Allosemitismi

Allosemitismi ja modernin loppu

1900-luvun alku oli merkillistä aikaa. Sitä on osuvasti nimitetty muun muassa pyörrytyksen tai huimauksen ajaksi (The Vertigo years). Se oli myös uuden elämäntunteen ja sitä kuvaavan kielen esiin murtautumisen aikaa, mikä heijastui kirjallisuudessa Robert Musilista James Joyceen ja Marcel Proustiin. Filosofiassa Wittgenstein avasi uusia polkuja.

Kaikki ajan hengen edelläkävijät eivät olleet juutalaisia, mutta uusi juutalaisen hahmo on heidän teoksissaan tärkeä ja jopa keskeinen elementti.

Samaan aikaan luonnontieteen mullistivat Albert Einstein , Ernst Mach, Fritz Haber ja monet muut  uranuurtajat ja psykologian alalla suoritti kopernikaanisen vallankumouksen Sigmund Freud.

Työväenluokan piirissä marxilainen sosialismi oli monessa maassa ajan johtava yhteiskunnallinen aate ja sen merkittävimmät ajajat olivat keskeisissä maissa juutalaisia: Venäjällä Martov , Trotski ja monet muut, Saksassa Bernstein, Liebknecht, Luxemburg ja niin edelleen.

Ei ole liioittelua sanoa, että oli alkamassa juutalaisuuden vuosisata. Sitä ei heikentänyt vaan korosti se, että Juutalaiset alkoivat joukoittain muuttaa Venäjän keisarikunnasta Amerikkaan, jossa he nopeasti nousivat vaikutusvaltaisiksi monilla aloilla, etenkin kulttuurissa.

Sysäyksen tälle suurelle muutolle antoivat ne vuoden 1905 kirvoittamat pogromit, jollaista kuvataan myös Scholem Aleichemin Tevje- maitomiehen alkuperäisessä versiossa.

Juutalaiset ansaitsivat pian monilla aloilla johtoaseman omilla ansioillaan, vaikka pahansuovat kilpailijat tietenkin puhuivat salaliitosta ja verkostoista.

Itse asiassa venäläiset mustasotnialaiset rinnastivat joskus suomalaiset ja juutalaiset toisiinsa: molemmilla oli muka oma ”systeeminsä”, jonka avulla ne kuppasivat Venäjää. Juutalaisilla se oli heidän uskontonsa, suomalaisilla heidän niin sanottu perustuslakinsa…

Muuan asioita ymmärtävä henkilö on kirjoittanut, että kuullessaan vakuutettavan juutalaisten olevan vain yksi kansa muiden joukossa eikä yhtään muita kummempi, hänestä tuntuu samalta kuin jos hän kuulisi vakuutettavan, ettei Michelangelo ollut millään tavalla muista ihmisistä poikkeava… No, tavallaanhan se on totta sekin.

Hänen mielestään juutalaisuuden henki oli selvästi muista erottuva ja, kuten yksilön nerouskin, se oli sidoksissa sairauteen, lankeemukseen ja alennukseen, niiden toinen puoli. Nerous liittyy sairauteen, ylemmyys alentamiseen, luovuus epänormaalisuuteen.

Zygmunt Bauman, yksi noita postmodernismin profeettoja nostaa esille tämän luonnehdinnan artikkelissaan Allosemitism: Postmodern, Modern, Postmodern. Se on julkaistu  kokoomateoksessa Modernity, Culture and the ’Jew’, jossa on myös muun muassa pohdintaa Otto Weiningerin, nuorena traagisesti kuolleen juutalaisen käännynnäisen tunnetuista pohdinnoista koskien naisten ja juutalaisten luonnetta.

Nyt puheena oleva kirja ilmestyi vuonna 1998 ja tuohon aikaan myös postmodernismi oli muodikasta. Enäähän näin ei voi sanoa, mutta Baumanin pohdinnoissa on silti mielestäni jotakin kiinnostavaa tämän vanhan ongelman kannalta.

Hän ehdottaa ensinnäkin käyttöön otettavaksi uutta termiä ”allosemitismi”, mikä viittaa juutalaisten erilaisuuteen, mutta ilman arvoarvostelmia. Antisemitismi tai filosemitismi ovat molemmat mahdollisia, mikäli tuo erilaisuus pitää paikkansa.

