Johtava kirjailija

Johtava kirjailija

Jälkeenpäin ajatellen tuntuu siltä, että itsenäisyyden alkuvuosikymmenet olivat ylivertaista kirjallisuuden kunoistusaikaa.

Ahoa ja Leinoa seurasivat Lehtonen, Kianto, Sillanpää, Waltari, Viita ja monet muut. Kehitys ehkä kulminoitui Linnassa ja omalla tavallaan myös Päätalo kuuluu monumentteihin kuten tietenkin myös Huovinen ja vielä jokunen muukin, vaikkapa nyt Meri.

Modernismi näyttääkin sitten tuottaneen lähinnä Saarikosken tasoisia kuplia ja suuren kulttuurivallankumouksen jälkeen kirjallisuus näyttää yhä tyhjänpäiväisemmältä. Vai kenet valittaisiin kunkin vuosikymmenen johtavaksi kirjailijaksi 1970-luvulta lähtien?

Joka tapauksessa Sillanpäätä pidettiin aikoinaan sellaisena ja sen kyllä huomasi. Panu Rajala kertoo kirjassaan Korkea päivä ja ehtoo, SKS 1993, miten holtittomasti elelevä renessanssihahmo, Falstaffiksikin mainittu, uhkasi miltei viedä Otavan konkurssiin.

Mutta tuon ajan kustantajat tunsivat guggenheimilaisensa ja pitivät rahahanat auki. Sillanpään kohdalla odoteltiin nobelia kuin kuuta nousevaa. Suomen luonnon ja ihmisen vitalistinen kuvaaja tunnettiin hyvin monessa maassa ja oli yhä uudelleen Ruotsin akatemian ruodittavana mahdollisena palkinnon saajana.

Mutta eihän siitä mitään meinannut tulla. Lahden takana seurattiin tiiviisti kieliriitoja ja haluttiin ainakin jakaa palkinto kieliryhmien kesken. Löytyihän meiltä myös vaikkapa nyt Bertel Gripenberg ja Jarl Hemmer…

Kun palkinto viimein tuli, aivan talvisodan aattona, puuskahti kirjailija, että Suomi sen sai. Mutta ei asia suinkaan niin yksinkertainen ollut. Sillanpäätä pidettiin kirjallisena mestarina myös kansainvälisesti ja hänen kirjojaan myytiin monessa maassa suurina painoksina.

Frans Eemelin tunnettu joulusaarna maailman diktaattoreille vuonna 1938 tuotti hänelle ja kustantajalle sievoiset rahalliset tappiot. Kun kyytiä saivat yhtä lailla Stalin, Hitler kuin Mussolini, riensivät johtajansa kunniaa vaalivat kirjalliset prostituoidut kiireesti tuomitsemaan ja boikotoimaan väärinajattelijaa, jonka maine ei Saksassa koskaan siitä iskusta toipunut.

Mutta Sillanpää ei ollutkaan mikään konjunktuurikirjailija. Hän runoili Marssilaulunsa pojalleen, joka oli YH:ssa maansa puolustusta valmistelemassa. Kuultuaan sotilaiden marssiessaan laulavan Maailman Mattia, mestari hermostui renkutuksen banaalisuuteen ja kirjoitti tuossa tuokiossa uudet sanat, jotka ovat Marseljeesin arvoiset.

Pelkästään Marssilaulu oikeuttaisi Sillanpään nimen hakattavaksi ikiajoiksi suomalaiseen kallioon. Sanat saivat pian myös oman sävelen, aluksi niitä oli laulettu Maailman Matin nuoteilla.

Kävi sitten niin paradoksaalisesti, että rauhan mies joutui sodan symboliksi. Diktaattoreiden valheellisuudesta sydämistyneenä hän jossakin vaiheessa uhosi jopa tappavansa hyökkäävät ryssät vaikka omin käsin.

Tytär huomautti tähän sankarillisuuden purkaukseen kuivasti, että kai nyt ainakin sitä ennen muistettaisiin hankkia valokuvaajat paikalle…

Sodan aikana Sillanpää oli enimmäkseen Ruotsissa. Siihen oli pätevät syynsä, sillä hän matkusti sinne Nobel-seremonioita varten ja jatkoi sen jälkeen kiertuetta ympäri Ruotsia puhuen Suomen asian puolesta ja keräten rahaa ja sympatiaa sen asialle.

Siihen hän oli juuri oikea mies, sillä hän puhui varsin hyvää ruotsia ja kannatti vakaumuksesta pohjoismaista yhteistyötä. Hän osasi ottaa yleisönsä.

Tietenkin kotimaassa löytyi myös niitä, joiden mielestä oleilu Ruotsin boolimaljojen äärellä oli pakoa. Mitenkäs Marssilaulussa sanottiinkaan: ”kun on vaarassa syntymämaa, kotiaskareet jäädä saa…”

Tämä oli tietenkin ala-arvoista puhetta. Märkähattu-Joukahaiset kostivat sitä nuivuutta, jota mestari oli osoittanut ääriliikkeille. Kirjailijan poika oli rintamalla, jonne hän ikänsä puolesta kuuluikin. Olisiko sotilaskoulutusta vaille jääneen sukupolven edustajan pitänyt vähintäänkin olla pommien maalina, kun siellä muitakin oli?

Joka tapauksessa nobel-palkinto, sitten kun se todella tuli, oli ehkä liian kova juttu viinaan menevälle miehelle, jonka yksityiselämäkin oli koetuksella.

Renessanssiruhtinas muuttui kovan taudin ja vielä kovempien lääkkeiden kourissa taataksi, jonka  ulkoista hahmoakaan tuskin kukaan enää tunnisti entisekseen.

Mutta myös taatana saattoi tässä maailmassa itseään toteuttaa ja maataan palvella. Taatan joulusaarnat jäivät aikoinaan radiosta minunkin mieleeni. Ukon puheessa oli jotakin maagista voimaa ja se lienee auttanut suomalaisia ymmärtämään, että aito joulun tunnelma saattoi löytyä myös köyhyyden ja suoranaisen kurjuudenkin keskeltä.

Sillanpään luonnekuva on kiinnostavan kaksijakoinen. Toisaalla on rehevä vitalisti ja seksuaalisuuden palvoja, toisaalla ankara patriarkka, joka ei antanut lastensa soitella gramofonilla Malmstenin kevytmielisiä lurituksia kuten Tuohista sormusta.

Muutenkin mestari halusi lastensa elävän kunniallisen kansalaisen elämää ja pysyvän poissa sellaisista viettelysten pesistä, joita hän itse oli kuvannut ja niissä joskus viihtynytkin. Ehkäpä juuri tällaisen asetelman jännitteet vasta synnyttävätkin aitoa runoutta. Banaali kaiken sallivuus on kuin onkin lähinnä tylsää.

No, Sillanpään lasten yritelmät kulttuurin saralla eivät tuottaneet mitään erityisen mainittavia tuloksia, mutta sellaisiakin yrityksiä oli.

Sillanpään hahmo kuuluu selkeästi omaan aikakauteensa ja vain siihen. Nykyään kirjallisuudella ei enää ole samaa kulttuurista merkitystä kuin ennen eivätkä kustantajat enää halua eivätkä kykene samanlaisiin suorituksiin johtavia kirjailijoita tukiessaan.

Onko sellaisia kirjailijoita enää edes olemassa? Mieleen nousee toki pari nimeä myyntilistojen kärjestä, mutta ne riittävät osoittamaan asian mahdottomuuden.