Putin, Pietari Suuri ja johtajan mahti
Edellisessä
blogissa yritin vain hieman hahmotella niitä erikoisuuksia, jotka tällä kertaa
kuuluvat Venäjän irtautumiseen eurooppalaisesta kulttuurista. Asia näyttää
kiihdyttäneen monia, jotka nähtävästi kaipasivat mahdollisimman perusteellista
tutkielmaa eikä mitään blogia. Tässä nyt sitten ainakin vähän lisää
aihepiiristä, toki yhä blogitasolla.
Venäjän historia
ainakin Pietari Suuresta lähtien voidaan nähdä aaltoliikkeenä, jossa länttä
vuoroin lähennytään ja vuoroin pyritään siitä erkanemaan. Aledander Yanov, jonka usein olen maininnut
(ks. Vihavainen:
Haun janov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), on alan merkkimiehiä.
Tältä istumalta
en usko, että tämäkään nykyinen antieurooppalainen symbolinen ele tulee jäämään
pitkäikäiseksi. Venäjän kiinalaistuminen hiukankin syvemmässä mielessä olisi
jotakin aivan muuta kuin edes se vähintään puolifantastinen euraasialaisuus,
josta jossakin Izborskin klubissa jauhetaan. Jo pelkkä venäjän kieli sitoo maan
ja kansan tuhansin sitein eurooppalaisten kansojen sivistykselliseen yhteisöön.
Luulen, että
meillä on kiinnitetty liian vähän huomiota niiden poliittisten muutosten
äkillisyyteen, jotka ovat johtaneet nykytilanteeseen. Ei venäläinen kulttuuri
ole koskaan ollut kovin kaukana eurooppalaisesta, vaikka Huntingtonilla oli
omat syynsä erottaa se omaksi alueekseen. Samalla hän liitti siihen muutkin
ortodoksiset maat, mikä jo vivahtaa prokrustisoinnilta.
Moni näyttää uskovan
sanovansa suurenkin totuuden hokiessaan, ettei pidä tuijottaa yhteen Putiniin,
koko Venäjän kansahan tässä prosessissa on mukana. Onpa niinkin, mutta johtajan
merkitystä olisi nyt yhtä typerää aliarvioida kuin olisi ollut kuvitella
Stalinia tai Pietari Suurta vain historiallisten voimien sätkynukeksi.
Pietari Suuren
rooli Venäjän historiassa oli niin ainutlaatuinen ja vallankumouksellinen, että
se on suorastaan vaikea käsittää ja luulen, että normaaliin ajatteluun taipuvat
ihmiset yhä uudelleen kieltäytyvät ymmärtämästä, millainen ilmiö oli kyseessä.
Suotta ei muuan historioitsija nimittänyt Pietaria Venäjän Jumalaksi. Sitä
paitsi hänessä oli paholaismaisia piirteitä, mikä aikanaan myös pantiin
merkille.
Pistäpä tähän
muistin virkitykseksi pätkän vanhasta blogistani:
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Pietari Suuri, Venäjän raiskaaja
Nikolai Berdjajev, nerokas vaikka hämärä ajattelija pohdiskeli joskus
Venäjän feminiinistä luonnetta, joka sinänsä lienee jo ennen häntä keksitty
metafora.
Berdjajevin aivoitusten tuloksena oli, että kuten nainen kaipaa miestä
tullakseen todella siksi mitä on, kaipaa myös Venäjä ylkäänsä, sellaista
miehistä prinsiippiä, joka täydentää sen omaa vahvaa, mutta anarkistista
alkuvoimaa.
Eurooppa, aikaansaapa ja aktiivinen läntinen kulttuuri on luonteeltaan
miehinen, kuten oli Gontšarovin romaanin Stolz, kun taas flegmaattisessa
Oblomovissa oli jotakin naismaista ja samalla perivenäläistä. Yksin hän ei
saanut mitään aikaan eikä kyllä saanut muiden avullakaan.
Mutta Stolz ja Oblomov olivat oikeita henkilöitä, siis oikeita
romaanihenkilöitä eivätkä kansoja tai kulttuureita. Ilja Iljitš Oblomov olisi
kaivannut itse asiassa rinnalleen tarmokkaan vaimon, joka nalkutuksellaan olisi
saanut hänet liikkeelle. Hän oli kuitenkin liian feminiininen mies eikä
loppujen lopuksi kyennyt hankkimaan minkäänlaista vaimoa ja loru loppui siihen.
Mutta Venäjä ei ole mikään ihminen vaan maa, kansakunta ja jopa kulttuuri.
Aleksei Homjakov, slavofiilien ensimmäisen sukupolven suuri historiosofi
visioi lännen tulleen Venäjälle varjagien hahmossa. Varjagit
edustivat Venäjällä valtiota, joten jopa koko valtio sinänsä
saapui sinne ulkopuolelta. Varjagien kutsuminen myös osoittaa, ettei Venäjä
itse ollut synnyttänyt tuota väkivaltakoneistoa, vaikka joutui –ihmisten
syntien tähden- sen hankkimaan järjestyksen ylläpitämiseksi.
Valtio, länsimaisena keksintönä merkitsi väkivaltaa, orjuutta ja
vihamielisyyttä. Venäläisen valtion perustamisessa sen sijaan voidaan havaita
vapaan tahdon, vapauden ja rauhanomaisuuden prinsiipit. Valtio eli
ruhtinas družinoineen jäikin muinaisella Venäjällä todella
erilleen kollektiivisesta yhteiskunnasta, vaikka niiden suhteissa vallitsi
keskinäinen luottamus, kuten Homjakov vakuuttaa. Arkeologit ovat voineet
todeta, että Novgorodin ruhtinas ja hänen družinansa asuivat
varsinaisen kaupungin ulkopuolella. Kaupungissa taas vallitsi tasavaltainen
järjestys, jossa vetše-kokous päätti suuremmat asiat
demokraattisesti. Missäpä oli siihen aikaan Suomen tai siis Ruotsin demokratia?
