Pientä kansallista itsekehua sotamuistojen johdosta

Pientä kansallista itsekehua sotamuistojen johdosta

Takavuosina vein melko säännöllisesti neuvostoliittolaisia kollegoja tutustumaan Sotamuseoon. Mielenkiinto oli selvästi aistittavissa, samoin kunnioitus. Museossa kaikki oli pientä, korutonta ja aitoa. Poissa oli suurvaltojen loputon pöyhkeily, paatos ja paisuttelu. ”Jokainen maa muistaa sotia omalla tavallaan” tuumasi muuan kollega, hyvä ystäväni ja piiritetyn Leningradin ”blokadnikki”. Äänessä oli arvostusta ja hyväksyntää.

Sotia on perinteisesti Suomessa muistettu kunniakäynneillä sankarihaudoilla. Lyhyet ja koruttomat seremoniat ja talvi-illassa palavat kynttilät ovat symbolisoineet murhenäytelmän muistamista, surua ja kunnioitusta. Tapahtuma yhdistää sukupolvia konkreettisella tavalla, antaa viestin menneen surun symbolisesta kunnioittamisesta. Se ei suuntaudu ketään vastaan, ei hekumoi moralisoinnilla eikä sekaannu politiikkaan. Vuoden 1918 usein pöyhkeilevien sankaripatsaiden kohtalona oli saada seurakseen toisen maailmansodan koruttomat kummut, jotka saavat koko kansakunnan jakamattomana hiljentymään. Ideologian tuominen näille kentille tuntuu rienaavalta. Tämä ei tarkoita, ettei sitä olisi tapahtunut.

Suomalaisen sotamuistelun koruttomuus ja vaatimattomuus on maailmassa omaa luokkaansa ja juuri siksi se on vaikuttavaa. Lontoon St. Paulin katedraalin suunnittelijan, Sir Christopher Wrenin muistokiveen on kirjoitettu yksinkertaisesti: ”Si monumentum requires, circumspice!”. Jos etsit muistomerkkiä, katso ympärillesi! Suuruus nähdään töissä eikä niistä kehumisessa.

Mutta onko tilanne muuttumassa? Sotiemme veteraanit eivät ole olleet kärkkäitä vaatimaan itselleen monumentteja, mikä olisikin aika tyylitöntä. Näyttää kuitenkin olevan tapahtumassa uusi Runeberg-ilmiö: sitä mukaa kuin veteraaneista on tulossa harvinaisia aikakautensa reliikkejä, on myös heidän juhlimisensa ja heidän nuoruudentöidensä esiin nostaminen lisääntynyt valtavasti. Näyttää siltä, että on syntynyt tai syntymässä jonkinlainen sotaentusiastien joukko, joka edustaa ns. suuria ikäluokkia. Siis juuri he, jotka nuoruudessaan vähättelivät isiensä sukupolven töitä, ovat nyt niitä nostamassa äänekkään juhlinnan kohteeksi. Hiljainen muistelu ei jostakin syytä tunnu enää olevan tarpeeksi. Esimerkkejä on riittämiin: räjähdysmäisesti kasvanut ”sotaturismi” taistelupaikoille, myyvän kirjallisuuden keskittyminen sotiin, jopa makaaberi Raatteen tien joukkoteurastuksen tekeminen turistikohteeksi matkamuistobisneksineen.

En pysty selittämään sitä psykologiaa, joka ruokkii tätä uutta sotainnostusta. Ei se varmaankaan ole luonteeltaan aggressiivista saati poliittista. Sen sijaan se muistuttaa jollakin tavalla sitä mentaliteettia, jota tavataan jalkapallon ja jääkiekon ns. harrastajien parissa, vain huuto ja torvien töräyttely puuttuvat. Olen varma siitä, ettei tällä harrastajajoukolla ole mitään erityistä hampaankolossa venäläisiä vastaan. He nyt vain sattuvat olemaan vastapuolen joukkueen perillisiä ja näissä kisoissa kukin kannustaa jälkijättöisesti omiaan. Urheilu, enempää kuin sotakaan eivät lähennä kansoja myönteisessä mielessä.

Nyt meillä on esitetty Talvisodan museon perustamista. Idea ei ole huono sikäli, että kyseessä on yksi Suomen historian tärkeimpiä solmukohtia, ellei tärkein. Mikäli Talvisota kaikessa ainutkertaisessa monimutkaisuudessaan kyetään tekemään ihmisille ymmärrettäväksi, ymmärtävät he samalla jo loputkin maamme historiasta. Mutta tämä ymmärtäminen ei ole mahdollista puhumalla vain Talvisodasta. Riittävää ei ole myöskään yhden aikakauden maailmanpolitiikan valaiseminen. Lisäksi on ymmärrettävä Suomen historia Runebergista ja Topeliuksesta lähtien ja Snellmania unohtamatta.

Tämän tehtävän voi täyttää vain Suomen historian museo. Sitäkin on ehdotettu.

Mielestäni nämä kaksi ideaa eivät periaatteessa kilpaile keskenään, vaan voisivat oivallisesti täydentää toisiaan. Mikäli kuitenkin rakennetaan erillinen Talvisodan museo, joka keskittyy vain sotaan, jää kuuluisa kansallinen yksimielisyys käsittämättömäksi. Talvisota oli sekä kansallinen onnettomuus että ainutkertainen kansallinen suoritus. Mutta historiassa ei ole ihmeitä, ainoastaan vaikeasti ymmärrettäviä asioita, odottamattomien tekijöiden ainutkertaisen yhteisvaikutuksen tuloksia. Mikäli historiaa halutaan ymmärtää, on panostettava enemmän tutkimukseen kuin tunteeseen, analyysiin kuin palvontaan. Kun haluamme kunnioittaa menneiden polvien suorituksia, meidän on syytä varoa, ettemme tule hairahtuneeksi pallopelipsykologiaan. Sillä hetkellä, kun tunnemme historian äärellä halua taputtaa ja töräytellä torvia, olkaamme varuillamme. Maailmanmestaruus jääkiekossa ei tehnyt suomalaisista ikuisesti muita parempia jääkiekkoilijoita, eipä edes hetkellisesti. Tuskin myöskään kannattaa rakentaa erityistä Suomen Berliinin olympiajoukkueen museota. Menestys on maailmassa lunastettava joka päivä yhä uudestaan. Vain tomppelit ylpeilevät sillä, mitä esi-isät olivat joskus tehneet. Sivistynyt ihminen ymmärtää, ettei ole muita huonompi, mutta ei myöskään parempi. Kaikkein vähiten nämä asiat riippuvat esi-sisistä.

