Raja aukea railona.

 

Euroopasta pois suljettu Venäjä

 

Venäjän suhde Eurooppaan on aina ollut kahtalainen. Toisaalta Eurooppaa on kadehdittu ja matkittu ja sen saavutuksia pyritty tavoittamaan ja ohittamaan, onpa oikein määräpäivätkin ilmoitettu. Toisaalta mädäksi ja taantuvaksi väitettyä Eurooppaa on halveksittu ja vähätelty ja nostettu esille omaa erinomaisuutta.

Joka tapauksessa Eurooppa oli ollut Venäjälle kaiken mitta aina Pietari Suuresta lähtien, kunnes slavofiilit keksivät, että aito venäläisyys -kunhan sen jostakin vielä löytäisi- olisi paljon parempaa ja aidompaa.

Leniniläinen marxismi toteutti sitten tavallaan synteesin: siinä tuo kurja ja kehittymätön Venäjä yllättäen nousikin koko maailmanhistoriallisen kehityksen kärkeen ja oli siis myös pätevä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita kaikkialla yhtäläisellä auktoriteetilla.

Euroopan suurvaltojen joukossa Venäjällä oli ollut yksi valtti ennen muita: valtava armeija, joka oli Napoleonin sotien jälkeen aina jokaista yksittäistä eurooppalaista valtaa vahvempi. Toki Euroopan vallat sen takia muodostivatkin liittoja.

Liittokuntiin haluttiin yhä uudelleen mukaan Venäjäkin, jos mahdollista ja ainahan se apu jollekin kelpasi, olivatpa kumppanukset sitten vaikka niin erilaisia tavoitteiltaan kuin yleensä voitiin kuvitella. Mutta näinhän se maailman toimii. Jopa ristiretkeläiset ottivat mielellään vastaan vääräuskoisia apuvoimia.

Kovasta retoriikasta huolimatta Venäjää pidettiin aina yhtenä eurooppalaisena valtiona, mitä se olikin, vaikka esimerkiksi Napoleon maalaili siitä aasialaista kuvaa. Venäjä oli Euroopan hieman perifeerinen ottopoika, jonka kunnianhimona oli kasvaa täysiarvoiseksi perheenjäseneksi.

Kommunistivalta johti obskurantismiin, jota seuraten Venäjä päätyi umpikujaan. Perestroikan keskeisiä tunnuksia oli, että Venäjän kommunistinen kehitystie, jota se tarjosi kaikille muillekin, ei ollut muuta kuin historian harhapolku, joka päättyi seinään.

Muuan perestroikan katekismuksia oli kuvaavasti nimeltään Inogo ne dano -ei ole kolmatta mahdollisuutta, tertium non datur. Venäjän oli palattava läntisiin arvoihin tai tuhouduttava. Aleksandr Jakovlevin kaltaiset maailmaa nähneet intellektuellit ymmärsivät asian kirkkaasti.

Venäjä oli yrittänyt toteuttaa kommunistisen modernisaation ennätysajassa mahtikäskyllä ja muuttaa paitsi yhteiskuntaa, myös ihmisen rakentaakseen ennennäkemättömän vapauden ja vaurauden valtakunnan. Se päättyi katastrofiin, jota vielä syvensi uusi yritys eurooppalaistaa koko rakennelma ennätysajassa mahtikäskyllä. Kyseessä oli syvä kansallinen trauma.

Ne länsimaiset arvot, joihin Venäjä törmäsi yli kahden sukupolven eristyksen ja aivopesun jälkeen, olivat pettymys, johon venäläinen kulttuuri ei ollut valmis.

Kun maassa oli vuosikymenestä toiseen jauhettu kollektivismin, sankaruuden ja militarismin periaatteita, ei läntinen juureton hedonismi loputtomine kaiken sallivine kvasiuskontoineen ja idoleineen oikein sytyttänyt. Kun maan johto sitten sai Venäjän nousemaan polviltaan ja vielä julisti omien kansallisten perinteiden ainutlaatuista paremmuutta, nousi hänen suosionsa huippulukemiin. Lännestä tuli jälleen anti-Venäjä.

Neuvostoaikana virallinen ideologia lupasi yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. O.W. Kuusisen toimittamasta Marxismin-Leninismin perusteet-kirjasta (1960) voimme lukea ns. tieteellisen kommunismin kuvausta siitä ihmisestä, joka pian oli tuleva, itse asiassa jo parin vuosikymmenen jälkeen (kommunistisen yhteiskunnan luvattiin olevan pääosiltaan rakennettu vuoteen 1980 mennessä).

