tiistai 3. heinäkuuta 2018

Sukupolvien viisaus


Sukupolvien viisaus ja suvaitsevaisuus

Helsingin Sanomien kulttuuriosasto tarjoaa loputtomasti ravintoa huumorintajulle, kaikessa viattomuudessaan.
Tänään joku neropatti julistaa siellä, ettei #metoo -liikkeellä ollut yhteisiä piirteitä taistolaisuuden kanssa, toisin kuin muuan vanha kirjailija on väittänyt.
Tässä on, katsokaas, havaittavissa sukupolvikuilu. Vanhemmat ihmiset (naisetkaan!) eivät kykene ymmärtämään, että metoo-kampanja on pitkän jatkumon viimeisin vaihe, käännekohta, joka koskettaa koko ihmiskuntaa, sekä miehiä että naisia…
Taistolaisuus, katsokaas, oli jotakin aivan muuta. Sillä ei ole mitään muuta historiallista merkitystä, kuin sen aiheuttamat traumat… Ja tuo asia varmaankin oli kaikille ihan selvää koko ajan, oletan.
On myös otettava huomioon, ettei metoon tavoitteenakaan ole Neuvostoliitto… jatkaa kirjoittaja, kun nyt kerran on ajattelijaksi ryhtynyt.
No, onhan tässä jo ajatus lentänyt ja kauas entänyt. En nyt kuitenkaan vielä kiirehtisi onnittelemaan saavutuksesta.
 Erot taistolaisuuden ja metoo-liikkeen välillä ovat tietenkin selviä esimerkiksi lausutuissa tavoitteissa.  Sen havaitsemiseen ei tarvita kuin ripaus normaalia järkeä ja tuskin sitäkään.
Ajattelutapa näillä liikkeillä sen sijaan on usein ja olennaisissa kohdissa aivan samanlainen. Tämä siis koskee nykyistä feminismiä ja sen käyttämää logiikkaa yleensäkin. Yhteistä oli ja on myös täydellinen kyvyttömyys arvioida omaa tilaa ja oman liikkeen merkitystä ja sehän se juuri tässä on se olennainen asia.
Kirjoittaja näköjään kuvittelee, ettei taistolaisnuoriso luullut aikoinaan edustavansa maailmanvallankumousta. Kyllähän se luuli ja jopa aivan sokeasti, mutta vanhempi sukupolvi ymmärsi silloin asiat paremmin, kuten ymmärtää nytkin.
 Ei kummassakaan tapauksessa oikeasti oltu eikä olla maailmoja mullistamassa. Tosiasiassa kyseessä on vain sarja nolon banaaleja tapahtumia.
Tässähän tämä sukupolvikuilu juuri on, siis vaikeudessa ymmärtää omaa itseään ja samalla tietenkin kaikkea muutakin. Nuoruuteen kuuluu naiivius, joka on sekä sen etu että haitta.
Sellaista tuoreutta aina tarvitaan ainakin jossain määrin, mutta olisi tragikoomista ja luultavasti kohtalokasta, mikäli se pääsisi vallitsemaan yksin ja ylimpänä koko maassa ja maailmassa eikä vain hesarin kulttuurisivuilla, jossa sen voi aina ohittaa hymähdyksellä.
Mutta tuo esiin nostettu sukupolvi on tässäkin asiassa tärkeä tekijä. Vanhuuteen kuuluu luonnostaan sen ymmärtäminen, että nuoret ovat nuoria ja tekevät sen mukaista jälkeä. Puellae puellae sunt, puellaria agunt.
Vanhuuteen on siten aina kuulunut tietty suvaitsevaisuus. Se näkyy jo väkivaltarikosten tilastoista. Ei ole normaalia, mikäli, sanokaamme, yli seitsemänkymppiset tai yli kahdeksankymppiset käyvät fyysisesti toisten ihmisten kimppuun.