Sama koskee kansakuntia. Mikäli meille pystytetään komea temppeli muistuttamaan Talvisodan urotöistä, olemme matkalla samaan suuntaan kuin muutkin Euroopan maat. Tämä ei ole meille häpeäksi, mutta se toimii sitä vaatimatonta arvokkuutta vastaan, joka on ollut meille ominaista. Se on ollut meidän luontainen brändimme, voisi sanoa, syntynyt eikä tehty.

Koko maailma ja vähintäänkin sen museot ovat täynnä urhoollisuutta, soturintaitoja ja jopa uhrimieltä. Tästä voi vakuuttua kierrellessään Euroopan maiden museoita. Mistä sen sijaan voisi löytää sen stoalaisen arvokkaan suhtautumisen sotaan, joka on ollut meille niin kauan tuttua ja tyypillistä?

Ehkäpä vain Suomesta? Uudesta Talvisotamuseosta? Löytyykö sitä kohta enää mistään?

Tärkeät ja suurenmoiset kirjamme

Tärkeät ja suurenmoiset kirjamme

The Guardian on julkaissut listan sadasta tärkeimmästä tai ”suurenmoisimmasta” (greatest) kirjasta. Oikeastaan useammankin listan, yhdessä kaunokirjallisuus ja toisessa muut, kolmannessa vielä kirjat, ”joita ilman ei voi elää”.

Kyseessä on ilmeisesti merkittävä todiste tämän edistyksellisen lehden lukijoiden intellektuaalisesta maailmasta. Listat ovat lyhyesti sanoen tyrmääviä. Anglosaksisen aineksen yliedustus on niin murskaava, että mieleen tulee Neuvostoliitossa 1960-luvun alussa tehty kyselytutkimus, jossa tiedusteltiin nuorison mielipiteitä historian suurimmista hahmoista. Näitä kertyi useita kymmeniä ja miltei kaikki olivat venäläisiä. Totalitaarisen valtion sanoma oli mennyt hyvin perille.

Mutta hyvin on mennyt perille Guardianin lukijoihin myös jokin hiukan epämääräinen atlanttikeskeinen ja presentistinen maailmankatsomus, jossa nykyaika nousee niin valtavana menneiden aikakausien ylle, että jälkimmäiset todella vaikuttavat vain puutteelliselta ja erehtyväiseltä valmistautumiselta siihen maailmanhistorian päämäärään, joka on meidän päivinämme vihdoin toteutunut.

Muutamat kummallisuudet pistävät heti silmään. Länsimaisen filosofian on usein sanottu olevan vain alaviitteitä Platonin teoksiin. Näistä on mukaan kelpuutettu vain Pidot. Aristoteles, Augustinus ja Tuomas Akvinolainen on arvioitu niin mitättömiksi, etteivät he ole mukana lainkaan. Uskonnossa pärjäillään ilman raamattua tai sen kirjoja eikä tarvita myöskään koraania tai muita vastaavia opuksia, joiden ”suurenmoisuus” lienee arvioitu köykäiseksi muulla kuin vaikuttavuuden perusteella. Luther ja muut uskonpuhdistajat, joilla sentään oli myös roolinsa modernin hengen luomisessa puuttuvat myös. Politiikassa ei tarvita enempää Leniniä, Mao Zedongia, Stalinia kuin Hitleriäkään, mikä saattaa johtua poliittisesta korrektisuudesta. ”Suurenmoisuus” sisältää kai arvoarvostelman näiden sanoman laadusta ja mukanaolo voisi aiheuttaa ikäviä ajatuksia. Mutta miksi mukana ei ole edes Rousseaun Yhteiskuntasopimusta? En itse pidä sitä erityisen oikeana ja miellyttävänä, mutta ainakin se on tärkeä. Sen sijaan mukana on läjäpäin muodikasta roskaa, jonka asettamista klassikoiden rinnalle voi pitää majesteettirikoksena. Kun jälkipolvet parin sadan vuoden kuluttua tutkivat millainen oli se länsimainen kulttuuri, jonka vaikutus maailman kehitykselle oli keskeinen parin sadan vuoden ajan, heitä saattavat kyllä kiinnostaa Germaine Greer, Lorna Sage, Edward Said tai Truman Capote oman aikakautensa oireina, joskaan ei erityisesti sen loistokauden saavutuksina. Mutta mikäli he yrittävät ymmärtää mitä tuossa kulttuurissa oli ”suurenmoista”, he voivat kaikin mokomin jättää nuo opukset väliin.

Kaunokirjallisuuden osalta Guardianin valikoima on, jos mahdollista, vielä pöyristyttävämpi, mutta asian ymmärtämistä auttaa se, että valikoiman tekijät ovat aivan ilmeisesti olleet englanninkieleen sidottuja. Englanninkielisten teosten rivistöä täplittää vain muutama harva poikkeus, lähinnä ranskalaisesta kirjallisuudesta. Lukijan on pakko hieraista silmiään ja tarkistaa, että kyseessä todella oli ”sata kaikkien aikojen suurenmoisinta romaania”. Noin suuri etnosentrisyys voi vain mykistää.

No, kyllähän maailmaan listoja mahtuu. The Telegraph-lehden lista sadasta kirjasta, jotka pitäisi lukea, on jo hiukan kirjavampi, mutta unohtaa Venäjän klassisen kirjallisuuden eikä näe mitään syytä kaivella 1800-lukua vanhempia opuksia, antiikista puhumattakaan. No, kirjastoistahan jo meilläkin poistetaan kiireen vilkkaa pariakymmentä vuotta vanhemmat kirjat.

