Tyrannien maineesta

 

Putin, Pietari Suuri ja johtajan mahti

 

Edellisessä blogissa yritin vain hieman hahmotella niitä erikoisuuksia, jotka tällä kertaa kuuluvat Venäjän irtautumiseen eurooppalaisesta kulttuurista. Asia näyttää kiihdyttäneen monia, jotka nähtävästi kaipasivat mahdollisimman perusteellista tutkielmaa eikä mitään blogia. Tässä nyt sitten ainakin vähän lisää aihepiiristä, toki yhä blogitasolla.

Venäjän historia ainakin Pietari Suuresta lähtien voidaan nähdä aaltoliikkeenä, jossa länttä vuoroin lähennytään ja vuoroin pyritään siitä erkanemaan.  Aledander Yanov, jonka usein olen maininnut (ks. Vihavainen: Haun janov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), on alan merkkimiehiä.

Tältä istumalta en usko, että tämäkään nykyinen antieurooppalainen symbolinen ele tulee jäämään pitkäikäiseksi. Venäjän kiinalaistuminen hiukankin syvemmässä mielessä olisi jotakin aivan muuta kuin edes se vähintään puolifantastinen euraasialaisuus, josta jossakin Izborskin klubissa jauhetaan. Jo pelkkä venäjän kieli sitoo maan ja kansan tuhansin sitein eurooppalaisten kansojen sivistykselliseen yhteisöön.

Luulen, että meillä on kiinnitetty liian vähän huomiota niiden poliittisten muutosten äkillisyyteen, jotka ovat johtaneet nykytilanteeseen. Ei venäläinen kulttuuri ole koskaan ollut kovin kaukana eurooppalaisesta, vaikka Huntingtonilla oli omat syynsä erottaa se omaksi alueekseen. Samalla hän liitti siihen muutkin ortodoksiset maat, mikä jo vivahtaa prokrustisoinnilta.

Moni näyttää uskovan sanovansa suurenkin totuuden hokiessaan, ettei pidä tuijottaa yhteen Putiniin, koko Venäjän kansahan tässä prosessissa on mukana. Onpa niinkin, mutta johtajan merkitystä olisi nyt yhtä typerää aliarvioida kuin olisi ollut kuvitella Stalinia tai Pietari Suurta vain historiallisten voimien sätkynukeksi.

Pietari Suuren rooli Venäjän historiassa oli niin ainutlaatuinen ja vallankumouksellinen, että se on suorastaan vaikea käsittää ja luulen, että normaaliin ajatteluun taipuvat ihmiset yhä uudelleen kieltäytyvät ymmärtämästä, millainen ilmiö oli kyseessä. Suotta ei muuan historioitsija nimittänyt Pietaria Venäjän Jumalaksi. Sitä paitsi hänessä oli paholaismaisia piirteitä, mikä aikanaan myös pantiin merkille.

Pistäpä tähän muistin virkitykseksi pätkän vanhasta blogistani:

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Venäjän raiskaaja

 

Pietari Suuri, Venäjän raiskaaja

 

Nikolai Berdjajev, nerokas vaikka hämärä ajattelija pohdiskeli joskus Venäjän feminiinistä luonnetta, joka sinänsä lienee jo ennen häntä keksitty metafora.

Berdjajevin aivoitusten tuloksena oli, että kuten nainen kaipaa miestä tullakseen todella siksi mitä on, kaipaa myös Venäjä ylkäänsä, sellaista miehistä prinsiippiä, joka täydentää sen omaa vahvaa, mutta anarkistista alkuvoimaa.

Eurooppa, aikaansaapa ja aktiivinen läntinen kulttuuri on luonteeltaan miehinen, kuten oli Gontšarovin romaanin Stolz, kun taas flegmaattisessa Oblomovissa oli jotakin naismaista ja samalla perivenäläistä. Yksin hän ei saanut mitään aikaan eikä kyllä saanut muiden avullakaan.

Mutta Stolz ja Oblomov olivat oikeita henkilöitä, siis oikeita romaanihenkilöitä eivätkä kansoja tai kulttuureita. Ilja Iljitš Oblomov olisi kaivannut itse asiassa rinnalleen tarmokkaan vaimon, joka nalkutuksellaan olisi saanut hänet liikkeelle. Hän oli kuitenkin liian feminiininen mies eikä loppujen lopuksi kyennyt hankkimaan minkäänlaista vaimoa ja loru loppui siihen.

Mutta Venäjä ei ole mikään ihminen vaan maa, kansakunta ja jopa kulttuuri. Aleksei Homjakov, slavofiilien ensimmäisen sukupolven suuri historiosofi visioi lännen tulleen Venäjälle varjagien hahmossa. Varjagit edustivat Venäjällä valtiota, joten jopa koko valtio sinänsä saapui sinne ulkopuolelta. Varjagien kutsuminen myös osoittaa, ettei Venäjä itse ollut synnyttänyt tuota väkivaltakoneistoa, vaikka joutui –ihmisten syntien tähden- sen hankkimaan järjestyksen ylläpitämiseksi.

Valtio, länsimaisena keksintönä merkitsi väkivaltaa, orjuutta ja vihamielisyyttä. Venäläisen valtion perustamisessa sen sijaan voidaan havaita vapaan tahdon, vapauden ja rauhanomaisuuden prinsiipit. Valtio eli ruhtinas družinoineen jäikin muinaisella Venäjällä todella erilleen kollektiivisesta yhteiskunnasta, vaikka niiden suhteissa vallitsi keskinäinen luottamus, kuten Homjakov vakuuttaa. Arkeologit ovat voineet todeta, että Novgorodin ruhtinas ja hänen družinansa asuivat varsinaisen kaupungin ulkopuolella. Kaupungissa taas vallitsi tasavaltainen järjestys, jossa vetše-kokous päätti suuremmat asiat demokraattisesti. Missäpä oli siihen aikaan Suomen tai siis Ruotsin demokratia?

Homjakovin näkemys on ainakin kekseliäs ja tekee hyveen siitä, missä Venäjän viholliset ovat nähneet paheen. Toisaalta tuo ihannoitu Kiovan Venäjän aika, etenkin sellaisena kuin se toteutti valtion ja yhteiskunnan suhteita Novgorodissa ja Pihkovassa, jäi taa silloin, kun tataarilaisen Moskovan despoottinen hallinto alisti barbaarisesti nuo ruhtinaskunnat ja tuhosi niiden ylimystön jopa fyysisesti.

Iivana III ja Iivana IV Julma olivat molemmat hirmuvaltiaita ja enemmän tai vähemmän onnekkaita Moskovan despoottisen vallan levittäjiä. Ukraina jäi kuitenkin yhä heidän valtapiirinsä ulkopuolelle, samoin kuin vapaat kasakat muuallakin ”villin aron” laitamilla.

Se, joka pani Venäjän ja siinä samassa Ukrainan lopullisesti aisoihin oli Pietari Suuri. Itse asiassa hänet on kyllä hevosmiehen ominaisuudessa kuvattu klassisemmin ratsastajana: ”rautareisilläsi ohjaten sait Venäjän kavahtamaan”, kuvaili Puskin kuvatessaan Katariina II:n Pietarille pystyttämää patsasta, vaskiratsastajaa, jonka muistamme Palatsitorilla seisomassa takajaloillaan käärmeen päätä polkien.

Myös Pietari oli hirmuvaltias. Berdjajevin luonnehdinnan mukaan hän oli pikemmin Venäjän raiskaaja kuin kelpo sulhanen. Pietari Suuren uudistusten tärkein vipusin olivat repressiot, muistuttaa ”Imja Rossija” –teoksen kirjoittaja. Sanalla ”repressio” on venäjässä oma kaikunsa, joka muistuttaa pistoolinlaukausta kellarissa. Niskalaukauksiahan Stalin järjesti sadoin tuhansin sellaisille ihmisille, joita piti luomansa uuden Venäjän kannalta hankalina.

Jopa Lenin oli sitä mieltä, että Pietari oli uudistaja, joka barbaarisena aikana käytti barbaarisia keinoja. Tunnustus on merkittävä, kun se tulee alan sanoisiko, ansioituneelta toimihenkilöltä. Niitä samantyyppisiä keinoja käytti runsaasti myös Lenin, jonka mielestä Venäjä myös todella oli osittain barbaarinen maa, jossa vanhaa Oblomovia oli pieksettävä yhä uudelleen ja joka päivä. Ja kyllä onneton Venäjä Leninin aikana selkäänsä saikin. Hänen aiheuttamiaan kärsimyksiä ei voi liioitella.

Pietari Suuren saavutukset olivat ja ovat erittäin merkittävät. Venäjän kirjallisuuden 1700-luvun suuret nimet eivät voineet kyllikseen ylistää ensimmäistä imperaattoria. Omat eulogiansa kirjoittivat niin Aleksandr Sumarokov, Mihailo Lomonosov kuin Gavril Deržavin. Feofan Prokopovitš, hallitsijansa edessä orjaileva ukrainalainen, josta tuli Novgorodin arkkipiispa, todisteli herransa kaikkivaltiutta poikkeuksellisen lipevästi ja osoitti kykenevänsä siunaamaan kaikki konnuudetkin, mikäli ne tulivat Kaikkeinkorkeimmalta taholta.

Saksalaissukuinen finanssiministeri, kreivi Kankrin 1800-luvulla jopa innostui huudahtamaan, ettei itse asiassa pitäisi lainkaan enää puhua venäläisistä, vaan petrovialaisista ja sen mukaisesti valtakunnan nimen pitäisi olla Petrovia. Kaikki Venäjän kunnia, voima, kukoistus ja valistus tulivat Pietarilta tai ainakin Romanov-suvun hallitsijoilta, joten kukaties myös Romanovia olisi sovelias valtakunnan nimeksi.

Kirjailija Nestor Kukolnik kuvasi Pietaria suurena anatomina, joka avasi Venäjän mädäntyneen ruumiin, puhdisti ja vaihtoi sen pilaantuneet sisälmykset, sitoi ja nosti jaloilleen ja kohotti sen maailman imperiumien joukkoon. Tämä makaaberi kuvaus tuntuu myös jotenkin sopivalta, ainakin sen jälkeen kun on vieraillut Kunstkamerassa.

Aikansa ylistetty yleisnero Lomonosov ei kyennyt löytämään maailmanhistoriasta ketään, jonka urotöitä voisi verrata Pietarin aikaansaannoksiin. Niinpä hän ei eulogiassaan pysähtynytkään vähempään kuin jumalointiin, обожение, sen varsinaisessa mielessä:

 

Hän oli Jumala, Hän oli sinun Jumalasi Venäjä,

Hän sai sinussa ruumiillisen muodon,

laskeuduttuaan sinuun korkeuksista,

Sankarten joukossa tähtien yllä

Hän loistaa nyt ikuisesti…

 

Jumalat ovat tässä ajan hengen mukaisesti antiikin jumalia, mutta jumalointi todella tarkoitti käytännössä sitä, ettei sen kohde kuulunut niihin, joita sopi arvostella samoilla mittapuilla kuin tavallisia kuolevaisia.