 Toki sitä tapahtuu ja tämä kai voisi antaa myös nykyiselle edistykselliselle nuorisolle edes jonkin mahdollisen syyn kunnioittaa tuota ihmisryhmää. Muuta perustettahan radikaalin nuorison näyttää olevan mahdotonta löytää, koska se ei viisaudesta mitään tiedä eikä sitä ymmärrä.
Uskon, että tämä vanhusten tietty rauhallisuus on sitä aitoa suvaitsevaisuutta, josta nykyään niin paljon puhutaan ja jonka kieroutuneista muodoista suorastaan kilpaillaan. Aitoa ei sen sijaan sanan parhaassa merkityksessä ole sellainen asia, jota voisi nimittää äärisuvaitsevaisuudeksi.
Suvaitsevaisuus näet näyttää joillekin nykyään tarkoittavan sitä, että nostetaan mahdollisimman suureen arvoon ja näkyvyyteen mahdollisimman vastenmielisen pervoilun ilmauksia. Samainen hesarin numero käy esimerkiksi. Sitä, joka sietää eniten ja vieläpä kehuu näkemäänsä ja kokemaansa, kunnioitetaan kai eniten.
Tämä tuo minulle mieleen serkkuni, joka tietyssä iässä mielellään esitti kovanaamaa ja rehvasteli sillä. Kun joku valitti, miten ruoka ei maistu, jos paikalla on häiritseviä tekijöitä, täräytti serkkupoika sakramentaaliset sanat: minäpä sitä söisin hyvällä ruokahalulla, vaikka vieressä olisi lämmin läjä sitä itteensä…!
En ihan uskonut kuulemaani, mutta pelkkä manifesti oli omiaan herättämään tiettyä kunnioitusta tätä nuorta miestä kohtaan. Itse ymmärsin, etten mainitussa tilanteessa saisi alas einettäkään.
Mutta tässä oli nyt annettu vain sanoja. Todellista sankaruutta olisi sentään edustanut vasta se, jos serkkupoika olisi ottanut tavakseen aterioida tuollaisen läjän vieressä vaikkapa päivittäin. Kylläpä silloin olisi maine kiirinyt ja houkutellut varmaan paikalle katsojiakin. Ehkäpä joku ripustaa kotiinsa hra Juvanin teoksia? Ilmaisen hänelle kunnioittavan ihailuni.
Aikoinaan katsojia saapui paikalle ja jopa maksoikin, kun joku suostui syömään vaikkapa kastemadon tai elävän kalan. Siinäpä sitä otettiin miehestä mittaa.
Naissukupuolen en muista näihin kisoihin osallistuneen ja muutenkin näyttää siltä, ettei suvaitsevaisuus kuulu sen leimallisiin hyveisiin. Pikemmin päinvastoin. Asiastahan todistavat niin klassinen kirjallisuus kuin vaikkapa sarjakuva Viivi ja Wagner, mikäli joku kaipaa arkikokemuksensa lisäksi vielä lähdeviitteitä.
Näyttää siltä, että naissuvaitsevaisuus on muutenkin nuorisokulttuurin eli siis nykyisen länsimaisen kulttuurin piirissä tullut tiensä päähän ja sehän se juuri nyt on se, joka johtaa radikaalien hanhenmarssia.
Metoo-liike kertoo juuri siitä.
Vielä jokunen aika sitten kehotettiin ihmisiä koskettelemaan toisiaan ja tietty eroottinen jännitehän siinä tietysti aina tulee vähän niin kuin kaupanpäällisiksi.
Varsinainen kouriminen on tietenkin asia erikseen, mutta kun tuomiovalta asiassa jää suvaitsemattomammalle sukupuolelle, on lopputulos aivan varmasti takapakkia siitä rennosta meiningistä, joka jo näytti päässeen valloilleen.
Nyt alamme näköjään siirtyä jonkinlaiseen lupalappukulttuuriin, jossa jokaista sukupuolten välistä ja sisäistä kosketusta pidetään a priori vaarallisena ja jopa poliisiasiana, ellei asian vilpittömyyttä voida todistaa. Mutta ennen pitkää palataan taas kohti normaalia.
