Merisankari

Merisankari

Raoul Johnsson, Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut. John Nurmisen säätiö 2016, 246 s.

Kunnioitettavaan ikään saapuneet kansalaisemme muistavat C.S. Foresterin Hornblower-meriromaanit, jotka kertovat 1700-luvun jälkipuoliskon maailmasta.

Tuolloin elänyt tunnettu tohtori Samuel Johnson sanoi, että Englannin vankiloissa oli parempaa ruokaa, miellyttävämpi ympäristö ja parempaa seuraakin kuin Kuninkaallisessa laivastossa.

Siinä hän ei liioitellut lainkaan. Kauppalaivojen olot, etenkin miehistöllä maston etupuolella tuulissa ja myrskyissä, korkeassa aallokossa ja junnaavassa mainingissa eivät olleet hääppöiset. Kuitenkin sotalaivan epämukavuus oli vielä omaa luokkaansa, mikä johtui miehistön valtavasta määrästä. Edes ikiomaa makuupaikkaa tykin vieressä ei ollut, vaan sellainen vapautui vasta, kun toinen siirtyi vahtiin.

Sotalaivojen upseereilla laivan perässä oli hieman mukavampaa, mutta vain hieman. Kyllä hekin saivat kestää samat epämukavuudet ja kurja ravinto ja sairaudet vaativat nekin veronsa, puhumatta nyt meritaudista, joka joskus yllättää tottuneenkin. Oma makuusoppikin oli pienen pieni.

Samuel Johnson arveli, että se, joka huvikseen menee merelle, viihtyisi varmaan helvetissäkin. Huvipurjehdus lieneekin tuolloin ollut aika harvinaista, mutta suuri joukko joka tapauksessa seilasi ammatikseen tai pakosta, syystä tai toisesta.

Mäntsälän Frugårdisa syntyneelle Otto Henrik Nordenskjöldille merestä tuli joka tapauksessa hänen kotinsa ja kutsumuksensa. Hän liittyi Ruotsin sotalaivastoon, mikä vei hänet vuosiksi ulkomaille, sillä yleneminen edellytti kokemusta, mitä köyhän pikku suurvallan laivasto ei vuosittain paljoakaan tarjonnut.

Aluksi Otto Henrik seilasi neljä vuotta kauppalaivoissa valtameripurjehduksilla. Sen jälkeen hän teki parikin matkaa Pohjois-Afrikan barbareskivaltioihin tarkoituksella lahjoa merirosvot kunnioittamaan Ruotsin lippua.

Pitkistä merimatkoista on säilynyt kiinnostavia kirjeitä, joista ilmenee sekä työn vaikeus ja vaarallisuus että kirjoittajan köyhyys.

Frugård ei toki ollut mikään kurjala, mutta ei sen rahoista liiennyt paljoakaan monille lapsille. Ruotsi oli köyhä maa, joka yritti ylläpitää suurvallan kulisseja ja laivasto oli pakko ylläpitää omin varoin. Toisin kuin 30-vuotisessa sodassa, ei sen elättäminen vihollisen maaperällä ollut mahdollista.

Niinpä valtio säästi kaikessa mahdollisessa. Yleneminen virkaportaikossa oli vaikeaa ja ylempi arvoaste tuotti varmuudella lisämenoja. Kapteenin oli ylläpidettävä kapteenin pöytää, hankittava univormuja ja niin edelleen. Palkkaa sen sijaan maksettiin lähes aina alemman vakanssin mukaan.

Köyhyys, joka joskus ilmeni jopa päällystakin puutteena, oli tavallaan aatelismerkki. Sehän osoitti, ettei kapteeni sortunut kavaltamaan valtion varoja, mikä eräissä maissa oli maan tapa. Toisaalta sankarimme ei myöskään rikastunut kaappauksella, kuten niin moni muu tuohon aikaan.

Joka tapauksessa elämä tarjosi ainakin seikkailuja. Palveltuaan ensin Englannin laivastossa Otto Henrik siirtyi Ranskan laivastoon. Ruotsalaisiahan Ranskan asevoimissa palveli perinteisesti paljonkin.

Joka tapauksessa nyt saatiin haistaa ruutia. Lukuisissa taisteluissa englantilaisia vastaan, jotka tapahtuivat niin Afrikassa kuin Karibialla, Otto Henrik kunnostautui muun muassa maihinnousuoperaatiossa.

Hänen tietonsa ja taitonsa nykyaikaisesta merenkulusta kiinnostivat kovin Tukholmassa ja Karslkronassa ja sen takiahan hänet oli ulkomaille lähetettykin.

Otto Henrik osallistui myös Englannin vastaisen aseellisen puolueettomuusliiton toimintaan, joka suojeli kaappauksilta niitä laivoja, jotka kävivät kauppaa Amerikan itsenäisiksi julistautuneiden siirtokuntien kanssa. Silloin oltiin Venäjän kanssa samalla puolella.

