Valloittajan oikeus on sekin oikeus?

 

Imperialistinen psykologia ja Suomi

 

Suomea koskevat välikysymykset Venäjän duumassa. Helsingin Uusi Kirjapino OY 1908, 67s.

 

Toisella Sortokaudella Suomen asiat Venäjän imperiumissa eivät enää olleet vain Hänen Majesteettinsa Keisarin Kaikkein Korkeimmassa määräysvallassa. Ne vietiin nyt myös ministerineuvoston ja duuman käsiteltäviksi. Duuma oli käytännössä Venäjän parlamentti ja sellaisena niin sanottu Venäjän demokratia sitä halusi pitääkin, vaikka sai aina osakseen buuauksia, kun käytti puheenvuoroissaan tuota sanaa.

Isänmaallisten änkyröiden mielestä Venäjällä nimittäin ei ollut eikä saanut olla enempää parlamenttia kuin demokratiaa vaan itsevaltius. Duuma oli vain neuvoa-antava elin eivätkä sen päätökset sitoneet itsevaltiasta.

Joka tapauksessa se kolmas duuma, joka syntyi, kun pääministeri Stolypin oli hajottanut kaksi sen rettelöivää edeltäjää, muistutti kovasti parlamenttia ja siinä käytiin aitoja väittelyitä. Oikeistossa oli todellisia protofasisteja kuten V.M. Puriškevitš ja N.J. Markov (”Markov 2.”), joita saattoi pitää puolihulluina chauvinisteina, mutta oli siellä myös tasapainoisia keskustalaisia, joita edustivat lähinnä ns. lokakuulaiset, sekä hyvin liberaaleja kadetteja.

Kadettien johtaja, historian professori P.N. Miljukov oli suuri Suomen ystävä samoin kuin esimerkiksi gruusialainen sosialidemokraatti V.I. Gegetškori. Muitakin Suomen oikeuksien puolustajia löytyi ja aina kun Suomen kysymyksestä keskusteltiin, ja se tapahtui monet kerrat ennen maailmansodan puhkeamista, syntyi mehukkaita riitoja Suomen ystävien ja vihollisten välille.

Suomen suuri ansio sen liberaalien puolustajien silmissä oli sen demokraattinen hallinto ja korkea kansansivistys. Lisäksi tulivat oikeusvaltio, lain kunnioitus, rehellisyys ja niiden hedelmät. Sana demokratia oli tietenkin malka oikeiston silmissä ja kaikki Suomeen liittyvä myönteinen yritettiin aina sillä taholla kiistää. Oikeisto piti Suomea separatistisena loiseläjänä, josta oli koko ajan keisarikunnalle vain suuria menoja.

Vuonna 1908 suuri ajankohtainen tausta olivat Suomessa harrastetut valmistelut aseellista kapinaa varten. Kyseessä oli ns. Voimaliitto ja sen asehankinnat. Lisäksi Suomessa ja sen viranomaisten suoranaisessa suojeluksessa oli valmisteltu ja toteutettu useita salamurhia ja annettu suojaa vallankumouksellisille.

Suomen tapahtumien johdosta oli duumassa tehty peräti kolme välikysymystä, joista nyt keskusteltiin ja samalla koko Suomen asemasta ja merkityksestä keisarikunnassa.

Pääministeri Stolypin reippaaseen tyyliinsä päätti likvidoida tämän kapinallisuuden pesän ja ratkaista samalla viimein Suomen separatismin ottamalla aluksi käyttöön yleisvaltakunnallisten lakien säätämisjärjestyksen, jossa asiat esitteli ministerivaltiosihteerin sijasta Venäjän ministerineuvosto.

Yllä mainittu julkaisu selostaa tätä keskustelua osittain sanatarkasti ja osittain referoiden, mikä alentaa sen arvoa. Venäjäksi duuman pöytäkirjat ovat kyllä aina olleet saatavissa Kansalliskirjastossamme, jossa olen niitä käyttänyt ja nykyäänhän ne ovat myös netissä. Tämäkin julkaisu avaa kuitenkin myös venäjää taitamattomalle näköalan yhteen kiinnostavaan Suomen ja Venäjän suhteiden aikakauteen ja voin sitä suositella.

Meillä Suomessa pidettiin muutama vuosikymmen sitten suurena historiamme kysymyksenä sitä, oliko Suomi oikeasti saanut autonomisen valtion statuksen Porvoon valtiopäivillä vaiko ei ja oliko siis riita suuriruhtinaan oikeuksista valtakuntaan kuuluvassa Suomessa perusteltu vai ei.

Tässä asiassa voimme havaita duuman edustajien olevan keskenään jyrkästi eri mieltä. Kiinnostavia ovat ne argumentit, joissa todetaan, ettei asian juridinen puoli voi moraalisesti ratkaista sitä, mitkä Suomen oikeudet ovat. Historiotsija Miljukov on asioista erinomaisesti perillä ja korostaa, että kyseessä on myös se, mikä arvo on annettava keisarin sanalle. Miljukov tuntee myös ne keisarin perustelut, jotka hän esitti kenraalikuvernööri Steinheilille.

Lyhyesti sanoen, duuman liberaali osa puolusti Suomen oikeuksia, osa kiihkeästikin, liberaalien arvojen edustajana. Äärioikeiston välikysymykset hylättiin vielä tässä keskustelussa, mutta laki yleisvaltakunnallisten lakien käsittelyjärjestyksestä avasi ennen pitkää tien Suomen yhä suuremmalle lähentämiselle Venäjään ja suomalaisten kannalta vastarinta alkoi tulla yhä toivottomammaksi.