Die Zeitin lista sadasta tärkeimmästä kirjasta on onnistunut välttämään pahimman presentismin ja tietenkin myös anglosaksisen sisäänlämpiävyyden. Yli puolet kirjoista on kirjoitettu ennen 1900-lukua. Saksalaisuus on vankasti esillä, mutta tilanne ei ole verrattavissa anglosaksien uskomattomaan likinäköisyyteen. Kuten voi arvata, Le Monden lista sadasta vuosisadan tärkeimmästä kirjasta on aivan erilainen, toki myös kriteerit ovat toiset, kun kyseessä on vain 1900-luku. Kotimaisuus korostuu vahvasti myös venäläisillä, joilla listoja löytyy useitakin. Omat saavutukset nousevat jokaisessa tapauksessa tärkeämmiksi kuin ulkomaalaisilla. Asia on sikäli ymmärrettävä, että ne lukijoiden kannalta todella ovat tärkeämpiä. Norjalaiset näyttävät laatineen oman listansa, kaikkien aikojen kirjoista ja verraton wikipedia antaa myös mestariteosten hajonnan maittain. Se on paljon kirjavampi kuin muut. Useimmin on siinä mainittu Dostojevski (4 kertaa) ja kolmasti Kafka, Shakespeare ja Tolstoi. Brittein saaret esiintyvät 15 kertaa, Ranska 12 kertaa, USA ja Venäjä 10 kertaa, Italia 7 kertaa ja Saksa ja Kreikka 4 kertaa. Tämä kieltämättä jo vaikuttaa tasapainoisemmalta valikoimalta kuin entisten ja nykyisten suurvaltojen itsekeskeisyys. Me pienvaltojen asukkaat taidamme ymmärtää maailmaa monipuolisemmin kuin entisten suurvaltojen kansalaiset, joiden egoa vanha pöyhkeys yhä turvottaa.

Katsotaanpa vaikka Ilta-Sanomien vastaavaa listaa kaunokirjallisuudesta. Sepä vasta hätkädyttää. Se on taatusti sisäänlämpiävä ja presentistinen. Kotimaisten kykyjen rinnalla vain muutama ulkomainen klassikko ja muutama muotipelle ovat saaneet armon, mutta missäpä ovat Runeberg ja Topelius, Sillanpää ja Paavolainen? Aho, Lehtonen ja Waltari ovat sentään päässeet mukaan, mutta kukin vain yhdellä teoksella. Entä venäläiset klassikot?  Tai yleensä vanhempi eurooppalainen kirjallisuus, saksalainen, ranskalainen, italialainen, ruotsalainen, virolainen?  Siis mitä välii? EVVK.

Shokkiterapian viisastuttamana teen sen johtopäätöksen, että meillä ei taida sittenkään olla varaa syyttää anglosakseja enempää kuin muitakaan kansoja omaan napaan tuijottamisesta ja kulttuurin ja historian tajun puutteesta, jos tämä todella on sitä, mitä meillä saadaan aikaan. Toki tämä lienee vain nettiroikkujien lista, mutta silti.

Jotakin yhteistä taitaa olla näissä nyky-Euroopan tuottamissa listoissa. Kaikissa tapauksissa pistää silmään antiikin kulttuuriperinnön verrattain vähäinen tai olematon arvostus. Tämä on merkittävää siksi, että klassikoiden ajateltiin pitkään olevan kaiken nykyisen puuhailun yläpuolella, saavuttamattomina esikuvina. Amerikkalaista kirjallisuutta sen sijaan oli Euroopassa tapana vähätellä vielä melko hiljattain. Vielä vajaat sata vuotta sitten saattoi joku tosissaan sanoa, että maailmankirjallisuus ei kärsisi lainkaan, vaikka Amerikka puuttuisi siitä kokonaan. Sen sijaan Islannin puuttuminen toisi siihen pahan aukon. Tämä oli varmaankin kohtuuton arvostelu. Jo 1800-luvulla Yhdysvallat oli merkittävä osa länsimaista kulttuuria ja synnytti Poen, Melvillen ja Whitmanin mittaisia kirjallisia keskisarjan klassikoita. Mutta huomiota kyllä herättää, että nykyajan listoissa kaikkien aikojen merkittävimpien saavutusten seassa vilahtelee Pyövelin laulua, Kellopeliappelsiinia ja kylmäverisen murhan tai kaksi kertaa soittavan postimiehen kuvausta. Varmaan lukija saa niistä jotakin. Ehkä se kuitenkin on jotakin muuta kuin mitä vielä puoli vuosisataa sitten pidettiin saamisen arvoisena.

Jokaisella aikakaudella lienee käsityksensä siitä, mitä pitäisi lukea. Pitäisikö lukea nimenomaan klassikkoja vai bestsellereitä? Pitäisikö lukemisen sivistää? Ja mitä sivistys on ja miksi sitä kannattaisi hankkia? Ehkäpä ihmisen ei pitäisikään lukea vaikutusvaltaisimpia kirjoja, vaan korrekteimpia? Ehkä muuta ei oikeastaan saakaan lukea? Länsimaisen kulttuurin piirissä näyttää olevan havaittavissa kaamea aavistus siitä, että kaikki on mennyt ja menossa yhä pahemmin pieleen ja niinpä lienee viisainta suositella hallintoalamaisille vain tervehenkisiä teoksia, joiden poliittinen korrektisuus on epäilyksen yläpuolella.

Itse olen toista mieltä. Harva asia on yhtä opettavainen kuin tutustuminen poliittisesti epäkorrektiin kirjaan. Lukija näkee siitä, millä tavoin on myös mahdollista argumentoida ja päästä aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin kuin meidän hyvässä demokratiassamme tällä vuosisadalla on tapana. Nimenomaan alkuteoksen omakohtainen lukeminen on tärkeää, koska vain silloin joutuu tekemään sen intellektuaalisen työn, joka osoittaa kirjan laadun.

Poliittisesti epäkorrekteja näyttävät nykyään olevan kaikki kirjat, jotka ovat vanhempia kuin tuon korrektisuuden rajaama ideologia nykymuodossaan. Vanhimmat klassikot, kuten raamattu tai antiikin tarusto ovat täynnä mitä kammottavinta ksenofobiaa, syyllistämistä, vihapuhetta, väkivaltaa ja vääryyttä. Silti ne olisi syytä tuntea, vaikkapa Tolkienin ja Harry Potterin kustannuksella. Niiden tunteminen nimittäin auttaisi ymmärtämään länsimaisen ajattelun traditioita ja klassisen kirjallisuuden viittauksia, jotka muutoin saattavat jäädä käsittämättömäksi ahkerasta Wikipedian käytöstäkin huolimatta. Marxin tunteminen on sivistyneelle ihmiselle välttämätöntä ja sama koskee jopa Leniniä ja Stalinia. Itse olen yrittänyt antaa opiskelijoille luettavaksi Stalinin terrorin huippuaikana syntyneen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia(Lyhyt oppikurssi). Se on kaamea näyte aikansa poliittisesta korrektisuudesta, ja täynnä verenhimoista paatosta. Menestys ei ole ollut kovin hyvä. Monet taitavat jo nykyään ajatella, että akateemisessakin opiskelussa tärkeintä olisi antaa ihmiselle vain ”oikeat ” tiedot ja sitä mukaa kaiketi myös näkemykset. Postmodernina aikanamme itse ajatus oikeista arvoista on periaatteessa kovin pulmallinen, mutta seurailemalla etujoukon käytäntöjä on itse kunkin helppo löytää tabut ja normit, jotka itse asiassa ovat hyvinkin tiukkoja. Tämä on palaamista lapsellisuuteen, jota akateemisessa maailmassa ja koko yhteiskunnassa muutenkin tapahtuu. Vanha ajatus akateemisesta opiskelusta perustui käsitykseen opiskelijan henkisestä aikuisuudesta tai ainakin aikuistumisesta opiskeluprosessin kuluessa. Se saattoi kyllä olla ylioptimistinen.