Se siitä vallankumouksesta. Kysykää vain lisää vanhemmalta sukupolvelta, mikäli todella haluatte ymmärtää, missä mennään näinä maailmanvallankumousten päivinä.

Historia ja henkilöt


Historiamatkailu ja henkilöt

Palaan tässä vanhaan teemaan eli historian elävöittämiseen. Sehän on maailmalla ollut matkailun yhtenä valttina jo hyvän aikaa.
Tosiasiahan on, ettei kukaan jaksa innostua maisemista moneksi tunniksi. Ne saavat olla miten henkeäsalpaavia tahansa, mutta varsin pian matkailija niihin tottuu ja alkaa kaivata jotakin muutakin mielenkiintonsa herättämiseksi.
Historia on tietenkin siitä hankala vetonaula, että se on jo ollut ja mennyt, tavallaan haihtunut ilmaan. Saatavilla ei ole enää uljastakaan menneisyyttä, vaan jotakin muuta. Paikan henki täytyy herätellä, manata esiin, jotta se jotakin sanoisi. Savolaisten laulussa mainitut vanhat puut, laaksot ja vuoret ovat mykkiä ilman avustajaa.
Toki jotkut kunnostetut menneisyyden muistomerkit ovat jo sillään puhuttelevia ja kiinnostavia: Lontoon Tower, Suomen Olavinlinna, Venäjän Pietarin ja Paavalin linnoitus vain muutaman mainitakseni. Onhan niitä.
Kuitenkin, jopa hienoimmat muinaisjäänteet jäävät turistilta helposti käsittämättä ja menettävät mielenkiintoaan, ellei niihin liittyviä tarinoita kerrota. Tämä puoli taitaakin olla se huonommin hoidettu, ainakin meillä.
Luulisin, että paras tapa historiallisen mielenkiinnon herättämiseksi on asioiden henkilöiminen. Tiettyjen hallitsijoiden ja muiden suurmiesten nimet ja kohtalot tunsi ainakin aikoinaan jokainen hiemankin koulua, myös kansakoulua käynyt. En ole varma, onko tilanne enää yhtä hyvä, mutta uskon, ettei historian suuria persoonallisuuksia unohdeta koskaan.
Kukapa ei omaan historiankuvaansa osaisi sijoittaa vaikkapa Hitleriä, Kekkosta ja Nikolai II:ta! Kaikilla on ainakin jokin käsitys Napoleonista ja Aleksanteri I:stä ja varsin monilla myös Kustaa III:sta ja Katariina II:sta. Sitä paitsi nämä nimet eivät liity vain Suomen historiaan, vaan myös koko Euroopan- ja siis maailmanhistoriaan.
Sellaisten nimien varaan rakentuu ihmisten mielissä jo enemmän tai vähemmän valmis runko, jonka varassa voidaan sitten nostaa esille tiettyjä paikkoja ja hetkiä noiden henkilöiden elämästä.
Ajatelkaamme nyt vaikka sellaisia historiallisia kohtaamisia kuin Katariina II:n ja Kustaa III:n kohtaaminen Haminassa tai Aleksanteri I:n ja Kaarle Juhanan kohtaaminen Turussa.
Nuo asiat on paikan päällä kyllä huomattu, mutta ainakin minun mielestäni kovin vaatimattomasti.
Eikö Turun sopimuksella vuonna 1812 ollut erittäin suuri merkitys koko Ruotsin ja myös Suomen historialle? Ehkäpä se osaltaan ratkaisi jopa maailmanhistorian? Entäpä, jos Bernadotte olisikin kaikin voimin hyökännyt Pietariin juuri silloin, kun Venäjän armeija oli tiukoilla sekä Moskovan suunnalla että Pietarin eteläpuolella?
Vastaavalla tavalla Suomi oli temppelin harjalla vuonna 1919, kun Judenitš hyökkäsi Pietariin ja Mannerheim valmistautui antamaan bolševikeille armoniskun.
