Oma ryhmänsä

 

Intelligentit

 

Lienee englannin vaikutusta, että meilläkin sana ”intelligentti” tuppaa olemaan vain ja ainoastaan ”älykkään” synonyymi. Onhan se sitä, jos niin halutaan, mutta venäjässä se toimii myös substantiivina, joka viittaa tietyn kansanryhmän, intelligentsijan jäsenyyteen (vrt. adjektiivit intelligtentnyi tai intelligentski: Vihavainen: Haun intelligenssi tulokset )).

Tietokoneen tekoäly päihittää meidät kaikki moninkertaisesti suorituskyvyllään. En tiedä, miten korkea on sen ÄO, mutta luultavasti se on korkeampi, kuin pystyn edes ymmärtämään. Siitä huolimatta en olisi taipuvainen ajattelemaan, että se on ”intelligentti”, vaikka se myös käyttäisi hyvinkin korrektia ja kohteliasta kieltä.

Intelligenttiys (intelligentnost) erityisesti sen venäläisessä muodossa (ks. Vihavainen: Haun moukkien aika tulokset ) viittaa sivistyneisyyteen, sellaiseen käytökseen, jota englanniksi kuvataan lähinnä sanalla gentlemanly. Perinteisesti asiaan aikoinaan liittyi jopa uhrautuminen sorretun kansan puolesta.

Kaikki muuttuu koko ajan, mutta jotakin tuosta ihanteesta on yhä olemassa venäläisessä kulttuurissa, siis sen tietyissä piireissä. En siis tietenkään tarkoita niitä piirejä, joihin on viitattu esimerkiksi sanalla ”špana” tai edes” gopnik”. Ne taas edustavat kaiken sen vastakohtaa, mikä liittyy sanaan ”intelligentnost” (ks. Vihavainen: Haun gopnik tulokset ).

Hyvä ystäväni ja suuri Suomen ystävä, valitettavasti jo edesmennyt Andrei Nikolajevitš Saharov, joka oli Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen johtajana, totesi silloin tällöin, että Venäjän suuri onnettomuus oli, etteivät sen johtoon vallankumouksen jälkeen tulleet intelligentit, vaan aivan toisenlaiset ainekset.

Hän ei käyttänyt sanaa ”špana”, mutta minä käytän. (ks. Значение слова ШПАНА. Что такое ШПАНА? ).  Aleksandr Jakovlev käytti marxilaista termiä ”Lumpenproletariat” (люмпен), joka on laajempi merkitykseltään, mutta sisältää špana-aineksen.

Olen joskus blogissa huomauttanutkin siitä, että Saharov oli joskus briiffamaassa Putinia Venäjän historiasta ja esitti hänelle tuon perusteesinsä, minkä johdosta suuri Johtaja ilmeisesti suuttui.

Mutta faktat ovat itsepintaisia, kuten venäjässä sanotaan: fakty -delo upornoje.

Keskenkasvuisena Vova oli kulmien kundi Nevskin lähistöllä ja omaksui sikäläiset pelin säännöt, mistä hän myöhemminkin on nimenomaan ylpeillyt. Suuren valtion päämiehelle tällainen asenne kaiken maailman kolmipyöräajeluineen moottoripyöräjengiläisten seurassa on ainutlaatuista.

Intelligentsijan kannata se on yhtä sietämätöntä kuin Putinin silloin tällöin harrastamat alatyyliset sanonnat.

Mikäs teet. Vovan varmasti tapasivat hyvin monet suomalaisetkin hänen maleksiessaan Nevskillä vaihtamassa rahaa ja vakoilemassa kavereitaan -hänhän tarjoutui vapaaehtoiseksi tiedottajaksi KGB:lle. Se on asia, jota intelligentsija ei koskaan anna anteeksi.

Ajan mittaan ura urkeni ”erikoispalvelussa”, jollaiset tunnetaan kaikenlaisista ”erikoisoperaatioista”, joista ei tarvitse sen enempää puhua. Herrasmiehen ihanne on siitä maailmasta mahdollisimman kaukana.

Kerran opittu moukkamaisuus näkyy myös asiassa, jota nimitetään kuninkaiden kohteliaisuudeksi, eli siis tässä tapauksessa sen täydellisenä puutteena.

Sen sijaan, että kunnioittaisi kohtaamiaan ihmisiä, Putin odotuttaa heitä aina, poikkeuksetta. Joskus hyvinkin kauan. Tällainen takapihan kulttuurista kertova kiusanteko näyttää antavan hänelle jonkinlaista tyydytystä. Moukkamaisuus ei kuitenkaan siitä muuksi muutu, että sitä harjoittaa valtionpäämies, päinvastoin.

Špana-kulttuuriin on luettava myös esimerkiksi Dmitri Medvedevin uhkailut ydinaseiden käyttämisestä, jotka ilmeisesti täyttävät jo rikoksen tunnusmerkit. Sen ohella hänen puhetapansa vieraita valtioita koskien on myös usein mahdollisimman kaukana intelligentistä. Muistaako joku tehneensä kauppoja näiden pikku miesten kanssa?

Ei kuitenkaan pidä kuvitella, että intelligentsija ja sen kulttuuri olisi Venäjällä tai edes laajemmin venäläisyydessä kuollut. Tässä yhteydessä tekee mieli kertoa muuan sinänsä hyvin banaali, mutta aivan tuore oma kokemukseni.

Olin Tallinnassa ja istahdin raitiotievaunussa tavaroineni tuntemattoman miehen viereen. Ahdastahan siinä vähän oli ja hän kysäisi venäjäksi, mahdunko kunnolla (vam udobno?). Vastasin myöntävästi, jolloin hän hoksasi, että vieressä seisoo vaimoni ja kysäisi, pitääkö asia paikkansa. Kun myönsin, hän nousi heti paikaltaan ja siirtyi yhdelle tyhjälle paikalle.

Tätä ei olisi tapahtunut Helsingissä. Venäjällä se sen sijaan on aivan luontevaa, jos kyse on intelligentsijasta ja hieman laajemminkin. Muistan, miten olin noin kymmenen iäkkään sedän seurueessa pietarilaisessa metrossa. Kun astuimme sisään, kymmenen nuorta miestä nousi välittömästi istuimiltaan ja antoi meille paikkansa. Olisiko tällainen ollut meillä mahdollista?

Voi tietenkin sanoa, ettei tuollaisilla pikkuasioilla ole mitään merkitystä, mutta eihän se pidä paikkaansa. Mitään ne eivät merkitse suuren gopnikin ja hänen jenginsä johtaman valtion ulkopolitiikan kannalta, mutta maan kulttuurissa ne ovat tärkeä piirre, sen eräässä tärkeässä osassa.

Olipa tosiaan harmillista, että vallan otti Neuvostoliitossa Lumpenproletariat ja uudella Venäjällä špana. Kyllä kansa olisi ansainnut parempaa ja toivottavasti se vielä saakin intelligentin valtiojohdon.

Silloin voinemme pakata normaaliin, sivistyneeseen naapuruuteen.

Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua

 

Kirjoja katselemassa

 

Kirjakaupat kertovat maasta ja kaupungista paljon ja kiinnostavaa. Ne tuntuvat ikään kuin sanovan, että täällä asuu kansa, joka ajattelee ja lisäksi ne hieman näyttävätkin sitä, mitä se ajattelee.

Elokuvat sen sijaan antavat vain käsityksen siitä, mitä kansalle kerrotaan ja millaisille vitseille se pannaan nauramaan ja millaisille tarunoille nyyhkimään.

Sama koskee suuressa määrin myös teatteria. Jo pyhä Agustinus häpesi teatterin harrastustaan ja näki siinä ennen muuta keinon, jolla sai simuloitua toisten esittäminä alhaisia himojaan, kun omat kokemukset eivät enää riittäneet.

Tällaiselle puritanismille avant la lettre voi viitata kintaalla, mutta ei se muuksi muuta sitä, ettei näytösten katseleminen korvaa lukemista. Kyse on erilaisesta  toiminnasta, joka toki parhaimmillaan saattaa nousta ja nostaa huipputasolle.

