Lihan viettelys ja seireenit
Mika Waltari, Vieras mies tuli
taloon ja muita pienoisromaaneja (Fine van Brooklyn, Kuun maisema,
Pariisilaissolmio) 1991.
Mika Waltarin perhetausta
oli uskonnollinen ja jopa puritaaninen. Sellainen oli myös ajan henki
agraarisessa Suomessa, jonka urbaanisuudessakin oli pikkukaupungin leima.
Varsinaisia
metropoleja ei Euroopassa eikä koko maailmassa ollutkaan vielä monta. Anonyymin
ja sosiaalisista sidonnaisuuksista irtautuneen suurkaupunki-ihmisen aika oli
vasta tulossa. Euroopassa uutta ajan henkeä symbolisoi Pariisi, jota pidettiin
myös aistillisuuden ja kevytmielisyyden keskittymänä. Se sopikin hyvin vapauden
ja rationaalisuuden nimeen vannovan sekulaarisen kolmannen tasavallan
pääkaupungille.
Pariisin maine
rajattoman vapauden ja nimenomaan lihallisen rakkauden tyyssijana säilyi pitkälle
1900-luvulle, vaikka tosiasiassa monet muut kaupungit taisivat ohittaa sen viimeistään
1960-luvulla. Berliinillä oli tässä suhteessa oma profiilinsa jo ennen toista
maailmansotaa, ja Hampurin ilokadut pärjäsivät tuossa jalossa kilpailussa
toisen maailmansodan jälkeen ainakin ns. rohkeudellaan, elleivät nyt juuri hienostuneisuudellaan.
Perässä tulivat
pian Amsterdam kaikesta puritanismin perinteestän huolimatta, sitten Kööpenhamina
ja yllättäen koko Pohjola, joka nykyään lienee seksuaalisen vapaamielisyyden
varsinainen symboli. Olen kyllä saattanut jo pudota kelkasta.
Joka tapauksessa
vielä maailmansotien välisellä kaudella jo pelkällä Pariisin nimellä oli tietty
kaiku, jota monet pitivät synnillisenä. Kertomuksessa Pariisilaissolmio,
herättää pelkkä räikeä kravatti keski-ikäisen pankkimiehen muistot nuoruutensa
Pariisista ja sen estottomasta seksuaalisuudesta. Siellä ja nimenomaan siellä suudeltiin
avoimen julkisesti ja aistillisuus oli luonnollinen osa elämää.
Kertomuksen päähenkilön
oli vapauttanut estoistaan muuan Jeanne, joka näköjään oli niin sanottu grisette.
Tämä instituutiohan oli Pariisissa olemassa jo 1600-luvulta lähtien ja
tarkoitti työväenluokkaisia tyttöjä, jotka hankkivat osan elatustaan seksuaalisuhteilla,
siis itse asiassa prostituutiolla, vaikka edes rahaa ei olisi käytetty.
Tuon termin
tapaamme vielä maailmansotien välisen ajan suomalaisilla Pariisin matkaajilla.
Nyt se sentään lienee jo painunut historian hämäriin, ainakin Pariisin
symbolina. Ilmaista lempeä jakava ja omillaan toimeen tuleva pohjoismaalainen
neito on liian kova kilpailija noille lemmen puoliammattilaisille.
Muuten tämän
niteen pienoisromaanit kietoutuvat kaikki tavalla tai toisella lihallisen rakkauden
ympärille, vaikka sänkyyn mennään vain Kuun maisemassa, jossa myös kai
ensi kertaa kotimaisessa kirjallisuudessa esitellään impotenssi, joka epäilemättä
liittyy puritaaniseen kulttuuriin.
Waltari oli tietenkin
monen mielestä aika arveluttava kirjailija jo pelkän aihepiirinsä takia. Selvää
on, että se joka tapauksessa vastasi aikakauden tarpeisiin. Vastaavaa näemme tuohon
aikaan muissakin maissa ja onhan Vieras mies tuli taloon itse asiassa
ilmeinen D.H. Lawrencen Chatterley suomalaiseen miljööseen sovellettuna.
Pienoisromaanien
teemat ovat aika banaaleja ja ne loistavat lähinnä taitavalla kerronnallaan ja
huumorillaan. Henkilöiden elävyyttä ei niissä voi kehua. Lisäksi niissä usein
on huumoria, mikä taisi tällaisen teeman yhteydessä olla hieman yllättävää.
Fine van Brooklyn
kuvaa myöhäispuberteettista tyttöä, joka laskelmoidusti kokeilee viehätysvoimaansa
nuorukaiseen, joka kuvittelee korviaan myöten rakastuneensa tuohon kiusanhenkeen.
Itse asiassa hän hullaannuttaa kokemattoman pojan pelkällä ruumiillaan ja
muutamalla härnäävällä hyväilyllä.
Pariisilaissolmio
taas kuvaa keski-ikäisen miehen ja hänen vanhan esimiehensä hullaantumista
nuoreen pankkityttöön, joka esittää ujoa ja kokematonta ja saa saaliikseen äveriään
pankinjohtajan. Huonokuntoinen vanhus jättää ennemmin tai myöhemmin tälle
nykyajan grisetelle sievoisen summan.
Kuun
maisemassa asetelma on vielä selkeämpi. Alun perin diakonissaksi aikonut
tyttö kouluttautuukin näyttelijäksi ja alkaa siinä sivussa jakaa lempeään aineellista
korvausta vastaan.
Prostituutiota
on pidetty sosiaalisena ilmiönä ja nimenomaan sosiaalisena sairautena, jonka
hävittäminen kuului etenkin monien 1800-1900-lukuen taitteen kirjailijoiden
suuriin päämääriin.