Homjakovin näkemys on ainakin kekseliäs ja tekee hyveen siitä, missä
Venäjän viholliset ovat nähneet paheen. Toisaalta tuo ihannoitu Kiovan Venäjän
aika, etenkin sellaisena kuin se toteutti valtion ja yhteiskunnan suhteita
Novgorodissa ja Pihkovassa, jäi taa silloin, kun tataarilaisen Moskovan
despoottinen hallinto alisti barbaarisesti nuo ruhtinaskunnat ja tuhosi niiden
ylimystön jopa fyysisesti.
Iivana III ja Iivana IV Julma olivat molemmat hirmuvaltiaita ja enemmän tai
vähemmän onnekkaita Moskovan despoottisen vallan levittäjiä. Ukraina jäi
kuitenkin yhä heidän valtapiirinsä ulkopuolelle, samoin kuin vapaat kasakat
muuallakin ”villin aron” laitamilla.
Se, joka pani Venäjän ja siinä samassa Ukrainan lopullisesti aisoihin oli
Pietari Suuri. Itse asiassa hänet on kyllä hevosmiehen ominaisuudessa kuvattu
klassisemmin ratsastajana: ”rautareisilläsi ohjaten sait Venäjän kavahtamaan”,
kuvaili Puskin kuvatessaan Katariina II:n Pietarille pystyttämää
patsasta, vaskiratsastajaa, jonka muistamme Palatsitorilla
seisomassa takajaloillaan käärmeen päätä polkien.
Myös Pietari oli hirmuvaltias. Berdjajevin luonnehdinnan mukaan hän oli
pikemmin Venäjän raiskaaja kuin kelpo sulhanen. Pietari Suuren uudistusten
tärkein vipusin olivat repressiot, muistuttaa ”Imja Rossija”
–teoksen kirjoittaja. Sanalla ”repressio” on venäjässä oma kaikunsa, joka
muistuttaa pistoolinlaukausta kellarissa. Niskalaukauksiahan Stalin järjesti
sadoin tuhansin sellaisille ihmisille, joita piti luomansa uuden Venäjän
kannalta hankalina.
Jopa Lenin oli sitä mieltä, että Pietari oli uudistaja, joka barbaarisena aikana
käytti barbaarisia keinoja. Tunnustus on merkittävä, kun se
tulee alan sanoisiko, ansioituneelta toimihenkilöltä. Niitä samantyyppisiä
keinoja käytti runsaasti myös Lenin, jonka mielestä Venäjä myös todella oli
osittain barbaarinen maa, jossa vanhaa Oblomovia oli pieksettävä yhä uudelleen
ja joka päivä. Ja kyllä onneton Venäjä Leninin aikana selkäänsä saikin. Hänen
aiheuttamiaan kärsimyksiä ei voi liioitella.
Pietari Suuren saavutukset olivat ja ovat erittäin merkittävät. Venäjän
kirjallisuuden 1700-luvun suuret nimet eivät voineet kyllikseen ylistää
ensimmäistä imperaattoria. Omat eulogiansa kirjoittivat niin
Aleksandr Sumarokov, Mihailo Lomonosov kuin Gavril Deržavin. Feofan
Prokopovitš, hallitsijansa edessä orjaileva ukrainalainen, josta tuli
Novgorodin arkkipiispa, todisteli herransa kaikkivaltiutta poikkeuksellisen
lipevästi ja osoitti kykenevänsä siunaamaan kaikki konnuudetkin, mikäli ne
tulivat Kaikkeinkorkeimmalta taholta.
Saksalaissukuinen finanssiministeri, kreivi Kankrin 1800-luvulla jopa
innostui huudahtamaan, ettei itse asiassa pitäisi lainkaan enää puhua
venäläisistä, vaan petrovialaisista ja sen mukaisesti
valtakunnan nimen pitäisi olla Petrovia. Kaikki Venäjän kunnia,
voima, kukoistus ja valistus tulivat Pietarilta tai ainakin Romanov-suvun
hallitsijoilta, joten kukaties myös Romanovia olisi sovelias
valtakunnan nimeksi.
Kirjailija Nestor Kukolnik kuvasi Pietaria suurena anatomina, joka avasi
Venäjän mädäntyneen ruumiin, puhdisti ja vaihtoi sen pilaantuneet sisälmykset,
sitoi ja nosti jaloilleen ja kohotti sen maailman imperiumien joukkoon. Tämä
makaaberi kuvaus tuntuu myös jotenkin sopivalta, ainakin sen jälkeen kun on
vieraillut Kunstkamerassa.
Aikansa ylistetty yleisnero Lomonosov ei kyennyt löytämään
maailmanhistoriasta ketään, jonka urotöitä voisi verrata Pietarin aikaansaannoksiin.
Niinpä hän ei eulogiassaan pysähtynytkään vähempään kuin
jumalointiin, обожение, sen
varsinaisessa mielessä:
Hän oli Jumala, Hän oli sinun Jumalasi Venäjä,
Hän sai sinussa ruumiillisen muodon,
laskeuduttuaan sinuun korkeuksista,
Sankarten joukossa tähtien yllä
Hän loistaa nyt ikuisesti…
Jumalat ovat tässä ajan hengen mukaisesti antiikin jumalia, mutta
jumalointi todella tarkoitti käytännössä sitä, ettei sen kohde kuulunut niihin,
joita sopi arvostella samoilla mittapuilla kuin tavallisia kuolevaisia.