Venäjästä tuli joka tapauksessa vihollinen, kun osoittautui, ettei Katariina II suostunut antamaan serkulleen Kustaa III:lle Norjaa.

Huikea idea Venäjän pakottamisesta luovuttamaan takaisin valloittamansa alueet perustui ennen kaikkea ajatukseen, että sen laivasto voitaisiin eliminoida.

Niinpä Ruotsi panosti valtavia summia avomerilaivastoon, josta tulikin Venäjän laivaston veroinen, mutta ei ylivoimainen. Sen lisäksi rakennettiin erittäin suuri saaristo- eli armeijan laivasto, joka ei ollut avomerikelpoinen, mutta pystyi hallitsemaan rannikoita ja siirtämään nopeasti joukkoja. Samanlainen oli kyllä venäläislläkin.

Kuten tunnettua, laivastoa johti Kustaan sodassa kuninkaan veli, herttua Kaarle. Hänen lippukapteeninaan oli kuitenkin Nordenskiöld, jonka neuvoja ei kuunneltu ratkaisevissa kohdin, mutta joka kyllä kelpasi syntipukiksi.

Kirjoittajan todistuksen mukaan Nordenskiöldin neuvoja noudattaen olisi kyetty välttämään ratkaisevat virheet, joita tehtiin. Jos Tallinnan lahdella olisi hyökätty päivää aiemmin, olisi saatu murskavoitto sen sijaan, että kärsittiin ehkä kohtalokkaita menetyksiä.

Mikäli olisi luovuttu mielettömästä ideasta viedä laivasto itäisen Suomenlahden karikkoisille vesille, jossa se joutui loukkuun Viipurinlahdelle, olisi vältytty joutumasta katastrofin partaalle.

Mikäli vielä lisäksi muutama tolvana ei olisi humalapäissään päästänyt polttolaivoja tuhoamaan omia yksiköitä, olisi myös Viipurin läpimurto voinut olla suuri menestys. Mutta se on jo toinen juttu.

Joka tapauksessa ruhjotun avomerilaivaston pääosa saatiin pois Viipurinlahdelta, mikä oli suuri saavutus sekin. Se oli jo edellisenä vuonna joutunut tosiasiassa loukkuun Viaporiin, missä sen saattaminen taistelukuntoon ei olisi seuraavana keväänä onnistunut. Silloin uhkarohkea purjehdus yli jäätyvän Itämeren Karlskronaan selvitti tilanteen.

Viipurin jälkeen saaristolaivasto pääsi valtakunnan pelastajan rooliin, mutta kaikki oli hiuskarvan varassa. Käydyt taistelut kuuluvat aikakauden ja maailmanhistorian suurimpiin meritaisteluihin.

Kuten kirjoittaja vakuuttavasti kuvaa, avomerilaivasto, joka käsitti 20000 miestä ja jonka huolto vaati valtavia määriä köysiä, kankaita, ruutia, kuulia, juomavettä ja muonaa ja kaikkea kuviteltavissa olevaa materiaalia, oli erittäin vaativa työmaa. Sen taistelukuntoon saattaminen vaati joka kevät valtavia ponnisteluja.

 Lisäksi kapteenit ja miehistöt oli opetettava toimimaan tarkasti kuin kello. Taistelulinjassa purjehdittaessa laivojen välimatka sai olla vain puoli kaapelinmittaa eli noin sata metriä. On helppo kuvitella, millaista taitoa saattoi vaatia noiden talonkokoisten kolossien hallitseminen oikullisella tuulella. Myös tykistön oli hallittava aseensa käyttö keinuvassa laivassa, vaikka kalliita ampumatarvikkeita ei ollut juuri varaa tuhlata harjoitteluun.

Haasteita siis riitti ja juuri tuon laivaston vaatiman valtavan panostuksen takia sen komentajalla oli mahdollisuus hävitä sota yhden iltapäivän kuluessa. Nordenskiöldin panosta sen hyväksi, ettei niin tapahtunut, voi pitää merkittävänä.

Muuan kiinnostava seikka on se, ettei Ruotsi, kuparin suurvalta, ollut aluksi päällystänyt laivojen pohjia kuparilevyillä toisin kuin venäläiset. Koska kupari esti vesikasvien kiinnittymisen, nousi venäläisten laivojen nopeus ruotsalaisia suuremmaksi, mikä toi niille tärkeän edun ja ilmeisesti pelasti eskaaderin Öölannin luona.

Köyhä, mutta kunniallinen Otto Henrik kohosi lopulta vara-amiraaliksi, ohi lukuisten kadehtijoiden. Kotinsa hän perusti Karlskronan lähelle eikä myöhempinä vuosinaan enää käynyt Suomessa, vaikka kävi siellä asuvien sukulaistensa kanssa kirjeenvaihtoa ja nautti jonkin verran tuloja tiluksistaan.