Teräväkynäiset
yhteiskuntakriitikot eivät arkailleet kutsua rahan vuoksi naimista (tarkoittaa
naimisiin menemistä, sukupuoliyhteyttä se alkoi merkitä vasta melko äskettäin)
prostituutioksi. Tämän tekivät myös jo Marx ja Engels Kommunistisessa
manifestissaan (Manifest der Kommunistischen Partei 1848).
Ilmeisesti he
olivat oikeassa. Miehen osana on ollut vaimonsa elättäminen aina näihin päiviin
saakka ja se johti aikoinaan melko yksipuoliseen vastuun ja tulojen jakaantumiseen,
missä naiset hyödynsivät omia resurssejaan omalla tavallaan.
Mainittakoon
sivumennen, että Marx paheksui suuresti sellaista tilannetta, jossa vaimo
elätti miehensä ja nimitti sitä kastraatioksi. Mutta tämä alkaa olla jo toinen
juttu, kuten Kiplingillä oli tapana sanoa.
"Prostituutiota on pidetty sosiaalisena ilmiönä ja nimenomaan sosiaalisena sairautena, jonka hävittäminen kuului etenkin monien 1800-1900-lukuen taitteen kirjailijoiden suuriin päämääriin...Miehen osana on ollut vaimonsa elättäminen aina näihin päiviin saakka ja se johti aikoinaan melko yksipuoliseen vastuun ja tulojen jakaantumiseen, missä naiset hyödynsivät omia resurssejaan omalla tavallaan."
VastaaPoistaMitä väärää siinä on? Miea saa lisääntymisalustan ym ja nainen miehen resrssit: win-win.
Tasa-arvo on hyvä asia siinäkin mielessä, että naisille on avautunut laajat mahdollisuudet kouluttautua ja hankkia kunniallinen ammatti, jolla elättää itsensä. Tosin mm Yle ja Hesari tuntuvat mainostavan naisille seksityötä ihan hyvänä vaihtoehtona edelleen.
VastaaPoistaViileä asiakommentti osui törkyturbiiniin hienosti.
PoistaHieno kirjoitus jälleen, Ihmettelen vain, että missä ovat kaikkitietävät ja niin fiksut persukommentoijat? Eivätkö he pysty asiasta mitään sanomaan ilman puolueen anatamia ohjeita?
VastaaPoistaArvelen, että ajanmittaan, Oscari, tuo sinun persufetissisi/ -fobiasi helpottaa. Ainakin toivon niin sekä sinun itsesei että meidän kaikkien kannalta.
PoistaPienenä vinkkinä voin kertoa, että jos persu kommentoi vaikkapa Mika Waltarin tuotantoa, hän ei välttämättä aina liitä siihen tämän päivän puoluepoliittisia näkökohtia.
Joten ole aivan rauhassa, kyllä me täällä olemme. Ja olemme myös Waltarimme lukeneet.
Strereotypiasi persuista saattaakin siis olla kohtuullisen vino. Mutta se kertookin enemmän sinusta kuin streotypiasi kohteista.
Oscareiden puheet on kärpäsen surinaa korvissamme.
Poista50-luvulla ilmestyi Coctail niminen lehti, joka oli kai rohkeinta siihen aikaan. Mustavalkoisia alastonkuvia naisista, rohkeimmat kuvat taisivat esitää jopa makaavaa naista. Siellä taisi olla jopa vihjailevia kertomuksiakin aiheesta. Joka tapauksessa buperteeti iski päälle meidän poikakoulumme kolmannella tai neljännellä luokalla, eikä sen aikainen tarjonta paljon mieltä viihdyttänyt puhumattakaan että olisi kiihdyttänyt. Niinpä kirjoitin tarinan itse pariisilaisen Madeleinen seksuaalista kokemuksista. Käsinkirjoitettu lehdykäinen oli kuranttia kamaa poikaluokassa ja se taisi olla aika nuhjuinen päätyessään lopulta opettajan käsiin. No jälkkärillähän siitä selvittiin, mutta kivana sattuma ensimmäinen pariisitar, jonka siten myöhemmin treffasin Pariisissa oli nimeltään Madeleine.
VastaaPoistaCoctailia toivat Suomeen, tai oikeammin salakuljettivat Ruotsin suomalaiset miehet suomalaisille sukulaisilleen, kun kesälomat alkoivat, ja pitihän sitä uuttaa Volvoa tulla näyttämään. Ne lehdet olisivat nyky mittapuun mukaan, ei oikeastaan mitään. Anttilan luetteloissa oli yhtä seksikkäitä naisoletettuja Triumph- tahi Figura-liiveissään? Noh, tarinoita Coctailin tapaan ei Anttilan luetteloissa sentään ollut.
PoistaKun tarkemmin muistelen, oli ruotsinkielinen Coctail ja myös suomenkielinen. Suomenkielisessä oli myös piirroshahmoja, ja Ruotsin lehdessä ihan oikeita valokuvia, eli "rajumpaa kamaa".
Waltaria kiinnosti erotiikka, sitähän hänen gradunsakin käsitteli.
VastaaPoistaBlogi ja Affun kommentti pisti miettimään mitä porno ylipäätään oli sata vuotta sitten. Nyky esiteinit löytävät netistä kaikki variaatiot, mutta 1923 julkinen suutelukin oli kovaa kamaa. Voin kuvitella miten nuoren miehen mielessä on kihelmöinyt illuusio Pariisista, siellä aiemmin käyneiden konkareiden vihjailevia tarinoita kuunneltuaan.
Panu Rajalan Unio Mystica on hieno kuvaus Waltarista ja tuotannostaan.
Ja Oscari, on meitä täällä.