Pietari tappoi poikansa Aleksein, kuten tiedetään. Tällä teolla oli oma
rautainen logiikkansa, jos Aleksei kannattajineen olisi päässyt valtaan, olisi
Pietarin uudistukset tehty tyhjiksi. Pääkaupunki olisi siirretty Pietarista
takaisin Moskovaan ja se vanha Venäjä, jota Pietari oli voimallisesti muokannut
Euroopaksi, olisi palannut takaisin. Pietari joutui siis uhraamaan oman
poikansa, mutta mitäpä sanoikaan Raamattu Kristuksen kärsimyshistoriasta? Eikö
oman poikansa uhraaminen ollut suurin rakkauden teko, mikä millekään olennolle
oli mahdollinen? Suuri, suuri oli Pietari, kuten hänen rakkautensakin.
1700-luvun valistusfilosofit tunnustivat myös auliisti Pietarin suuruuden,
joskin Katariinan suosio ymmärrettävästi houkutteli enemmän niitä, jotka
vaikuttivat hänen hallitusaikanaan. Pierre le Grand – Catherine la plus
Grande, kiteytti Voltaire oman kontribuutionsa Venäjän despooteille:
Pietari oli antanut venäläisille olemassaolon, mutta Katariina sielun…
Pietarin viholliset ovat yksi Venäjän historian suurista teemoista ja
suurelta osin tämä vihamielisyys sijoittuu slavofiliaan. Miksi ja millä
oikeudella Pietari meni sorkkimaan Venäjän sielua? Miten hän julkeni tuhota
aidon venäläisyyden ja pakottaa alamaisensa omaksumaan nemtsien tavat
ja jopa kielen? Tuliko Venäjän kulttuurista Pietarin takia vain puolivillaista
pintakiiltoa, joka ulkonaisesti muistutti länttä, mutta itse asiassa koko maa
ei ollut enempää aidosti venäläinen kuin eurooppalainen? Eikö Venäjän ollut
helpompi puolustautua länttä vastaan, jos eurooppalaiset olivat sille basurmaneja (musulmaaneja)
eikä veljiä?
Venäjän ylimystö oppi kyllä nopeasti vaihtamaan kielensä saksaan ja
ranskaan ja lukemaan eurooppalaista kirjallisuutta, mutta samalla se irtautui
kansasta ja jäi ikään kuin ilmaan roikkumaan, vailla kansallista alkuvoimaa ja
juuria, joita 1800-luvun romantikot osasivat kaivata ja joita 1700-luvun
valistus oli halveksinut.
Pietarin kriitikkoihin kuului itse asiassa jo Katariina Suuren aikainen
sinisukka, Jekaterina Daškova, Pietarin tiedeakatemian johtaja ja
kirjallisuusakatemian perustaja, jonka näemme Aleksandran teatterin edessä
olevan Katariinan patsaan jalustan hahmojen joukossa. Hänen mielestään Pietari
oli ollut sivistymätön tyranni, joka oli kohdellut kaikkia orjinaan ja joka
yritti muuttaa erotuksetta kaiken, edes miettimättä, mikä oli hyödyllistä ja
mikä vahingollista. Tässä olikin Pietarin arka paikka, johon hänen myöhemmät
kriitikkonsa iskivät.
Pietarihan todella oli tyranni. Ei ollut sattuma, että dekabristi Rylejev
ylisti Ukrainan hetmani Mazepaa, joka oli klassisen antiikin parhaiden
perinteiden mukaisesti uskaltanut nousta tyrannia vastaan ja josta palkaksi
Mazepan kannattajia rangaistiin äärimmäisen julmasti ja lähetettiin runneltuja
ruumiita pitkin Dnepriä lauttojen päällä varoittamaan kaikkia ukrainalaisia
koskaan nousemasta Pietarin mahtailevassa kaupungissa asuvaa hallitsijaansa
vastaan.
Pietarin julmuus oli ilmiömäistä. Hän tappoi omin käsin ilmeisesti satoja
kapinaan nousseita streltsejä Moskovan Punaisella torilla ja pieksi
ryhmysauvallaan kaikkia, jotka jostakin syystä näyttivät sen ansaitsevan.
Kepistä saattoi saada sekä liian liukkaasti kumarteleva työmies, joka keskeytti
turhan tähden hyödyllisen toimensa että tietenkin myös sellainen kelmi, joka
laiminlöi tervehtimisen. Menšikovin kaltainen valtionvarojen kavaltaja
ilmeisesti täysin ansaitsikin perusteellisen selkäsaunan, ehkä myös moni muu.
Mutta Pietarilla näyttää myös olleen erityistä viehtymystä sadismiin, mikä
tukee käsitystä hänen poikkeuksellisesta persoonallisuudestaan. Kun kävi ilmi,
että muuan kapteeni oli solminut suhteen Pietarin ensimmäiseen ja hänen jo siis
hylkäämäänsä puolisoon Jevdokija Lopuhinaan, joka oli pakotettu luostariin,
rankaisi entinen aviomies tuota rienaajaa seivästyttämällä hänet. Kyseessä oli
tuo vanha teloitustapa, jossa uhri istutettiin terävän seipään nenään, jossa
hän hitaasti menehtyi seipään tunkeutuessa sisäelinten läpi keuhkoihin saakka
ja lopulta ulos selästä tai kaulasta. Jotta kärsimykset eivät jäisi liian
vähäisiksi, puettiin teloitettavan päälle turkki, oli näet pakkasilma.
Vastaavanlaista julmuutta osoitettiin amiraliteetin ensimmäiselle
päällikölle Kikinille, joka oli vehkeillyt tsarevitš Aleksein kanssa. Hänet
teilattiin ja onneton joutui vielä kuolintuskissaan vastailemaan teloituttajan
pilkallisiin kysymyksiin. Nykyään Kikinin nimi muistetaan hänen
rakennuttamistaan taloista (Kikinskie palaty), jotka sijaitsevat lähellä
Smolnaa ja joissa nykyään toimii musiikkioppilaitos.