Mikäli opettaisin Saksan historiaa, pitäisin Hitlerin Taisteluni-kirjaa pakollisena lukemisena. Ellei ihminen ymmärrä, millaiseen argumentaatioon tietyt menneisyyden ja nykyisyyden ilmiöt perustuivat, ei hän ymmärrä niitä ollenkaan. Neuvostoliitossa oli aikoinaan merkittävä kirjallisuudenlaji porvarillisen ideologian paljastaminen, mikä oli ja toisaalta ei ollut erityisen vaikeaa, kun tuon ideologian perusteoksia ei saanut lukeakseen. Olkiukkoja osasi jokainen lapsikin teilata ja hänen myös oletettiin niin tekevän. Tuon toiminnan älyllistä tasoa ei voi juuri ylistää, se tuo mieleen aikamme nettikeskustelut.

. Jos yrittäisin luoda omaa listaani siitä, mitä ihmisen olisi syytä lukea, kuuluisivat siihen ainakin raamatun ja koraanin ohella antiikin klassikoita vaikkapa Plutarkhoksen ja Herodotoksen edustamina. Luther, Erasmus, Montaigne  ja Pascal, Voltaire ja Goethe on syytä tuntea siinä kuin Marx, Lenin ja Stalin. Ilman John Stuart Milliä postmodernille nomadille jäänee mysteeriksi se, miksi länsimaissa joskus niin kovasti kohkattiin ajatuksenvapaudesta, kun muutenkin tulee hyvin toimeen. Mill saattaa kuitenkin olla jo tämän kulttuurimme kehitysasteen kannalta vanhentunut, sillä hänen jälkeensä ”vapautta” on alettu tulkita uudella tavalla. Mill uskoi yksilöön ja hänen vastuuseensa, kun taas nykyään ihailluimmat ajatuksen mestarit usein kannattavat valtion kaikenkattavaa säätelyä, vastuun ulkoistamista ja kollektiiviajattelua kiintiöineen. Toinen variantti on yksilöanarkismista kumpuava kaiken ”vallan” hysteerinen vastustaminen.

On merkillepantavaa, että Millin nimeä näyttää hokeneen myös eräs norjalaislurjus, jonka nimeä en edes halua mainita. Totean kuitenkin, ettei kyseessä ole Ibsen, vaikka en häntäkään ihaile. Tuon nilviäisen halveksuttava rikos nosti heti esiin reaktion, joka kertoo paljon ajastamme. Poliittisen korrektisuuden toteutumista haluttiin heti kaikkialla tehostaa kiristämällä sanan valvontaa. Valtion virkaholhoojien haluttiin keräävän pois puoliautomaattiaseet. Sanomisesta on siis tullut vaarallista ja ilmeisesti ajattelusta myös. Ei tämä ole ensimmäinen kerta historiassa.

Martti Luther kuuluu maailmanhistorian merkittävimpiin ajatuksenvapauden sankareihin. Hän uskoi siihen, että jokaisella on oikeus ja jopa velvollisuuskin lukea itse raamattuaan. Se oli vallankumouksellinen asenne ja täysin verrattavissa valistusfilosofien myöhemmin itsevaltiudelle ja feodalismille esittämään haasteeseen. Sensuuria vaativat aina ne, jotka eivät luota edustamansa asian omaan vakuuttavuuteen. Historiassa tämä tie on aina ennemmin tai myöhemmin johtanut umpikujaan.

Mutta onko tilanne nyt uusi? Kun on noussut ja nousemassa sukupolvi, joka ei ole ihan itse lukenut yhtään mitään, länsimaisen ajattelun klassikoista puhumatta, on syntynyt suuri henkisesti alaikäinen ja labiili massa, joka on helposti mobilisoitavissa. Koska se luulee, että jokainen mielipide on yhtä arvokas ja että henkilökohtaisen ajattelun vaiva on liian suuri ja joka tapauksessa hukkaan heitetty, se mieluummin seurailee tarjolla olevia ajattelijoita puhtaan tunteen varassa. ”Kivoja” asioita on hienoa kannattaa ja huonoiksi leimattuja taas vastustaa. Molemmat on myös helppo tunnistaa ilman omaa ajattelua. Kuvaavaa on, että viime vaaleissa muuan vihreiden ehdokas, joka edusti pohdiskelevaa sorttia eikä suostunut vastaamaan vaikeisiin kysymyksiin yksinkertaisilla latteuksilla, sijoittui äänestyskoneen ”analyysissä” äärioikeistoon. Keskiverto äänestäjä osaa takuuvarmasti välttää tällaisen virheen.

Klassikoita ei siis arvosteta eivätkä ne ole enää ”suurenmoisia”, vaan suorastaan kartettavia ja pelottavia. Lapsille niitä onkin jo hyvän aikaa kirjoitettu aivan uuteen muotoon ja sama lienee pian tehtävä myös aikuisille tarjottavissa versioissa. Pelkään pahoin, että tässä ei ole mitään huvittavaa. Se on ”uljaan” uuden maailman todellisuutta. Yhä merkittävämpi osa yhteiskuntaa ei halua olla missään kosketuksissa kulttuurimme perustan kanssa. Sen sijaan se haluaa pysyä henkisessä alaikäisyydessään ja vaatii samaa myös muille. Mutta demokratiassa kansa tekee, mitä enemmistö haluaa.