Nyt ei enää oltu vastakkain vain keisarin kanssa, vaan myös Venäjän kansan, jota duuma edusti. Demokraattinen Venäjä ei välttämättä ollut lainkaan hyvä tuki Suomen erityisasemalle, vaikka myötätuntoa siellä oli paljonkin.

Tässä kannattaa joka tapauksessa vilkaista myös oikeistolaisia argumentteja. Suomen puolustajat saivat oikeiston suunnalta jatkuvasti välihuutoja ja heidän omat puheensa saivat puhemiehen usein kilistämään kelloa -ei tosin juuri tässä keskustelussa.

Suomen-syöjien perusargumentteihinhan kuului aina, ettei mitään sellaista voida luovuttaa pois -edes autonomian rajan taa- mikä oli hankittu venäläistä verta vuodattamalla. Niinpä vaadittiin aluksi ainakin Viipurin läänin yhdistämistä jälleen Pietarin kuvernementtiin, mistä jo tehtiin päätöskin.

Myös koko Suomen Venäjästä irrallinen ja jopa venäläisvastainen irrallisuus valtakunnasta oli hävitettävä ja venäläisille annettava tasa-arvoiset oikeudet omassa maassaan. Tämähän sitten tehtiin vuoden 1912 ns. yhdenvertaisuuslailla.

Venäläisten kunnialle oli loukkaavaa, että heitä suuriruhtinaskunnassa kohdeltiin kuten toisen luokan kansalaisia: venäjää ei osannut kukaan, venäläinen ei saanut harjoittaa Suomessa ammattia tai päästä virkoihin. Suomalaiset sen sijaan nauttivat Venäjällä kaikkia virkoja ministerin posteja myöten ja yksi jopa huolehti keisarin turvallisuudesta.

Kuitenkin Suomi oli valloitettu maa, sen asema perustui vain ja ainoastaan valloitukseen ja Ruotsin (eikäminkään Suomen) kansa solmittuun Haminan rauhaan. Koko suuriruhtinaskunta oli keisarin vapaaehtoinen luomus, jonka saattoi tarvittaessa purkaakin.

Mitä tulee suomalaiseen separatismiin, gruusialainen Suomen ystävä, sosialidemokraatti Gegetškori selitti, että suomalaiset olivat liian hyviä poliitikkoja ymmärtääkseen, ettei Venäjä hallitus koskaan tulisi suvaitsemaan erityisen Suomen valtion olemassaoloa.

Oikeisto sen sijaan viittasi yhä uudelleen separatistisesta Suomesta Pietarille koituvaan vaaraan, mille liberaalit nauroivat. Joka tapauksessa Suomi oli oikeiston mielestä yhtä vaarallinen omassa erityisyydessään kuin puolalaiset tai juutalaiset. Niihin suomalaisia verrattiinkin usein.

Pitkässä puheessaan toi pääministeri Stolypin esille sekä Suomessa syntyneen vallankumouksen pesäkkeen tosiasiat ja tarut että Suomen koko historian. Hän vetosi edustajiin sillä argumentilla, ettei näillä ollut oikeutta uhrata venäläisten valtakunnallisia oikeuksia ja myös oikeutta Suomessa. Näistä oikeuksista luopuminen tuottaisi Venäjälle ennenkuulumattoman vahingon.

Pienen Suomen oikeuksia ei tullut loukata, mutta kalleinta kaikille olivat Venäjän historialliset, valtakunnalliset oikeudet, selitti Stolypin: suaviter in modo, fortiter in re.

Painavimmat argumentit Suomen liittämiseksi tiukemmin valtakuntaan tulivat niistä aseellisen kapinan valmisteluista, jotka osittain ilmeisesti olivat provokaattorien työtä ja joista kaikista sittemmin melko naiivisti iloittiin itsenäisyyden tultua, esittäen ne puolustustahtoisen kansan valmistautumisena vapaussotaan.

Niin tai näin, venäläisillä imperialisteilla oli nyt käytettävissään argumentteja, joita herkeämättä tuotiin duuman keskusteluissa esille aina maailmansotaan saakka. Ne, joita puheet venäläisen veren valloitukset pyhittävästä voimasta eivät voineen vakuuttaa, saivat joka tapauksessa yhtä ja toista ajateltavaa siitä, että suuriruhtinaskunnassa  toimittiin varsin aktiivisesti Venäjän ja sen imperiumin tuhoamisen puolesta.

Imperiumihan sitten romahtikin helmikuun 1917 kollektiivisen hulluuden puuskassa, jolloin myös Špalernajan kalterijääkärit hämmästyksekseen saivat kävellä pois selleistään, joissa he olivat istuneet hirttämistä odottamassa.

Venäjän maat kerättiin kuitenkin taas kokoon, lähinnä Puolaa ja Suomea lukuun ottamatta. Vastoin kaikkia odotuksia Venäjän valta ei koskaan palannut takaisin näihin maihin, vaikka ne kymmeniksi vuosiksi sidottiinkin taas Venäjän etupiiriin tavalla tai toisella.

Noita sadan vuoden takaisia aikoja muistellessa tulee mieleen, ettei nykyisellä Venäjällä enää taidakaan olla sellaista duumaa, jossa kuullaan kiistanalaisistakin asioista eri osapuolia ja riitautetaan korkeimmankin tahon määräykset.

En tosin ole tutustunut nykyisen duuman keskustelupöytäkirjoihin. Sekin voisi olla tekemisen väärtti.