Pietarin rakastajattaren Anna Monsin veli Willem erehtyi noudattamaan maan
tapaa ja otti lahjuksia. Hänet teloitettiin ja ruumis jätettiin pitkäksi aikaa
näytteille muille pelotukseksi. Pää säilöttiin spriipurkkiin. Sekä Monsin, että
lapsenmurhasta tuomitun Mary Hamiltonin päät haudattiin sittemmin Katariinan
aikana Daškovan ehdotuksesta.
Perimätieto oli väittänyt, että Pietari oli ihastunut tavattomasti
Hamiltonin kauneuteen ja määrännyt heti tämän pään katkaistavaksi ja
säilöttäväksi, jotta jälkimaailmakin saisi tietää, millaisia kaunottaria
Venäjällä oli ollut. Itse asiassa Hamilton oli todella ollut Pietarin
rakastajatar, mutta erehtynyt puhumaan pahaa keisarin puolisosta Jekaterinasta
(”tsuhonka”) ja lieneepä mahdollisesti tehnyt lapsenmurhan ja vielä
varastellutkin. Joka tapauksessa synkkä tarina kertoo jotakin sitä, mitä
Pietarista saatettiin uskoa.
Kansan keskuudessa eli sitkeä käsitys siitä, että Pietari oli
ilmestyskirjan peto tai Antikristus. Tässä tapauksessa oli mahdollista löytää
poikkeuksellisen paljon merkkejä siitä, että viimeiset ajat olivat nyt todella
tulleet.
Pietari oli varastanut Jumalalta ajan ja ruvennut laskemaan sitä uudella
tavalla, hän oli leikkauttanut miehiltä parran, joka suuren Stoglav-kirkolliskokouksen
päätöksellä oli aikoinaan julistettu Jumalan antamaksi miehen koristukseksi,
johon ei sopinut koskea. Uuden eurooppalaisen pääkaupungin rakentaminen ”luille
ja kyynelille” vastoin Jumalan tahtoa, tulvien ja kosteuden riivaamaan paikkaan
oli selvää antikristuksen työtä kuten myös alastomien epäjumalankuvien
pystyttäminen Kesäpuistoon ja Pietarhoviin.
Kutsunnoissa palvelukseen otettaviin tehty polttomerkki oli
selvä Pedon merkki ja jopa Pietarin kasvot, jotka viiksineen
muistuttivat kissaa, antoivat mielikuvan paholaisesta. Jotta uskonnon rienaus
olisi mahdollisimman täydellistä, alettiin luostareita ja papistoa pakottaa
hyödylliseen toimintaan, munkkeja lähetettiin armeijaan ja jopa nykyajan
cocktailkutsuja muistuttavia assemblée-kokouksia määrättiin
järjestämään myös luostareissa.
Osoittaakseen vielä, ettei pelännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, tsaari
rienasi ryyppykaveriensa kanssa kirkollisia menoja karnevalistisessa
seurueessaan, joka tunnettiin nimellä ”Kaikkeinjuopunein,
kaikkeinhulluin ja mielettömin synodi”. Sen jäsenillä oli hävyttömiä,
mukamas kirkollisia nimiä ja titteleitä, joiden säädyttömyydestä (ненормативная лексика) venäläinen wikipedia
aiheellisesti varoittaa etukäteen mahdollisia intelligentsijaan kuuluvia
herkkiä lukijoita. Sellainen oli esimerkiksi Архикнязь-папа eli
Ruhtinaspaavi, joka oli koko joukon johtaja. lisäksi olivat muun muassa:
протокопайхуй Михайлов,
духовник Иринархуй, архидиякон Идинахуй Строев,
протодиякон Пахом Пихайхуй Михайлов, дьякон
Иоиль Попирайхуй Бутурлин.
Ключари: Починихуй Опраксин, Брихуй Хилков,
Ионийхуй Субота, ризничий Изымайхуй Мусин-Пушкин,
уставщик Неоманхуй Репнин, поп Феофанхуй Шушерин.
Дьяконы: Посаднилхуй Головин, Ловихуй Воейков,
Ройхуй Ронов, Дуйнахуй Шемякин.
Ja monia muita.
Tittelit lienee tässäkin parasta jättää suomentamatta. Seurue kulki
suurimpina kirkollisina juhlina ympäri kaupunkia, pahoinpiteli ohikulkijoita ja
tunkeutui ylimysten koteihin, joissa vaati kestitystä. Juhtina kulkueessa oli
sikoja, pukkeja ja jopa kameleita. Humalaa nimitettiin seurueessa Ivasko
Hmelnitskiksi, joka olikin seurueen alituisena vieraana. Rienatessaan
kirkonmenoja se käytti omia termejään, esimerkiksi kirkonkirouksen eli
anateeman julistamista kuvattiin sanalla «ебиматствовать», jonka jätän
kääntämättä, herkkien lukijoiden tähden.
Raiskaaja Pietari ei siis kainostellut antaessaan vielä pilkan ruoskankin
viuhua pitkin veroilla ja väenotoilla näännytetyn Venäjän selkää. Mutta näin on
luoja säätänyt, että nainen usein nauttii siitä, mikä häntä kauhistuttaa ja
kiduttaa. Ei asia nyt aina suinkaan näin ole, miksipä moista väittämään, mutta
tuskinpa asia rajoittuu vain yksittäistapauksiin.