Rakkauden ministeriö ja ankkapuheen kauneus

Rakkauden ministeriö ja ankkapuheen kauneus

George Orwellin Oseaniassa totuuden ministeriö huolehti historiasta, rauhan ministeriö sotalaitoksesta ja rakkauden ministeriö poliisiasioista. Winston Smith, henkilö jonka tajunnassa menneisyyden jäänteet uhkasivat muodostua toisinajatteluksi, jäi ajatusrikoksista kiinni ja joutui Rakkauden taloon. Siellä annetussa käsittelyssä Smithin tajunta normalisoitui. Puolue oli sanonut, että kaksi kertaa kaksi on viisi ja käsittelyn jatkuttua aikansa Smith alkoi todella nähdä, että kaksi sormea, joihin lisättiin kaksi sormea, muodostivat yhdessä viiden sormen ryhmän. Näin Smith oli päässyt sovintoon itsensä ja ympäristönsä kanssa. Hän ei enää ollut potentiaalinen kiusankappale, jonka toiminta uhkasi tulla objektiivisesti haitalliseksi ja vaaralliseksi koko Oseanian syvimmälle olemukselle. Nyt myös Smith oli orgaaninen osa historian lakeja täyttävää ja ihmisen kutsumusta toteuttavaa järjestelmää, joka oli kuin yhtä eläintä, kuten suomalainen runoilija syvämietteisesti on lausahtanut. Smithistä ei ehkä tullut kaikkein korkeimman tason kansalaista, kuten olivat esimerkiksi kaksplushyvät ankkapuhujat, jotka olivat oppineet päästelemään suustaan virallista propagandaa ilman, että tarvitsivat tähän lainakaan aivojen apua. Oikeaoppinen puhe muodostui suoraan kurkunpäässä. Toisin kuin nämä täysin kehittyneet poliittiset persoonallisuudet, Smith oli vielä käsittelyn jälkeenkin hiukan keskinkertainen rivikansalainen, jonka psyyke ei kutsunut uhrautuviin urotöihin tai puoluetta spontaanisti ylistäviin oraatioihin, sen sijaan se kaipasi päivittäistä humalaa, mutta ainakin hän oli täysin sopeutunut ja ymmärsi vallitsevan järjestelmän objektiivisen välttämättömyyden.

Orwellin 1984 kuvaa ideologista valtiota, jossa kansalaiset on kokonaan alistettu valtion valvontaan. Heidän elämässään ei ole enää yksityisyyden tasoa, vaan henkilökohtaista pidetään poliittisena ja sen mukaisesti pidetään se valtion tiukassa kontrollissa. Kontrolli ulottui aina ajattelun tasolle saakka. Sen mukaisesti oli olemassa ajatusrikoksia, poliittisia rikoksia, joiden likvidoinnin hoiti Rakkauden ministeriö. Ajatusrikoksen vastakohta oli hyvinajattelu, johon ihmistä ohjasi myös tähän tarkoitukseen kehitetty uuspuhe. Uuspuheesta oli poistettu kaikki sellaiset sanat, joihin liittyi menneen maailman rasitteita ja niinpä sillä olikin melkein mahdotonta suorittaa ajatusrikoksia. Tämä ei tosin vielä taannut optimaalista lopputulosta, sillä ajatusrikos saattoi olla myös artikuloimaton, vääränlainen reagointi tiettyyn signaaliin. Tällaisessa tapauksessa kasvorikos eli väärä ilme kavalsi usein syyllisen.

Orwellin Oseania vuonna 1984 ei vielä ollut täydellinen yhteiskunta. Oletettiin, että uuspuhe ja ajattelu vastaisivat täysin toisiaan vasta vuonna 2050. Kehitys oli jo toki pitkällä ja Winston Smithin kaltaiset ongelmatapaukset kyettiin hoitamaan käytettävissä olevin keinoin. Tulevaisuudessa rakkauden ministeriö kuitenkin ilmeisesti oli käyvä tarpeettomaksi, koska normista poikkeaminen ei enää olisi mahdollista.

Suomi vuonna 2011 ei myöskään ole täydellinen yhteiskunta, kaukana siitä. Meillä on kyllä kehitetty uuspuhetta ja poistettu kielestä vanhentuneita käsitteitä, joiden käyttäminen on osittain myös kielletty. Julkisessa keskustelussa voidaan havaita selviä ankkapuhujia, joiden esiintymisille on ominaista voimakas tunne samaan aikaan kun ajattelu jopa kokonaan puuttuu. Nykyään on aivan normaalia olettaa ajatusrikosten mahdollisuus ja varsin laajoissa piireissä pidetään horjumattomana totuutena sitä, että henkilökohtainen on poliittista. Loogisesti tästä tulisi seurata myös henkilökohtaisen elämänpiirin tuleminen julkisen säätelyn ja tarkkailun alaiseksi ja tähän tähtääviä aloitteita löytyykin julkisesta keskustelusta ja sosiaalisesta mediasta runsaasti. Nimenomaan nuorison taholla näyttää olevan aivan mahdotonta huomata, että tässä voisi olla mitään hämärää.

Viime päivien nettikeskustelun perusteella voi arvioida, että laajoissa hyvin koulutettujen ihmisten piireissä pidetään aivan salonkikelpoisena olettaa, että tietyistä puheista, ajatuksista ja jopa ehkä tiettyjen kirjojen omistamisestakin olisi rankaistava tai vähintään estettävä niiden julkituonti. On hyytävää katsella, miten älymystöön luettavat henkilöt keskittyvät kauhistelemaan joidenkin ihmisten sanomisia, kontakteja tai lähteitä sen sijaan että puhuisivat siitä, mitä nämä henkilöt ovat tarkoittaneet. Argumentoinnin sijasta oman erinomaisuuden osoittamiseen kelpaa ylimielinen leimaaminen. Ihmiskunnan viisaus ei ole periytyvää. Nykyisellä nuorisolla ei useinkaan näytä olevan käsitystä siitä, miten lähellä tämä ajattelu on totalitarismin kovaa ydintä. Ilmeisesti uusi sukupolvi haluaa taas säätää oman rauhanlakinsa.

Rakkauden ministeriötä meillä ei ole, mutta suurin puolue on jo julistautunut rakkauden puolueeksi, mikä voimakkaasti manifestoi poliittisen vallan kiinnostuneisuutta henkilökohtaisen elämänpiirin hallinnasta. Asiat voidaan toistaiseksi hoitaa muiden ministeriöiden toimesta.

Kaiken uhallakin suosittelen itse kullekin erään nimeltä mainitsemattoman norjalaisherran suosikkeihin kuulemma kuuluvan John Stuart Millin teosta On Liberty. Teksti on kovaa mutta rehellistä.