Pietari tappoi poikansa Aleksein, kuten tiedetään. Tällä teolla oli oma rautainen logiikkansa, jos Aleksei kannattajineen olisi päässyt valtaan, olisi Pietarin uudistukset tehty tyhjiksi. Pääkaupunki olisi siirretty Pietarista takaisin Moskovaan ja se vanha Venäjä, jota Pietari oli voimallisesti muokannut Euroopaksi, olisi palannut takaisin. Pietari joutui siis uhraamaan oman poikansa, mutta mitäpä sanoikaan Raamattu Kristuksen kärsimyshistoriasta? Eikö oman poikansa uhraaminen ollut suurin rakkauden teko, mikä millekään olennolle oli mahdollinen? Suuri, suuri oli Pietari, kuten hänen rakkautensakin.

1700-luvun valistusfilosofit tunnustivat myös auliisti Pietarin suuruuden, joskin Katariinan suosio ymmärrettävästi houkutteli enemmän niitä, jotka vaikuttivat hänen hallitusaikanaan. Pierre le Grand – Catherine la plus Grande, kiteytti Voltaire oman kontribuutionsa Venäjän despooteille: Pietari oli antanut venäläisille olemassaolon, mutta Katariina sielun…

Pietarin viholliset ovat yksi Venäjän historian suurista teemoista ja suurelta osin tämä vihamielisyys sijoittuu slavofiliaan. Miksi ja millä oikeudella Pietari meni sorkkimaan Venäjän sielua? Miten hän julkeni tuhota aidon venäläisyyden ja pakottaa alamaisensa omaksumaan nemtsien tavat ja jopa kielen? Tuliko Venäjän kulttuurista Pietarin takia vain puolivillaista pintakiiltoa, joka ulkonaisesti muistutti länttä, mutta itse asiassa koko maa ei ollut enempää aidosti venäläinen kuin eurooppalainen? Eikö Venäjän ollut helpompi puolustautua länttä vastaan, jos eurooppalaiset olivat sille basurmaneja (musulmaaneja) eikä veljiä?

 Venäjän ylimystö oppi kyllä nopeasti vaihtamaan kielensä saksaan ja ranskaan ja lukemaan eurooppalaista kirjallisuutta, mutta samalla se irtautui kansasta ja jäi ikään kuin ilmaan roikkumaan, vailla kansallista alkuvoimaa ja juuria, joita 1800-luvun romantikot osasivat kaivata ja joita 1700-luvun valistus oli halveksinut.

Pietarin kriitikkoihin kuului itse asiassa jo Katariina Suuren aikainen sinisukka, Jekaterina Daškova, Pietarin tiedeakatemian johtaja ja kirjallisuusakatemian perustaja, jonka näemme Aleksandran teatterin edessä olevan Katariinan patsaan jalustan hahmojen joukossa. Hänen mielestään Pietari oli ollut sivistymätön tyranni, joka oli kohdellut kaikkia orjinaan ja joka yritti muuttaa erotuksetta kaiken, edes miettimättä, mikä oli hyödyllistä ja mikä vahingollista. Tässä olikin Pietarin arka paikka, johon hänen myöhemmät kriitikkonsa iskivät.

Pietarihan todella oli tyranni. Ei ollut sattuma, että dekabristi Rylejev ylisti Ukrainan hetmani Mazepaa, joka oli klassisen antiikin parhaiden perinteiden mukaisesti uskaltanut nousta tyrannia vastaan ja josta palkaksi Mazepan kannattajia rangaistiin äärimmäisen julmasti ja lähetettiin runneltuja ruumiita pitkin Dnepriä lauttojen päällä varoittamaan kaikkia ukrainalaisia koskaan nousemasta Pietarin mahtailevassa kaupungissa asuvaa hallitsijaansa vastaan.

Pietarin julmuus oli ilmiömäistä. Hän tappoi omin käsin ilmeisesti satoja kapinaan nousseita streltsejä Moskovan Punaisella torilla ja pieksi ryhmysauvallaan kaikkia, jotka jostakin syystä näyttivät sen ansaitsevan. Kepistä saattoi saada sekä liian liukkaasti kumarteleva työmies, joka keskeytti turhan tähden hyödyllisen toimensa että tietenkin myös sellainen kelmi, joka laiminlöi tervehtimisen. Menšikovin kaltainen valtionvarojen kavaltaja ilmeisesti täysin ansaitsikin perusteellisen selkäsaunan, ehkä myös moni muu.

Mutta Pietarilla näyttää myös olleen erityistä viehtymystä sadismiin, mikä tukee käsitystä hänen poikkeuksellisesta persoonallisuudestaan. Kun kävi ilmi, että muuan kapteeni oli solminut suhteen Pietarin ensimmäiseen ja hänen jo siis hylkäämäänsä puolisoon Jevdokija Lopuhinaan, joka oli pakotettu luostariin, rankaisi entinen aviomies tuota rienaajaa seivästyttämällä hänet. Kyseessä oli tuo vanha teloitustapa, jossa uhri istutettiin terävän seipään nenään, jossa hän hitaasti menehtyi seipään tunkeutuessa sisäelinten läpi keuhkoihin saakka ja lopulta ulos selästä tai kaulasta. Jotta kärsimykset eivät jäisi liian vähäisiksi, puettiin teloitettavan päälle turkki, oli näet pakkasilma.

Vastaavanlaista julmuutta osoitettiin amiraliteetin ensimmäiselle päällikölle Kikinille, joka oli vehkeillyt tsarevitš Aleksein kanssa. Hänet teilattiin ja onneton joutui vielä kuolintuskissaan vastailemaan teloituttajan pilkallisiin kysymyksiin. Nykyään Kikinin nimi muistetaan hänen rakennuttamistaan taloista (Kikinskie palaty), jotka sijaitsevat lähellä Smolnaa ja joissa nykyään toimii musiikkioppilaitos.

Pietarin rakastajattaren Anna Monsin veli Willem erehtyi noudattamaan maan tapaa ja otti lahjuksia. Hänet teloitettiin ja ruumis jätettiin pitkäksi aikaa näytteille muille pelotukseksi. Pää säilöttiin spriipurkkiin. Sekä Monsin, että lapsenmurhasta tuomitun Mary Hamiltonin päät haudattiin sittemmin Katariinan aikana Daškovan ehdotuksesta.

Perimätieto oli väittänyt, että Pietari oli ihastunut tavattomasti Hamiltonin kauneuteen ja määrännyt heti tämän pään katkaistavaksi ja säilöttäväksi, jotta jälkimaailmakin saisi tietää, millaisia kaunottaria Venäjällä oli ollut. Itse asiassa Hamilton oli todella ollut Pietarin rakastajatar, mutta erehtynyt puhumaan pahaa keisarin puolisosta Jekaterinasta (”tsuhonka”) ja lieneepä mahdollisesti tehnyt lapsenmurhan ja vielä varastellutkin. Joka tapauksessa synkkä tarina kertoo jotakin sitä, mitä Pietarista saatettiin uskoa.

Kansan keskuudessa eli sitkeä käsitys siitä, että Pietari oli ilmestyskirjan peto tai Antikristus. Tässä tapauksessa oli mahdollista löytää poikkeuksellisen paljon merkkejä siitä, että viimeiset ajat olivat nyt todella tulleet.

Pietari oli varastanut Jumalalta ajan ja ruvennut laskemaan sitä uudella tavalla, hän oli leikkauttanut miehiltä parran, joka suuren Stoglav-kirkolliskokouksen päätöksellä oli aikoinaan julistettu Jumalan antamaksi miehen koristukseksi, johon ei sopinut koskea. Uuden eurooppalaisen pääkaupungin rakentaminen ”luille ja kyynelille” vastoin Jumalan tahtoa, tulvien ja kosteuden riivaamaan paikkaan oli selvää antikristuksen työtä kuten myös alastomien epäjumalankuvien pystyttäminen Kesäpuistoon ja Pietarhoviin.

 Kutsunnoissa palvelukseen otettaviin tehty polttomerkki oli selvä Pedon merkki ja jopa Pietarin kasvot, jotka viiksineen muistuttivat kissaa, antoivat mielikuvan paholaisesta. Jotta uskonnon rienaus olisi mahdollisimman täydellistä, alettiin luostareita ja papistoa pakottaa hyödylliseen toimintaan, munkkeja lähetettiin armeijaan ja jopa nykyajan cocktailkutsuja muistuttavia assemblée-kokouksia määrättiin järjestämään myös luostareissa.

Osoittaakseen vielä, ettei pelännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, tsaari rienasi ryyppykaveriensa kanssa kirkollisia menoja karnevalistisessa seurueessaan, joka tunnettiin nimellä ”Kaikkeinjuopunein, kaikkeinhulluin ja mielettömin synodi”. Sen jäsenillä oli hävyttömiä, mukamas kirkollisia nimiä ja titteleitä, joiden säädyttömyydestä (ненормативная лексика) venäläinen wikipedia aiheellisesti varoittaa etukäteen mahdollisia intelligentsijaan kuuluvia herkkiä lukijoita. Sellainen oli esimerkiksi Архикнязь-папа eli Ruhtinaspaavi, joka oli koko joukon johtaja. lisäksi olivat muun muassa:
протокопайхуй Михайлов,
духовник Иринархуй, архидиякон Идинахуй Строев,
протодиякон Пахом Пихайхуй Михайлов, дьякон
Иоиль Попирайхуй Бутурлин.
Ключари: Починихуй Опраксин, Брихуй Хилков,
Ионийхуй Субота, ризничий Изымайхуй Мусин-Пушкин,
уставщик Неоманхуй Репнин, поп Феофанхуй Шушерин.
Дьяконы: Посаднилхуй Головин, Ловихуй Воейков,
Ройхуй Ронов, Дуйнахуй Шемякин.

Ja monia muita.

Tittelit lienee tässäkin parasta jättää suomentamatta. Seurue kulki suurimpina kirkollisina juhlina ympäri kaupunkia, pahoinpiteli ohikulkijoita ja tunkeutui ylimysten koteihin, joissa vaati kestitystä. Juhtina kulkueessa oli sikoja, pukkeja ja jopa kameleita. Humalaa nimitettiin seurueessa Ivasko Hmelnitskiksi, joka olikin seurueen alituisena vieraana. Rienatessaan kirkonmenoja se käytti omia termejään, esimerkiksi kirkonkirouksen eli anateeman julistamista kuvattiin sanalla «ебиматствовать», jonka jätän kääntämättä, herkkien lukijoiden tähden.