Leninin mielestä se olisi ratkaissut vallankumouksen kohtalon. Olisiko? Siinä tapauksessa maailmanhistoria oli siitä kiinni…
Myös koko maailmassa tunnettu Uudenkaupungin rauha ja maailman suurimpiin meritaisteluihin kuuluvat Ruotsinsalmen taistelut ovat kummallisesti vajaakäytöllä, ehkä menneisyyden painolastista johtuen. Sapokan vesipuistossa aikoinaan sijainnut meritaistelulammikko oli aika hauska tapa muistin verestämiseen. Nyt taitaa veneet olla jo poltettu.
Mutta henkilöidystä historiasta edelleen. Kustaa III, joka osasi hieman suomeakin, vietti maassamme huomattavan paljon aikaa ja hänen muistoaan voisi kukaties hyödyntää paljon nykyistä enemmän.
Vuoden 1775 Eriksgata, jolloin Kyöstä matkusti maan läpi monen sadan miehen ja yli 200 hevosen seurueella, jätti jotain jälkeensäkin. Kungsbacka, Kuninkaanmäki sai nimensä siitä, että Kyöstä söi siellä piknikin (Tällä paikalla nautti Kuninkaallinen majesteetti Kustaa III päivällistä 10. kesäkuuta 1775 paljaalla maalla). Original på svenska.
Hänen nimeään kantava sota oli sitten toki varsin mieletön uhkayritys, mutta juuri sellaisena epäilemättömän kiinnostava. Matkailijalle voisi retki teatterikuninkaan askelissa olla hyvinkin viihdyttävä, vaikkapa Bellmanin lauluilla säestettynä. Voisiko paikatkin panna puhumaan tänä automaation aikana?
Venäjän keisarit olivat yleensä Suomeen mielistyneitä ja suhde oli molemminpuolinen. Heidän kesänviettopaikkojaan on viime aikoina nostettu esille ja aiheellisesti, mutta ainakaan keisarillista kesälomaa en ole huomannut mainostettavan. Voisihan se olla rannikon turistituote.
Oma historiansa on Aleksanteri I:n suurella kiertomatkalla Suomessa vuonna 1819. Sitä ilmeisesti tullaan muistelemaan enemmänkin ensi vuonna. Hyvät muistothan siitä jäivät.
Kaiken kaikkiaan suurten historiallisten henkilöhahmojen liittäminen konkreettisiin paikkoihin näyttää maailmalla olevan suosittua. Se toimisi varmaan Suomessakin.
Ajattelen tässä esimerkkinä Sulkavan Telakanavaa, joka rakennettiin Aleksandr Suvorovin johdolla ja jonka kävi vuonna 1803 tarkastamassa keisari Aleksanteri I. Molemmat ovat Venäjällä kaikkien tuntemia historian hahmoja ja heidät tunnetaan jopa Suomessakin.
Aikoinaan saatettiin keisarivierailujen kunniaksi rakentaa jopa monumentti, jollainen on Helsingin Kauppatorin Keisarinnankivi. Toinen vaihtoehto oli kirjoittaa korkeiden vieraiden nimet kultakirjaimin kallioon, kuten on tehty Saimaan kanavalla.
Meillä ei ole syytä moiseen alamaiseen palvontaan, mutta yleisen historiatietoisuuden parantamiseksi ja turismin elävöittämiseksi kannattaisi varmaan asianmukaisiin paikkoihin pystytellä jonkinmoisia tolppia, joissa kerrottaisiin lyhyesti menneistä tapahtumista.
Esimerkiksi QR-koodilla voitaisiin tarjota myös linkkejä suurempaan kokonaisuuteen. Tämä suuri kokonaisuus olisi sitten siellä netissä helposti tavoitettavissa ja sitä voitaisiin myös mainostaa.
