voi siis ainakin tietyissä yhteyksissä aivan hyvin sanoa yhtä lailla sitä, että hienohelmat katsovat jotakuta pitkin nenänvartta kuin sitä, että sällit vetävät häntä turpaan. Syynä voi olla vaikkapa vääränlainen puheenparsi tai lähes mikä vain. Ainahan niitä syitä löytyy jos tarvitaan ja yhteiskunnassa tarvitaan, kun on säädetty, että jokaisen pitää päteä ainakin jollakin tavalla.

Sanon varmuuden vuoksi, ettei tämä laajempi väkivallan käsite välttämättä ole huono ja harhaanjohtava. Tietyissä rajoissa se voi paljonkin edesauttaa ymmärrystämme sosiaalisista prosesseista. Väärinkäytettynä se tietenkin voi niitä myös hämärtää.

Kieli on keskeisiä erottautumisen keinoja pukeutumisen ohella. Jälkimmäinen kertoo jo kauas, kuka kukin on tai ainakin haluaa esittää olevansa. Nykyään pukeutuminen on tavattomasti demokratisoitunut siitä, mitä se oli vielä ennen sotia ja 1950-luvullakin. Kun hallitus vuonna 1941 suoritti maaottelumarssin enimmäkseen puku päällä, teki suurin osa kansaa sen työvaatteissa eli tavallisissa arkivaatteissaan, joihin ei valkoinen paita eikä kravatti kuulunut.

Nyt ns. hienommasta pukeutumisesta on tullut marginaalista. Klassinen nykyajan esimerkki kertoo, miten juhlapukuinen herra ja farkkuihin pukeutunut parturoimaton pitkätukka astuvat ulos hotellista ja menevät loistoauton luo. Herra avaa sällille oven takapenkille, sulkee sen ja astuu sitten arvokkaasti rattiin ja pyytää määräyksiä.

Hienompi pukeutuminen kuuluu nykyään seremoniallisiin yhteyksiin ja on yleensä osa huomaavaisuutta valittuja kanssaihmisiä kohtaan. Toisin kuin Suomi-filmin kukoistusaikana, se ei ole tarkoitettu yleiseen käyttöön ja sama koskee myös korrektia puhetta ja kielenkäyttöä yleensä.

Puhe on monilla kielialueilla erittäin tärkeä erottautumisen ja erottelun väline. Englannissa alaluokkainen ääntämys on stigma, jonka hävittäminen saattaa olla ylivoimaisen vaikeaa, vaikka itse kielenkäytön muuten oppisikin hallitsemaan. Toki myös jälkimmäisestä jää helposti kiinni ja hyvä yritys muuttuu vain naurettavaksi, ellei siinä menestytä. Kiplingin runossa Tommy Atkins yrittää päähenkilö, rivisotilas, puhua yläluokkaisittain, mutta käy kuten aina:

We aren't no thin red 'eroes, nor we aren't no blackguards too,
But single men in barricks, most remarkable like you;
An' if sometimes our conduck isn't all your fancy paints,
Why, single men in barricks don't grow into plaster saints;

Mutta tärkeintähän on rehti ja rohkea mieli, juuri ne ovat niitä aitoja hyveitä, havaitsevat Kipling ja hänen lukijansa lähes tippa silmässä kuullessaan, miten punatakit ajetaan pubista ja työnnetään teatterissa kurjille paikoille. Heidän henkensä kyllä kelpaa vaarannettavaksi yläluokan edestä ja silloin löytyy myös kohteliaisuutta heillekin…

Mutta Tommyn hyveet eivät muuksi muuta sitä tosiasiaa, että hänen englantinsa on alaluokkaista ja siksi jää. Juntti nyt vain on juntti ja kuuluu toiseen porukkaan kuin se, joka hänestä runoja rustaa.