Pierre Beaumarchais’n kuuluisa ja aikoinaan poliittisesti paljon vaikuttanut ”Figaron häät”, jonka katsoin toissa päivänä Tallinnan Südalinna teatterissa eli entisessä Venäläisessä teatterissa ei enää tietenkään tuntunut sisältävän sitä poliittista dynamiittia, jota se aikoinaan oli. Aateliston kohellukset eivät herätä meissä mitään yhteiskunnallista suuttumusta.

Itse sosiaalinen tapahtuma yhteisnauruineen, väliaikatarjoiluineen ja kauniine ihmisineen riitti tekemään viihdyttävän illan ja hyvä niin.

Kirjojen tarjoama elämysmaailma on toisenlainen. Hyvä kirja imaisee mukaansa ja saa kuvittelemaan kokonaisen uuden maailman aivan yksin, edes esilukijan äänenpainot eivät ole määräämässä, millainen siitä tulee. Kirjassa keskustellaan kahdestaan tekijän kanssa, eikä siinä kukaan muu osoittele, missä pitäisi nauraa ja missä itkeä.

Niin sanottuja äänikirjoja en ole kuunnellut koskaan, enkä usko niitä koskaan tarvitsevani. Ymmärrän toki, että monenlaisessa työssä ne saattavat tarjota erinomaista viihdettä ja vakavampaakin ajanvietettä, mutta en silti niitä tarvitse.

Sana ”podcast” on jo sellaisenaan niin typerä, että olen pysynyt sellaisista kaukana, mutta jokainen tulkoon autuaaksi omalla tavallaan. Aika hankalalta ja aikaa vievältä tuollainen tapa ainakin tuntuu.

Suurten kirjakauppojen alamäki on ollut menossa jo muutaman vuosikymmenen ajan. Lontoosta on hävinnyt tai itse asiassa vaihtanut omistajaa entinen suosikkini Dillon, eikä Charing Crossin tienoo enää pursu toinen toistaan upeampia kirjakauppoja.

Niitä näyttää syöneen etenkin Waterstone, jonka mahtava kirjatavaratalo nahkanojatuoleineen vetää  kyllä puoleensa vastustamattomasti. Oxfordissa näyttää yhä olevan Blackwell, joka kadun tasolla näytttää vattimattomalta, mutta kätkee sisäänsä huikean kirjamaaliman.

Berliinistä hävisi pari vuosikymmentä sitten tykkänään Kieperts, mutta Dussmanin valtava Kulturwarenhaus Friedrichstrassella korvaa sen kyllä.

New Yorkissa merkittävä keidas on ollut Strand ja lienee siellä yhä, mutta matka on pitkä ja hankala. Lähempänä, Pietarissa ja Moskovassa on ollut aivan uskomattomia kirjakauppoja (ks. Vihavainen: Haun kirjakauppa pietari tulokset ), joiden nykyisestä tasosta minulla ei ole käsitystä. Pelkään pahinta.

Venäläisethän ylpeilivät vielä neuvostoaikana siitä, että olivat maailman lukevin kansa ja metrossakin näki suunnilleen joka toisen tuijottavan jotakin klassikkoa. Mutta se oli toista aikaa se. Nykyään kuulemma jo metsästetään poliittisesti epäkorrekteja kirjoja, jotka kauppiaiden itsensä pitäisi älytä panna piiloon.

Se oli toista aikaa se, jota elimme vielä vuosikymmen sitten. Yleinen tyhmennys erityisesti television välityksellä ei rajoitu vain Venäjälle. Yuval Noah Harari eräässä taannoisessa esitelmässään nosti esille sotilasbudjettien valtavan ja äkkijyrkän kasvamisen kaikkialla. Putinhan se tämän aloitti -tyhmällä uhkapelillään- mutta nyt siinä kierteessä on jo suuri osa maailmaa.

Toki barbaria on koko ajan ollut meistä vain askeleen päässä, minkä osoittaa jo pelkkä sotakirjojen määrä, joka etenkin Venäjällä muodostaa rannattoman meren. Kuitenkin hyvät kirjat ovat myös se tie, jonka kautta ihmiskunnalla olisi mahdollisuus jatkaa sitä humanistista tietä, jonka Ukrainan sota kaikkine lieveilmiöineen keskeytti.

Mutta kirjakaupoista piti puhumani. Mannerheim suhtautui niihin aikoinaan sarkastisesti ja kysäisi, olisiko Akateemisesta kirjakaupasta vaihtoehdoksi kunnossa olevalle armeijalle.

Tietenkään ei ollut, mutta kansakunta, joka vaalii pelkkää armeijaa, on tuomittu tyhmistymään ja lopulta sortumaan omaan typeryyteensä.

Tallinnassa Viru-Keskuksen Rahvaraamat on valittu maailman parhaaksi kirjakaupaksi. Samaa tasoa on myös Solaris-keskuksen Apollo. Molemmat ovat erinomaisia, mutta niissä on yksi vakava puute: venäläinen osasto on nykyään aivan olematon. Ei vieraskielisiä kirjoja muutenkaan paljon ole.

Tiedän, että venäläisten kirjojen hankkiminen on vaikeaa, mutta silti ne kuuluisivat ehdottomasti hyvän kirjakaupan valikoimaan, ainakin jos maan asukkaista kymmeniä prosentteja on venäjänkielisiä.

Asia koskee meitäkin. Akateemisesa kirjakaupassa oli muutama vuosikymmen sitten kukistava venäläinen osasto, mutta pitkään aikaan siellä ei ole myyty mitään venäläistä. Tämä on yksinkertaisesti häpeä.

Ruslania-niminen putiikki oli vielä taannoin olemassa Bulevardilla, mutta on sekin siirtynyt nettiin. Toistan, ettei tämä ole normaalia eikä sivistysvaltion arvoista maassa, jossa nyt asuu satakunta tuhatta venäjänkielistä.

Vielä nyt voidaan viitata Putiniin ja panna asiat hänen niskoilleen, mutta sei se kaikkea selitä. Tilanne muuttui monssa suhteesa jo ennen Ukrainan sotaa (ks. Vihavainen: Haun henkeä ja hengettömyyttä tulokset )Sivistyskansan on oltava nimensä arvoinen.

Itse asiassa tuota titteliä ei olekaan enää aikoihin käytetty, mikä taitaa olla pahaenteinen ajan merkki. Sen sijaan on koulutusta ostettu ja myyty, kauppakamarinulikoiden ehdoilla. Tästä olen joskus kirjoittanutkin )ks. Vihavainen: Haun kun sivistys lakkasi olemasta kauppatavaraa tulokset ).

Maantiede-uutuuksien keskellä

 

Suuren sodan jälkeen

 

R.H. Bruce Lockhart, Mennyt loisto. Suomentanut Tauno Nuotio. WSOY 1935, 384 s.

 

Robert Hamilton Bruce Lockhart oli Britannian alamainen, joka ehtimiseen korostaa muistelmissaan Skotlannin ylämaasta juontuvia juuriaan. Sotilaiksi tunnetuilla ylämaalaisilla oli taipumusta tiettyyn hurjuuteen, ainakin Lockharteilla, joiden esi-isät seikkailivat myös Walter Scottin romaaneissa.

Maailmanhistoriaan Lockhart jäi, kun bolševikit tekaisivat hänen nimeensä keskittyvän, ”lähettiläiden salaliiton”, joka vuonna 1918 tarinan mukaan yritti murhata Leninin. Lockhart oli tuolloin Ison Britannian varakonsulina Venäjällä

Lockhart tuomittiin kuolemaan, mutta vaihdettiin brittien käsissä olleeseen Maksim Litvinoviin. Seikkailuistaan, joihin kuului intohimoinen rakkaustarina venäläisen Muran kanssa, Lockhart on kirjoittanut suomeksikin käännetyn kirjan ”Britanniaa edustamassa”. Venäjän-kauden jälkeen Lockhart siirrettiin lähetystösihteeriksi Prahaan.