Joka tapauksessa tarina Pietarista Venäjän yljän ja itse asiassa siis
raiskaajan roolissa on vertaansa vailla ja miltei uskomaton. Miten oli
mahdollista, ettei kansa noussut kapinaan? Ei kyse ollut pelkästä
pelkuruudesta. Ne vanhauskoisten seurakunnat, jotka polttivat itsensä
valtavissa rovioissa Karjalan korpimailla, eivät pelänneet tuskaa eikä
maallisen vallan miekkaa. Tsarevitš Aleksein taakse kokoontui todella Pietaria
vastustavia voimia, mikä tiedettiin Ruotsissa asti. Mutta Venäjän hallinnon
mullistanut Pietari piti hyvää huolta myös salaisesta palvelusta. Preobraženski
prikaz huolehti siitä, että epäilyksenalaiset napattiin ja että he myös
tunnustivat kaiken ja usein varmaan aivan aitojakin syntejään, vaikka
armahdusta tuskin oli luvassa.
Pietari Venäjän hallitsijana on todellinen historian jättiläinen, jolle ei
ehkä lainkaan ole vertaista. Hän eurooppalaisti Venäjän ja toi sen osaksi arvoyhteisöämme.
Hänen metodinsa olivat barbaariset ja kaiketi häntä voidaan myös nimittään
jonkin sortin hulluksi, kuten myös vastustajaansa Kaarle XII:ta. Mutta jälkeä
syntyi.
Tämän sai kokea myös Ukraina, joka nykyään juhlii Mazepaa
kansallissankarinaan. Pietari lopetti kasakoiden vanhan vapauden, hän tuhosi
armottomasti omaa tai ainakin ukrainalaisten maata perääntyessään samoin kuin
myöhemmin Aleksanteri I ja Stalin.
Mutta niinhän
meilläkin talvisodassa poltettiin talot, jottei puna-armeija voisi niitä
käyttää. Isonvihan aikana Suomea tuhottiin armottomasti, mutta tilaisuuden
tullen Kaarle XII:n armeija kyllä osasi maksaa potut pottuina. Samaa
arvoyhteisöä siis oltiin melko pitkälle paitsi että meikäläiset eivät käyneet
orjakauppaa ja taisi niitä muitakin eroja olla. Lieneekö vieläkin? Tätä
jokainen kotonaan pohtikoon tekemättä liian hätäisiä johtopäätöksiä.
Pietari sai väkivalloin murjottua läpi uskomattoman määrän uusia
instituutioita ja uutta kulttuuria: uskonto pantiin kerralla aisoihin, pajarit
kukistettiin ja streltsit tapettiin. Maan virallinen kieli aiottiin muuttaa
hollanniksi, mutta siitä sentään luovuttiin. Vasilinsaari aiottiin Amsterdamin
tapaan kaivaa täyteen kanavia, kunnes huomattiin asian epäkäytännöllisyys
pohjoisen oloissa.
Pietarin kykyä ja halua radikaalien muutosten tekemiseen voi hyvin verrata
Stalinin vastaaviin. Jopa Venäjän intelligentsija, josta osa vihasi niin
Petaria kuin koko valtiota, hurmaantui siitä muutosten tekemisen kyvystä, joka
Pietarilla oli käsissään. Niinpä unelmoitiin myös liberaalista Pietarista, puhuttiin
petrograndismista -hyvän diktaattorin odotuksesta.
Muistakaamme, että toisen kautensa jälkeen Putinilla oli vastassaan intelligentsijan
perusjoukko ja hänen kansansuosionsa oli muutenkin hiipumassa. Vasta Krimin
kaappaaaminen ja sota nostivat suosion huippulukemiin.
Vastakohtaisuus länteen olisi tuskin saanut kansalta paljoakaan aplodeja,
ellei sotaa olisi syttynyt. Siihen viittaavat mielipidetutkimukset, jotka
osoittivat, että venäläisten ja ukrainalaistenkin välilä oli huomattavan suurta
sympatiaa ja vihamielisyys oli harvinaista. Eurooppakin oli melkoisessa
suosiossa.
Putin on verrannut itseään Pietari Suureen ja epäilemättä tarkoittanut
sillä tuon hallitsijan mahtavuutta ja kykyä valtakunnan laajentamiseen. Pietarilla
oli rasituksenaan kuitenkin myös suuri syntiluettelo, jollaisia kansat harvoin
muistelevat, vaikka se varmaankin kannattaiskin.
Tässä vielä vanha blogi aiheesta:
keskiviikko 2. lokakuuta 2019
Venäjän historian kirottu kysymys
Евгений Анисимов, Петр
Первый. Благо или зло для России? Новое литературное обозрение 2017, 271 с.
Venäjän aatehistoria voidaan äärimmillään tiivistää yhteen kysymykseen:
mikä oli Pietari Suuren merkitys Venäjälle?
Tunnetusti hänen elämäntyönsä oli maansa ns. länsimaistaminen, joka sitten
tehtiin aivan tietyillä menetelmillä ja jonka menestyksestä ja tuloksista
voidaan loputtomasti kiistellä.
Zapadnikit ovat olleet sitä mieltä, että Pietarin työ on vielä kesken ja
pitää saattaa loppuun. Slavofilit taas ovat ruikuttaneet kaipuuta menetettyyn
paratiisiin ja haikailleet paluuta sinne.
Pietarille Venäjällä annettu rooli on vaihdellut Jumalasta (Lomonosov)
Antikristukseen(vanhauskoiset).
Koko tuon kiehtovan ja mutkikkaan tarinan keisarin hahmon alituisesta
muuttumisesta aina nykypäivän aattoon saakka on mainiosti esittänyt
amerikkalainen Nicholas Riasanovsky magnum opuksessaan The Image of
Peter the Great in Russian History and Thought.
Jos Venäjän historiasta pitäisi lukea vain yksi kirja, tämä olisi hyvä
valinta.
Mutta ei ole huono tämä tohtori Anisimovinkaan kirja. Kirjan tason voi jo
arvata sen kustantajasta, joka ei suinkaan kuulu niihin, nykyisin valitettavan
yleisiin firmoihin, joille kirjan laatu ei merkitse mitään ja raha merkitsee
kaikkea. Sitä näyttää mukavasti saavan esittämällä mahdollisimman älyttömiä
väitteitä.