Kun tuottavuuden äkillinen ja valtava nousu johtaisi niukkuuden häviämiseen, ei enää tarvittaisi edes rahaa, vaan kaikki olisi ilmaista ja vapaasti otettavissa. Ei myöskään tarvittaisi pakotuskoneistoa: enempää valtiota kuin virkamiehiä. Uusi ihminen syntyisi ja olisi kaiken tulevan onnen avain:

 Kaiken pakotuksen häviäminen yhteiskuntaelämästä muuttaa paitsi tulevaisuuden yhteiskunnan sosiaalisia olosuhteita myös ihmisen itsensä, joka tulee kaikessa noudattamaan vakaumuksiaan ja tietoisuutta moraalisesta velvollisuudestaan… pääsee ihmisjärki koko voimallaan kehittymään. Myös ihmisten luonteiden ja tunteiden kulttuuri saavuttaa valtavia korkeuksia. Uudet elinehdot kehittävät täysin määrin uusia moraalisia virikkeitä: solidaarisuutta, keskinäistä hyvänsuopaisuutta, tunnetta syvästä yhteenkuuluvuudesta muiden ihmisten, yhtenäisen ihmisperheen jäsenten kanssa. Kaikki tämä avaa ihmiskunnalle rajattomia mahdollisuuksia nauttia elämästä, ammentaa täysin määrin sen iloja…

Tämä oli monesta liian hyvää ollakseen totta ja valhettahan se olikin. Epäilyttävää oli sekin, että tähän paratiisiin piti ihmisiä ajaa kaikenlaisten pakkokeinojen ja joukkoteurastusten avulla.

Perestroikan aikana tunnustettiin, että tässä oli kyse humpuukista ja vanha kysymys suhteesta länteen palasi kaikella voimallaan. Nyt oli taas kerran ja entistäkin enemmän kyse mestarin ja oppipojan suhteesta.

Neuvostoaikana valtiokeskeisyys -etatismi- oli ollut Neuvostoliiton keskeisiä piirteitä ja siihen oli myös liittynyt voimakas nationalismi ja imperialismi. Kaikki nämä olivat asioita, jotka kommunistinen ideologia teoriassa mitä kiivaimmin hylkäsi ja joiden se lupasi häviävän kommunistisen yhteiskunnan tultua rakennetuksi.

Putinistien idelogia, jota valtiokeskeisyydessään ja militarismissaan on ilman mitään solvaamistarkoitusta aiheellista nimittää fasismiksi, sopii erinomaisesti yhteen entisen kommunistisen käytännön kanssa. Erona on vain se, ettei putinismi edes lupaile tunnustamansa chauvinismin koskaan muuttuvan joksikin muuksi. Se on korkein hyvä sellaisenaan.

Aidon fasismin tapaan putinismi on myös immuuni rationaaliselle kritiikille. Voidaan kysyä, mikä oikeuttaa kymmenien tuhansienihmisten tappamisen, mutta putinistinen vastaus onkin kysymyksen muodossa: mikä oikeuttaa heidän elämisensä. Kaikkihan me kuolemme, mutta mikä arvo onkaan sillä, että saa kuolla valtion puolesta! Näinhän Putin asian esitti kaatuneiden omaisille.

Leniniläinen marxilaisuus kaikessa tyrmäävässä irvokkuudessaan oli pohjimmiltaan rationaalista. Ainakin se vannoi rationaalisuuden nimeen ja pyrki esittämään rationaalisia argumentteja, jollaisina pidettiin myös vaikkapa Marxin sata vuotta aiemmin muistiin kirjoittamia fundeerauksia.

Nykyinen venäläinen fasismi sen sijaan on rationaaliselle kritiikille aivan immuuni. Venäjän valtio tahtoo, merkitsee samaa kuin keisariajan Keisari on tahtonut! император велел. Siinä ei mitään muita argumentteja tarvita eikä hyväksytä. Ja kansa seuraa johtajaa, kuten suurimmalla osalla kansoja on ollut tapaa kautta aikojen.

Putinismin julistama Euroopan hylkääminen tuottaa nyt outoja vaikutuksia. Aikoinaan moni ihmetteli Pietarin kaupunkia, joka näytti luonnottomalta suurkaupungilta. Sehän oli perustettu mahtikäskyllä mahdottomaan paikkaan ilman luonnollista takamaata. Sen tehtävänä oli olla ikkuna Eurooppaan, josta se myös sai osan huollostaan -tai sitten se oli nyrkki, joka oli tarkoitettu uhkaamaan Eurooppaa.

Nyt tuo meidän rajamme takana sijaitseva alue on demonstratiivisesti alkanut erkaantua lännestä ja rakentaa yhteyksiä itään -siis Kiinaan. Jopa Petroskoin yliopistossa, jossa vielä on osattu tutkia pohjoismaiden historiaa ja siis myös lukea suomea ja ruotsia, ollaan suuntaa vaihtamassa. Nyt nuo aineet hylätään ja tilalle tulee Kiina ja kiinan kieli…

Kovin tärkeitä aineitahan ne ovat ja Venäjällä vanhastaan kovin suosittujakin. Suuri itäinen naapuri saattaa kuitenkin olla liian suuri jopa Venäjälle, ellei sillä ole mitään mahdollista vastapainoa poliittisesti ja kulttuurisesti.

Joka tapauksessa se kulttuuris-poliittinen murros, jota nyt mahtikäskyllä yritetään, näyttää taas olevan todellisuuden realiteeteista aivan irrallaan. Jotakin tuttuahan sen mahtipontisessa voluntarismissa toki on. Vain Venäjällä voidaan tehdä näin…