Hirviön synty

Hirviön synty

Norjan tunnettujen tapahtumien jälkeen meilläkin moni tunsi tarvetta jotenkin selittää tuo hirmuinen asia. Järjellä tai muuten. Kun ihminen tekee mahdollisimman hirviömäisen teon, niin hänellä’ täytyy olla sille jonkinlaiset perustelunsa. Hän saattaa olla hullu enemmistön mielestä, mutta ainakin kykenevä toimimaan johdonmukaisesti ja pitkäjänteisesti. Ilmeisesti hänet oli ”voimaannuttanut” ideologia. Voisiko se tehdä saman muillekin?

Jokaiselle asialle on tapana olettaa syynsä. Syitä on tunnetusti erilaisia, tarvitaan välttämättömiä ehtoja, joita ilman asiaa ei olisi tapahtunut ja myötävaikuttavia olosuhteita voidaan ottaa huomioon. Ihmisen vapaa päätös on viimeinen ja ratkaiseva ”syy”. Siitä huolimatta yhtä riittävää syytä tuskin on mahdollista yksilöidä. Sartre taisi liioitella väittäessään, että vanki on yhtä vapaa kuin hänen vartijansa ja että kaikissa tilanteissa voidaan valita. Puolitoista tuntia kestäneen joukkomurhan aikana joka tapauksessa rikollisella oli joka tapauksessa vielä runsaasti mahdollisuuksia miettiä valintoja. Kukaan ei pakottanut häntä mihinkään ja koko synkkä vastuu teurastuksesta lankeaa kokonaan hänen niskoilleen. Mutta miksi hän teki sen?

Mutta oliko riittävä syy tekoon se, että tekijä tahtoi sitä? Tähän selitykseen ei kannata tyytyä, vaikka se kuulostaakin muodikkaan postmodernilta. Tällä teolla oli monia välttämättömiä edellytyksiä, joita ilman se ei olisi ollut mahdollinen. Ensinnäkin tarvittiin ihmisluonne, joka oli kyllin raaka ja tunteeton voidakseen murhata määrätietoisesti maksimaalisen määrän hänelle tuntemattomia tavallisia ihmisiä. Jo biologinen mielekkyys estää pitämästä tällaista normaalina. Kyseessä on persoonallisuushäiriö, jota nimitetään psykopatiaksi. Valtava enemmistö ihmisistä ei koskaan edes voisi suorittaa tuollaista verilöylyä, vaikka muut reunaehdon olisivat olemassa. Välttämättömiin ehtoihin kuului myös välineiden saatavuus. Ne ovat aina olemassa, vaikka saatavuuden helppous vaihtelee. Määrätietoinen, häikäilemätön ja älykäs henkilö pystyy ne aina saamaan haltuunsa tavalla tai toisella. Mahdollisuus teon suorittamiseen ei kuitenkaan voi vielä sitä tuottaa. Mikä psykologinen dynamiikka saattoi aikaansaada noin perverssin teon? Spekulaatiot isäsuhteella ja puuttuvilla naissuhteilla eivät ole suinkaan asiattomia, vaan luultavasti lähenevät asian ydintä. Mutta niiden selvittäminen ei ole mahdollista ainakaan sanomalehtimateriaalin avulla.

Entä teon historiallinen tausta sen omassa kulttuurisessa ympäristössä? Massamurhat ovat nykyisessä muodossaan jotakin uutta. Sivilisaatiomme aiemmissa vaiheissa näyttää niille olleen kulttuurisia pidäkkeitä, jotka tekivät niistä erittäin harvinaisia. Onko tässä ajassa jotakin sellaista uutta, joka sallii tällaiset teot ta jopa niitä palkitsee? Onko tässä merkki kulttuurin kehityksen uudesta vaiheesta?

Myötävaikuttavana tekijänä, joskaan tuskin välttämättömänä ehtona on myös syytä ottaa esille ne argumentit, se ideologia, jota tekijä käytti perustellakseen rikostaan. Onko meidän aikanamme syntynyt jonkinlainen uusi ideologia, joka kehottaa tavallisten kunnon ihmisten massamurhiin ja jonka laista ei aiemmin ole ollut?

Aloitetaan vaikkapa ideologiasta. Murhaaja esitti joukon nimiä, joita piti ideologisina esikuvinaan. Tiedotusvälineissä nimet sellaiset kuin John Stuart Mill, John Locke, Immanuel Kant ja Winston Churchill saivat pahaenteisen kaiun ainakin niiden korvissa, jotka eivät heistä mitään tienneet. Sama kai koskee Jeesusta, jonka kuva terroristilla oli facebook-sivullaan. Maininnat pahantekijän ”äärikristillisyydestä” eivät kuitenkaan taida saada katetta hänen niin sanotusta filosofiastaan. Myös äärioikeistolaisuuden leima selittää tihutyöstä tuskin mitään. Hulluksi nimittäminen taas heittää aiheettomasti varjon mielisairaiden ylle, jotka harvoin ovat roistoja ja himomurhaajia. Homoseksuaalisuuttakaan ei voi epäillä varsinaiseksi syyksi. Yksilöpsykologia varmasti muodostaa perimmäisen pohjan hirmuteolle, mutta sen laajempi tausta löytyy ennen muuta aikakaudestamme. Tällaiset teot ovat historiallinen uutuus.

 Tekijä todennäköisesti palkitaan naimatarjouksilla, vapaaehtoisten laupeudentekijöiden sympatialla ja tavattomalla mustalla gloorialla oman maansa ja maanosansa historiassa. Nykyamerikkalaisen käsityksen mukaan tällainen henkilö on suorastaan maailmanhistoriallinen hahmo. Se on jo palkinnoista suurimpia. Se, että teon etumerkki on negatiivinen, ei liene ongelma niille lukemattomille nuorille, jotka viettävät noitasapattejaan mustiin pukeutuneina ja palvovat saatanaa. Dostojevski tunsi, että ellei Jumalaa ole, on kaikki luvallista. Postmodernissa maailmassa tämä on yleisesti hyväksytty aksiooma. Kantin edellyttämä käytännöllinen järki taas vakuuttaa vain ne, joille se on annettu ja tämä taitaa liittyä kasvatukseen. John Stuart Mill ei tarvinnut Jumalaa rakentaessaan ”tieteellisen” etiikan, jossa nautinnon tavoittelu turvasi yhteiskunnan ja yksilön etujen harmonian kuin painovoima tähtien radat. Millin rationaalinen filantropia enempää kuin Kantin ylevä näky ihmisestä omana tarkoituksenaan eivät näytä toimivan tässä päivässä ainakaan kaikkien aivoissa. Postmodernilla filosofialla massamurhan sopimattomuutta tuskin sen sijaan voi edes perustella. Se intellektuaalinen tilanne, joka Dostojevskin aikana koski vain ”riivaajien” villitsemää intelligentsijaa, on nyt koko kansan henkistä maisemaa.