Tämän kirjan kirjoittaja on sitä paitsi historiatieteen tohtori ja Pietari
Suuresta kolme monografiaa kirjoittanut spesialisti eikä mikään širokorad
tai starikov, joiden keltakantiset kirjat nykyään aina ensimmäisinä pistävät
silmään kirjakaupoissa.
Anisimov on myös mainio tyyliniekka, vaikka varookin laskettelemasta löysiä
yleistyksiä. Perusteltuja yleistyksiä aikakaudesta kyllä sen sijaan hänen
tiedoillaan syntyy paljonkin ja sehän on muuan tieteellisen tutkimuksen
tavoite.
Kirja on populaaritieteellinen eikä sisällä viitteitä, vaan ainoastaan
pienen bibliografian, jossa kyllä ovat parhaat nykyiset tutkimukset ja hieman
vanhempiakin. Hieman erikoista on, että esitys on organisoitu keskustelun
muotoon, jossa vuoroin ovat äänessä Pietarin puolustaja (potšitatel) ja
vastustaja (nedobroželatel).
Itse asiassa nuo termit tässä tarkoittavat kunnioittajaa ja pahantahtoista.
Turhahan sellaista on varsinaisesti kannattaa tai vastustaa, joka on jo
haudassa, voisi ajatella.
Itse asiassa kiista Pietarista on taas tai pikemminkin yhä vielä täydessä
käynnissä. Kysykää vaikka Izborskin klubilta eli niiltä kirjoittajan
mainitsemilta patriooteilta, joilla on kaalia parrassaan, mikä
lienee sama asia.
En ryhdy tässä sen tarkemmin selostamaan sitä, miten Pietaria on eri
aikoina arvioitu ja millaisiin äärimmäisyyksiin siinä on menty. Ei tekijäkään
historiografiaan enemmälti syvenny.
Siitä voi vain todeta sen, että jo 1700-luvulla ilmestyi Pietaria ankarasti
arvostelevia teoksia. Ruhtinas Štšerbatov joutui naamioimaan oman
kritiikkinsä vihamielisen propagandan paljastamiseksi. Tekniikka oli siis sama
kuin neuvostoaikana.
Myös mainittava sinisukka Jekaterina Daškova uskalsi käydä Pietarin
kimppuun, olihan tämä jo kauan ollutkin vainaa.
Mutta tarvitsiko Venäjä ennen Pietaria yleensä uudistusta? Onhan sitä
löydetty yhtä ja toista edistystä myös hänen edeltäjiensä ajalta, kun on osattu
etsiä.
Vastaus on sinänsä yksiselitteinen. Kyllä tarvittiin. Maassa oli vain pari
hollantilaisten tekemää rautatehdasta Tulan alueella ja se osti enimmät
malminsa Ruotsista.
Ruotsalaiset pilkkasivat tuohon aikaan venäläisiä Baltian rajalla ja se
joutui turvautumaan Vienanmeren kauppareittiin. Toinen vaihtoehto kyllä oli ja
sitäkin käytettiin. Ei venäläisiä ollut kielletty asioimasta myöskään
esimerkiksi Nevanlinnassa eli Nyenissä.
Mutta sen imperiumin rakentaminen oli Pietarin suuri intohimo ja siihen
liittyi viha vanhaa Moskovan Venäjää ja itse sen kremliäkin kohtaan. Pyhän
Pietarin kaupunki taas pyrki olemaan nimenomaan länsiroomalainen imperiumin
ydin.
Pietari halusi olla imperaattori eikä mikään bysanttilainen tsaari.
Arvattavasti hän olisi pöyristynyt, jos olisi voinut nähdä Nikolain ja
Aleksandran pukeutuneena ”aasialaisen” vuoden 1613 Venäjän asuihin.
Imperiumista voi olla kahta mieltä. Voimaa aina kunnioitetaan, mutta mitä
mieltä on loputtomassa alueen kasvattamisessa ja yhä uusien kansojen
kokoamisessa saman hallinnon alle? Epäilemättä siinä voi syntyä
kosmopoliittinen yhteisö, mutta millä kustannuksilla kaikki saadaan aikaan ja
mitä hyvää tai pysyvää siinä edes on?
Suuri Suvorov taisteli kaikki taistelunsa Venäjän ulkopuolella ja niin
tekivät useimmat muutkin kansan ja etenkin valtion juhlimat päälliköt.
Ihmishenkien tuhlaus oli valtavaa ja vallalla oli ajattelu, jonka mukaan sitä
tavaraa kyllä riittää ja akat tekevät uusia.
Vaaransa siinä oli kuitenkin ja ilmeisesti suuria vaurioita todella kärsi
myös kansallinen geenipooli eli genofod, josta venäläisillä on
aiheellisestikin tapana kantaa huolta.
Pietari Suuren vaikutus venäläisen elämään ulottui kaikkialle, kuten
historioitsija Pogodin 1800-luvulla kuvaili. Aamulla vuoteesta noustessaan hän
törmää heti kymmeniin asioihin, jotka Pietari toi Venäjälle. Itse asiassa ei
enää pitäisi puhua venäläisistä, vaan petrovialaisista.
Vanha Venäjä eli Rus todella jäikin Pietarin aikana
menneisyyteen. Sen tilalle tuli Rossija, Vserossijskaja Imperija,
jonka imperiaalisuuden myös Länsi-Euroopan vallat ennen pitkää tunnustivat.
Voima se oli, joka sai tällaisen mielenmuutoksen aikaan ylpeässä lännessä.
Pietarista tuli keisari eikä enää bysanttilainen tsaari ja
hänen ”paratiisikseen” tuli uusi, eurooppalainen kaupunki, Pietari.