Sankari sai toki huomionosoituksia, muun muassa vapaaherran arvon, mutta merisankarina hänen maineensa kärsi toivottomasta tilanteesta: hän joutui toimimaan sekä majesteetin että kuninkaallisen korkeuden alaisena voimatta toteuttaa niitä ratkaisuja, joita itse olisi pitänyt oikeina.

Hänen tarinansa on kerrottu ansiokkaasti ja kiinnostavasti, ilmeisellä meriasioiden asiantuntemuksella.

Johtava kirjailija

Johtava kirjailija

Jälkeenpäin ajatellen tuntuu siltä, että itsenäisyyden alkuvuosikymmenet olivat ylivertaista kirjallisuuden kunoistusaikaa.

Ahoa ja Leinoa seurasivat Lehtonen, Kianto, Sillanpää, Waltari, Viita ja monet muut. Kehitys ehkä kulminoitui Linnassa ja omalla tavallaan myös Päätalo kuuluu monumentteihin kuten tietenkin myös Huovinen ja vielä jokunen muukin, vaikkapa nyt Meri.

Modernismi näyttääkin sitten tuottaneen lähinnä Saarikosken tasoisia kuplia ja suuren kulttuurivallankumouksen jälkeen kirjallisuus näyttää yhä tyhjänpäiväisemmältä. Vai kenet valittaisiin kunkin vuosikymmenen johtavaksi kirjailijaksi 1970-luvulta lähtien?

Joka tapauksessa Sillanpäätä pidettiin aikoinaan sellaisena ja sen kyllä huomasi. Panu Rajala kertoo kirjassaan Korkea päivä ja ehtoo, SKS 1993, miten holtittomasti elelevä renessanssihahmo, Falstaffiksikin mainittu, uhkasi miltei viedä Otavan konkurssiin.

Mutta tuon ajan kustantajat tunsivat guggenheimilaisensa ja pitivät rahahanat auki. Sillanpään kohdalla odoteltiin nobelia kuin kuuta nousevaa. Suomen luonnon ja ihmisen vitalistinen kuvaaja tunnettiin hyvin monessa maassa ja oli yhä uudelleen Ruotsin akatemian ruodittavana mahdollisena palkinnon saajana.

Mutta eihän siitä mitään meinannut tulla. Lahden takana seurattiin tiiviisti kieliriitoja ja haluttiin ainakin jakaa palkinto kieliryhmien kesken. Löytyihän meiltä myös vaikkapa nyt Bertel Gripenberg ja Jarl Hemmer…

Kun palkinto viimein tuli, aivan talvisodan aattona, puuskahti kirjailija, että Suomi sen sai. Mutta ei asia suinkaan niin yksinkertainen ollut. Sillanpäätä pidettiin kirjallisena mestarina myös kansainvälisesti ja hänen kirjojaan myytiin monessa maassa suurina painoksina.

Frans Eemelin tunnettu joulusaarna maailman diktaattoreille vuonna 1938 tuotti hänelle ja kustantajalle sievoiset rahalliset tappiot. Kun kyytiä saivat yhtä lailla Stalin, Hitler kuin Mussolini, riensivät johtajansa kunniaa vaalivat kirjalliset prostituoidut kiireesti tuomitsemaan ja boikotoimaan väärinajattelijaa, jonka maine ei Saksassa koskaan siitä iskusta toipunut.

Mutta Sillanpää ei ollutkaan mikään konjunktuurikirjailija. Hän runoili Marssilaulunsa pojalleen, joka oli YH:ssa maansa puolustusta valmistelemassa. Kuultuaan sotilaiden marssiessaan laulavan Maailman Mattia, mestari hermostui renkutuksen banaalisuuteen ja kirjoitti tuossa tuokiossa uudet sanat, jotka ovat Marseljeesin arvoiset.

Pelkästään Marssilaulu oikeuttaisi Sillanpään nimen hakattavaksi ikiajoiksi suomalaiseen kallioon. Sanat saivat pian myös oman sävelen, aluksi niitä oli laulettu Maailman Matin nuoteilla.

Kävi sitten niin paradoksaalisesti, että rauhan mies joutui sodan symboliksi. Diktaattoreiden valheellisuudesta sydämistyneenä hän jossakin vaiheessa uhosi jopa tappavansa hyökkäävät ryssät vaikka omin käsin.

Tytär huomautti tähän sankarillisuuden purkaukseen kuivasti, että kai nyt ainakin sitä ennen muistettaisiin hankkia valokuvaajat paikalle…

Sodan aikana Sillanpää oli enimmäkseen Ruotsissa. Siihen oli pätevät syynsä, sillä hän matkusti sinne Nobel-seremonioita varten ja jatkoi sen jälkeen kiertuetta ympäri Ruotsia puhuen Suomen asian puolesta ja keräten rahaa ja sympatiaa sen asialle.