Venäjän taitoisena nuori mies oppi nopeasti tšekin kielen ja ihastui ikihyviksi maahan, jonka huippukerroksiin hän nopeasti tutustui.

Luin itse Lockhartin kirjat joskus 1970-luvulla ja muistikuvissani hillitön juhliminen ravintoloissa ja yökerhoissa muodosti siitä pääosan. Nyt sain todeta, että kyseessä oli vain sivujuonne ja paljon enemmän tilaa kirjassa saa, joskus aika pitkästyttävästikin urheilukalastus, joka kuului Lockhartin intohimoihin. Hän harrasti myös urheilua ja musiikkia.

Joka tapauksessa Praha maailmansodan jälkeen oli hurja paikka, jossa jotkut juhlivat henkiin jäämistään ja toiset ryyppäsivät suruaan hukuttaakseen. Venäjän parhaat mustalaisorkesterit kerääntyivät sinne ja keinottelijoilla oli rahaa loputtomasti.

Lähetystösihteeri ei kylläkään keinotellut, vaikka uuden valtion epävakaa rahan kurssi ja punnan vakaa arvo houkuttelivat monia tekemään omaisuuksia aivan pienellä alkupääomalla. He myöskin saivat vihat niskoilleen ja samoinhan yleensä kävi myös niille, jotka pyrkivät vakauttamaan valuuttaa.

Kun muistelemme omankin maamme itsenäisyyden alkutaivalta, on syytä ottaa huomioon, miten valtavan haasteen taloudelliset mullistukset aiheuttivat.

Taloussuhteet Venäjään olivat sodan aikaan olleet ratkaisevan suuret ja niiden äkillinen katkeaminen itsenäistymisen jälkeen aiheutti suuren vaaran joutua samanlaiseen kierteeseen kuin monet muut uudet valtiot. Omaa luokkaansa oli tietenkin Saksa, jossa hyperinflaatio vuonna 1923 hävitti kokonaan entiset saatavat, köyhdytti miljoonat ja rikastutti tuhannet. Näinhän kävi myös Venäjällä Neuvostoliiton romahdettua.

Tässä yhteydessä tulee mieleen Paasikiven 1920- ja 1930-luvun päiväkirjoissa alituisesti toistuva teema, jonka mukaan Venäjän-kaupan ei saisi antaa kasvaa suuremmaksi kuin 1-2 prosenttiin koko kauppavaihdosta ja erityisesti olisi suojeltava Itä-Suomen maanviljelijöitä joutumasta riippuvuuteen Venäjän-viennistä.

Itse asiassa selvisimme hyvin idänkaupan romahduksesta niin ensimmäisen maailmansodan kuin Neuvostoliiton romahduksenkin jälkeen ja jopa 20-25 prosenttiin kasvaneen Venäjän-kauppamme saldo jäi ilman muuta positiiviseksi.

Paasikivi oli joka tapauksessa tuohon kauppaan nähden hyvin skeptinen huomattuaan, että sitä käytettiin häikäilemässä politiikan välineenä, Esimerkiksi Repola Woodin ja Diesen Woodin kanssa kauppa vain yksinkertaisesti äkkiä lopetettiin.

Mutta siis tietenkin maailmansotien välisenä aikana suuri kysymys koski rahan arvoa, jota meillä pidettiin pulavuosina vakaana kovalla politiikalla. On mahdollista, ettei se olisi ollut välttämätöntä, mutta nykymaailma ei taida ymmärtää, millaisia uhkakuvia siihen aikaan oli ja miten suuri niiden toteutumismahdollisuuskin oli lähiaikojen kokemuksen perusteella.

Mitä maailmansodan jälkeisiin uusiin valtioihin tulee, arveli Lockhart, että elinkelpoisia niistä oli ehkäpä vain Tšekkoslovakia. Versailles’n rauha oli kaiken kaikkiaan katastrofaalisen epäoikeudenmukainen ja etenkin Ranska oli siitä vastuussa, päätteli skotti. Reininmaan miehityksen kaltainen nöyryytys ja senegalilaisten miehitysjoukkojen tuominen Saksaan olivat pelkkää nöyryyttämistä.

On merkille pantavaa, että Lockhart ymmärsi asian vakavuuden täysin jo heti sodan jälkeen tai ainakin vuoteen 1934 mennessä, jolloin tämä kirja (Retreat from Glory) ilmestyi englanniksi. Puolan länsirajaa, josta tuolloin ei vielä kiistelty, hän pitää erityisen vaarallisena saksalaisten kanssa käymiensä keskustelujen perusteella.

Itävalta ilman vanhoja keisarikunnan maita oli kuin pää ilman ruumista ja kansallisuusperiaatetta oli Versailles’n rauhassa loukattu erittäin räikerästi, vgaikka nimenomaan sitä muka oli kunnioitettu. Vihaa ja halveksuntaa riittää kaikkialla. Muuan esimerkki oli Unkari ja siltä viety Transilvania, vaikka Lockhart paheksuu myös Unkarin entistä sortajan  roolia, joka ei tunnustanut esimerkiksi kroaattien oikeuksia.

Diplomatiasta Lockhart siirtyi ennen pitää pankkialalle ja hummasi itselleen valtavat velat, jotka sitten selitettiin auttamalla maanmiehiä suurissa kiinteistökaupoissa. Tämän jälkeen oli vuorossa elinkeinona journalismi ja kirjoittaja haastatteli muun muassa maanpaossa elävää Saksan keisari Wilhelmiä, josta hän sai erinomaisen käsityksen ihmisenä.

Lockhart näyttää olleen hyvin sosiaalinen  persoona ja hän luki ystävikseen valtavan määrän paitsi uusien valtakuntien kansalaisia, myös venäläisiä, saksalaisia ja itävaltalaisia. Hänen kielitaitonsakin oli hyvin monipuolinen.

Sodan aikana Lockhart johti instituutiota nimeltä Political Warfare Executive, jolla oli myös Suomen osasto. Sen tehtävänä oli säädellä sitä informaatiota, jota vihollismaihin lähetettiin ja tämä toimi hoidettiin hyvin järjestelmällisesti kuten laitoksen arkisto osoittaa.

Englantilaiset osasivat tämän taidon niin hyvin, että suurin osa suomalaisia kuunteli sodan aikana BBC:n uutisia kuin vapaan maailman evankeliumia ikään, lainkaan ymmärtämättä sitä, että heihin pyrittiin koko ajan määrätietoisesti vaikuttamaan.

Natsit ja me

 

Kun todellisuus oli toisenlaista

 

Vesa Vares, Petos, hurmos, ero. Suomalais-saksalainen suhde 1939-1945. Otava 2025, 491 s.

 

Ihmisaivojen kyky hahmottaa menneisyyden kokonaisuuksia on rajallinen. Itse asiassa ne usein rajoittuvat maalaamaan menneisyydestä kuvia, jotka kelpaavat tuskin edes karikatyyreiksi siitä, miten asiat kerran olivat.

Muuten historian kokonaisuuksiksi ajatellut asiajoukot hahmotetaan yhä useammin äärimmäisen yleisten ja siis primitiivisten käsitteiden kautta. Kehitystä yhä alkeellisempaan historiankäsitykseen näyttää suuresti edistävän kuvan voittokulku kulttuurissa ja sen tunkeutuminen tekstin, käsitteellisen ajattelun tilalle ja sen yläpuolelle.

Ne, jotka omakohtaisesti kokivat jatkosodan olisivat tuolloin suuresti hämmästyneet, mikäli olisivat saaneet tietää, miten nuo asiat miellettäisiin tulevien sukupolvien ajattelussa, kuten Vesa Vares tässä kirjassa toteaa.