Raiskaaja Pietari ei siis kainostellut antaessaan vielä pilkan ruoskankin viuhua pitkin veroilla ja väenotoilla näännytetyn Venäjän selkää. Mutta näin on luoja säätänyt, että nainen usein nauttii siitä, mikä häntä kauhistuttaa ja kiduttaa. Ei asia nyt aina suinkaan näin ole, miksipä moista väittämään, mutta tuskinpa asia rajoittuu vain yksittäistapauksiin.

Joka tapauksessa tarina Pietarista Venäjän yljän ja itse asiassa siis raiskaajan roolissa on vertaansa vailla ja miltei uskomaton. Miten oli mahdollista, ettei kansa noussut kapinaan? Ei kyse ollut pelkästä pelkuruudesta. Ne vanhauskoisten seurakunnat, jotka polttivat itsensä valtavissa rovioissa Karjalan korpimailla, eivät pelänneet tuskaa eikä maallisen vallan miekkaa. Tsarevitš Aleksein taakse kokoontui todella Pietaria vastustavia voimia, mikä tiedettiin Ruotsissa asti. Mutta Venäjän hallinnon mullistanut Pietari piti hyvää huolta myös salaisesta palvelusta. Preobraženski prikaz huolehti siitä, että epäilyksenalaiset napattiin ja että he myös tunnustivat kaiken ja usein varmaan aivan aitojakin syntejään, vaikka armahdusta tuskin oli luvassa.

Pietari Venäjän hallitsijana on todellinen historian jättiläinen, jolle ei ehkä lainkaan ole vertaista. Hän eurooppalaisti Venäjän ja toi sen osaksi arvoyhteisöämme. Hänen metodinsa olivat barbaariset ja kaiketi häntä voidaan myös nimittään jonkin sortin hulluksi, kuten myös vastustajaansa Kaarle XII:ta. Mutta jälkeä syntyi.

Tämän sai kokea myös Ukraina, joka nykyään juhlii Mazepaa kansallissankarinaan. Pietari lopetti kasakoiden vanhan vapauden, hän tuhosi armottomasti omaa tai ainakin ukrainalaisten maata perääntyessään samoin kuin myöhemmin Aleksanteri I ja Stalin.

Mutta niinhän meilläkin talvisodassa poltettiin talot, jottei puna-armeija voisi niitä käyttää. Isonvihan aikana Suomea tuhottiin armottomasti, mutta tilaisuuden tullen Kaarle XII:n armeija kyllä osasi maksaa potut pottuina. Samaa arvoyhteisöä siis oltiin melko pitkälle paitsi että meikäläiset eivät käyneet orjakauppaa ja taisi niitä muitakin eroja olla. Lieneekö vieläkin? Tätä jokainen kotonaan pohtikoon tekemättä liian hätäisiä johtopäätöksiä.

 

Pietari sai väkivalloin murjottua läpi uskomattoman määrän uusia instituutioita ja uutta kulttuuria: uskonto pantiin kerralla aisoihin, pajarit kukistettiin ja streltsit tapettiin. Maan virallinen kieli aiottiin muuttaa hollanniksi, mutta siitä sentään luovuttiin. Vasilinsaari aiottiin Amsterdamin tapaan kaivaa täyteen kanavia, kunnes huomattiin asian epäkäytännöllisyys pohjoisen oloissa.

Pietarin kykyä ja halua radikaalien muutosten tekemiseen voi hyvin verrata Stalinin vastaaviin. Jopa Venäjän intelligentsija, josta osa vihasi niin Petaria kuin koko valtiota, hurmaantui siitä muutosten tekemisen kyvystä, joka Pietarilla oli käsissään. Niinpä unelmoitiin myös liberaalista Pietarista, puhuttiin petrograndismista -hyvän diktaattorin odotuksesta.

Muistakaamme, että toisen kautensa jälkeen Putinilla oli vastassaan intelligentsijan perusjoukko ja hänen kansansuosionsa oli muutenkin hiipumassa. Vasta Krimin kaappaaaminen ja sota nostivat suosion huippulukemiin.

Vastakohtaisuus länteen olisi tuskin saanut kansalta paljoakaan aplodeja, ellei sotaa olisi syttynyt. Siihen viittaavat mielipidetutkimukset, jotka osoittivat, että venäläisten ja ukrainalaistenkin välilä oli huomattavan suurta sympatiaa ja vihamielisyys oli harvinaista. Eurooppakin oli melkoisessa suosiossa.

Putin on verrannut itseään Pietari Suureen ja epäilemättä tarkoittanut sillä tuon hallitsijan mahtavuutta ja kykyä valtakunnan laajentamiseen. Pietarilla oli rasituksenaan kuitenkin myös suuri syntiluettelo, jollaisia kansat harvoin muistelevat, vaikka se varmaankin kannattaiskin.

Tässä vielä vanha blogi aiheesta:

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Pietari ensimmäinen

 

Venäjän historian kirottu kysymys

 

Евгений Анисимов, Петр Первый. Благо или зло для России? Новое литературное обозрение 2017, 271 с.

 

Venäjän aatehistoria voidaan äärimmillään tiivistää yhteen kysymykseen: mikä oli Pietari Suuren merkitys Venäjälle?

Tunnetusti hänen elämäntyönsä oli maansa ns. länsimaistaminen, joka sitten tehtiin aivan tietyillä menetelmillä ja jonka menestyksestä ja tuloksista voidaan loputtomasti kiistellä.

Zapadnikit ovat olleet sitä mieltä, että Pietarin työ on vielä kesken ja pitää saattaa loppuun. Slavofilit taas ovat ruikuttaneet kaipuuta menetettyyn paratiisiin ja haikailleet paluuta sinne.

Pietarille Venäjällä annettu rooli on vaihdellut Jumalasta (Lomonosov) Antikristukseen(vanhauskoiset).

Koko tuon kiehtovan ja mutkikkaan tarinan keisarin hahmon alituisesta muuttumisesta aina nykypäivän aattoon saakka on mainiosti esittänyt amerikkalainen Nicholas Riasanovsky magnum opuksessaan The Image of Peter the Great in Russian History and Thought.

Jos Venäjän historiasta pitäisi lukea vain yksi kirja, tämä olisi hyvä valinta.

Mutta ei ole huono tämä tohtori Anisimovinkaan kirja. Kirjan tason voi jo arvata sen kustantajasta, joka ei suinkaan kuulu niihin, nykyisin valitettavan yleisiin firmoihin, joille kirjan laatu ei merkitse mitään ja raha merkitsee kaikkea. Sitä näyttää mukavasti saavan esittämällä mahdollisimman älyttömiä väitteitä.

Tämän kirjan kirjoittaja on sitä paitsi historiatieteen tohtori ja Pietari Suuresta kolme monografiaa kirjoittanut spesialisti eikä mikään širokorad tai starikov, joiden keltakantiset kirjat nykyään aina ensimmäisinä pistävät silmään kirjakaupoissa.

Anisimov on myös mainio tyyliniekka, vaikka varookin laskettelemasta löysiä yleistyksiä. Perusteltuja yleistyksiä aikakaudesta kyllä sen sijaan hänen tiedoillaan syntyy paljonkin ja sehän on muuan tieteellisen tutkimuksen tavoite.

Kirja on populaaritieteellinen eikä sisällä viitteitä, vaan ainoastaan pienen bibliografian, jossa kyllä ovat parhaat nykyiset tutkimukset ja hieman vanhempiakin. Hieman erikoista on, että esitys on organisoitu keskustelun muotoon, jossa vuoroin ovat äänessä Pietarin puolustaja (potšitatel) ja vastustaja (nedobroželatel).

Itse asiassa nuo termit tässä tarkoittavat kunnioittajaa ja pahantahtoista. Turhahan sellaista on varsinaisesti kannattaa tai vastustaa, joka on jo haudassa, voisi ajatella.

Itse asiassa kiista Pietarista on taas tai pikemminkin yhä vielä täydessä käynnissä. Kysykää vaikka Izborskin klubilta eli niiltä kirjoittajan mainitsemilta patriooteilta, joilla on kaalia parrassaan, mikä lienee sama asia.

En ryhdy tässä sen tarkemmin selostamaan sitä, miten Pietaria on eri aikoina arvioitu ja millaisiin äärimmäisyyksiin siinä on menty. Ei tekijäkään historiografiaan enemmälti syvenny.

Siitä voi vain todeta sen, että jo 1700-luvulla ilmestyi Pietaria ankarasti arvostelevia teoksia. Ruhtinas Štšerbatov joutui naamioimaan oman kritiikkinsä vihamielisen propagandan paljastamiseksi. Tekniikka oli siis sama kuin neuvostoaikana.

Myös mainittava sinisukka Jekaterina Daškova uskalsi käydä Pietarin kimppuun, olihan tämä jo kauan ollutkin vainaa.

Mutta tarvitsiko Venäjä ennen Pietaria yleensä uudistusta? Onhan sitä löydetty yhtä ja toista edistystä myös hänen edeltäjiensä ajalta, kun on osattu etsiä.

Vastaus on sinänsä yksiselitteinen. Kyllä tarvittiin. Maassa oli vain pari hollantilaisten tekemää rautatehdasta Tulan alueella ja se osti enimmät malminsa Ruotsista.

Ruotsalaiset pilkkasivat tuohon aikaan venäläisiä Baltian rajalla ja se joutui turvautumaan Vienanmeren kauppareittiin. Toinen vaihtoehto kyllä oli ja sitäkin käytettiin. Ei venäläisiä ollut kielletty asioimasta myöskään esimerkiksi Nevanlinnassa eli Nyenissä.

Mutta sen imperiumin rakentaminen oli Pietarin suuri intohimo ja siihen liittyi viha vanhaa Moskovan Venäjää ja itse sen kremliäkin kohtaan. Pyhän Pietarin kaupunki taas pyrki olemaan nimenomaan länsiroomalainen imperiumin ydin.

 Pietari halusi olla imperaattori eikä mikään bysanttilainen tsaari. Arvattavasti hän olisi pöyristynyt, jos olisi voinut nähdä Nikolain ja Aleksandran pukeutuneena ”aasialaisen” vuoden 1613 Venäjän asuihin.

Imperiumista voi olla kahta mieltä. Voimaa aina kunnioitetaan, mutta mitä mieltä on loputtomassa alueen kasvattamisessa ja yhä uusien kansojen kokoamisessa saman hallinnon alle? Epäilemättä siinä voi syntyä kosmopoliittinen yhteisö, mutta millä kustannuksilla kaikki saadaan aikaan ja mitä hyvää tai pysyvää siinä edes on?