Siihen hän oli juuri oikea mies, sillä hän puhui varsin hyvää ruotsia ja kannatti vakaumuksesta pohjoismaista yhteistyötä. Hän osasi ottaa yleisönsä.

Tietenkin kotimaassa löytyi myös niitä, joiden mielestä oleilu Ruotsin boolimaljojen äärellä oli pakoa. Mitenkäs Marssilaulussa sanottiinkaan: ”kun on vaarassa syntymämaa, kotiaskareet jäädä saa…”

Tämä oli tietenkin ala-arvoista puhetta. Märkähattu-Joukahaiset kostivat sitä nuivuutta, jota mestari oli osoittanut ääriliikkeille. Kirjailijan poika oli rintamalla, jonne hän ikänsä puolesta kuuluikin. Olisiko sotilaskoulutusta vaille jääneen sukupolven edustajan pitänyt vähintäänkin olla pommien maalina, kun siellä muitakin oli?

Joka tapauksessa nobel-palkinto, sitten kun se todella tuli, oli ehkä liian kova juttu viinaan menevälle miehelle, jonka yksityiselämäkin oli koetuksella.

Renessanssiruhtinas muuttui kovan taudin ja vielä kovempien lääkkeiden kourissa taataksi, jonka  ulkoista hahmoakaan tuskin kukaan enää tunnisti entisekseen.

Mutta myös taatana saattoi tässä maailmassa itseään toteuttaa ja maataan palvella. Taatan joulusaarnat jäivät aikoinaan radiosta minunkin mieleeni. Ukon puheessa oli jotakin maagista voimaa ja se lienee auttanut suomalaisia ymmärtämään, että aito joulun tunnelma saattoi löytyä myös köyhyyden ja suoranaisen kurjuudenkin keskeltä.

Sillanpään luonnekuva on kiinnostavan kaksijakoinen. Toisaalla on rehevä vitalisti ja seksuaalisuuden palvoja, toisaalla ankara patriarkka, joka ei antanut lastensa soitella gramofonilla Malmstenin kevytmielisiä lurituksia kuten Tuohista sormusta.

Muutenkin mestari halusi lastensa elävän kunniallisen kansalaisen elämää ja pysyvän poissa sellaisista viettelysten pesistä, joita hän itse oli kuvannut ja niissä joskus viihtynytkin. Ehkäpä juuri tällaisen asetelman jännitteet vasta synnyttävätkin aitoa runoutta. Banaali kaiken sallivuus on kuin onkin lähinnä tylsää.

No, Sillanpään lasten yritelmät kulttuurin saralla eivät tuottaneet mitään erityisen mainittavia tuloksia, mutta sellaisiakin yrityksiä oli.

Sillanpään hahmo kuuluu selkeästi omaan aikakauteensa ja vain siihen. Nykyään kirjallisuudella ei enää ole samaa kulttuurista merkitystä kuin ennen eivätkä kustantajat enää halua eivätkä kykene samanlaisiin suorituksiin johtavia kirjailijoita tukiessaan.

Onko sellaisia kirjailijoita enää edes olemassa? Mieleen nousee toki pari nimeä myyntilistojen kärjestä, mutta ne riittävät osoittamaan asian mahdottomuuden.

Naisvaltikka

Naisvaltikka

Kaikkia meitä lienee joskus huvittanut Nummisuutarien kanttoori Sepeteuksen historiantulkinta, jonka mukaan itse Rooman valtakunta kerran tuhoutui naisvaltikan takia. Tarkemmin sanoen se tapahtui siksi, että portot, narssut ja naassikat pääsivät määräilemään asioista:

 Nais-valtikka on murheellinen merkki; se maakuntain häviöö ennustaa. Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui, hallitsit portot, narssut ja naasikat, ja mies vapisi vaimon edessä. Mikä häpeä! Mutta kaikki hekuman ja huvituksen työ. -- Topias! minä vaimon arvossa pidän, mutta sanon, että mailman loppu, hävitys ja ikuinen sekamelska meitä lähestyy, koska hän housut päällensä pukee ja rupeevi meitä könistämään, meille korvapuusteja jakelee ja -- (katsoen merkillisesti Topiasta kohden) meitä tukistelee.

Topiasta oli näet Martta ohi mennessään käväissyt tukistamassa ilman sen kummempia seremonioita, tuosta vaan, niin kuin läpihuutojuttuna. Olipa siis syytä alkaa pohtia maailman järjestystä tuoltakin kantilta. Maailma ei ollut kuten ennen, vai oliko?

Toki Sepeteus ei ollut ainoa tarkkailija, joka on kohdistanut huomionsa nimenomaan naisten aseman muuttumiseen koko kulttuurin mullistajana ja hekumaan ja huvitukseen turmion lähteinä, jopa Roomankin tuhon ja turmion merkkeinä ja ehkä syinäkin.