Muuten, tuo sana juntti näyttää pesiytyneen suomen kieleen vasta 1970-luvulla ja muistan, että sitä käytettiin aluksi nimenomaan metropolin reuna-alueiden asukkaista. Esimerkiksi vantaalaiset eivät mitenkään voineet nousta oikeiden stadilaisten tasolle asuinpaikkansa johdosta. Puhumme siis edelleen siitä lähinnä alaluokkaisesta kulttuurista, joka aikoinaan Helsingin seudulla kehitti omat distinctioninsa Bourdieun mielessä.

Kirjoitinpa siitä aikoinaan bloginkin. Koska kukaan sitä tuskin muistaa, lainaan tähän pienen pätkän:

Yksi hankala asia erotti savolaiset ja hämäläiset muuttajat kantaväestöstä: vielä 1800-luvun lopulla enemmistö helsinkiläisistä oli ruotsinkielisiä ja tämä koski etenkin paremmin toimeentulevaa väestönosaa. Suomenkielisyys ei ollut valttia. Maalaiset leimautuivat hölmöiksi, hitaiksi ja primitiivisiksi olioiksi kaupungissa, jonka instituutiot olivat heille tuntemattomia. Kaupungissa asuva uusi nuorisoaines pyrki kaikin mokomin erottautumaan heistä myös puheenparreltaan. Ongelmana oli, ettei se osannut enempää ruotsia kuin venäjääkään, vaikka kuuli molempia päivittäin ja joutui niitä ainakin jossakin määrin myös ymmärtämään. Helsingissä asui vakituisesti vain muutama tuhat venäjänkielistä, mutta tilapäisesti asuvia sotilaita oli huomattavasti enemmän ja heidän kanssaan sakilaisnuoriso varmasti joutui päivittäin tekemisiin.

Niinpä oli luonnollista, että se slangi, joka syntyi sakilaisten erottautumisen välineeksi, omaksui mahdollisimman paljon piirteitä prestisiöösistä ruotsista ja soljuvasta venäjästä. Itse noita kieliä oppivat ilmeisesti vain harvat, mutta jo se, että oppi niihin kuuluneita suomen kielen vastaisia elementtejä, auttoi jo erottautumaan maalaisista. Niinpä slangissa muutettiin suomen kielen sana maalaiselle mahdottomaksi lausua ymppäämällä siihen erilaisia konsonanttirakenteita kuten sk, st, sn, pehmeitä epäsuomalaisia konsonantteja kuten g, b, f ja d. Suosittua oli myös rikkoa suomen kielen äänteenmukausta sijoittamalla samaan sanaan sekä etu- että takavokaaleja. Juutalaisilla oli aikoinaan tunnussanansa shibboleth. Se auttoi erottamaan gileadilaiset efraimilaisista, jotka eivät pystyneet tuota sanaa lausumaan. Tänäkin päivänä Sörkän ja Sörkan välinen ero jakaa ihmisiä yhtä tehokkaasti kuin olympian ja olumpian lausuminen . Sanoja suorastaan lainattiin statusarvoa omaavista kielistä sadoittain. Yleensä ne kuitenkin väännettiin puolisuomalaiseen, mutta epäsuomalaisesti äännettyyn muotoon ja tietenkin taivutettiin pääpiirteittäin suomen kieliopin mukaisesti.

On ilmeistä, että slangin sanasto on sadan vuoden kuluessa muuttunut olennaisesti siinä kuin muutkin muodit. Sata vuotta sitten jokaisella sakilaisella piti olla otsatukka, muutamaa vuosikymmentä myöhemmin se siirtyi pikkulasten muodiksi. 1900-luvun maaltamuuttajien puhumassa kielessä näyttää olleen vielä paljon maalaismurteiden vaikutusta: puhuttiin esimerkiksi ”hoirosta” (=puukko, hoito), poliisi oli dekkari tai pollari, poika oli sälli, eppu tai hessu. Sana ”heppu” muuten näyttää myös ilmestyneen maailmaan reilut satakunta vuotta sitten, samoin kiva ja saki (myöhemmin sakki).