Suuri Suvorov taisteli kaikki taistelunsa Venäjän ulkopuolella ja niin tekivät useimmat muutkin kansan ja etenkin valtion juhlimat päälliköt. Ihmishenkien tuhlaus oli valtavaa ja vallalla oli ajattelu, jonka mukaan sitä tavaraa kyllä riittää ja akat tekevät uusia.

Vaaransa siinä oli kuitenkin ja ilmeisesti suuria vaurioita todella kärsi myös kansallinen geenipooli eli genofod, josta venäläisillä on aiheellisestikin tapana kantaa huolta.

Pietari Suuren vaikutus venäläisen elämään ulottui kaikkialle, kuten historioitsija Pogodin 1800-luvulla kuvaili. Aamulla vuoteesta noustessaan hän törmää heti kymmeniin asioihin, jotka Pietari toi Venäjälle. Itse asiassa ei enää pitäisi puhua venäläisistä, vaan petrovialaisista.

Vanha Venäjä eli Rus todella jäikin Pietarin aikana menneisyyteen. Sen tilalle tuli Rossija, Vserossijskaja Imperija, jonka imperiaalisuuden myös Länsi-Euroopan vallat ennen pitkää tunnustivat. Voima se oli, joka sai tällaisen mielenmuutoksen aikaan ylpeässä lännessä. Pietarista tuli keisari eikä enää bysanttilainen tsaari ja hänen ”paratiisikseen” tuli uusi, eurooppalainen kaupunki, Pietari.

Pietarin paheet ja heikkoudet olivat monet, toisin kuin Kaarle XII:n, jonka puutteena Voltaire sanoi olleen, ettei hänellä ollut heikkouksia. Suhde oli kenties hieman samanlainen kuin Stalinin ja Hitlerin välillä. Eipä sikäli, Voltaire oli myös Pietarin suuri ihailija.

Pietari oli uskomattoman brutaali rienaaja, joka myös pani kirkon paikalleen. Papisto vihaa häntä tänäkin päivänä ja sillä on syynsä.

Tänä aikana, jolloin ”uskovaisten tunteiden loukkaaminen” on ankarasti sanktioitua myös sekulaareissa valtioissa, kaikki se, mitä Pietari aikoinaan teki ja pystyi tekemään, tuntuu käsittämättömältä. Kirjoittaja pitää Pietaria kuitenkin syvästi uskonnollisena, hän vain erotti jyrkästi toisistaan kirkon ja uskonnon, mikä kyllä ortodoksisuuden kohdalla on hieman vaikea ymmärtää.

Kruununperijä Aleksein ympärille kertynyt tyytymättömien salakapinallisten joukko olisi tuskin voinut jäädä syntymättä. Tulee mieleen, että vain terrori ja urkinta tekivät mahdolliseksi Pietarin pysymisen vallassa. Kaksoisajattelu ja kaksinaamaisuus olivat eloonjäämiskeinoja jo silloin.

Pietarin ”vallankumous ylhäältä” tuo mieleen Kemal Atatürkin aikaansaannokset. Molemmat olivat valtavia, titaanisia töitä, mutta niiden vaikutukset eivät ulottuneet loppuun saakka, kuten voimme havaita nykypäivienkin kehityksestä.

Mutta mitä mieltä Anisimov itse on Pietarista? Onko hän kannattajien vai vastustajien riveissä? Kirjoittaja kieltäytyy asettumasta jommallekummalle puolelle. Pietari ja hänen uransa nyt vain eivät ole yksiselitteisiä. Historiassa törmäämme tällaiseen useinkin. Miten suhtaudumme Kekkoseen? Entä Staliniin? Bismarckiin? Napoleoniin?

Itse kullakin on sekä ansioita että syntejä. Toiset niistä eivät kompensoi toisia eikä se totuus ole jossakin puolivälissä, vaan sekä-että.

 Voimme aina kuvitella täydellisen suorituksen myös valtiomiehille ja kritisoida heitä sen puuttumisesta, mutta ymmärtää voimme asioita vasta kun perehdymme niihin syvällisemmin. Mikään tietokilpailutieto ei siinä auta.

Tässä muuten on yksi sellainen kirja, jonka suomentaminen saattaisi osaltaan täyttää yhden niistä aukoista, joita meillä Venäjän historian suhteen niin paljon on. Kirjan etuihin kuuluu hyvä luettavuus ja lukuisat konkreettiset esimerkit aikakauden todellisuudesta niin Venäjältä kuin muualta.

 

Kun nyt kuitenkin puhe alkoi Putinista, voinee häntä parhaiten verrata Hitleriin. Hitler lopetti Saksassa työttömyyden ja käänsi maan talouden nousuun. Hän valloitti myös verettömästi uusia alueita, mutta ei osannut lopettaa ajoissa ja menetti kaiken.

Sen sijaan sekä Pietari että Stalin saivat aikaan sellaista, joka säilyi kauan ja jota vieläkin ihastellaan.

Putin, kuten Hitler meni sokeudessaan liian pitkälle ja tuskin tulee saamaan patsaita muistokseen. Vaikka kukapa sitäkään vielä tietää.

 

Raja aukea railona.

 

Euroopasta pois suljettu Venäjä

 

Venäjän suhde Eurooppaan on aina ollut kahtalainen. Toisaalta Eurooppaa on kadehdittu ja matkittu ja sen saavutuksia pyritty tavoittamaan ja ohittamaan, onpa oikein määräpäivätkin ilmoitettu. Toisaalta mädäksi ja taantuvaksi väitettyä Eurooppaa on halveksittu ja vähätelty ja nostettu esille omaa erinomaisuutta.

Joka tapauksessa Eurooppa oli ollut Venäjälle kaiken mitta aina Pietari Suuresta lähtien, kunnes slavofiilit keksivät, että aito venäläisyys -kunhan sen jostakin vielä löytäisi- olisi paljon parempaa ja aidompaa.

Leniniläinen marxismi toteutti sitten tavallaan synteesin: siinä tuo kurja ja kehittymätön Venäjä yllättäen nousikin koko maailmanhistoriallisen kehityksen kärkeen ja oli siis myös pätevä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita kaikkialla yhtäläisellä auktoriteetilla.

Euroopan suurvaltojen joukossa Venäjällä oli ollut yksi valtti ennen muita: valtava armeija, joka oli Napoleonin sotien jälkeen aina jokaista yksittäistä eurooppalaista valtaa vahvempi. Toki Euroopan vallat sen takia muodostivatkin liittoja.

Liittokuntiin haluttiin yhä uudelleen mukaan Venäjäkin, jos mahdollista ja ainahan se apu jollekin kelpasi, olivatpa kumppanukset sitten vaikka niin erilaisia tavoitteiltaan kuin yleensä voitiin kuvitella. Mutta näinhän se maailman toimii. Jopa ristiretkeläiset ottivat mielellään vastaan vääräuskoisia apuvoimia.

Kovasta retoriikasta huolimatta Venäjää pidettiin aina yhtenä eurooppalaisena valtiona, mitä se olikin, vaikka esimerkiksi Napoleon maalaili siitä aasialaista kuvaa. Venäjä oli Euroopan hieman perifeerinen ottopoika, jonka kunnianhimona oli kasvaa täysiarvoiseksi perheenjäseneksi.

Kommunistivalta johti obskurantismiin, jota seuraten Venäjä päätyi umpikujaan. Perestroikan keskeisiä tunnuksia oli, että Venäjän kommunistinen kehitystie, jota se tarjosi kaikille muillekin, ei ollut muuta kuin historian harhapolku, joka päättyi seinään.

Muuan perestroikan katekismuksia oli kuvaavasti nimeltään Inogo ne dano -ei ole kolmatta mahdollisuutta, tertium non datur. Venäjän oli palattava läntisiin arvoihin tai tuhouduttava. Aleksandr Jakovlevin kaltaiset maailmaa nähneet intellektuellit ymmärsivät asian kirkkaasti.

Venäjä oli yrittänyt toteuttaa kommunistisen modernisaation ennätysajassa mahtikäskyllä ja muuttaa paitsi yhteiskuntaa, myös ihmisen rakentaakseen ennennäkemättömän vapauden ja vaurauden valtakunnan. Se päättyi katastrofiin, jota vielä syvensi uusi yritys eurooppalaistaa koko rakennelma ennätysajassa mahtikäskyllä. Kyseessä oli syvä kansallinen trauma.

Ne länsimaiset arvot, joihin Venäjä törmäsi yli kahden sukupolven eristyksen ja aivopesun jälkeen, olivat pettymys, johon venäläinen kulttuuri ei ollut valmis.

Kun maassa oli vuosikymenestä toiseen jauhettu kollektivismin, sankaruuden ja militarismin periaatteita, ei läntinen juureton hedonismi loputtomine kaiken sallivine kvasiuskontoineen ja idoleineen oikein sytyttänyt. Kun maan johto sitten sai Venäjän nousemaan polviltaan ja vielä julisti omien kansallisten perinteiden ainutlaatuista paremmuutta, nousi hänen suosionsa huippulukemiin. Lännestä tuli jälleen anti-Venäjä.

Neuvostoaikana virallinen ideologia lupasi yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. O.W. Kuusisen toimittamasta Marxismin-Leninismin perusteet-kirjasta (1960) voimme lukea ns. tieteellisen kommunismin kuvausta siitä ihmisestä, joka pian oli tuleva, itse asiassa jo parin vuosikymmenen jälkeen (kommunistisen yhteiskunnan luvattiin olevan pääosiltaan rakennettu vuoteen 1980 mennessä).

Kun tuottavuuden äkillinen ja valtava nousu johtaisi niukkuuden häviämiseen, ei enää tarvittaisi edes rahaa, vaan kaikki olisi ilmaista ja vapaasti otettavissa. Ei myöskään tarvittaisi pakotuskoneistoa: enempää valtiota kuin virkamiehiä. Uusi ihminen syntyisi ja olisi kaiken tulevan onnen avain:

 Kaiken pakotuksen häviäminen yhteiskuntaelämästä muuttaa paitsi tulevaisuuden yhteiskunnan sosiaalisia olosuhteita myös ihmisen itsensä, joka tulee kaikessa noudattamaan vakaumuksiaan ja tietoisuutta moraalisesta velvollisuudestaan… pääsee ihmisjärki koko voimallaan kehittymään. Myös ihmisten luonteiden ja tunteiden kulttuuri saavuttaa valtavia korkeuksia. Uudet elinehdot kehittävät täysin määrin uusia moraalisia virikkeitä: solidaarisuutta, keskinäistä hyvänsuopaisuutta, tunnetta syvästä yhteenkuuluvuudesta muiden ihmisten, yhtenäisen ihmisperheen jäsenten kanssa. Kaikki tämä avaa ihmiskunnalle rajattomia mahdollisuuksia nauttia elämästä, ammentaa täysin määrin sen iloja…

Tämä oli monesta liian hyvää ollakseen totta ja valhettahan se olikin. Epäilyttävää oli sekin, että tähän paratiisiin piti ihmisiä ajaa kaikenlaisten pakkokeinojen ja joukkoteurastusten avulla.