Sulkavalla voitaisiin myös muistaa vaikkapa Kustaa III:n ja Kurt von Stedingkin vierailuja paikkakunnalla. Vanhat kartat auttaisivat ymmärtämään, millaisessa ympäristössä silloin liikuttiin ja kartta kertoisi päähenkilöiden liikkumisista hyvin tiiviissä muodossa.
1700-luvun erikoisuuksiin Sulkavalla kuului myös se, että seurakunnan Venäjän puolelle jääneen osan asukkaat kävivät yhä kirkossa Ruotsin puolella. Lisäksi sijaitsi valtakunnan rajalla ns. riitamaa, jonka asukkaat eivät maksaneet veroa kenellekään eivätkä tunnustaneet minkään valtakunnan lakia.
Kaikki nämä asiat muistetaan huonosti, mutta saattavat olla kiinnostavia myös nykyiselle kansalle. Ne olisi vain tuotava konkreettisesti ihmisten tietoisuuteen. Menetelmän pitäisi olla selkeä, hyvä ja halpa. Tekstien ja kuvien pitäisi olla hyvin iskeviä ja lyhyitä.
Hyvä idea oli mielestäni ns. Vihreän kullan kulttuuritie, jonka käytännön toteutus kuitenkin jäi mielestäni heikoksi. Tunnustan, että vasta viime viikolla näin ensi kertaa esityksen, jossa kerrottiin tuon tien kokonaisuudesta.
Siihen asti olin nähnyt vain kylttejä, joiden perusteella en osannut hahmottaa minkäänlaista kokonaisuutta ja arvelin, että kyseessä oli vain jokin metsätalouden kehitykseen liittyvä reitti.
Tuosta mainitusta kokonaisuudesta opin tietämään Parkumäen taistelun muistomerkillä, joka muuten on varsin mahtava nähtävyys ja käynnin väärtti.
 Etsin tuota Vihreän kullan kulttuuritien reitin selostusta sen jälkeen vielä netistä, mutta aluksi huomasin vain wikipedian artikkelin, josta ei ollut paljon apua. No tämä nyt taisi jo olla omaa saamattomuutta.
Opin tästä joka tapauksessa, etteivät pelkät hyvät ideat vielä riitä, Ne pitäisi myös hyvin toteuttaa. Siinähän meille riittää haastetta.

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Surkastuvien maakuntien Suomi


Surkastuvien maakuntien Suomi

Aikoinaan puhuttiin maaltapaosta, mikä oli muun muassa moraalinen ongelma. Ihmiset painuivat siitä, missä aita oli matalin ja hakeutuivat raskaasta työstä ja karusta ympäristöstä helpon elämän ja huvitusten pariin. Mutta lavea tie tiedettiin lyhyeksi.
Asiaa kauhisteltiin, mutta ennen pitkää jokainen alkoi ymmärtää, ettei liikaväestöä tarvita, etenkään maalla. Poliittisesti irtaantuminen omista tuotantovälineistä ja liittyminen palkkatyöläisten armeijaan oli epäilyttävää. Sen tien päässä oli sosialismi. Hitlerkin ymmärsi asian.
Maalta sitten paettiin tai enimmäkseen hallitusti vetäydyttiin, kunnes jäljelle jäivät entisestä populaatiosta vain rippeet. Kaupungit kasvoivat myös Suomessa suuriksi ja jättivät maalaiskunnat kauas taakseen. Näin kävi koko maailmassa.
Harva enää muisti, että vaikkapa Savonlinna oli kerran vain muutaman sadan asukkaan paikkakunta, kun taas ympäristökunnissa asui jokaisessa tuhansia, Rantasalmella parhaimmillaan kymmenisen tuhatta ja Sulkavallakin seitsemän tuhatta.
Mutta sitten se kasvu kääntyi laskuksi. Aluksi kyseessä oli ollut muutto kyliltä taajamiin, kirkonkyliin ja kaupunkeihin. Lähes kaikki taajamat olivat kasvaneet.