Baumanin mielestä ei kannata ajatella, että olisi olemassa yhtenäistä antisemitismin traditiota. Reaktiot juutalaisuuteen perustuvat sen toisenlaisuuteen, mutta sillä on eri aikoina ollut eri merkitys.

Syynä vihamielisyyteen juutalaisia kohtaan ei hänen mielestään myöskään ole erilaisuuteen kohdistuva kammo eli heterofobia. Itse asiassa kyse on proteofobiasta eli siitä, että juutalaisuus on niin epämääräistä, muuttuvaa, ambivalenttia. Sen vuoksi se ei sovi järjestetyn maailman kategorioihin, vaan loukkaa niitä.

Itse asiassa koko sana antisemitismi on varsin uusi. Se viittaa juutalaisiin kansana sen sijaan, että kohteena olisi esimerkiksi juutalaisuus uskontona. Esimerkiksi Venäjällä, oli tapana aiemmin viitata juutalaisiin nimenomaan uskontona, иудейское вероисповедание.

1800-luvun alussa, kun juutalaiset alkoivat ajaa partojaan ja siirtyä ghettojen ulkopuolelle, ehdotti muuan tunnettu kulttuurivaikuttaja, Suomestakin muuten aika laajasti kirjoittanut Friedrich Rühs, että he ryhtyisivät pitämään erityistä nauhaa tunnusmerkkinään. Hihan sijasta se ymmärtääkseni tuli panna rintaan.

Ehdottaja ei esiintynyt juutalaisia vastaan vihamielisesti, vaan selitti, että heillä oli oma kansallinen luonteensa Volkseigentümlichkeit, josta kannatti olla ylpeä ja esittää se myös julkisesti. Nauhahan voisi olla eräänlainen kunnialegioonan nauhan vastine.

Baumanin mielestä oli kuitenkin olennaista, että tässä alleviivattiin juutalaisten erilaisuutta. Tietoisuutta siitä ei saanut hävittää eikä kätkeä ulkopuolisilta.

Bauman myöntää tämän erilaisuuden ja pitää sitä tärkeänä. Olla ihminen on draama, mutta olla juutalainen on sitä kaksin verroin. Juutalaisen erityispiirteisiin kuuluu, ettei hän ei koskaan ole täkäläisiä. Hän on aina muualta eikä voi yksiselitteisesti puhua natiivien puolesta, Exodus on hänen asuinpaikkansa, varmuutensa ja kotikontunsa…

Suhteessaan juutalaiseen muut kansat tuntevat samanlaisia tunteita, joita jauhojen täytyy tuntea hiivaa kohtaan. Kaikki jauhot uneksivat levosta, mutta hiiva panee ne ikuiseen liikkeeseen.

Juutalainen on itse ambivalenssin inkarnaatio. Ambivalenssia kohtaan taas voidaan tuntea vain sekoittuneita tunteita, siinähän asiat eivät ole kunnossa, siis järjestyksessä. Mistä tuo ambivalenssi sitten tuli juutalaisuuden perustaksi, jos niin voi sanoa?

Baumanin mielestä asia lähtee jo Toorasta. Juutalaisten uskonnon ydin on heidän kohtalonsa Jumalan valittuna kansana. Tämä on niin hallitseva asia, että juutalaiset ovat suhtautuneet kaikkeen muuhun vain välineinä, joita Jumala käyttää valitun kansansa hyväksi.

Siitä huolimatta tämä maailman napa on aina ollut vailla sitä valtaa, jota sen periaatteessa mahtava asema edellyttäisi. Ehkä juuri tämä asetelma onkin ollut välttämätön, ettei juutalaisille olisi käynyt samoin kuin vaikkapa assyrialaisille ja babylonialaisille.

Ehkäpä länsimainen allosemitismi on nimenomaan uskonnon ilmaus eli juutalaisuudesta eronneen kristinuskon aikaansaannos? Juutalaiset eroavat radikaalisti kristityistä, eivät siksi, että olisivat pakanoita, vaan siksi, että ovat uskottomia (infidels), oikeastaan luopioita, mikä on tietysti pahempaa. Toki tämä tunne on yhtä oikeutetusti molemminpuolinen.

Juutalaiset ovat olleet erityisesti modernisaatiota vastustavien liikkeiden kuten natsien hampaissa. Tämä seuraa luontevasti heidän ambivalenssistaan, joka taas oli modernisaation ytimessä.