Tietysti enempää abstrakti ajattelu kuin yritys tunkeutua menneisyyteen kuvia katselemalla eivät kumpikaan palauta menneisyyttä, mutta sitä voidaan päästä yhä lähemmäs monipuolisella, kriittisellä tutkimuksella. Niin sanottu historia ”alhaalta” ei voi korvata perinteistä poliittista historiaa, eikä tietenkään myöskään päin vastoin.

Historian ymmärtäminen on vaativampi laji kuin usein tullaan ajatelleeksi. Alkeellisella tasolla ja nimenomaan visuaalisesti siitä on helppo luoda tarinoita, jollaisia monet meistä ovat ahmineet sarjakuvalehdistä, eikä korkean abstraktiotason käsitteistäminen ole sen vaikeampaa -eikä viime kädessä myöskään vakuuttavampaa.

Sen, joka pyrkii kunnioittamaan historiallista totuutta, on kunnioitettava ja tutkittava sitä kaikinpuolisesti ja hyväksyttävä myös ristiriitaiset tulokset, mikäli niitä on ja ymmärrettävä se, ettei menneisyydestä ole missään olemassa valmista, lopullista totuutta, vaan ainoastaan sellainen, joka parhaiten sopii yhteen kaikkien sitä koskevien tietojemme kanssa.

Suomen ja Saksan suhteita maina vuodesta 1918 ja kauempaakin on tutkittu valtavasti ja yksi aktiivisista tutkijoista on ollut Vesa Vares, joka jo kymmeniä vuosia sitten kumosi myytin siitä, että Suomi muka olisi ollut hyvinkin läheisissä väleissä Saksan kanssa ennen toisen maailmansodan syttymistä.

Tuollainen käsitys on räikeästi tosiasioiden vastainen, mutta poliittisista syistä sitä ei ainoastaan siedetty, vaan jopa aktiivisesti levitettiin. Alan eräänlaista ennätystä edusti presidentti Kekkosen oraakkelimainen lausunto, jonka mukaan Kolmannen valtakunnan varjo oli Suomen yllä, tahdoimmepa sitä tai emme.

Se oli puhdasta tuon ajan politiikkaa ja suunnattu oikeuttamaan ihmisten mielissä Neuvostoliiton maahamme kohdistamaa aggressiota. Tutkijoiden piirissä se ei saanut armoa ja erityisesti Risto O. Peltovuori osoitti asioiden oikean laidan, mutta hänen, kuten muidenkaan tutkijoiden vaikutusvalta siihen diskurssiin, joka Suomen ja Neuvostoliiton suhteista kehittyi, jäi aivan vaatimattomaksi.

Populaaritukinnoissa nousivat esille niin sanottu ”ajopuuteoria” ja sen ”upottaminen”, jotka käytännössä olivat tuskin enempää kuin olkiukon pöllyttämistä. Ei Suomi sotaan ajautunut passiivisena heittopussina, mutta käytti kyllä sen sijaan hyväkseen ainutkertaista mahdollisuuksien ikkunaa ja välttyi tulemasta osaksi Itä-Euroopan tappotannerta, jossa kansaa teurastettiin kuin karjaa.

Vesa Vares on kirjassaan käynyt läpi sen alaotsikon tarkoittaman problematiikan niin perusteellisesti, kuin se oikeastaan on mahdollista ja pidän sen tarjoaman yleiskuvan muuttamista mahdottomana. Toki monenlaista voi aina löytyä aikakauden jäämistön nurkista, mutta se maailmankuva ja ne mielialat, jotka olivat vallitsevia, on kyllä nyt tässä kirjassa huolellisesti dokumentoitu.

Vares toki olisi voinut käyttää erityisesti juuri erilaisten mielialatarkkailujen papereita laajemminkin, mutta itsekin niitä tuntevana uskallan sanoa, ettei se kuvaa olisi muuttanut. Tiettyjen kommunistimielisten ja natsimielisten ryhmien näkemykset jäävät varjoon, mutta myös niiden vaikutusvalta oli perin rajallinen.

Tunnetusti myös Saksan lähettiläs Blücher kielsi väkeään pitämästä yhteyksiä suomalaisiin natseihin -siten ei voisi saada aikaan mitään muuta kuin suomalaisen valtiovallan aiheettomia epäluuloja.

Se, millaista keskustelua ja maailmakuvaa (diskurssia) eri vaiheissa edustivat eri yhteiskuntapiirien julkaistut ja julkaisemattomat dokumentit, on kyllä todella kiinnostavaa sekä sen suhteen mitä sanottiin ja mitä ei sanottu.

Joukkomurhat miellettiin tuohon aikaan hyvin perustein ennen muuta Neuvostoliiton toimialaksi ja sittemmin myös länsiliittoutuneiden, jotka suorittivat massiivisia, siviiliväestöön kohdistuvia terroripommituksia. Saksalaisten tiedettiin olevan häikäilemättömiä ja kovia, mutta heiträ ei sentään epäilty irrationaalisesta pahuudesta.

Ajatus siitä, että olisi ymmärretty sotivamme jonkin suorastaa raamatullista kansanmurhaa suorittavan tahon kanssa, ei yksinkertaisesti mahtunut tuon ajan ajatteluun. Juutalaisvainojen ja muiden joukkomurhien todellisuus omaksuttiin osaksi toisen maailmansodan historiaa vasta ajan mittaan, ja melko hitaasti sodan jälkeen.

Paasikivikin heräsi huomaamaan natsien barbarian kko syvyyden, kuten hän asian ymmärsi, saatuaan kuulla, että he olivat ruoskineet kunnioitusta ansaitsevia kansalaisia (professoreja) nahkaremmeillä. Kyllä natsit ja bolševikit olivat aivan yhtä barbaarisia, resoneerasi valtioneuvos, jälkimmäisset nyt tietenkin vain toteuttivat sitä monin kerroin suuremmassa mitassa.

Suomalaisten vihamielisyys Saksaa ja saksalaisia kohtaan talvisodan aikana on tunnettua, kuten myös ne kireät välit, jotka maiden välillä valitsivat ennen sotaa. Sitä ei muuksi muuta se tietty kansojen välisen sympatian juonne, joka periytyi eritysesti vuodelta 1918 ja jota Saksassakin osattiin kansan keskuudessa arvostaa.

Suomalaisten, ”sankarikansan” valtava arvostus jatkosodan ajan Saksassa tulee tässäkin kirjassa yhä uudelleen esiin. Se tuli vastaan kaikkialla, niin Saksan ja Itävallan paikkakunnilla, kuin Lapissa ja rintamalla. Suomalaiset olivat yksinkertaisesti ihmemiehiä, jotka olivat jopa saksalaisia parempia. Tämähän heijastui myös niissä spekulaatioissa, joita tehtiin maiden tulevasta asemasta Hitlerin ”Uudessa Euroopassa”.

Vesa Vares on tehnyt suuren ja arvokkaan työn peratessaan jälleen kerran perusteellisesti tämän teeman, jota niin monet tutkivat ovat jo aiemmin ainakin joltakin osin käsitelleet.

Takakannen lööpin mukaan kyseessä ”vakuuttava kuvaus Suomen ja natsi-Saksan suhdedraamasta”. Sitähän se onkin sille, joka suhtautuu historian tieteelliseen tutkimukseen vakavasti, mutta en uskaltaisi vielä olla optimisti sikli kuin asia koskee akateemisen tutkimuksen mahdollisuuksia vaikuttaa kansamme syvien rivien historiankäsitykseen.

Tämän kirjan lukee muutama tuhat ihmistä, toivoakseni toki muutama kymmenen tuhatta. Sen koko merkityksen käsittää ehkä noin kymmenesosa sen lukijoista ja niistäkin vain osa hyväksyy ajattelunsa perustaksi sen, minkä kirjan perusteella tietää todeksi.

Niin heikoissa kantimissa näyttäisi olevan nykyinen historiatietoisuus, jossa yhtenä merkittävänä trendinä on lähestyä ”eurooppalaista” näkemystä ja siis antaa ensi sija sellaiselle ainekselle, joka ei tosiasiassa koskaan kuulunut meidän omaan menneisyytemme.