Pietarin paheet ja heikkoudet olivat monet, toisin kuin Kaarle XII:n, jonka
puutteena Voltaire sanoi olleen, ettei hänellä ollut heikkouksia. Suhde oli
kenties hieman samanlainen kuin Stalinin ja Hitlerin välillä. Eipä sikäli,
Voltaire oli myös Pietarin suuri ihailija.
Pietari oli uskomattoman brutaali rienaaja, joka myös pani kirkon
paikalleen. Papisto vihaa häntä tänäkin päivänä ja sillä on syynsä.
Tänä aikana, jolloin ”uskovaisten tunteiden loukkaaminen” on ankarasti
sanktioitua myös sekulaareissa valtioissa, kaikki se, mitä Pietari aikoinaan
teki ja pystyi tekemään, tuntuu käsittämättömältä. Kirjoittaja pitää Pietaria
kuitenkin syvästi uskonnollisena, hän vain erotti jyrkästi toisistaan kirkon ja
uskonnon, mikä kyllä ortodoksisuuden kohdalla on hieman vaikea ymmärtää.
Kruununperijä Aleksein ympärille kertynyt tyytymättömien salakapinallisten
joukko olisi tuskin voinut jäädä syntymättä. Tulee mieleen, että vain terrori
ja urkinta tekivät mahdolliseksi Pietarin pysymisen vallassa. Kaksoisajattelu
ja kaksinaamaisuus olivat eloonjäämiskeinoja jo silloin.
Pietarin ”vallankumous ylhäältä” tuo mieleen Kemal Atatürkin
aikaansaannokset. Molemmat olivat valtavia, titaanisia töitä, mutta niiden
vaikutukset eivät ulottuneet loppuun saakka, kuten voimme havaita
nykypäivienkin kehityksestä.
Mutta mitä mieltä Anisimov itse on Pietarista? Onko hän kannattajien vai
vastustajien riveissä? Kirjoittaja kieltäytyy asettumasta jommallekummalle
puolelle. Pietari ja hänen uransa nyt vain eivät ole yksiselitteisiä.
Historiassa törmäämme tällaiseen useinkin. Miten suhtaudumme Kekkoseen? Entä
Staliniin? Bismarckiin? Napoleoniin?
Itse kullakin on sekä ansioita että syntejä. Toiset niistä eivät kompensoi
toisia eikä se totuus ole jossakin puolivälissä, vaan sekä-että.
Voimme aina kuvitella täydellisen suorituksen myös valtiomiehille ja
kritisoida heitä sen puuttumisesta, mutta ymmärtää voimme asioita vasta kun
perehdymme niihin syvällisemmin. Mikään tietokilpailutieto ei siinä auta.
Tässä muuten
on yksi sellainen kirja, jonka suomentaminen saattaisi osaltaan täyttää yhden
niistä aukoista, joita meillä Venäjän historian suhteen niin paljon on. Kirjan
etuihin kuuluu hyvä luettavuus ja lukuisat konkreettiset esimerkit aikakauden
todellisuudesta niin Venäjältä kuin muualta.
Kun nyt kuitenkin puhe alkoi Putinista, voinee häntä parhaiten verrata
Hitleriin. Hitler lopetti Saksassa työttömyyden ja käänsi maan talouden nousuun.
Hän valloitti myös verettömästi uusia alueita, mutta ei osannut lopettaa ajoissa
ja menetti kaiken.
Sen sijaan sekä Pietari että Stalin saivat aikaan sellaista, joka säilyi
kauan ja jota vieläkin ihastellaan.
Putin, kuten Hitler meni sokeudessaan liian pitkälle ja tuskin tulee
saamaan patsaita muistokseen. Vaikka kukapa sitäkään vielä tietää.
Yksittäiset ihmiset eivät historiaa muuta. Diktatuurit uskottelevat ulospäin, että yksi ukko määrää ja vastaa. Sellaiseen valepropagandaan ei pidä uskoa. Diktaattori on ukko, jota kannetaan kepin nokassa kansan kumarreltavana, kun kansa on primitiivisellä tasolla. Se auttaa hallinnon hoitelussa.
VastaaPoistaLänsimaissa ei sellainen peli enää vetele.
Kaikkivaltias diktaattori on vallassa siihen saakka, kunnes talutetaan sairaslomalle. Valtiovaltaa käyttelee aina suuri joukko ihmisiä. Diktaattorin viimeinen virkatehtävä on ottaa syyt niskoilleen tunaroinneista. Sen voi suorittaa tehokkaasti myös kuoleman jälkeen, kuten kävi Stalinille.
Näinhän Neuvostoliitossa opetettiin 1920-luvulla. Stalin pyysi Svetlanaa kertomaan Katariina II:sta ja tämä mallioppilas vastasi, että hän oli yhteiskunnan tuote. Siinähän se olennainen tulikin
PoistaKieltämättä osuva kommentti anonyymin vulgäärimarxilaiselle tulkinnalle.
PoistaJos kohta yksitäinen henkilö ei voi saada tuloksia, ellei yhteisössä ole kaikupohjaa hänen linjalleen, myös yksinvaltaisessa järjestelmässä diktaattorin personaallisilla oikuilla on merkitystä (esim Stalinin taidepolitiikka ja Hitlerkn äärimmäisen antisemitismin aikaansaama resurssin tuhlaus holokaustiin ennen sodan ratkaisua).
Arvoisa Blogisti, kiitos tämänpäiväisestä sekä paluusta pariin menneeseen kirjoitukseen. Itse opin Venäjän perusteista kun luin Jaakko Lehtovirran, hän on nykyisin Suomen suurlähettiläs Kiovassa, väitöskirjan Iivana Julmasta. Siinä se kerrotaan oleellinen niin Pietarista, Leninistä, Stalinista kuin Putinistakin.