Kuitenkaan ei esimerkiksi Tacitus, aikansa rappioilmiöiden kuvaaja ottanut erityisesti naisia tähtäimeensä. Monen muun tavoin myös hän näki ylellisyyden ja velttouden -sinänsä naisellisiksi usein ymmärretyt asiat-  rappiona ja arveli sen mukaisesti, että joskus maailmassa vallitsi tasa-arvo ja ihmiset elivät nuhteettomasti ilman rangaistuksia ja pakkokeinoja, sillä heidän luontaiset ominaisuutensa saivat heidät toimimaan hyveellisesti. Se oli se vanha hyvä aika.

Samaisesta asiasta todisti vieläpä myös kanttoori Sepeteus, itse sankarillisesti vanhaksi pojaksi jäänyt: Ennen nyrkki pystyssä ja suu mytyssä himojamme vastaan sotaa käytiin, ja rautaa kasvoi miehen mieleen, mutta tällä suvulla ei ole tahdon voimaa, vaan tanssii se halujensa pillin mukaan.

Tosiasiahan on, että naiset ovat kautta aikojen käyttäneet aivan olennaisen suurta näkymätöntä valtaa. Tähän viittaa omalla tavallaan myös vanha suomalainen sananlasku: ”ensin pannaan miehelle säkki päähän ja sitten sille annetaan akka!”

Tässä puhe on tietenkin rakastumisesta, joka tosin on molempia osapuolia koskettava ilmiö. Joka tapauksessa se on tilanne, jollaisessa erityisesti tavoitellun morsiamen arvo on jo muinaisina aikoina arvioitu valtavaksi, vaikkapa sodan arvoiseksi, kuten tarut kertovat.

Intohimojen onkin yleensä katsottu kuuluvan naisten hallitsemiin alueisiin, sikäli kuin ihminen ylipäätään kanttoori Sepeteuksen tavoin hallitsee väkeviä intohimoja sen sijaan että itse joutuisi niiden hallitsemaksi. Sellaiset ihmiset ovat harvat, liian harvat.

Itse asiassahan Topias oli aikoinaan joutunut Eskon takia maksamaan katontervausrahojakin. Olipa näet Esko syntynyt liian aikaisin vihkimisen jälkeen. Hekuman ja hillittömyyden matkaan saattama oli tämäkin häpeä.

Juuri intohimoa on kulttuurissamme joka tapauksessa alettu palvoa yhä enemmän hyveiden sijasta ja tämä kehitys liittyy aivan ilmeisesti naisen nousemiseen yhä hegemonisempaan asemaan. Milloin muuten viimeksi kuulittekaan julkisuudessa sanan ”hyve”?

Ja mihin asemaan olikaan Topias kodissaan joutunut? Martan tervapamppu tanssi vuorotellen kaikkien könsikkäiden selässä, olipa kyseessä Esko tai Iivari tai jopa itse isäntä.

Sepeteukselle tosin isäntä selitteli tilannetta hämmästellen tukistuksen tavatonta nopeutta, joka aiheutti sen, ettei hän ehtinyt asiaan puuttua. Martan hän kyllä panisi järjestykseen, vaikka juuri nyt ei ollut sopiva hetki, luoja paratkoon.

Mikseivät edes taloon miehenpuolet yhdessä saaneet pahansisuista akkaa kuriin, vaan antoivat piestä itseään ja humalapäissään jopa lukita sikolättiin, kuten Topiasta uhattiin vieläpä juhlallisella häiden hetkellä?

Lasten kohdalla asia oli ymmärrettävä ja itse jumalan säätämä, mutta Topias oli tässä se syntinen, joka oli astunut pois herran hänelle suomalta istuimelta ja luovuttanut sen vääriin käsiin.

Kuten muistamme ja nykyajastakin tiedämme, äidit ovat olleet lasten suhteen pääkurittajan roolissa. Itse Stalin joutui myöhemmin ihmetellen kysymään äidiltään, miksi tämä oli häntä, pikku Sosoa niin ylen kovasti pieksänyt.

Vastauksessa ei tainnut olla sen kummempaa tolkkua, kuin tämä iänikuinen periaatteellinen velvollisuus: а, придется! Siitäpä kruunusi kirkastui!

Mutta Topiaksen velvollisuuksiin olisi kuulunut pitää nuhteessa Martta, jotta Jumalan määräämä hierarkia olisi toteutunut eikä naishahmoinen usurpaattori olisi rohjennut häiritä miehiä jopa siinä tilanteessa, kun nämä olivat syventyneinä maailmanrakenteen perimmäisten kysymysten äärelle parin pienen ja viattoman ryypyn kera.

Ennen maailmassa, jopa Iivana Julman ajan Venäjälläkin, säädettiin Domostroin (kodin järjestys) kaltaisissa kristillisen elämän oppaissa, että perheissä piti vallitseman hierarkia ja siellä ylin valta kuului miehelle, kuten hallitsija oli valtion pää ja Jumala koko maailman. Vastaava hierarkia toimi tietenkin myös muualla.