Mutta sitten alkoi uusi vaihe, jota parhaillaan eletään. Nyt kasvavat jotkut kaupungit eli niin sanotut kasvukeskukset ja ne kasvavat nyt muiden asutuskeskusten kustannuksella.
Ilmiö on maailmanlaajuinen. Niin sanotuissa kehitysmaissa eli takapajuisissa maissa on jo syntynyt megalopoliksia. Ne ovat useinkin kurjien slummien valtavia koosteita, joissa maaseudun vielä kurjempaa elämää pakeneva väestö asuu.
Siitä on jo aikaa, kun koulussa opin, että kahdeksan miljoonan asukkaan Lontoo on maailman suurin kaupunki. Yläluokilla ollessa kerrottiin New Yorkin kuitenkin jo ohittaneen sen asukasmäärässä.
Kehittyneissä maissa moista turpoamista ei juuri tapahdu. Sen sijaan tietyt keskukset nousevat ohi muiden uudenlaisen, luovan luokan kykyihin perustuvan aktiivisuuden voimalla. Eteenpäinpyrkivä ja muille tietä näyttävä kaupunki on nyt yliopistokaupunki, jossa luova luokka viihtyy.
Mitä tällaiseen kaupunkiin kuuluu? Muistelen jossakin lukeneeni, että ensinnäkin ilmaston pitää olla miellyttävä, sillä globaalisti liikkuvainen luova luokka on nuorta ja usein pariutumisikäistä ja haluaa siksi oleskella mahdollisimman paljon rannoilla ja terasseilla, vähissä vaatteissa.
Tulkoon vielä lisätyksi, että kuten tunnettua nykyään, ihmisen pariutumisikä on lähes sama kuin paritteluiän aktiivisin vaihe eli muutaman vuosikymmenen pituinen. Vanha ydinperhehän ei enää toimi, vaan sarjaparinvaihto on pikemmin sääntö kuin poikkeus.
Niinpä siis uuden kaupunkikeskuksen ideaalityyppi on suurehko, monikulttuurinen (vaihtelua ruokalistaan!) yliopistokaupunki lämpimällä vyöhykkeellä. Sinne muuttaa nuoren luovan luokan parhaimmisto mielellään ja kommunikoi englanniksi, jota myös alaluokka osaa sujuvasti kyetäkseen sitä palvelemaan.
Luova eliitti pitää luksuksesta, mutta sillä on samaan aikaan ekologinen obsessio ja se pyrkii ajelemaan polkupyörällä, syömään vegaaniruokaa ja harrastamaan ns. vaihtoehtokulttuureita. Seksuaalinen kokeilevuus, huumeet ja muut elämän sulostuttajat ovat kiinteä osa uutta elämäntapaa ja siis myös toimivaa uutta keskusta.
Tämä on niin ilmeistä, että vihreän hipsterikaupungin ihanne näyttää saaneen valtaansa kaupunkisuunnittelijat myös Venäjällä. Kyseessä lienee myös prestiisi.
Ei kai tuo ihanne hullumpi ole, ainakaan tuon eliitin kannalta, joten onnea matkaan vain. Mitä kuitenkaan tällaisessa kaupungissa tehdään rahvaalla ja miksi se sinne muuttaa?
Väitetään, että innovatiivisen tuotannon kasvu syntyy juuri tällaisiin keskuksiin. Lisäarvon tuottavat kai luultavasti enimmäkseen koneet, mutta onhan suuri palvelijoiden kaarti aina tarpeen eliitille.
Entäpä Suomi? Mitä mahdollisuuksia meillä on tulla uudenaikaisten ihannekaupunkien tyyssijaksi?
Ongelmia ainakin on. Ilmasto on niistä ehkä merkittävin, mutta ehkäpä sekin on voitettavissa? Meillähän on saunamme ja mikäpä estää kehittämästä saunakulttuuria luovasti siihen suuntaan, että se ihanteellisesti palvelee pariutuvaa nuorisoa? eiköhän tähän keinot keksitä!