VastaaPoistaSamat sanat: iso kiitos oppitunnista! Venäjän taustatieto kiinnostaa, aina.. Tämä blogi sen tarjoaa, ilmaiseksi ja hyvällä maulla. Tervehdys pohjoisesta.
PoistaMarin olikin vain "leipädemari".
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Poista"... Putin, kuten Hitler meni sokeudessaan liian pitkälle ja tuskin tule saamaan patsaita muistokseen...".
VastaaPoistaSarjassamme helppoheikkien puheita: ”Meni sokeudessaan liian pitkälle”. Tyhjää höttöä tuo väittämä. Yritä nyt, hyvä Vihavainen, vähän enemmän.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaEi. Ei näin. Esimerkiksi: Saksassa natsipuolue olisi noussut Hitlerittäkin. Ihmeaseita kehitti tuhatpäinen insinöörilauma, ei H. Aadolffi on malliesimerkki siitä, että primitiivisellä kansansivistystasolla tarvitaan ukkeli, jonka nimissä asioita tehdään.
VastaaPoistaValtaa käyttää iso joukko sisäpiiriläisiä. Aatu oli mediastara ja syntipukki, ei enempää. Sama muissa diktatuureissa.
Ei tuhatpäinen insinöörilauma olisi kehittänyt ihmeaseita vaan vaikkapa talousihmettä, jollei Hitler olisi halunnut kostosotaansa. Sen verran annan periksi, että diktaattorin ajatuksilla pitää olla kaikupohja alaisissa.
PoistaMiksi politiikassa ei olisi mahdollista sama kuin taiteessa tai tieteessä: yksi henkilö tuottaa jonkin maailmaa muollistavan ilmiön. Ei suhteellisuusteoriakaan kehittänyt, mikä anonyymi joukkio vain A. Einstein. Toki taas atomipommin kehitti iso porukka aikaisemman tiedon perusteella.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaEi me muuten - me tuhannet insinöörit - mut ku puolitoistametrinen ukkeli käski, niin oli pakko. Hassu uskomus.
PoistaEi me muuten - me parisataa kenraalia joukkoinemme - mut ku seitenkymppinen Puttiini käski. Oli pakko, muutoin olisi tullut ... Mitä? Kirje? Äkänen puhelu?
Herätys!
Taide on eri juttu. Ilman Sibeliusta olisi tullut toisenlaista musaa. Mutta olisi pärjätty.
En ole Venäjä-kuiskaaja, mutta jotain epätoivoista tuon maan kansassa on. Ikään kuin pyrkimystä johonkin, mihin ei edellytyksiä ole. Siksi ehkä slaavilainen melankolia?
VastaaPoista"yritettiin parhaamme ja siten kävi kuin normaalisti"
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Poista"Henri K.8. lokakuuta 2023 klo 13.47"
PoistaNeuvostoliitto oli toinen planeetan suurvalloista 45 vuoden ajan. Tuohon asemaan päästiin 25 vuodessa maasta joka oli agraarinen ja väestö kouluttamatonta.
Venäjän luonnonvarat ovat ehkä suuremmat kuin missään muualla ja esim. kaivosteollisuuden osalta paljolti hyödyntämättä. Väestö on koullutettua ja isänmaallista. Teollisuus pystyy lähes omavaraisuuteen ja pystyy tuottamaan myös korkean teknologian tuotteita.
Ikävä kyllä monen suomalaisen Venäjä kuva on jämähtänyt johonkin 90-luvun rappiovuosiin ja kuvitellaan, että vaikka venäläiset sotilaat voisi lahjoa keskikaljalla ja kaapeli-tv:llä...
"Miten hän julkeni tuhota aidon venäläisyyden ja pakottaa alamaisensa omaksumaan nemtsien tavat ja jopa kielen? Tuliko Venäjän kulttuurista Pietarin takia vain puolivillaista pintakiiltoa, joka ulkonaisesti muistutti länttä, mutta itse asiassa koko maa ei ollut enempää aidosti venäläinen kuin eurooppalainen?.
VastaaPoistaTunnetusti hänen elämäntyönsä oli maansa ns. länsimaistaminen, joka sitten tehtiin aivan tietyillä menetelmillä ja jonka menestyksestä ja tuloksista voidaan loputtomasti kiistellä.
Zapadnikit ovat olleet sitä mieltä, että Pietarin työ on vielä kesken ja pitää saattaa loppuun. Slavofilit taas ovat ruikuttaneet kaipuuta menetettyyn paratiisiin ja haikailleet paluuta sinne."
Kyse on pohjimmaltaan siitä, että Venäjän valtiolliset eurooppalaistajat esim Pietari ja Stalin eivät tavoitelleet eurooppalaisia arvoja niiden paremmuuden vuoksi vaan saadakseen Imperiuminsa käyttöön läntisen paremmin toimineen tieteen ja instituutiot. Sen vuoksi nuo uudistukset oli ja on tuomittu jäämään puolitiehen ts pintailmiöksi.
Samalla tavoin laittomat siirtolaiset etelästä tavoittelevat läntistä elintasoa, mutta eivät hyväksy ja halua omaksua niitä arvoja ja intituutioita, joiden varassa tuo elintaso on luotu.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Poista"Miten suhtaudumme Kekkoseen? Entä Staliniin? Bismarckiin? Napoleoniin?"
VastaaPoistaTaikka Tsingiskaaniin. Joku kuukausi televisiossa esiteltiin mongolialaista laulua, jonka perinteisiin kuuluu Tsingiskaanin ylistys. Vaikka tämä harjoitti nykyarvojen mukaan kansanmurhia, en huomannut ylen kyseenalaistavan mongolikuoron aihetta, joten nähtävästi jotkin "rikokset" vanhentuvat.