Itse asiassa jo noita opuksia huolellisesti lukiessa paljastuu, että vaimon hallittavaksi jäi kuitenkin koko talo ja mies sai tyytyä edustamaan perhettä sen ulkopuolella.

Vaimolla oli kotona käytännössä diktaattorin valtuudet, ellei anoppia ollut niitä käyttämässä, mutta kristillisen hierarkian takia hänen piti tunnustaa ylemmäkseen miehensä, jonka yläpuolella taas oli Jumala. Toki yhteiskunnassa ja valtiossa, kodin ulkopuolella oli otettava lukuun myös Herran voideltu ja hänen hierarkiansa. Ihmisten kotiin niillä ei sentään ollut asiaa. Siellä hoidettiin asiat suoraan Jumalan kanssa.

Vasta yhteiskunnan teollistuessa havaittiin, että naiset kannattaisi ottaa kodista pois tehokkaampaan tuotantoon. Ongelmaksi jäi vain se, miten ihmeellä hoidettaisiin koti. Vai jätettäisiinkö lapset tekemättä ja kuoltaisiin sukupuuttoon?

Näinhän sitä sittemmin päätettiin tehdä ja tuloksena oli, ettei naisten määräilemiselle enää ollut mitään rajaa missään, ei edes kodin ulkopuolella.

Se, minkä Topias ja Sepeteus kohtasivat vain poikkeuksena ja ympäristön pilkkaamana anomaliana, kehittyi vihdoin säännöksi ja uudeksi normaaliksi.

Kukapa nykyään, suu mytyssä ja käsi nyrkissä, Sepeteuksen tavoin kävisi sotia himojensa valtaa vastaan? Eikö niitä pikemmin vain koeteta lietsoa kaikin keinoin? Entä mikä odottaa meitä tämän menon päätepisteenä?

Haj daj!

Allosemitismi

Allosemitismi ja modernin loppu

1900-luvun alku oli merkillistä aikaa. Sitä on osuvasti nimitetty muun muassa pyörrytyksen tai huimauksen ajaksi (The Vertigo years). Se oli myös uuden elämäntunteen ja sitä kuvaavan kielen esiin murtautumisen aikaa, mikä heijastui kirjallisuudessa Robert Musilista James Joyceen ja Marcel Proustiin. Filosofiassa Wittgenstein avasi uusia polkuja.

Kaikki ajan hengen edelläkävijät eivät olleet juutalaisia, mutta uusi juutalaisen hahmo on heidän teoksissaan tärkeä ja jopa keskeinen elementti.

Samaan aikaan luonnontieteen mullistivat Albert Einstein , Ernst Mach, Fritz Haber ja monet muut  uranuurtajat ja psykologian alalla suoritti kopernikaanisen vallankumouksen Sigmund Freud.

Työväenluokan piirissä marxilainen sosialismi oli monessa maassa ajan johtava yhteiskunnallinen aate ja sen merkittävimmät ajajat olivat keskeisissä maissa juutalaisia: Venäjällä Martov , Trotski ja monet muut, Saksassa Bernstein, Liebknecht, Luxemburg ja niin edelleen.

Ei ole liioittelua sanoa, että oli alkamassa juutalaisuuden vuosisata. Sitä ei heikentänyt vaan korosti se, että Juutalaiset alkoivat joukoittain muuttaa Venäjän keisarikunnasta Amerikkaan, jossa he nopeasti nousivat vaikutusvaltaisiksi monilla aloilla, etenkin kulttuurissa.

Sysäyksen tälle suurelle muutolle antoivat ne vuoden 1905 kirvoittamat pogromit, jollaista kuvataan myös Scholem Aleichemin Tevje- maitomiehen alkuperäisessä versiossa.

Juutalaiset ansaitsivat pian monilla aloilla johtoaseman omilla ansioillaan, vaikka pahansuovat kilpailijat tietenkin puhuivat salaliitosta ja verkostoista.

Itse asiassa venäläiset mustasotnialaiset rinnastivat joskus suomalaiset ja juutalaiset toisiinsa: molemmilla oli muka oma ”systeeminsä”, jonka avulla ne kuppasivat Venäjää. Juutalaisilla se oli heidän uskontonsa, suomalaisilla heidän niin sanottu perustuslakinsa…

Muuan asioita ymmärtävä henkilö on kirjoittanut, että kuullessaan vakuutettavan juutalaisten olevan vain yksi kansa muiden joukossa eikä yhtään muita kummempi, hänestä tuntuu samalta kuin jos hän kuulisi vakuutettavan, ettei Michelangelo ollut millään tavalla muista ihmisistä poikkeava… No, tavallaanhan se on totta sekin.

Hänen mielestään juutalaisuuden henki oli selvästi muista erottuva ja, kuten yksilön nerouskin, se oli sidoksissa sairauteen, lankeemukseen ja alennukseen, niiden toinen puoli. Nerous liittyy sairauteen, ylemmyys alentamiseen, luovuus epänormaalisuuteen.