Ei pelkästään yläluokalla ja keskiluokalla ole valtaa. Sitä pyrkivät hankkimaan monet ryhmät, jotka kukin profiloituvat sillä, mihin parhaiten pystyvät. Myös tyhmyydellään voi pöyhkeillä. Tärkeää on, että ryhmä jollakin tavoin rajataan ja siihen pääsylle asetetaan ehtoja.

Sörkan sakilaiset pyrkivät aikoinaan pätemään sekä puhumalla omaa, muille vaikeaa mongerrustaan että uhkaamalla väkivallalla kaikkia mahdollisia sivullisia, tästähän on olemassa muutaman vuoden takainen tutkimuskin. Tavallaanhan myös tuo suomenkielen vääntäminen oli väkivaltaa kielen peruselementtejä kohtaan.

Nykyinen laajentunut käsityksemme kielestä hyväksyy myös sen, että suomea puhutaan monen monituisilla tavoilla. Lähtökohtana myös näyttää olevan, ettei yhden lajin suomi ole sen huonompaa kuin toinenkaan. Luulen, että tämä eräänlainen kielidemokratia on rappion merkki ja ennustaa ikävyyksiä kielellemme ja kansallemme. Ero moniin muihin kieliin on merkittävä.

Venäjällä intelligentin henkilön on parasta puhua virheetöntä kirjakieltä mikäli hän haluaa välttyä ylenkatseelta. Maalaismaisuudet, kuten runsaat diminutiivit tai pohjoisvenäläinen ookkaaminen eli o-kirjaimen ääntäminen o:ksi myös painottomana, tekevät hölmön vaikutuksen.

Ukrainalaistyyppistä pehmeätä g:t’ä (havarit’ pro govorit’) siedetään paremmin, mutta moni kiristeli hampaitaan myös Gorbatšoville, joka tätä harjoitti. Ehkä tietty kansanomaisuus sopi sellaisen valtion johtajalle, joka väitti edustavansa työväenluokkaa.

Kuitenkin hyvää venäjänkieltä on pidetty ehdottomana älykön (intelligent) kriteerinä. Sitä oppii vaikkapa Puškinilta ja muilta klassikoilta. Huonoa ja kelvotonta kieltä sen sijaan oppii yhteiskunnan hylkiöiltä, vankileireiltä ja niiden liepeiltä, missä muuten myös salaisen poliisin julkisia ja salaisia edustajia aina on.

Mikäli itse presidentti tulee päästäneeksi suustaan sammakon, joka osoittaa hänen edes tuntevan hylkiöiden puheenpartta, on hänen maineensa mennyttä. Putinin viholliset muistavat yhä uudelleen toistaa hänen tiettyä, lähes parinkymmenen vuoden takaista lausahdustaan, vaikka en muista, että hän olisi sen jälkeen syntyä tehnyt ainakaan paljon.

Muistan, miten järkyttyneitä venäläiset suomen opettajat olivat joskus Pietarissa suomen kielen päivillä, kun ilmeni, etteivät kielitoimiston asiantuntijat halua antaa sitovia normeja siitä, mikä on hyvää suomea.

No, nyt, lukemattomien anglismien tunkiessa kärsäänsä myös venäjään, sielläkin ollaan sormi suussa. Tilanne on jokseenkin samanlainen kuin kerran, ranskankielen ylivallan aikoina. Tavallaan on hienoa käyttää vieraskielistä sanaa tai sanontaa ja tavallaan ei. Kuka sen määrää? Milloin, itä ja missä?

Eiköhän sen määrää se sosiaalinen ryhmä, jolla on siihen tuo paljon puhuttu valta, sosiaalinen pääoma. Käytännössä juntit puolestaan kyllä tekevät omat norminsa siinä kuin snobit omansa. Siitäpä se kieli sitten jatkaa kehittymistään tai hiipumistaan. Kukapa sen tiennee, minne matkamme vie.