Tämän verityön selittäminen politiikalla on yhtä toivotonta kuin olisi yritys erehtymättä seuloa kaikista hyvin käyttäytyvistä ja menestyvistä nuorista ne, joiden aivoissa kypsytellään salaista massamurhasuunnitelmaa. Elämme joukkomurhien aikakautta, se on merkittävä osa tämän päivän länsimaista kulttuuria ja yhtä mahdoton siitä kitkeä kuin hyvää tarkoittavien tahojen pakonomainen newspeak  ja karikatyyrinen doublethink. Aserajoitusten ja samaan liittyen polttoaineiden, sytyttämisvälineiden ja lannoitteiden saantiin liittyvien rajoitusten tie on nopeasti kuljettu loppuun. Seulontaa kannattaa toki harjoittaa, muistaen kuitenkin, että suurin osa vaaleatukkaisista nuorista miehistä on aivan kunnollista väkeä. Naisia ei tällaisten tekojen tekijöinä ole vielä ollut, mutta heidän ilmaantumistaan joukkoon voi ajan mittaan pitää varmana. Ei ole liioittelua sanoa, että kulttuurimme tuottaa ja vieläpä nimenomaisesti palkitsee tällaisia tekoja, mikä ei tarkoita sitä, että olisimme kaikki syyllisiä, vaikka kunnioittamamme goodthink ehkä palkitseekin tällaisen ajatuksen. Vastuu ei viime kädessä ole yhteiskunnalla, ei äärioikeistolla, ei sosiaalidemokraateilla eikä edes valtiolla. Vastuu on aina tekijällä. Mutta oliko tekijän kiihottanut tekoonsa jokin uudenlainen oikeistolainen ihmisviha, joka löytyi vain internetistä?

Moskovassa käytiin vuonna 1873 oikeutta erästä murhasta syytettyä vallankumouksellista, Sergei Netšajevia vastaan. Samassa yhteydessä julkistettiin hänen laatimansa ”vallankumouksellisen katekismus”, jossa oli seuraavanlaisia pykäliä.

-Vallankumouksellinen on kadotettu ihminen. Hänellä ei ole mitään omia intressejä, ei omia asioita, ei omia tunteita, kiintymyksiä, omaisuutta eikä edes omaa nimeä. kaiken on niellyt yksi kaikenkattava asia, ajatus ja intohimo: vallankumous.

-Koko olemuksensa syvimmässä, ei vain sanoissa vaan teoissa hän on katkaissut kaikki siteet vallitsevan järjestyksen ja koko sivistyneen maailman kanssa, kaikkien lakien, tapojen, yleisesti hyväksyttyjen ehtojen ja tämän maailman moraalin kanssa. Hän on tämän maailman leppymätön  vihollinen, ja hän elää siinä vain siksi, että voisi sen tehokkaammin tuhota…

-Hän halveksii yleistä mielipidettä, hän halveksii ja vihaa vallitsevaa moraalia sen kaikissa vaatimuksissa ja ilmauksissa. Hänelle moraali merkitsee kaikkea sitä, mikä edesauttaa vallankumouksen voittoa, kaikki, mikä sitä haittaa on moraalitonta ja rikollista…

-Hän on kova itselleen ja muille. Kaikki hempeät ja tylsyttävät perheeseen, ystävyyteen, rakkauteen, kiitollisuuteen ja jopa kunniaan liittyvät tunteen on alistettava yhdelle ainoalle kylmälle intohimolle, joka on vallankumouksen asia… Yöt ja päivät hänellä saa olla vain yksi ajatus ja pyrkimys: säälimätön tuhoaminen. Työskennellessään väsymättömästi ja kylmäverisesti tämän hyväksi, hänen täytyy olla valmis kuolemaan ja tuhoamaan omin käsin kaikki, mikä on tämän tiellä…

-Ystävyyden, kiintymyksen ja muiden toveriin kohdistuvien velvollisuuksien määrä riippuu pelkästään tämän hyödyllisyydestä kaiken tuhoavan vallankumouksen toteuttamiselle…

-Päämääränään säälimätön tuhoaminen vallankumouksellinen voi ja usein hänen täytyy elää yhteiskunnan sisällä teeskennellen olevansa jotakin aivan muuta kuin hän todellisuudessa on. Vallankumouksellisen täytyy tunkeutua kaikkialle: alempiin ja keskiluokkiin, kauppiaan puotiin, kirkkoon, aristokraatin kotiin, virkakoneistoon ja armeijaan, kirjallisuuteen, ohranaan ja jopa Talvipalatsiinkin…

Koko Venäjän saastainen yhteiskunta voitiin katekismuksen mukaan jakaa kuuteen luokkaan. Ensimmäiseen kuuluivat hallitsevan luokan kaikkein tarmokkaimmat. älykkäimmät ja siksi vaarallisimmat jäsenet, jotka oli tuhottava sen enempiä kyselemättä. Toiseen ryhmään kuuluvien tuli antaa elää hieman kauemmin, odottaen, että he itse omilla hurjilla vastatoimillaan ajavat kansan väistämättömään kapinaan. Kolmansia, ylhäisiä sikoja tuli narrata ansaan ja kiristää hankkien sitä tietä käsiinsä heidän rikkautensa, voimansa ja vaikutusvaltansa. Viidennen muodostivat vallankumoukselliset lörpöttelijät, joista oli päästävä eroon antamalla heille vaarallisia tehtäviä. Naisia piti periaatteessa kohdella samoin kuin miehiä, mutta heitä voitiin käyttää myös vallankumouksen palveluksessa houkutuslintuina.

Tämän verisen hulluuden salatun puolen paljastamisen uskottiin vievän Venäjän vallankumoukselliselta liikkeeltä loputkin sen kannatuksesta ja niinpä se julkaistiin hallituksen toimesta virallisessa lehdessä. Toisin kävi. 1870-luvusta tuli todellinen terrorismin aikakausi, joka hetkeksi päättyi vasta keisarin murhaan vuonna 1881.

Dostojevski on historiallisesti varsin tarkoin kuvannut Netšajevia ja hänen organisaatiotaan kirjassaan Riivaajat. On tunnettua, että kirjailija itsekin elämänsä lopulla tunsi vetoa tuhon mielettömään ideologiaan, jonka hän niin armottomasti kirjassaan paljastaa.