Zygmunt Bauman, yksi noita postmodernismin profeettoja nostaa esille tämän luonnehdinnan artikkelissaan Allosemitism: Postmodern, Modern, Postmodern. Se on julkaistu  kokoomateoksessa Modernity, Culture and the ’Jew’, jossa on myös muun muassa pohdintaa Otto Weiningerin, nuorena traagisesti kuolleen juutalaisen käännynnäisen tunnetuista pohdinnoista koskien naisten ja juutalaisten luonnetta.

Nyt puheena oleva kirja ilmestyi vuonna 1998 ja tuohon aikaan myös postmodernismi oli muodikasta. Enäähän näin ei voi sanoa, mutta Baumanin pohdinnoissa on silti mielestäni jotakin kiinnostavaa tämän vanhan ongelman kannalta.

Hän ehdottaa ensinnäkin käyttöön otettavaksi uutta termiä ”allosemitismi”, mikä viittaa juutalaisten erilaisuuteen, mutta ilman arvoarvostelmia. Antisemitismi tai filosemitismi ovat molemmat mahdollisia, mikäli tuo erilaisuus pitää paikkansa.

Baumanin mielestä ei kannata ajatella, että olisi olemassa yhtenäistä antisemitismin traditiota. Reaktiot juutalaisuuteen perustuvat sen toisenlaisuuteen, mutta sillä on eri aikoina ollut eri merkitys.

Syynä vihamielisyyteen juutalaisia kohtaan ei hänen mielestään myöskään ole erilaisuuteen kohdistuva kammo eli heterofobia. Itse asiassa kyse on proteofobiasta eli siitä, että juutalaisuus on niin epämääräistä, muuttuvaa, ambivalenttia. Sen vuoksi se ei sovi järjestetyn maailman kategorioihin, vaan loukkaa niitä.

Itse asiassa koko sana antisemitismi on varsin uusi. Se viittaa juutalaisiin kansana sen sijaan, että kohteena olisi esimerkiksi juutalaisuus uskontona. Esimerkiksi Venäjällä, oli tapana aiemmin viitata juutalaisiin nimenomaan uskontona, иудейское вероисповедание.

1800-luvun alussa, kun juutalaiset alkoivat ajaa partojaan ja siirtyä ghettojen ulkopuolelle, ehdotti muuan tunnettu kulttuurivaikuttaja, Suomestakin muuten aika laajasti kirjoittanut Friedrich Rühs, että he ryhtyisivät pitämään erityistä nauhaa tunnusmerkkinään. Hihan sijasta se ymmärtääkseni tuli panna rintaan.

Ehdottaja ei esiintynyt juutalaisia vastaan vihamielisesti, vaan selitti, että heillä oli oma kansallinen luonteensa Volkseigentümlichkeit, josta kannatti olla ylpeä ja esittää se myös julkisesti. Nauhahan voisi olla eräänlainen kunnialegioonan nauhan vastine.

Baumanin mielestä oli kuitenkin olennaista, että tässä alleviivattiin juutalaisten erilaisuutta. Tietoisuutta siitä ei saanut hävittää eikä kätkeä ulkopuolisilta.

Bauman myöntää tämän erilaisuuden ja pitää sitä tärkeänä. Olla ihminen on draama, mutta olla juutalainen on sitä kaksin verroin. Juutalaisen erityispiirteisiin kuuluu, ettei hän ei koskaan ole täkäläisiä. Hän on aina muualta eikä voi yksiselitteisesti puhua natiivien puolesta, Exodus on hänen asuinpaikkansa, varmuutensa ja kotikontunsa…

Suhteessaan juutalaiseen muut kansat tuntevat samanlaisia tunteita, joita jauhojen täytyy tuntea hiivaa kohtaan. Kaikki jauhot uneksivat levosta, mutta hiiva panee ne ikuiseen liikkeeseen.

Juutalainen on itse ambivalenssin inkarnaatio. Ambivalenssia kohtaan taas voidaan tuntea vain sekoittuneita tunteita, siinähän asiat eivät ole kunnossa, siis järjestyksessä. Mistä tuo ambivalenssi sitten tuli juutalaisuuden perustaksi, jos niin voi sanoa?

Baumanin mielestä asia lähtee jo Toorasta. Juutalaisten uskonnon ydin on heidän kohtalonsa Jumalan valittuna kansana. Tämä on niin hallitseva asia, että juutalaiset ovat suhtautuneet kaikkeen muuhun vain välineinä, joita Jumala käyttää valitun kansansa hyväksi.

Siitä huolimatta tämä maailman napa on aina ollut vailla sitä valtaa, jota sen periaatteessa mahtava asema edellyttäisi. Ehkä juuri tämä asetelma onkin ollut välttämätön, ettei juutalaisille olisi käynyt samoin kuin vaikkapa assyrialaisille ja babylonialaisille.