Perestroikan aikana tunnustettiin, että tässä oli kyse humpuukista ja vanha kysymys suhteesta länteen palasi kaikella voimallaan. Nyt oli taas kerran ja entistäkin enemmän kyse mestarin ja oppipojan suhteesta.

Neuvostoaikana valtiokeskeisyys -etatismi- oli ollut Neuvostoliiton keskeisiä piirteitä ja siihen oli myös liittynyt voimakas nationalismi ja imperialismi. Kaikki nämä olivat asioita, jotka kommunistinen ideologia teoriassa mitä kiivaimmin hylkäsi ja joiden se lupasi häviävän kommunistisen yhteiskunnan tultua rakennetuksi.

Putinistien idelogia, jota valtiokeskeisyydessään ja militarismissaan on ilman mitään solvaamistarkoitusta aiheellista nimittää fasismiksi, sopii erinomaisesti yhteen entisen kommunistisen käytännön kanssa. Erona on vain se, ettei putinismi edes lupaile tunnustamansa chauvinismin koskaan muuttuvan joksikin muuksi. Se on korkein hyvä sellaisenaan.

Aidon fasismin tapaan putinismi on myös immuuni rationaaliselle kritiikille. Voidaan kysyä, mikä oikeuttaa kymmenien tuhansienihmisten tappamisen, mutta putinistinen vastaus onkin kysymyksen muodossa: mikä oikeuttaa heidän elämisensä. Kaikkihan me kuolemme, mutta mikä arvo onkaan sillä, että saa kuolla valtion puolesta! Näinhän Putin asian esitti kaatuneiden omaisille.

Leniniläinen marxilaisuus kaikessa tyrmäävässä irvokkuudessaan oli pohjimmiltaan rationaalista. Ainakin se vannoi rationaalisuuden nimeen ja pyrki esittämään rationaalisia argumentteja, jollaisina pidettiin myös vaikkapa Marxin sata vuotta aiemmin muistiin kirjoittamia fundeerauksia.

Nykyinen venäläinen fasismi sen sijaan on rationaaliselle kritiikille aivan immuuni. Venäjän valtio tahtoo, merkitsee samaa kuin keisariajan Keisari on tahtonut! император велел. Siinä ei mitään muita argumentteja tarvita eikä hyväksytä. Ja kansa seuraa johtajaa, kuten suurimmalla osalla kansoja on ollut tapaa kautta aikojen.

Putinismin julistama Euroopan hylkääminen tuottaa nyt outoja vaikutuksia. Aikoinaan moni ihmetteli Pietarin kaupunkia, joka näytti luonnottomalta suurkaupungilta. Sehän oli perustettu mahtikäskyllä mahdottomaan paikkaan ilman luonnollista takamaata. Sen tehtävänä oli olla ikkuna Eurooppaan, josta se myös sai osan huollostaan -tai sitten se oli nyrkki, joka oli tarkoitettu uhkaamaan Eurooppaa.

Nyt tuo meidän rajamme takana sijaitseva alue on demonstratiivisesti alkanut erkaantua lännestä ja rakentaa yhteyksiä itään -siis Kiinaan. Jopa Petroskoin yliopistossa, jossa vielä on osattu tutkia pohjoismaiden historiaa ja siis myös lukea suomea ja ruotsia, ollaan suuntaa vaihtamassa. Nyt nuo aineet hylätään ja tilalle tulee Kiina ja kiinan kieli…

Kovin tärkeitä aineitahan ne ovat ja Venäjällä vanhastaan kovin suosittujakin. Suuri itäinen naapuri saattaa kuitenkin olla liian suuri jopa Venäjälle, ellei sillä ole mitään mahdollista vastapainoa poliittisesti ja kulttuurisesti.

Joka tapauksessa se kulttuuris-poliittinen murros, jota nyt mahtikäskyllä yritetään, näyttää taas olevan todellisuuden realiteeteista aivan irrallaan. Jotakin tuttuahan sen mahtipontisessa voluntarismissa toki on. Vain Venäjällä voidaan tehdä näin…

 

Valloittajan oikeus on sekin oikeus?

 

Imperialistinen psykologia ja Suomi

 

Suomea koskevat välikysymykset Venäjän duumassa. Helsingin Uusi Kirjapino OY 1908, 67s.

 

Toisella Sortokaudella Suomen asiat Venäjän imperiumissa eivät enää olleet vain Hänen Majesteettinsa Keisarin Kaikkein Korkeimmassa määräysvallassa. Ne vietiin nyt myös ministerineuvoston ja duuman käsiteltäviksi. Duuma oli käytännössä Venäjän parlamentti ja sellaisena niin sanottu Venäjän demokratia sitä halusi pitääkin, vaikka sai aina osakseen buuauksia, kun käytti puheenvuoroissaan tuota sanaa.

Isänmaallisten änkyröiden mielestä Venäjällä nimittäin ei ollut eikä saanut olla enempää parlamenttia kuin demokratiaa vaan itsevaltius. Duuma oli vain neuvoa-antava elin eivätkä sen päätökset sitoneet itsevaltiasta.

Joka tapauksessa se kolmas duuma, joka syntyi, kun pääministeri Stolypin oli hajottanut kaksi sen rettelöivää edeltäjää, muistutti kovasti parlamenttia ja siinä käytiin aitoja väittelyitä. Oikeistossa oli todellisia protofasisteja kuten V.M. Puriškevitš ja N.J. Markov (”Markov 2.”), joita saattoi pitää puolihulluina chauvinisteina, mutta oli siellä myös tasapainoisia keskustalaisia, joita edustivat lähinnä ns. lokakuulaiset, sekä hyvin liberaaleja kadetteja.

Kadettien johtaja, historian professori P.N. Miljukov oli suuri Suomen ystävä samoin kuin esimerkiksi gruusialainen sosialidemokraatti V.I. Gegetškori. Muitakin Suomen oikeuksien puolustajia löytyi ja aina kun Suomen kysymyksestä keskusteltiin, ja se tapahtui monet kerrat ennen maailmansodan puhkeamista, syntyi mehukkaita riitoja Suomen ystävien ja vihollisten välille.

Suomen suuri ansio sen liberaalien puolustajien silmissä oli sen demokraattinen hallinto ja korkea kansansivistys. Lisäksi tulivat oikeusvaltio, lain kunnioitus, rehellisyys ja niiden hedelmät. Sana demokratia oli tietenkin malka oikeiston silmissä ja kaikki Suomeen liittyvä myönteinen yritettiin aina sillä taholla kiistää. Oikeisto piti Suomea separatistisena loiseläjänä, josta oli koko ajan keisarikunnalle vain suuria menoja.

Vuonna 1908 suuri ajankohtainen tausta olivat Suomessa harrastetut valmistelut aseellista kapinaa varten. Kyseessä oli ns. Voimaliitto ja sen asehankinnat. Lisäksi Suomessa ja sen viranomaisten suoranaisessa suojeluksessa oli valmisteltu ja toteutettu useita salamurhia ja annettu suojaa vallankumouksellisille.

Suomen tapahtumien johdosta oli duumassa tehty peräti kolme välikysymystä, joista nyt keskusteltiin ja samalla koko Suomen asemasta ja merkityksestä keisarikunnassa.

Pääministeri Stolypin reippaaseen tyyliinsä päätti likvidoida tämän kapinallisuuden pesän ja ratkaista samalla viimein Suomen separatismin ottamalla aluksi käyttöön yleisvaltakunnallisten lakien säätämisjärjestyksen, jossa asiat esitteli ministerivaltiosihteerin sijasta Venäjän ministerineuvosto.

Yllä mainittu julkaisu selostaa tätä keskustelua osittain sanatarkasti ja osittain referoiden, mikä alentaa sen arvoa. Venäjäksi duuman pöytäkirjat ovat kyllä aina olleet saatavissa Kansalliskirjastossamme, jossa olen niitä käyttänyt ja nykyäänhän ne ovat myös netissä. Tämäkin julkaisu avaa kuitenkin myös venäjää taitamattomalle näköalan yhteen kiinnostavaan Suomen ja Venäjän suhteiden aikakauteen ja voin sitä suositella.

Meillä Suomessa pidettiin muutama vuosikymmen sitten suurena historiamme kysymyksenä sitä, oliko Suomi oikeasti saanut autonomisen valtion statuksen Porvoon valtiopäivillä vaiko ei ja oliko siis riita suuriruhtinaan oikeuksista valtakuntaan kuuluvassa Suomessa perusteltu vai ei.

Tässä asiassa voimme havaita duuman edustajien olevan keskenään jyrkästi eri mieltä. Kiinnostavia ovat ne argumentit, joissa todetaan, ettei asian juridinen puoli voi moraalisesti ratkaista sitä, mitkä Suomen oikeudet ovat. Historiotsija Miljukov on asioista erinomaisesti perillä ja korostaa, että kyseessä on myös se, mikä arvo on annettava keisarin sanalle. Miljukov tuntee myös ne keisarin perustelut, jotka hän esitti kenraalikuvernööri Steinheilille.

Lyhyesti sanoen, duuman liberaali osa puolusti Suomen oikeuksia, osa kiihkeästikin, liberaalien arvojen edustajana. Äärioikeiston välikysymykset hylättiin vielä tässä keskustelussa, mutta laki yleisvaltakunnallisten lakien käsittelyjärjestyksestä avasi ennen pitkää tien Suomen yhä suuremmalle lähentämiselle Venäjään ja suomalaisten kannalta vastarinta alkoi tulla yhä toivottomammaksi.

Nyt ei enää oltu vastakkain vain keisarin kanssa, vaan myös Venäjän kansan, jota duuma edusti. Demokraattinen Venäjä ei välttämättä ollut lainkaan hyvä tuki Suomen erityisasemalle, vaikka myötätuntoa siellä oli paljonkin.

Tässä kannattaa joka tapauksessa vilkaista myös oikeistolaisia argumentteja. Suomen puolustajat saivat oikeiston suunnalta jatkuvasti välihuutoja ja heidän omat puheensa saivat puhemiehen usein kilistämään kelloa -ei tosin juuri tässä keskustelussa.

Suomen-syöjien perusargumentteihinhan kuului aina, ettei mitään sellaista voida luovuttaa pois -edes autonomian rajan taa- mikä oli hankittu venäläistä verta vuodattamalla. Niinpä vaadittiin aluksi ainakin Viipurin läänin yhdistämistä jälleen Pietarin kuvernementtiin, mistä jo tehtiin päätöskin.