Käytännössä voimme odottaa, että länsiliittoutuneiden historiankuva äärimmilleen yksinkertaistettuna ja kuvilla varustettuna muodostaa tulevaisuudessa sen perustan, jolle kansa omansa rakentaa. Ehkäpä ennen pitkää saavutaan sille tasolle, että ihmisten älylliseksi aktivoimiseksi heille aletaan tehdä värityskirjoja, joiden mukaan historiaa opiskellaan, niin Suomen kuin muunkin maailman osalta.

Edistys ja taantumus 1800-luvun lopussa

 

Kun slavofiliasta tuli menneisyyttä

 

Aittakirjaston aarteista lehteilin Valvoja-lehden kiinnostavaa vuosikertaa 1897, ajalta jolloin Bobrikovin nimitys Suomen kenraalikuvernööriksi oli vielä tulevaisuutta, eikä maailma tiennyt vielä mitään siitä, että Japanin kaltainen aasialainen pikku valtio saattaisi kerran -ja aivan piankin- nöyryyttää Venäjän, joka oli mahtinsa huipulla.

Silmiin sattui neliosainen katsaus slavofiileihin, joka osoittautui erittäin asiantuntevaksi analyysiksi aiheestaan. Sellaista ei välttämättä osannut odottaa Suomen suuriruhtinaskunnassa, jossa Venäjään kohdistuva asiantuntemus ja venäjän kielen taitokin rajoittuivat varsin pieniin piireihin.

 Lähitulevaisuudessahan tätäkin asiaa sitten yritettiin radikaalisti muuttaa ja tietenkin(?) ilman menestystä. Mutta nyt siitä ei vielä ollut mitään tietoa.

Osoittautui, että kirjoitussarjan oli laatinut nimimerkki A.I., mikä ei tuossa vaiheessa voinut viitata tekoälyyn sekä panslavismia koskevan luvun osalta nimimerkki R-n.  

Hoksasin pian, että ensin mainitun nimimerkin taakse kätkeytyi Anders (Andrei Viktorovitš) Igelström, entinen Venäjän armeijan upseeri ja sittemmin Helsingin yliopiston venäjän kielen lehtori, vuodesta 1902 lähtien Venäläisen kirjaston esimies. Luultavasti hän oli samaa sukua kuin Kustaa III:n sodassa venäläisten puolella taistellut ja Värälän rauhaa neuvottelemassa ollut kenraali Igelström.

Igelström toimi myös lehtimiehenä ja kirjoitti venäjän ohella sekä suomeksi että ruotsiksi. Artikkeleita julkaistiin myös venäläisissä lehdissä. Igelströmin poliittista suuntaa voi arvailla siitäkin, että hän sittemmin käänsi Johan Kockin kertomuksen Suomen suurlakosta. Ainakin tämä tarina slavofiileistä, joka julkaistiin kirjanakin vuonna 1897, todistaa liberaalia maailmankatsomusta.

Kuten sanottu, kirja perustuu ilmeisen laajalle lukeneisuudelle slavofiilien julkaisuista ja jaottelee heidän historiansa ja kehityksensä samaan tapaan kuin nykyinenkin tutkimuksen valtavirta.

Alussa olivat romanttiset Venäjän kansan palvojat, jotka saivat vaikutteensa saksalaisesta filosofiasta, erityisesti Hegeliltä ja maalailivat kuvan Venäjän kansan erityisestä väkivallattomuudesta ja oikeasta kristillisyydestä, jolle himo hallita toisia ihmisiä oli tuntematon. Siksipä ruhtinaatkin oli aikoinaan haettava ulkomailta, varjagien joukosta.

Herttaisen ensimmäisen aallon slavofiilit olivat omalla tavallaan liberaaleja ja vastustivat maaorjuutta ja tiukkaa hallitsijanvaltaa. Pietari Suuri oli heille Venäjän historian suuri konna ja nämä asenteet veivät joitakin varhaisia slavofiilejä telkien taakse ja heidän lehtiään lakkautettiin.

Ensimmäisen aallon slavofiilit eivät olleet vielä valtiovalan mielisuosiossa, vaikka myös jälkimmäinen erottautui tiukasti ”mädästä” lännestä ja vannoi iutsevaltiuden, ortofdoksian ja kansanmielisyyden nimiin.

Slavofiilit erottuivat kuitenkin Pietari Suuren vastaisuudellaan, minkä merkkinä he kasvattivat parran ja käyttivät rasvanahkasaappaita ja lammasnahkaturkkia seurapiirien hilpeydeksi.

Myöhempi slavofiilien sukupolvi sen sijaan korosti venäläisyyden ja lännen vastakohdan orgaanista sovittamattomuutta ja sen keskeinen edustaja Nikolai Danilevski uskoi venäläisten edustavan omaa kulttuurihistoriallista tyyppiään, joka kuului itse asiassa toisenlaiseen lajiin kuin germaanis-romaaninen.

Pikku kansoilla, kuten suomalaisilla ei ollut kykyä muodostaa omaa tyyppiään ja ne, muun muassa suomalaiset, saattoivat vain palvella edellisiä niin sanottuna etnografisena materiaalina. Suomalaisille Danilevski totesi ollleen onnenpotku, että he pääsivät suuren Venäjän yhteyteen. Siellä he saivat tilaisuuden oman kanallisuutensa kehittämiseen. Ruotsilla ei olisi ollut varaa sellaiseen.

Tässä oli jo tykkänään luovuttu niin kristillisestä kuin valistuksen edellyttämästä yleisinhimillisyyden ajatuksesta ja viime kädessä eri tyypit eivät ”risteytyneet”, vaan edustivat ikään kuin erilaisia kasvilajeja. Selvää oli, etteivät toiseen kuukuvat ihmiset voineet ymmärtää saati tuomita toiseen kuuluvia.

Turkin sodan aikoihin myös valtiobalta alkoi kiinnostua slavofiilisistä ja jopa panslavistisista aatteista ja Danilevskista tuli varsin huomattu ajattelija. Hänen oppilaansa Konstantin Leontjev (ks. Vihavainen: Haun leontjev tulokset ), jonkia obskurantismi oli Igelströmin mukaan vieläkin syvempää sen sijaan jäi aika tuntemattomaksi.

Mainittakoon kuitenkin, että Putin on sentään sittemmin viitannut tähän Eurooppaa syvästi kammonneeseen kirjoittajaan ja Athoksen munkkiin.

Toisen aallon slavofiilit eivät kuitenkaan saavuttaneet mitenkään suurta suosiota todistelee kirjoittaja ja katsoo, että sen todistaa jo Vladimir Solovjovin, kristillisen ja myös slavofiilishenkisen mystikon suuri suosio. Tuo suosio nimikäin syntyi juuri Solovjovin tunnetusta polemiikista Danilevskia vastaan.

Igelströn edustaa selvästi rationaalista valistusajattelua, jolle kaikenlainen obskurantismi on vierasta ja vihattavaa. Panslavismi tukahtui hänen mielestään omaan mahdottomuuteensa: Venäjän riesana oli jo yksi Puola, jonka venäläistäminen oli ylivoimaista. Entäpä, jos niitä olisikin kuusi…?

Slavofiilisyyden sijasta voimakkaana virtauksena on kyllä yhä russofiilisyys, joka pitää hallitsijaihanteenan Iivana Julmaa ja hallintomiehen esikuvana Vilnan pyöveli Muravjovia, joka 1860-luvulla rankaisi Puolan kapinaan osallistuneita. Valitettavasti tällaista ainesta oli vielä paljon, mutta sen kohtalo oli ilmeinen.

Venäjän sivistyneen yleisön keskuudessa slavofiilisyys ei ollut enää suosittua. Se oli ”sporadinen ilmiö venäläisessä kirjallisuudessa. Sillä oli merkitystä kolmikymmenluvulla, mutta nyt sen merkitys on loppunut… Se on tullut synkkään obskuranttisuuteen ja siinä se tietysti on löytävä perikatonsa; obskuranttisuus on kuolonmerkki, eikä sillä voi olla tulevaisuutta”.