Jo Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisessa manifestissa (1848) puhuttiin siitä, miten kaikki solidi sulaa ja haihtuu ilmaan kapitalismin muuttaessa maailmaa. Walter Benjamin on sen mukaisesti nimittänyt modernisaatiota eräänlaiseksi itsemurhaksi, jonka ytimenä oli juuri tuo entisten asioita erottavien muotojen, varmuuksien sulaminen ja hajoaminen.

Muuan merkittävä ilmiö muiden joukossa oli juutalaisten astuminen pois ghetoista, missä toteutui anonyymin muukalaisen tulo osaksi yhteiskuntaa.

Tällainen nimetön uhka on nimenomaisesti kaupunkilainen, jopa suurkaupunkilainen ilmiö. Modernisaatiossa siirryttiin rajojen ja säätyjen, rajoitusten ja kastien yhteiskunnasta nousukkaiden, epämääräisyyden, epäselvyyden ja epävarmuuden aikaan eli siis ambivalenssiin.

Uudessa liikkuvassa maailmassa ghettonsa jättäneet juutalaiset olivat kaikkein liikkuvimpia. He muuttivat kaiken, siinä luvussa myös itsensä muodottomaksi plasmaksi, josta saattoi syntyä mitä tahansa muotoja, kirjoittaa Bauman kaunopuheisesti.

Tätä kukaties kuvaa myös muuan Baumanin esittämä anekdootti. Sen mukaan Hannah Arendt kertoo Saksasta saapuneiden juutalaisten sanoneen toisilleen, että he olivat kerran olleet hyviä saksalaisia ja niinpä heistä siis voisi tulla myös hyviä ranskalaisia. Kukaan ei nauranut, huomautti Arendt.

Modernin vastenmielisyys juutalaisuutta kohtaan oli Baumanin mielestä nimenomaan proteofobiaa. Proteuksen, alati muuttuvan jumaluuden tavoin juutalaiset olivat kaikkialla muuttuvia, muukalaisia. Taistelu heitä vastaan oli yritystä päästä eroon ambivalenssista.

Sikäli kuin Baumanin ajatuksenjuoksuja ymmärrän, juutalaisten todellinen henkinen koti valmistui sitten kuitenkin postmodernismin myötä. Silloin, kuten uskottiin, suuret tarinat päättyivät ja identiteettien tuotantokin vapautettiin ja yksityistettiin, kuten Bauman humoristisesti toteaa.

Modernin aikana oli pyritty homogeenisyyteen ja rationaalisuuteen, mutta nyt muotojen pluralismi on tullut jäädäkseen. Juutalaiset suuntautuvat nyt joko kulttuuriseen globalisaatioon tai sosiaaliseen erottautumiseen. Molemmissa on vaaransa, mutta joka tapauksessa uusi aikakausi sopii juutalaisille entisiä paremmin, nyt ambivalenssia ei enää koeta sietämättömänä.

Näin siis uskoi Bauman vuonna 1998. Mutta tämä oli aikansa euforiaa. Bauman toki puhuu kulttuurisesta globalisaatiosta, mutta meidän taitaa olla jo olla yhä vaikeampaa nähdä sellaisen ilmiön voittokulkua nykymaailmassa.

Pikemminkin saattaa tulossa olla yhä suurempi kulttuurien vastakkainasettelu. Osittain kyseessä näyttää olevan jopa sovittamaton konflikti. Tämän maailman kulttuurit eivät elä yhteistä kulttuurista aikaa, saati postmodernismin aikaa.

Sen matkaan saattamat ilmiöt kukoistavat kyllä läntisessä kulttuuripiirissä, mutta tuskin sen laajemmalti. Sikäli kuin asia koskee juutalaisten ja heidän ajatellun sisäisen ambivalenssinsa yhteensopivuutta kulttuurin rakenteiden kanssa, antaa tilanne tuskin aihetta huoleen.

Me elämme uutta (uusimman ajan jälkeistä) aikaa, joka on kulttuurisesti hyvin pitkälle juutalaisuuden luomus. Tämä on syytä hyväksyä ja ymmärtää, ettei muutakaan mahdollisuutta ole. Jauhoista syntyy mitä syntyy eikä siitä kannata hiivaa syyttää.