Myös koko Suomen Venäjästä irrallinen ja jopa venäläisvastainen irrallisuus valtakunnasta oli hävitettävä ja venäläisille annettava tasa-arvoiset oikeudet omassa maassaan. Tämähän sitten tehtiin vuoden 1912 ns. yhdenvertaisuuslailla.

Venäläisten kunnialle oli loukkaavaa, että heitä suuriruhtinaskunnassa kohdeltiin kuten toisen luokan kansalaisia: venäjää ei osannut kukaan, venäläinen ei saanut harjoittaa Suomessa ammattia tai päästä virkoihin. Suomalaiset sen sijaan nauttivat Venäjällä kaikkia virkoja ministerin posteja myöten ja yksi jopa huolehti keisarin turvallisuudesta.

Kuitenkin Suomi oli valloitettu maa, sen asema perustui vain ja ainoastaan valloitukseen ja Ruotsin (eikäminkään Suomen) kansa solmittuun Haminan rauhaan. Koko suuriruhtinaskunta oli keisarin vapaaehtoinen luomus, jonka saattoi tarvittaessa purkaakin.

Mitä tulee suomalaiseen separatismiin, gruusialainen Suomen ystävä, sosialidemokraatti Gegetškori selitti, että suomalaiset olivat liian hyviä poliitikkoja ymmärtääkseen, ettei Venäjä hallitus koskaan tulisi suvaitsemaan erityisen Suomen valtion olemassaoloa.

Oikeisto sen sijaan viittasi yhä uudelleen separatistisesta Suomesta Pietarille koituvaan vaaraan, mille liberaalit nauroivat. Joka tapauksessa Suomi oli oikeiston mielestä yhtä vaarallinen omassa erityisyydessään kuin puolalaiset tai juutalaiset. Niihin suomalaisia verrattiinkin usein.

Pitkässä puheessaan toi pääministeri Stolypin esille sekä Suomessa syntyneen vallankumouksen pesäkkeen tosiasiat ja tarut että Suomen koko historian. Hän vetosi edustajiin sillä argumentilla, ettei näillä ollut oikeutta uhrata venäläisten valtakunnallisia oikeuksia ja myös oikeutta Suomessa. Näistä oikeuksista luopuminen tuottaisi Venäjälle ennenkuulumattoman vahingon.

Pienen Suomen oikeuksia ei tullut loukata, mutta kalleinta kaikille olivat Venäjän historialliset, valtakunnalliset oikeudet, selitti Stolypin: suaviter in modo, fortiter in re.

Painavimmat argumentit Suomen liittämiseksi tiukemmin valtakuntaan tulivat niistä aseellisen kapinan valmisteluista, jotka osittain ilmeisesti olivat provokaattorien työtä ja joista kaikista sittemmin melko naiivisti iloittiin itsenäisyyden tultua, esittäen ne puolustustahtoisen kansan valmistautumisena vapaussotaan.

Niin tai näin, venäläisillä imperialisteilla oli nyt käytettävissään argumentteja, joita herkeämättä tuotiin duuman keskusteluissa esille aina maailmansotaan saakka. Ne, joita puheet venäläisen veren valloitukset pyhittävästä voimasta eivät voineen vakuuttaa, saivat joka tapauksessa yhtä ja toista ajateltavaa siitä, että suuriruhtinaskunnassa  toimittiin varsin aktiivisesti Venäjän ja sen imperiumin tuhoamisen puolesta.

Imperiumihan sitten romahtikin helmikuun 1917 kollektiivisen hulluuden puuskassa, jolloin myös Špalernajan kalterijääkärit hämmästyksekseen saivat kävellä pois selleistään, joissa he olivat istuneet hirttämistä odottamassa.

Venäjän maat kerättiin kuitenkin taas kokoon, lähinnä Puolaa ja Suomea lukuun ottamatta. Vastoin kaikkia odotuksia Venäjän valta ei koskaan palannut takaisin näihin maihin, vaikka ne kymmeniksi vuosiksi sidottiinkin taas Venäjän etupiiriin tavalla tai toisella.

Noita sadan vuoden takaisia aikoja muistellessa tulee mieleen, ettei nykyisellä Venäjällä enää taidakaan olla sellaista duumaa, jossa kuullaan kiistanalaisistakin asioista eri osapuolia ja riitautetaan korkeimmankin tahon määräykset.

En tosin ole tutustunut nykyisen duuman keskustelupöytäkirjoihin. Sekin voisi olla tekemisen väärtti.

 

Pariisin muistot ja menot

 

Lihan viettelys ja seireenit

 

Mika Waltari, Vieras mies tuli taloon ja muita pienoisromaaneja (Fine van Brooklyn, Kuun maisema, Pariisilaissolmio) 1991.

 

Mika Waltarin perhetausta oli uskonnollinen ja jopa puritaaninen. Sellainen oli myös ajan henki agraarisessa Suomessa, jonka urbaanisuudessakin oli pikkukaupungin leima.

Varsinaisia metropoleja ei Euroopassa eikä koko maailmassa ollutkaan vielä monta. Anonyymin ja sosiaalisista sidonnaisuuksista irtautuneen suurkaupunki-ihmisen aika oli vasta tulossa. Euroopassa uutta ajan henkeä symbolisoi Pariisi, jota pidettiin myös aistillisuuden ja kevytmielisyyden keskittymänä. Se sopikin hyvin vapauden ja rationaalisuuden nimeen vannovan sekulaarisen kolmannen tasavallan pääkaupungille.

Pariisin maine rajattoman vapauden ja nimenomaan lihallisen rakkauden tyyssijana säilyi pitkälle 1900-luvulle, vaikka tosiasiassa monet muut kaupungit taisivat ohittaa sen viimeistään 1960-luvulla. Berliinillä oli tässä suhteessa oma profiilinsa jo ennen toista maailmansotaa, ja Hampurin ilokadut pärjäsivät tuossa jalossa kilpailussa toisen maailmansodan jälkeen ainakin ns. rohkeudellaan, elleivät nyt juuri hienostuneisuudellaan.

Perässä tulivat pian Amsterdam kaikesta puritanismin perinteestän huolimatta, sitten Kööpenhamina ja yllättäen koko Pohjola, joka nykyään lienee seksuaalisen vapaamielisyyden varsinainen symboli. Olen kyllä saattanut jo pudota kelkasta.

Joka tapauksessa vielä maailmansotien välisellä kaudella jo pelkällä Pariisin nimellä oli tietty kaiku, jota monet pitivät synnillisenä. Kertomuksessa Pariisilaissolmio, herättää pelkkä räikeä kravatti keski-ikäisen pankkimiehen muistot nuoruutensa Pariisista ja sen estottomasta seksuaalisuudesta. Siellä ja nimenomaan siellä suudeltiin avoimen julkisesti ja aistillisuus oli luonnollinen osa elämää.

Kertomuksen päähenkilön oli vapauttanut estoistaan muuan Jeanne, joka näköjään oli niin sanottu grisette. Tämä instituutiohan oli Pariisissa olemassa jo 1600-luvulta lähtien ja tarkoitti työväenluokkaisia tyttöjä, jotka hankkivat osan elatustaan seksuaalisuhteilla, siis itse asiassa prostituutiolla, vaikka edes rahaa ei olisi käytetty.

Tuon termin tapaamme vielä maailmansotien välisen ajan suomalaisilla Pariisin matkaajilla. Nyt se sentään lienee jo painunut historian hämäriin, ainakin Pariisin symbolina. Ilmaista lempeä jakava ja omillaan toimeen tuleva pohjoismaalainen neito on liian kova kilpailija noille lemmen puoliammattilaisille.

Muuten tämän niteen pienoisromaanit kietoutuvat kaikki tavalla tai toisella lihallisen rakkauden ympärille, vaikka sänkyyn mennään vain Kuun maisemassa, jossa myös kai ensi kertaa kotimaisessa kirjallisuudessa esitellään impotenssi, joka epäilemättä liittyy puritaaniseen kulttuuriin.

Waltari oli tietenkin monen mielestä aika arveluttava kirjailija jo pelkän aihepiirinsä takia. Selvää on, että se joka tapauksessa vastasi aikakauden tarpeisiin. Vastaavaa näemme tuohon aikaan muissakin maissa ja onhan Vieras mies tuli taloon itse asiassa ilmeinen D.H. Lawrencen Chatterley suomalaiseen miljööseen sovellettuna.

Pienoisromaanien teemat ovat aika banaaleja ja ne loistavat lähinnä taitavalla kerronnallaan ja huumorillaan. Henkilöiden elävyyttä ei niissä voi kehua. Lisäksi niissä usein on huumoria, mikä taisi tällaisen teeman yhteydessä olla hieman yllättävää.

Fine van Brooklyn kuvaa myöhäispuberteettista tyttöä, joka laskelmoidusti kokeilee viehätysvoimaansa nuorukaiseen, joka kuvittelee korviaan myöten rakastuneensa tuohon kiusanhenkeen. Itse asiassa hän hullaannuttaa kokemattoman pojan pelkällä ruumiillaan ja muutamalla härnäävällä hyväilyllä.

Pariisilaissolmio taas kuvaa keski-ikäisen miehen ja hänen vanhan esimiehensä hullaantumista nuoreen pankkityttöön, joka esittää ujoa ja kokematonta ja saa saaliikseen äveriään pankinjohtajan. Huonokuntoinen vanhus jättää ennemmin tai myöhemmin tälle nykyajan grisetelle sievoisen summan.

Kuun maisemassa asetelma on vielä selkeämpi. Alun perin diakonissaksi aikonut tyttö kouluttautuukin näyttelijäksi ja alkaa siinä sivussa jakaa lempeään aineellista korvausta vastaan.

Prostituutiota on pidetty sosiaalisena ilmiönä ja nimenomaan sosiaalisena sairautena, jonka hävittäminen kuului etenkin monien 1800-1900-lukuen taitteen kirjailijoiden suuriin päämääriin.

Teräväkynäiset yhteiskuntakriitikot eivät arkailleet kutsua rahan vuoksi naimista (tarkoittaa naimisiin menemistä, sukupuoliyhteyttä se alkoi merkitä vasta melko äskettäin) prostituutioksi. Tämän tekivät myös jo Marx ja Engels Kommunistisessa manifestissaan (Manifest der Kommunistischen Partei 1848).

Ilmeisesti he olivat oikeassa. Miehen osana on ollut vaimonsa elättäminen aina näihin päiviin saakka ja se johti aikoinaan melko yksipuoliseen vastuun ja tulojen jakaantumiseen, missä naiset hyödynsivät omia resurssejaan omalla tavallaan.

Mainittakoon sivumennen, että Marx paheksui suuresti sellaista tilannetta, jossa vaimo elätti miehensä ja nimitti sitä kastraatioksi. Mutta tämä alkaa olla jo toinen juttu, kuten Kiplingillä oli tapana sanoa.