Ehkäpä länsimainen allosemitismi on nimenomaan uskonnon ilmaus eli juutalaisuudesta eronneen kristinuskon aikaansaannos? Juutalaiset eroavat radikaalisti kristityistä, eivät siksi, että olisivat pakanoita, vaan siksi, että ovat uskottomia (infidels), oikeastaan luopioita, mikä on tietysti pahempaa. Toki tämä tunne on yhtä oikeutetusti molemminpuolinen.

Juutalaiset ovat olleet erityisesti modernisaatiota vastustavien liikkeiden kuten natsien hampaissa. Tämä seuraa luontevasti heidän ambivalenssistaan, joka taas oli modernisaation ytimessä.

Jo Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisessa manifestissa (1848) puhuttiin siitä, miten kaikki solidi sulaa ja haihtuu ilmaan kapitalismin muuttaessa maailmaa. Walter Benjamin on sen mukaisesti nimittänyt modernisaatiota eräänlaiseksi itsemurhaksi, jonka ytimenä oli juuri tuo entisten asioita erottavien muotojen, varmuuksien sulaminen ja hajoaminen.

Muuan merkittävä ilmiö muiden joukossa oli juutalaisten astuminen pois ghetoista, missä toteutui anonyymin muukalaisen tulo osaksi yhteiskuntaa.

Tällainen nimetön uhka on nimenomaisesti kaupunkilainen, jopa suurkaupunkilainen ilmiö. Modernisaatiossa siirryttiin rajojen ja säätyjen, rajoitusten ja kastien yhteiskunnasta nousukkaiden, epämääräisyyden, epäselvyyden ja epävarmuuden aikaan eli siis ambivalenssiin.

Uudessa liikkuvassa maailmassa ghettonsa jättäneet juutalaiset olivat kaikkein liikkuvimpia. He muuttivat kaiken, siinä luvussa myös itsensä muodottomaksi plasmaksi, josta saattoi syntyä mitä tahansa muotoja, kirjoittaa Bauman kaunopuheisesti.

Tätä kukaties kuvaa myös muuan Baumanin esittämä anekdootti. Sen mukaan Hannah Arendt kertoo Saksasta saapuneiden juutalaisten sanoneen toisilleen, että he olivat kerran olleet hyviä saksalaisia ja niinpä heistä siis voisi tulla myös hyviä ranskalaisia. Kukaan ei nauranut, huomautti Arendt.

Modernin vastenmielisyys juutalaisuutta kohtaan oli Baumanin mielestä nimenomaan proteofobiaa. Proteuksen, alati muuttuvan jumaluuden tavoin juutalaiset olivat kaikkialla muuttuvia, muukalaisia. Taistelu heitä vastaan oli yritystä päästä eroon ambivalenssista.

Sikäli kuin Baumanin ajatuksenjuoksuja ymmärrän, juutalaisten todellinen henkinen koti valmistui sitten kuitenkin postmodernismin myötä. Silloin, kuten uskottiin, suuret tarinat päättyivät ja identiteettien tuotantokin vapautettiin ja yksityistettiin, kuten Bauman humoristisesti toteaa.

Modernin aikana oli pyritty homogeenisyyteen ja rationaalisuuteen, mutta nyt muotojen pluralismi on tullut jäädäkseen. Juutalaiset suuntautuvat nyt joko kulttuuriseen globalisaatioon tai sosiaaliseen erottautumiseen. Molemmissa on vaaransa, mutta joka tapauksessa uusi aikakausi sopii juutalaisille entisiä paremmin, nyt ambivalenssia ei enää koeta sietämättömänä.

Näin siis uskoi Bauman vuonna 1998. Mutta tämä oli aikansa euforiaa. Bauman toki puhuu kulttuurisesta globalisaatiosta, mutta meidän taitaa olla jo olla yhä vaikeampaa nähdä sellaisen ilmiön voittokulkua nykymaailmassa.

Pikemminkin saattaa tulossa olla yhä suurempi kulttuurien vastakkainasettelu. Osittain kyseessä näyttää olevan jopa sovittamaton konflikti. Tämän maailman kulttuurit eivät elä yhteistä kulttuurista aikaa, saati postmodernismin aikaa.

Sen matkaan saattamat ilmiöt kukoistavat kyllä läntisessä kulttuuripiirissä, mutta tuskin sen laajemmalti. Sikäli kuin asia koskee juutalaisten ja heidän ajatellun sisäisen ambivalenssinsa yhteensopivuutta kulttuurin rakenteiden kanssa, antaa tilanne tuskin aihetta huoleen.

Me elämme uutta (uusimman ajan jälkeistä) aikaa, joka on kulttuurisesti hyvin pitkälle juutalaisuuden luomus. Tämä on syytä hyväksyä ja ymmärtää, ettei muutakaan mahdollisuutta ole. Jauhoista syntyy mitä syntyy eikä siitä kannata hiivaa syyttää.