Helsingin uusi uimala keskellä Eteläsatamaa on hyvä esimerkki uudesta ajattelusta ja Löyly on toinen merkittävämpi saunakulttuurin noususta kertova tapaus. Netistä käy ilmi, että vuokrattavia saunoja Helsingissä on jo koko joukko. Olen varma, että tämä trendi tulee jatkumaan.
Ehkäpä rahvaan joukoista suurikin osa vielä löytää saunottajan ammatin? Erilaiset kupparithan ovat jo suurta muotia.
No, en tiedä, mihin asia todella perustuu, mutta kyllä asiantuntijat kertovat juuri noiden yliopistokaupunkien kukoistavan. Muut sitten surkastuvat niiden kustannuksella. Kaikki kaupungit eivät suinkaan kasva.
Mutta pitäisikö niiden kasvaa? Jos maahanmuutto pidetään järjellisissä rajoissa, minkä toivottavuus ei kaipaa perusteluja, täytyy toisen kategorian kutistua, jos toinen kasvaa. Suomessa noita kasvajia on nyt puolen kymmentä ja muut siis pienenevät, mikä tuottaa erinäisiä vaikeuksia, joita ei voine voittaa edes liittämällä monta heikkoa yhteen.
Se suuri ihmispopulaatio kaiketi tarvitaan tekemään elämästä jännittävää, New Yorkin tyyliin. Olisihan se meilläkin aika jännää pistää aina revolveri taskuun, kun menee illalla koiraa ulkoiluttamaan.
Villi moninaisuus sitä paitsi sisältää jotakin kiehtovaa alkuvoimaa, jota lainkuuliaisesta suomalaisesta pikkukaupungista lohduttomasti puuttuu, vaikka siellä nyt olisikin se kiinalainen ravintola ja kebabbipaikka. Haasteita tarvitaan!
Etelä-Savosta puuttuu yliopisto. Savonlinna, josta suunniteltiin aikanaan Suomen Heidelbergia, on nyt menettänyt vihoviimeisenkin yliopistollisen laitoksensa. Tämä tehtiin tahallaan ja vakain tuumin.
Nouseeko Joensuu nyt sitten muiden kustannuksella uuteen suuruuteen? Onko tällaista kehitystä, luovaa tuhoa, syytä vain kannustaa? Jos niin on, niin miksi?
Tuntuu siltä, että päättäjien mielessä liikkuu jotakin tällaista. Rakennetaan kasvukeskuksia ja otetaan sieltä, missä on. Ne, joilla ei ole, joutavat kuihtumaan.
Hurjimmissa visioissa Suomeen tarvitaan vain yksi suuri keskus, vetovoimainen Suur-Helsinki, joka menestyksellä kilpailee San Franciscon, Piilaakson ja ties minkä hipsteriparatiisin kanssa.
Suurkaupungistuminen on kuitenkin epäterve ilmiö ja sitä paitsi isossa kuvassa myös vaarallinen. Mitä enemmän ihmisiä pakataan yhteen, sitä monimutkaisemmaksi populaation huolto käy ja sitä haavoittuvampi sen elämänmuoto on, ihan riippumatta siitä, miten paljon se pyöräilee ja syö ituja.
Enemmän tai vähemmän autonomiset talot, joilla on oma energiantuotanto ja ainakin mahdollisuudet myös elintarvikkeiden tuotantoon, ovat tulevaisuuden kannalta turvallisin vaihtoehto.
Voisi kuvitella, että ne nälänhädät ja äärimmäisen niukkuuden kaudet, joita suomalaisillakin on viimeisen puolentoista vuosisadan mittaan ollut, olisivat painaneet jälkensä jo kansan geneettiseen muistiin.
Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Niinpä haihattelulle on yhä vapaa kenttä myös yhdyskuntasuunnittelussa ja valtakunnan tasolla saavat kaikenlaiset charlataanit äänensä kuuluville.
Mutta tämä on trendi vain nyt ja muodithan muuttuvat. Toivottavasti niitä muuttamaan ei tarvita liian kovakouraista herätystä.