Se oli komeasti sanottu ja mitäpä muuta saattoi odottaakaan mieheltä, joka ilmeisesti edusti ajatusmaailmaltaan maailman kulttuurin kehittyneintä kärkeä. Samaan aikaan Venäjän todellisuuteen kuitenkin kuuluivat yhä ”virallinen kansallisuusoppi” ja typerän lyhytnäköinen itsevaltius, joka kieltäytyi kaikista liberaaleista uudistuksista.

Liberaali Venäjä eli ”venäjän demokratia” oli olemassa ja halveksui sitä kansanryhmää, joka kynsin hampain piti kiinni erioikeuksistaan ja palveli niissä päivittäisissä spektaakkeleissa, joita itsevaltius järjesti.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten kapteeni evp. Igelström suhtautui tuon ajan toisiin kapteeneihin, Mannerheimiin ja Kockiin. Siitä voimme julkisten tekstien perusteelle tehdä vain ylimalkaisia päätelmiä.

Ajatus slavofilian kuolemasta on hyvin ymmärrettävä. Kuinka voisi olla mahdollista, että sellaisella perustalla makaava ajatussotku voisi menestyä ainakaan kauempaa kuin Venäjän savijaloilla seisova arkaainen yhteiskunta pysyisi pystyssä.

Vallankumouksen kautta tai muuta tietä odotti demokraattinen Venäjä sen poistuvan historian näyttämöltä. Vallankumoukset sitten tulivat ja menivät, mutta…

Liberalismin ongelmia

 

Vapaus, mi meitä viet

 

Liberalismin puolustus. Esseitä suomalaisesta arvopohjasta. (toim. Ari Helo), Atrain & Nord 2025, 255 s.

Tällainen kokoomateos on ilmestynyt ja sitä esitellään Helsingin yliopiston Tiedekulmassa keskiviikkona 5.11. klo 17.30. Tervetuloa!

Kirjoittajien lista on komea: Ari Helo, Markus Kantola, Matti H. Virtanen, Jussi K. Niemelä, Jukka Savolainen, Linda Hart, Jarkko Tontti, Pekka Sauri, Mika Pantzar, Visa Heinonen, Ilja Kavonius, Seida Sohrabi, Oskari Lahtinen, Timo Vihavainen ja Matti Vanhanen.

Allekirjoittaneellakin on siis kunnia olla mukana, minkä ei soisi pelottavan ketään tarttumasta kirjaan, joka on varsin ajankohtainen ja tarpeellinen.

Itse asiassa kirjan käsittelemä aihepiiri on laajempi kuin otsikon mainitsema suomalainen arvopohja, mutta silti kyllä sen suhteen relevantti osoittaessaan liberalismin ongelmia ja tulkintoja muuallakin kuin Suomessa. Ei tällaisissa kysymyksissä ole syytä mihinkään impivaaralaisuuteen.

Liberalismin ilmenemismuodot ovat loputtomat ja itse käsitekin pakenee klassista määrittelyä ”per genus proximum et differetiam specificam”. Liberalismi on tuskin koskaan absoluuttista, se ilmenee pienemmässä tai suuremmassa määrin ja viittaa aina vapauteen (libertas) ja erityisesti yksilönvapauteen ja sen kunnioittamiseen.

Poliittinen liberalismi kunnioittaa sananvapautta ja yksilön loukkaamattomuutta sekä myös kansallisuuksien oikeutta muodostaa omat valtiolliset yhteisönsä. Taloudellinen liberalismi vastustaa valtion holhousta ja kaupan ja elinkeinojen rajoittamista. Liberalismiksi on tosin kyllä nimitetty myös sosiaalivaltion vastaisuutta ja jopa ”illiberaaleiksi” leimattujen mielipiteiden kieltämistä.

Jo Aristoteles ymmärsi, että politiikassa parhaan tuloksen tuottaa aina kohtuus. Äärimmäisyyteen menevät valtiolliset ja yhteiskunnalliset periaatteet rappeutuvat helposti ja muuttuvat jossakin kohtaa vastakohdikseen.

 Demokratia, jota syystä pidetään liberalismin luonnollisena ympäristönä, voi sekin rappeutua oklokratiaksi ja johtaa tyranniaan. Tolkuton sitoutuminen kaikkien rajoitusten poistamiseen ja yksilöiden kaikkien mahdollisten halujen palvomiseen ei voi olla liberalismin ihanne.

Liberaalia ihannetta voi hakea lainalaisen järjestyksen puitteissa toimivasta, sallivasta ja yksilön oikeuksia kunnioittavasta yhteiskunnasta, jossa valtio pakotuskoneistona näyttelee vain toissijaista osaa. Joidenkin mielestä ihanne voisi olla jopa niin sanottu yövartijavaltio, jossa yksilöt jätetään mahdollisimman suuressa määrin pärjäämään omatoimisesti, ilman valtion tukea.

Tämä ei ole suomalaisen, pohjoismaisen perinteen mukaista ja sen saavuttamat tulokset taas ovat kansainvälisessä vertailussa niin hyvät, ettei siitä luopuminen tunnu mielekkäältä. Kuten Ari Helo toteaa, esimerkiksi Yhdysvalloissa yhteiskunnalliset ongelmat ovat Suomeen verrattuna moninkertaiset.

Missään ei kuitenkaan ole kirjoitettu, että saavutettu Arkadia olisi ikuinen. Itse asiassa sitä uhkaavat koko ajan monet vaarat. Maailman kansojen enemmistö edustaa muita traditioita kuin pohjoismainen liberalismi.

Seida Sohrabi, joka itse on kurditaustainen, tuntee tämän asian omasta kokemuksestaan ja varoittaa Suomea alistumasta maahanmuuttajien edustamiin kulttuureihin. Liberaalit arvot ovat hyviä arvoja ja niitä on syytä vaalia ja vaatia kaikkia kansalaisia niitä noudattamaan.

Hieman paradoksaalisesti suurin vaara näyttää liberaaleja uhkaavan sen nimissä hääräävien radikaalien taholta. Etenkin Amerikassa, mutta yhä lisääntyvässä määrin myös Euroopassa on vallannut alaa woke ja DEI-nimikkeiden alla viljelty ideologia, joka pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa omien, länsimaisen tieteen perinteitä vastaan sotivien doktriiniensa mukaiseksi.

Jukka Savolainen, joka on toiminut professorina amerikkalaisissa yliopistoissa, kertoo, mitä nämä ideologiat ovat merkinneet käytännössä.

Liberalistisen ajattelun kulmakiviin on aina luettu ajatuksenvapaus ja mielipiteen ilmaisemisen vapaus. On merkittävää, että nämä periaatteet olivat yleensä kunniassa vielä silloin, kun maailmalla oli merkittävä kommunistista ideologiaa tunnustavien maiden joukko.

Sen sijaan nyt, kommunismin romahdettua on alkanut esiintyä yhä voimakkaampaa sensuurimentaliteettia, aktiivista ”väärien” sanojen ja ajatusten metsästämistä ja sanktioimista ja kaikki tämä ”liberalismin” lipun alla.

Sananvapaus tarkoittaa aina vapautta olla eri mieltä, mikä unohdettiin Ranskan vallankumouksen hirmuvallan aikana ja vaadittiin jokaista ehdottomasti pysymään Järjen eli käytännössä hallituksen sanelemassa ruodussa. J.L. Talmonin termiä käyttääkseni silloin syntyi niin sanottutotalitaarinen demokratia.

Vastaavaa pyrkimystä samaan suuntaan on nykyään ollut havaittavissa meilläkin. Ajojahdin tekniikkana on ollut tulkita omasta poikkeava mielipide ”äärioikeistolaiseksi” ja pyrkiä kieltämään sen esittäminen muka demokratian itsepuolustuksen nimissä. Matti H. Virtanen ja Jussi K. Niemelä analysoivat omissa luvuissaan tätä ilmiötä ja Jarkko Tontti siihen verrattavaa woke-ilmiötä kulttuurimaailmassa.