Kuppaavat

 

Verot köyhälistön verta juo

 

Mediassa on syystäkin kauhisteltu sitä, että joillekin lääkäreille on tarjottu tuplapalkkaa, jotta heidät saataisiin houkuteltua tietylle työnantajalle.

Kuitenkin nämä medisiinarinplantut (vai olivatko ihan oikeita, vakiintuneita lääkäreitä?) saivat jo hulppeaa 6000 euron kuukausipalkkaa. Nyt heille tarjottiin 12000. Muutos siis oli 1:2, kuten jokainen osasi laskea.

Paitsi ettei se tietenkään niin ollut. Tämä suhde koskee vain työnantajaa. Kyllä progressio meillä huolen siitä pitää, etteivät valtio ja sen ylläpitämät palkansaajat -lääkärit mukaan lukien- jää ilman osaansa.

Vuoden 2023 verotaulukoista ilmenee, että 6000 euroa kuussa eli siis 72000 euroa vuodessa ansaitseva saa verojen jälkeen käteensä 44739 euroa. 12000 kuussa eli 144000 vuodessa ansaitsevalle taas kertyy 75 882 euroa. Siis jo paljon enemmän, mutta ei sentään tuplasti.

Se, joka saa 3000 euroa kuussa luettaneen jo monella seudulla pienituloisiin. Hän saattaa jopa elää puutteen rajoilla, elleivät erilaiset tuet päästä häntä pälkähästä. Pelkkä asuminen pääkaupunkiseudulla tai ainakin keskustassa vie helposti kolmanneksen tuosta summasta ja verothan ne hänenkin vertaan juovat, kuten Internationalessa kaunopuheisesti todetaan.

Millainen on 3000 euroa kuussa saavan pienituloisen ja 6000 euroa kuussa saavan suurituloisen tosiasiassa käteen jäävien summien suhde?

Tuo pienituloinen saa vuodessa 36000 euroa, josta verot vievät neljänneksen, niin että käteen tulee 27029 euroa. Tuo 6000 euroa kuussa tienannut henkilö siis saa käteensä 44739 euroa. Se ei enää olekaan tuplapalkka ja ero nimellisesti puolet siitä saavaan on kutistunut aika lailla.

Tuollainen ero tuskin vielä sellaisenaan oikeuttaa jakamaan henkilöitä eri yhteiskuntaluokkiin. Samat aineelliset asiat saattavat olla molempien ulottuvilla, elintavoista riippuen. Vielä noin sata vuotta sitten asetelma oli aivan toinen.

Luoja nähköön, täysin tasainen tulonjako on huono idea, kuten kaikkialla sitä kokeilleissa yhteiskunnissa on ilmennyt. Toisaalta valtavat tuloerot ovat ilman muuta pahasta ja jo antiikin auktorit pohdiskelivat sopivaa suhdetta köyhien ja rikkaiden välillä ja muistelen, että olisi päädytty suunnilleen suhteeseen 1:4.

Jos ajatellaan, että niukasti toimeentulevaa vähätuloista, ellei nyt suorastaan köyhää meillä merkitsisi tuo 3000 euroa kuussa saava, olisi rikkaiden saatava siis noin neljä kertaan enemmän ja tämä tietenkin on laskettava käteen jäävistä tuloista.

Kun 3000 kuussa ansaitsevalle jää vuodessa käteen noin 27000, saisi siis ylimmän tuloluokan edustaja neljä kertaa niin paljon eli vähän yli 100 000. Tällöin hänen nimellistulojensa olisi oltava noin 200 000 vuodessa eli 17000 kuussa.

Mainittakoon, että presidentti Niinistön palkaksi oli säädetty 160000 euroa vuodessa, mutta hänen omasta toivomuksestaan se laskettiin summaan 126000. Asuntoetu ja muuta pientä toki kuuluu virkaan. Verollisena olisi palkan oltava 265000, että käteen jäisi saman verran. Olikos niitä muita, jotka ovat pyytäneet palkanalennusta? Miksi ei ole?

Tuo presidentin palkka eli palkkio on siis verovapaa ja joudutaan vielä jakamaan puolison kanssa, koska jälkimmäinen joutuu tekemään töitä, mutta ei voi saada palkkaa. Se mahtuu hyvin platonilaiseen ideaan kohtuullisen tasaisesta tulonjaosta ja sopii malliksi muillekin rikkaille. Se oikeastaan voisi muodostaa hyväksytyn palkan ylärajan.

Vaan miten on käytännössä? Nyt on aiheellisestikin nostettu esille Yleisradion pääjohtajan palkka, joka on ollut 352000 euroa vuodessa. Se ylittää siis aika lailla tuon ajatellun noin 200 000 euron ylärajan ja käteen jäävät noin 100 000.

Miksi moinen avokätisyys valtion yhtiössä, joka pyörii verotuloilla ja sivumennen sanoen tuottaa lähes pelkkää roskaa? Tämä nimenomainen kysymys kannattaa ottaa nyt hallituksen toimesta esille, mutta toki se on vain pisara meressä.

Tässä pari vuosikymmentä sitten, taisi olla 1990-luvulla, riehaannuttiin meillä kovin ”uusista” ideoista, jotka itse asiassa olivat sitä yhtä ja samaan laissez-faire ideologiaa, joka on ollut yksinkertaisten sielujen evankeliumina jo parisataa vuotta.

Kyseessä näyttää olevan uskontoa muistuttava lahkolaisuus, joka ei kykene ymmärtämän eroa kohtuullisuuden ja kohtuuttomuuden välillä. Miljardit yksityisten ihmisten käsissä eivät kuulu normaaliin, toimivaan demokratiaan sen enempää kuin kymmenkertaiset ja sitä suuremmat tuloerotkaan. Demokratia kukoistaa vain siellä, missä ei ole äärimäisyyksiä.

Sekä Venäjällä että Virossa on käytössä tasavero, eikä siis tuloeron progressiota, Jokainen maksaa saman prosenttiosuuden tuloistaan. Nyt prosentti on Virossa 20 ja Venäjällä 13.

Gini-kerroin mittaa tulonjaon tasaisuutta ja sitä pidetään alhaisena, kun se on alle 30 (tarkoittaen siis .30, tämä niuhottajille). Virossa se on nyt 31 ja Suomessa se on 25.4. Venäjällä se on ollut noin 42 ja USA:ssa  47. Nämä kaksi viimemainittua maata ovat muodollisesi demokratioita, kuten tiedetään, mutta toinen asia on, miten kansanvalta niissä toimii.

Virossa se kuitenkin taitaa toimia varsin hyvin ja onkin syyt olettaa, ettei tasavero sinänsä ole tie rappioon. Ehkäpä sellaista voisi meilläkin ajatella?

Toisaalta on kai mukava tietää, että kolme prosenttia hyvätuloisinta maksaa tietääkseni 40 prosenttia veroista (tuloveroista). En nyt löydä lähdettä, mutta pidän asiaa uskottavana. Eivät rikkaat meillä pääse ihan halvalla köyhälistön niskoilla elelemään, vaikka demagogit niin väittävät.

Mutta tässäkin kannattaa muistaa, että kotitalouksien välittömät verot ovat vain noin kolmannes kaikista veroista.  Kaiken kaikkiaan verottaja kuppaa meitä jokaista lähes joka askeleella niin paljon, että yhä harvemmat tuottavaa työtä tekevät ovat läkähtymisvaarassa.

Kaikkein suurituloisimmat eivät yleensä nauti etupäässä palkkatuloja, vaan pääomatuloja, joille on varattu erityiskohtelu suurpääoman lepyttämiseksi.

 Vain erilaisten tukien varassa elävät, kuten opiskelijat, saattavat päästä verottajan kynsistä kuin koira veräjästä. Eihän heitä toki kateeksi käy, mutta joskus näyttää siltä, ettei silläkään taholla ole aina ihan ymmärretty, miten edullisessa asemassa sitä ollaan.

Verot köyhälistön verta juo…

 L’etat opprime et la loi triche,

L’impôt saigne le malheureux,

Nul devoir s’impose au riche,

Le droit du pauvre est un mot creux…

 

Vaan kenen verta? Ehkä lopulta meidän kaikkien, ellei löydetä kohtuutta.

Vaaliheimolaisia

 

Totuus fasadin takana

 

Mika Waltari, Vieras mies tuli taloon ja muita pienoisromaaneja (Vieras mies tuli taloon 1937, Jälkinäytös 1938). WSOY 1991.

 

Ennen suurten historiallisten romaanien kauttaan Waltari tunnettiin etenkin pienoisromaaneistaan. Vieras mies tuli taloon on aika kiinnostavasti ajan hengessä tehty melodraama, jossa paatos on sakeaa, eikä pahiksista ja hyviksistä jää epäilystä.

Kirjassa leyhähtelevät aikakauden antiurbanismi ja vitalismi, joita monipuolinen Mika osasi ymmärtää yhtä hyvin kuin uutta kaupunkiromantiikkaakin.

Teoksen konna on syvälle alkoholismiin vaipunut entinen insinööri, tai mikä lienee oikeastaan ollut, joka viinan syömänä oli muuttunut suoranaiseksi ali-ihmiseksi. Tämä sikaihmisen hahmossa ei pystynyt enää missään asiassa mihinkään, lukuun ottamatta sitä, että hän krapulapäissään muuttui tavallistakin irstaammaksi ja aina yritti kavuta vaimonsa päälle. Tälle luomukselle ei kirjailijalta heru tippaakaan sympatiaa.

Vaimo taas, vaikka olikin ns. paremmista piireistä lähtöisin, oli muuttanut maalle ja alkoi tuntea olevansa osa suurta biologista yhteyttä maahan. Hän tunsi tarvetta aitoon ruumiilliseen työhön toisin kuin miehensä, joka nyt oikeastaan kai oli vain niin sanottu mies, joka eli eristettynä omaan kamariinsa kuin elukka ja vietti elämäänsä tylsässä joutilaisuudessa.

Kytkös tuohon ali-ihmiseen ja erityisesti hänen -tain sen- häpäisevät irstailut olivat kovettaneet naisen tunteettomaksi ja masentuneeksi. Kuten saattaa arvata, taloon rengiksi saapunut verevä nuori mies herätti hänen vaistonsa jälleen.

Pari muodostui aidossa lawrencelaisessa tai vaikkapa sillanpääläisessä hengessä, mutta elukka sai kostonsa ja ampui sankarin. Nainen tappoi silloin murhaajan ja kätki ruumiin. Viranomaisia varten lavastettiin skenaario, jonka mukaan murhaaja olisi paennut ryyppyreissulleen talon rahat mukanaan.

Valpas vallesmanni huomasi kuitenkin epäilyttäviä asioita ja ruumiskin löydettiin.