Ari Helon artikkeli käsittelee intersektionaalisen syrjäytymiskäsityksen harhoja: kyseessä on yksinkertaisesti pseudotieteellinen rakennelma, joka on kyhätty kokoon amerikkalaisen yhteiskunnan ilmiöiden pohjalta ja aivan sopimaton suomalaisen yhteiskunnan ilmiöiden tulkitsemiseen.

Siitä huolimatta se on meillä otettu täysin vakavasti jopa viranomaistaholla ja eräässä hallitusohjelmassakin…

Linda Hart käsittelee sukupuoli-identiteettipolitiikkaa eri  maissa, Pekka Sauri sosiaalista mediaa ja Mika Pantzar, Visa Heinonen ja Ilja Kavonius taloudellisen liberalismin saapumista Suomeen. Oskari Lahtinen keskittyy sosiaaliliberalismin ongelmiin. Entinen pääministeri Matti Vanhanen pohdiskelee Keskustapuolue/Maalaisliiton suhdetta liberalismiin.

Oma artikkelini ”Liberalismi Venäjällä” taitaa hieman poiketa yleislinjasta keskittyessään tosiaankin Venäjään, mutta mielestäni se on silti tarpeellinen osoittaessaan, ettei liberalismi sellaisenaan ole naapurimaamme historiassa ollut eikä ole vieras asia.

Kahden ja puolen vuosisadan kehityksen tunkeminen parillekymmenelle sivulle ei ehkä tässä ole onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla ja huomaan, että esimerkiksi Nikola Karamzinin tunnetun ”muistion” merkitys saattaa lukijalle jäädä hämäräksi, ellei hän asiaa muuten tunne.

Myös Aleksanteri II:n jääminen pois koko luvusta on varsin harmillinen puute ja lukua olisi voinut täydentää monilla tärkeillä teemoilla, kuten esimerkiksi slavofiilien liberalismin vastaisten argumenttien esittelyllä.

Mutta ei mopolla mahottomia. Tämä on pieni kirja ja sen artikkelit vieläkin pienempiä. Siitä huolimatta uskallan sanoa, että se on tärkeä tässä maassa juuri nyt ja haastaa perustellen liberalismin lipun väärinkäyttäjät ja akateemiset šarlataanit pohtimaan asioita.

Vapaassa yhteiskunnassa voidaan aina esittää myös vallitsevan ”totuuden” vastaisia mielipiteitä ja haastaa mielipiteidensä esittäjät esittämään niille kunnon perustelut.

Liberaali yhteiskunta ei ole mikään kaikkivoipa utopia, jolla olisi yksiselitteiset ominaisuudet, vaan kuten tiede, se on koko ajan kehittyvä ja yhä parempaan pyrkivä järjestelmä, jonka on saatava toimia ilman sabotaasia, jotta se menestyisi.

 

Historia ja paikallinen identiteetti

 

Historiatietoisuuden elvyttäminen ajan trendinä

 

Kreivi Rüdiger von der Goltz, jonka johtaman apuretkikunnan rooli Suomessa vuonna 1918 on tunnettu, myös matkaili ympäri maatamme. Osittain kiinnostus varmasti liittyi sotilaalliseen rekognosointiin: mikäli käsky kävisi hyökätä Muurmannille tai Pietariin, oli tunnettava maastoa ja kuljetusmahdollisuuksia.

Sen ohella Goltz teki myös turistille ominaisia havaintoja. Olavinlinna ja Punkaharju saivat häneltä innostuneen arvion: ”Illalla kävimme katsomassa Savonlinnan vanhaa linnaa, joka saattaisi pysyä pystyssä vielä vuosituhansia. Se sijaitsi keskellä lumoavaa metsä- ja järvimaisemaa, säteilevän iltaruskon komeasti valaisemana”.

Saksassahan vanhoja linnoja on satoja, ellei tuhansia. Monet ovat raunioina, mutta hyvin kunnostettuja riittää myös kaikkialla, joten tuo ruotsalais-venäläinen linnoitus sellaisenaan ei olisi ehkä saksalaiselle ollut mainitsemisen arvoinen. Sen erityisyys syntyi historian, luonnon ja sijainnin yhdistelmästä.

Olavinlinnan keskiaikaisuus on aika suhteellista ja sen nykyisen ulkomuodon määräävät erityisesti venäläisten rakentamat bastionit, jotka edustavat 1700-luvun linnoitustaidon viimeistä huutoa. Silti Olavinlinnan historiallisissa kerroksissa on päällekkäin ja limittäin useita aikakausia ja rajaseudun menneisyyden dramaattisia hetkiä, joilla on siteensä myös suurpolitiikkaan.

Omalla, ainutlaatuisella paikallaan linna on avain koko Savon ja laajemminkin Suomen muotoutumisen historiaan, jonka tunteminen avaa itse kullekin suorastaan konkreettisia näkymiä satojen vuosien perspektiivillä.

Suomen historia on yleensä koettu ja sitä on tutkittu ennen muuta talonpoikaiston historiana ja tietenkin talonpoikaisto niin täällä kuin muuallakin on ollut koko yhteiskunnan perusta ja se sääty, joka on kaikki ruokkinut, hiirestä kuninkaaseen. Siinä luvussa myös sellaisenkin joutilasluokan kuin sotilaat.

Olavinlinnan sotilaista suuri osa oli usein ulkomaalaisia. Oli ranskalaisia, saksalaisia ja skotteja sekä tanskalaisia ja riikinruotsalaisia, mutta oli siellä myös paikallisia patriootteja, jopa kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoitakin -ajoituskysymyshän tämä useinkin oli.

Kun Suomessa, samoin kuin esimerkiksi Norjassa keskushallinto oli ulkomailta johdettua, keskittyi paikallishistoria pitkälti talonpoikaiston historiaan, jota tehtiinkin erittäin ansiokkaasti, lähdetilannekin kun oli hyvä. Esimerkiksi venäläisille on elämys nähdä Kansallisarkiston sadat paikallishistoriat, joista jokainen on vuosien uutteran perustutkimuksen tulos.  ja täyttää tieteellisyyden kriteerit

Talonpoikaiston historia saattaa olla hyvinkin kiinnostavaa ja jopa jännittävää, mutta kuitenkin se on vain osa kunkin seudun menneisyyttä. Monessa paikassa ns. herroja oli huomattavankin paljon, vaikka heidän kokonaismääränsä oli vain pari prosenttia koko kansasta.

Joutilasluokan, kuten sotilaiden historiaan tutustuminen avaa uudenlaisia näkymiä maaseudunkin historiaan. Esimerkiksi Savossa oli 1700-luvun lopulla syntynyt suoranainen kartanoalue Itse asiassa virkatalojen kasauma), jota nimitettiin ”pikku Pariisiksi”, sen tietyn kosmopoliittisuuden ja korkeakulttuurin harrastamisen takia.

Ranskan kieli, instrumentaalimusiikki, Bellmanin laulut, tanssit oikeissa tanssisaleissa ja suurin ikkunoin varustetuissa kartanoissa olivat siellä todellisuutta jo samaan aikaan, kun tyypillinen seudun talonpoika vielä asui savupirtissä.

Kuitenkin myös merkittävä osa talonpoikia oli välittömässä kosketuksessa tähän miljööseen: ruotutalonpojatkin kantoivat koreaa univormua ja olivat herraskaisten upseerien koulutettavina ja esiintyivät sunnuntaisin kirkonmäellä paraateissa. Jotkut nousivat aliupseereiksi ja lisäksi oli paljon ns, vapaajoukkojen jäseniä, jääkäreitä ja värvättyjä saaristolaivaston miehiä.

Saimaan laivasto oli olemassa koko 1700-luvun jossakin muodossaan, ja koki vuosisadan lopulla ja 1800-luvun alussa lyhytaikaisen, mutta sitäkin komeamman renessanssin. Oli jopa kaksi sotasatamaa: Varkauden Laivanlinna ja Ristiina. Venäläisten päätukikohta oli Lappeenrannassa.

Itse asiassa sotalaitos muodosti Savossa tuolloin hyvin tärkeän elementin, joka oli koko ajan arjessakin läsnä. Esimerkiksi Sulkavan 1700-luvun lopun noin 3000 asukkaasta palveli sotaväessä periaatteessa koko ajan (tosin arkisin pellolla raataen) noin 100. Miespuolisesta aikuisväestöstä se oli aika paljon.

Tämä on sellainen osa ajan yhteiskuntaa, jonka tuntemus on jäänyt yleisessä tietoisuudessa aika heikoksi. Nyt valtavasti kasvaneelle sukututkimukselle se joka tapauksessa tarjoaa erinomaisen toimintakentän. Erilaisia luetteloita on netissä saatavilla valtavasti ja myös netistä löytyvä Curt von Stedingkin arkiston Savon prikaatin komentajuutta koskeva osa tarjoaa aineistoa konkreettisista tapahtumista.

Niin sanottu historian elävöittäminen on maanosamme monilla seuduilla hyvin merkittävä osa kansalaistoimintaa. Waterloon tai Leipzgin valtavia taisteluita muistellaan aikakauden asuilla ja aseilla varustettuina ja paikalle kerääntyy jopa tuhansia harrastajia.

Suomessa ja Virossakin on tällainen harrastus alkamassa ja etenkin Pohjanmaalla on järjesetty todella suuria tapahtumia, juuri siellä, mistä tunnettu KAJ-yhtye on peräisin. Merkittäviä ryhmiä ovat myös vain pari mainitakseni Uudenmaan karoliinit ja Rautpohjan tykkikerho. Molemmat ovat osallistuneen myös Savonlinnan seudun tapahtumiin, joissa järjestäjinä ovat olleet Pyhän Olavin kilta ja Tykkipursiyhdisty ry.

Menneenä syksynä järjestettiin monien yhdistysten yhteistyönä Olavinlinnan 550-vuotisjuhla, joka huipentui linnan piiritysspektaakkeliin, jota seurasi 6000 katsojaa. Esiintyjiä oli noin 150, aina Ruotsista saakka.

Savo ja Kymenlaakso tarjoavatkin erinomaiset edellytykset historian elävöittämiselle esimerkiksi uuri tuollaisten taistelunäytösten muodossa.

Kyse ei tietenkään ole mistään militarismista, vaan halutessaan voi käyttää näkemäänsä todistaakseen itselleen, jos tarve vaatii, sitä, miten tavattoman mieletöntä puuhaa se entisajankin sota jo oli.

Mutta historiaa emme voi muuksi muuttaa. Taistelut olivat sen dramaattisimpia tapatumia ja niistä olivat aikoinaan kiinnostuneita niin kuningas kuin keisarinna ja tämän esille tuominen lisää syvyyttä paikallisenkin historian ymmärrykseen.

 Savo ei ollut aikanaan mikään tylsä erämaa, vaan alue, josta kiisteltiin jopa aikansa metropoleissa ja jonne saapui sotilaita, jotka olivat olleet esimerkiksi Yhdysvaltain vapaussodassa (v. Stedingk) tai Intian siirtomaasodassa (v. Döbeln). Paikalla oli henkilöitä, joilla oli jopa läheiset suhteet Venäjän ja Ranskan hoveihin (Bernburgin ruhtinas, Stedingk).

Keski-Euroopassa väitetään jokaisen pikku paikkakunnan tavalla tai toisella pyrkivän pätemään ainutlaatuisella historiallaan. Sen kunniaksi saattaa olla esimerkiksi vuosittaisia tai jopa päivittäisiä seremonioita, opastettuja retkiä ja muuta historiaan liittyvää. Paikkakuntien historiallinen kartta lyhyine selityksineen ja viitteineen syvemmälle meneviin tiedostoihin on nykyaikaa.

Olavinlinnassa voisi historian elävöittäminen pitää sisällään vaikkapa kesäisin opiskelijatyönä tehtäviä pikku esiintymisiä, vaikkapa musketinlaukaus tietyllä kellonlyömällä ja iltasoitto tornista, kaikki aikakauden asuissa. Pikku ryhmät voisivat suorittaa aikakauden musiikkiesityksiä.

Pienemmillä paikkakunnilla tarvitaan yhteistyötä yli läänin- ja maakuntarajojen. Saatavilla on paljon aineistoa, jota esimerkiksi Kymenlaaksossa ahkerasti kerättiin kaikkialta KYHIKA (Kymenlaakson historialliset kartat)projektin puitteissa. Ns. Tutškovin kartasto on julkaistu uudelleen, mikä oli hieno kulttuurityö, mutta nyt tarvittaisiin jo uusi ”kansanpainos”. Pelkkä netti ei riitä.

Mahdollisuuksia historian elävöittämiseen on loputtomasi ja ilokseni voin havaita, että innostusta asiaan on löytynyt kymmenien eri yhdistysten ja yksityishenkilöiden piiristä ainakin Sulkavalla.

Savonlinna on näissä asioissa avainasemassa ja toivottavaa on, että kaupunki, joka valitettavasti kamppailee köyhyyden kourissa, nyt todella innostuisi asiasta.

Kyseessä on sen luokan asia, jolle olisi ehdottomasti saatava Brysselistä kunnon rahoitus. Onhan täällä rajaseuduilla jo kyllin kärsitty EU:n politiikasta. Nyt olisi aika saada edes jonkinlaista korvausta.

Aineellisen pohjan luominen historiallisille spektaakkeleille edellyttäisi aluksi ainakin noin 50 univormun ja replika-aseen (voivat olla enimmäkseen deaktivoituja) muutamalta eri aikakaudelta:

karoliinipuvut (1700-luvun alku), Kustaa III:n ajan puvut sekä n1800-luvun alun univormut (Suomen sota). Lisäksi olisi hankittava jokin saaristolaivaston alus: tykkisluuppi tai -jolla.

Yksittäisille pikku yhdistyksille tällaiset kustannukset ovat ylivoimaisia, mutta kyse ei ole edes miljoonista euroista, vaan ehkäpä vain parista sadasta tuhannesta.

Jotta asia saisi vakuuttavuutta EU:ssa, summan olisi tietenkin oetava suurempi ja hakemukseen voisivat yhtyä myös esimerkiksi Varkaus. Ristiina ja Lappeenranta omine laivastoasemineen, jolloin jo päästään miljoonaan. Tällaisen verkoston perustaminen siis tarjoaisi eriomaisen pohjan myös elämys- ja seikkailumatkoille.

Niiden pohjana voisi käyttää todellisia historiallisia tapahtumia, esim. Puumalan ”Dunkerque” 1789 eli soutu Puumalasta Raikuun kautta Rantasalmelle. Tolvanniemen meritaistelu ja suuret Laitaatsalmen operaatiot voisi ottaa ohjelmistoon.

Lisäksi voisi pitkillä retkillä ja muutenkin olla tapahtumia paikallisissa kartanoissa ajan musiikin ja ruokien parissa. Esim. retket Savonlinnasta tai Järvisydämestä Parkumäelle ja Putkisalon kartanoon. ehkäpä n. 100 henkeä kerralla.

 Myös Pihlajalahden hävitysretki, Varparannan operaatio voidaan ottaa teemoiksi. Savonlinnan seudulla. Punkaharju ja Sulkavan Linnavuori sekä Telataipaleen kanava ja muut Suvorovin kanavat tarjoavat myös lisää kohokohtia retkille, joihin voi yhdistää myös kulinaarisen puolena ja muutaman historialuennon ja filmiesityksen.

Tietenkin myös spektaakkeleille vaikkapa Kärnäkoskella, Porrassalmella ja vaikkapa Utissa ja Taavetissa on olemassa loistavat puitteet. Pirttimäellekin ehkä voisi sellaiset järjestää.

Töihin vain, Savonlinna ja Bryssel!