Pelkkien yleiskäsitteiden kautta tarkasteltuna kyseessä oli poikkeuksellisen törkeä ja katala tapaus: Sivistynyt nainen ryhtyi epäsäätyisesti irstailemaan renkinsä kanssa ja murhasi harkitusti oman miehensä, lavastipa vielä valheellisen peitetarinan. Kaiken kukkuraksi tämä Messalina oli teon tehdessään raskaana…

Lehdistö nosti hurjan metelin ja moni vaati kuolemantuomion palauttamista voimaan. Naiset olivat etunenässä hyökkäämässä koko sukupuolensa tahrannutta ihmishirviötä vastaan.

Onneksi sekä tuomari että asianajaja sattuivat olemaan tunnollista ja elämää nähnyttä väkeä. Kuva kylmäverisestä murhaajasta ja hänen viattomasta uhristaan onnistuttiin oikeudessa kumoamaan tiettyjä tosiasioita esille tuomalla.

Toki laki määrää rangaistuksen myös taposta Tässä ei käynyt siten kuin eräässä Veikko Huovisen tarinassa, jossa tuomari heltyi miehensä ketunmyrkyllä tappaneen naisen tarinalle ja määräsi tälle maksettavaksi vielä tapporahaakin…

Kuitenkin onnettomalle naiselle linnaa tuli vain kaksi vuotta ja kirjan todellisen sankarin elämä jatkui yhä siinä lapsessa, jota nainen, onneton olosuhteiden uhri nyt vielä kantoi kohdussaan.

Symposiumi vedenjakajalla

 

Lajin kohtalo

 

Ihminen ja hänen tulevaisuutensa. Toim. Gordon Wolstenholme. Suomentanut Juhani Jaskari. WSOY 1965, 429 s.

 

Tämä kokoomateos on alun perin lääketieteeseen keskittyneen Ciba-säätiön vuonna 1963 julkaisema ja siinä on artikkelien lisäksi myös useita asiantuntijoiden keskusteluja. Osallistujien joukossa on maineikkaita nimiä: UNESCO:n ja WWF:n perustajin kuulunut Sir Julian Huxley, ihmisen vanhenemisen biologian ja seksuaalikäyttäytymisen tutkija Alex Comfort, nobelistit J. Lederberg, P.B. Medawar, A. Szent-Györgyi, F.H.C. Crick ja H.J. Muller ja niin edelleen, kaikki aikansa huippunimiä.

Siihen aikaan, kun tämän kirjan pohjana oleva symposiumi pidettiin, oli ydinsodan uhka varjostanut ihmiskuntaa vasta puolentoista vuosikymmenen ajan ja sitten aktualisoitunut Kuuban kriisissä juuri samoihin aikoihin. Ehkäisypillerit eivät vielä olleet tulleet markkinoille ja geeniteknologia oli lapsenkengissään, vaikka DNA oli löydetty jo vuona 1953. Toinen sen löytäjistä, F. Crick oli mukana tässä symposiumissa ja kirjassa. Hän sai nobelinsa vuonna 1962.

Voi siis sanoa, että symposiumille -ja kirjalle- oli suuri sosiaalinen tilaus: ihmiskunta oli selvästi astumassa tai jo astunut uuteen vaiheeseen kehityksessään, eikä sen kohtalo ollut suinkaan itsestään selvä. Ihmiskuntaa biologisena populaationa uhkasivat monet vaarat, mutta samaan aikaan tieteen kehitys lupasi avata portteja myös sen perimän manipuloinnille, missä piili sekä suuria lupauksia, että tuntemattomia vaaroja.

Huoli maapallon riittävyydestä ja luonnon saastumisesta lisääntyi nyt voimakkaasti ja Julian Huxley nosti avauspuheenvuorossaan esille erityisesti Rachel Carsonin kirjan Hiljainen kevät, joka varoitti hyönteismyrkkyjen ympäristövaaroista. Vuonna 1962 ilmestynyt kirjahan oli aivan tuore.

Valtava väestönkasvu näytti hallitsemattomalta ja lineaariselta ja ruuan tuotanto sen sijaan laahasi jäljessä, kuten jo Malthus oli todennut. Kaupungit pyrkivät kasvamaan suuremmiksi kuin oli järkevää ja kohtuullista, teollisuus aiheutti taipumusta liikatuotantoon ja hyödykkeiden epätasaiseen jakaantumiseen ja niin edelleen. Väestön äkkikasvu pakotti esittämään kysymyksistä perustavimman: Mitä varten ihminen on olemassa?

Läntinen talous perustui siihen, että ihmisille oli onnistuttu uskottelemaan, että heidän onnensa edellytti yhä uusien tavaroiden hankkimista. Tämä oli monesta syystä kestämätöntä ja olisi ruvettava suunnittelemaan toteutusyhteiskuntaa mieluummin kuin hyvinvointiyhteiskuntaa tai tehokasta yhteiskuntaa tai voimakasta yhteiskuntaa. Päämäärän tuli olla, että ihminen pystyi toteuttamaan yhä enemmän omia mahdollisuuksiaan. Näin siis Julian Huxley alustuksessaan.

Mitä ilmastonmuutokseen tulee, uskoi Huxley, että seuraavien noin 5000 vuoden aikana vallitseva lauhkea ilmasto jatkuisi ja muun muassa aiheuttaisi ongelmina jäätiköiden sulamista ja merenpinnan nousua. Myöhemmin palattaisiin taas uuteen jääkauteen.

Myös ihmisen psyykkinen avaruus ja sen kehitys olivat tärkeä huomioon ottamisen ja tutkimuksen kohde. Veljensä Aldousin tavoin Huxley toi varovasti esille niitä mahdollisuuksia, joita tajuntaa laajentavat aineet antoivat ihmiskunnalle. Ihmisenpsyykkisen avaruuden tila ja kasvatus olivat alueita, joilla oli välttämätöntä saavuttaa edistystä.

Suorastaan keskeinen näkökohta tässä biologisesti suuntautuneiden tiedemiesten seurassa oli ihmisen lajinkehitys, evoluutio. Evoluutiohan oli joskus tuottanut nykyisen ihmiseen, mutta olisi ollut perin naiivia ajatella, ettei se enää jatkuisikaan. Millainen olisi tulevaisuuden ihminen biologisesti ja mitkä tekijät siihen vaikuttivat?

Kuten jokainen tuohon aikaan koulua käynyt muistaa, eugeniikalle oli omistettu oma lukunsa biologian oppikirjoissa. Kun tulevaisuutta ajateltiin, eivät vähäisessä roolissa olleet ne huolenaiheet, jotka liittyivät populaatiogenetiikkaan: millainen aines tulisi vuosisatojen ja vuosituhansien mittaan ihmiskunnassa vallitsevaksi? Mikä häviäisi? Julian Huxley oli asiasta hyvin kiinnostunut ja uskoi, että koittaisi vielä aika, jolloin lajin eugeenista parannusta pidettäisiin yhtenä ihmiskunnan tärkeimpänä päämääränä.

Keskeinen lähtökohta symposiumille oli, että ihmiskunta oli nyt astunut uuteen vaiheeseen ja palannut jälleen mitättömyydestä yhdeksi kosmisen evoluutioprosessin keihäänkärjistä. Nykyhetki on vaativa hetki, jona me ensimäistä kertaa voimme nähdä itsemme tuon merkillisen tapahtumakulun pitkässä perspektiivissä… meidän on vältettävä uhkaava tuho ja toisekseen toteutettava uusia mahdollisuuksia pitkässä tulevaisuudessa.

Tässä huippumiesten (naisia ei mukana ollut ainuttakaan) joukossa ei voinut odottaa varsinaista yksimielisyyttä missään asiassa, mutta puheenvuorot ovat sitäkin kiinnostavampia. Niissä lentää joskus mielikuvitus huikeasti kuten silloin, kun muuan keskustelija pohdiskelee, millaisia ihmisiä voitaisiin joskus tulevaisuudessa lähettää hyvin kauas toisille planeetoille. -Ainakin jalattomuudesta olisi suuri etu, sillä jalkoja ei avaruusaluksessa tarvita ja ne kuluttavat paljon energiaa ja vievät turhaa tilaa…

Jonkinlainen konsensus näyttäisi vallitsevan siitä, ettei voida tietää, millaisia ominaisuuksia ihmiskunnalta tulevaisuudessa vaaditaan: suojaako esimerkiksi jokin nykyään tarpeettomalta tai vahingolliselta vaikuttava geeni ihmistä kuitenkin joltakin tulevaisuuden vaaralta. Onko edes oikein pyrkiä hävittämään jotakin taudinaiheuttajaa sukupuuttoon? Itse asiassa se voidaan vain ajaa maan alle kehittämään entistä vaarallisempia muotoja.

Maapallon riittävyydestä ei erään keskustelijan mielestä kannattanut huolehtia, vaikka ihmiskunta lisääntyisi 45 miljardiin tai suuremmaksi, kuten näytti. Moni oli siitä sentään hyvin huolissaan ja uusia, oraalisesti nautittavia ehkäisykeinoja odotettiin suurella innolla. Pillerithän tulivatkin markkinoille parin vuoden kuluttua.

Ihmislajin geneettinen huonontuminen näytti joka tapauksessa olevan nyt selvänä trendinä etenkin lääketieteen kehittymisen, mutta myös yhteiskunnan ominaisuuksien takia. Muuan indikaattori oli alhaisemman ÄO:n omaavien ihmisten suurempi sikiävyys. Ihmiskunta tarvitsi globaalista evoluutiopolitiikkaa, johon kansallinen- talous- ja sosiaalipolitiikka oli sopeutettava, kärjisti Huxley.

Rotua eli siis ihmislajia oli parannettava sen sijaan, että sitä huononnettiin ja merkittävänä keinona tuotiin esille keinohedelmöitys, joka näytti suurelta lupaukselta, kun miehen siittiöitä oli opittu säilyttämään kylmissä lämpötiloissa. Perinnöllisesti huipputasoista geenimateriaalia oli siis ainakin pian saatavissa riittävästi.

Symposiumi ei päättynyt mihinkään yhteiseen manifestiin, vaan sen sijaan keskusteluun eettisistä näkökohdista. Joka tapauksessa se nosti esille ihmiskunnan suuret ongelmat pitkässä perspektiivissä ja päivänpolitiikan yläpuolella.

On kummallista ajatella, että suurta osaa siitä, mitä tuolloin puhuttaisiin, ei nykyään voitaisi arvovaltaisilla forumeilla edes sanoa, saati julkaista. Niin sanottu poliittinen korrektius kahlehtii yhä selvemmin paitsi sananvapautta, myös ajattelua. Tämän kehityssuunnan mahdollisuutta eivät arvoisat huipputiedemiehet tainneet lainkaan tulla ajatelleeksi katsellessaan ihmiskunnan kehitystä uuden aikakauden kynnyksellä…