Mikä oikeastaan teki verisestä mielettömyydestä niin vetovoimaista, että suuri joukko Venäjän etevintä nuorisoa omisti elämänsä sen palvelemiselle? Internetistä ei voinut olla kysymys, ei myöskään äärioikeistolaisuudesta. Dostojevskin Riivaajien selitys näyttää olevan, että varsinainen vallankumouksellisten eliitti oli lumoutunut mahdollisuudesta rakentaa ihmisjumala. Osa vallankumouksellisista oli moraalisesti ala-arvoista ainesta, osa fanaattisuutensa sokaisemaa, moni uskoi vakaasti väkivallan uhrien veren olevan tulevan onnen maan välttämätön siemen ja lannoite ja näki itsensä marttyyreinä, joiden oli suoritettava verinen velvollisuutensa. Kaiken takana oli se eksistentiaalinen tilanne, jonka intelligentsija tunnisti: ellei Jumalaa ole, on kaikki sallittua. Tästä voitiin tehdä se johtopäätös, että mikäli ihminen otti itsensä vakavasti, hänen tuli rakentaa oma jumalansa. Veriuhreilla oli tässä työssä käyttöä mitä suurimmassa määrin. Itse asiassa ne olivat kaiken ydin ja ainoa tapa nousta elämän banaalisuuden yläpuolelle.

Venäjän vallankumouksellinen terrorismi oli siis yksi laji romanttista kapinaa, tuon ajan ihmiset eivät voineet hyväksyä ajatusta oman elämänsä kosmisesta mitättömyydestä, kun vielä hiljattain Jumala oli luvannut sille äärettömän merkityksen. Tie ikuiseen merkitykseen kulki vain kuolleiden ruumiiden yli. vallankumouksellisen katekismus ei ollut niinkään moraaliton, kuin ankaran moraalinen. Sen noudattaja kielsi itsensä ja antoi kaikkensa Asialle, aivan samaan tapaan kuin kaikkein kiihkeimmät uiskon sankarit aiemmin ja myöhemmin, poliittiseen väriin katsomatta.

Historian tuomio Venäjän terroristisukupolvesta on tyly. Verinen fanatismi ei ainoastaan ollut edistämättä mitään myönteistä kehityskulkua, sen sijaan se jarrutti pahasti koko maan kehitystä ja koitui kansanjoukkojen kiroukseksi. Venäläinen sosialismi vaati miljoonia uhreja, kuten jo Dostojevski osasi ennustaa.

Terrorismi on usein sijoitettu ”vasemmalle”, koska sillä oli yhteiskunnallinen perustelu, joka nimenomaan puhui ”kansasta” ja vastusti ”valtaa”. Henkisesti ilmiö joka tapauksessa on yhteiskuntafilosofiasta riippumaton, oikeistolaisia varianttejakin on riittämiin.

Nykyisemmät terroristit, muun muassa eräs tietty norjalainen, ovat psykologisesti Riivaajien ilmeisiä henkisiä perillisiä. Kun Jumalaa ei ole, on kaikki sallittua. Antiikin Herostratoksen tapaan voidaan hankkia kuolemattomuus sokealla tuhotyöllä, mutta vielä suurempaan ekstaasiin saattaa terroristin kuvitelma yhteiskunnan läpikotaisesta muuttamisesta, joka tapahtuu hänen toimestaan. Miljoonat ihmiset joutuvat huomaamaan elävänsä uudessa maailmassa yhden ainoan ihmisen ansiosta.

Immanuel Kant tunsi pyhää kunnioitusta kahden asian edessä. Ne olivat tähtitaivas hänen yllään ja moraalilaki hänen sydämessään. Kantille ja hänen aikalaisilleen, kuten vielä useimmille 1950-luvun ihmisille avuttomien murhaaja oli kauhistus ja hirviö, jonka kuuluminen ihmiskuntaan oli periaatteessa epäilyksenalaista. Teloitukset ymmärrettiin ja niiden tuli kohdistua nimenomaan niihin, jotka olivat asettaneet itsensä ihmisyyden ulkopuolelle. Kuitenkin myös pyöveliä pidettiin häpeällisen ammatin edustajana, jonka oli asuttava muusta yhteiskunnasta erillään ja rukoiltava tekojaan anteeksi. Olennaista oli, ettei murhaajalle annettu anteeksi, vaan kostettiin. Yhteiskunta suoritti tämän kärsineiden puolesta. Anteeksiannon mahdollisuus oli vain Jumalalla, ja siihen ei ihmisten sopinut ottaa kantaa.

Dostojevski selvitti välinsä terrorismiin Jumalan avulla. Riivaajat ajettiin sikoihin, jotka tuhosivat itsensä, syöksyivät kalliolta, kuten Uusi testamentti kertoi. Anteeksianto oli tarjolla niille, jotka pystyivät uskomaan.

Maailma on muuttunut. Kantin käytännöllinen järki kategorisine imperatiiveineen ja yksilön pyhyyksineen lienee ollut vieras asia jo Venäjän terroristeille. Aivan ilmeisesti se on sitä norjalaismurhaajalle, joka tragikoomisesti kuvittelee olevansa Kantin oppilas. Ehkäpä se on vierasta nyt jo koko sivistyneelle yhteiskunnalle, joka ei enää käsitä vain parin prosentin huippukerrosta, vaan suuren enemmistön. Postmoderni tilanne on jo laajojen joukkojen henkistä omaisuutta, Jumalan kuolema on asia, josta chattipalstoilla ei juuri ole erimielisyyttä. Onko ihme, että romanttinen kapina myös sen kaikkein irvokkaimmassa muodossa kiehtoo nykyihmistä? Potentiaalista perustaa hirmuteoille on postmodernin elämän tarkoituksettomuudessa, narsismia hellivässä kasvatuksessa ja elämän yleisessä helppoudessa. Itsensä uhraaminen voi tänään, kuten ennenkin antaa tietylle persoonallisuustyypille suurimmat kicksit. Ja kuka sanoo, että sellaista valintaa ei voi eikä saa tehdä? Ehkä postmodernin cultural studies –oppiaineen professori kertoo sen meille?

Jotkut aikakaudet ovat toisia barbaarisempia. Miksi meidän ajallemme, joka vannoo yksilön kaikkivaltiuden nimiin, olisi ominaista ylevä etiikka ja moraali? Voisimmeko tuntea pyhää kunnioitusta YK:n ihmisoikeuksia koskevan päätöslauselman edessä? Ehkä voimmekin, mutta miksi uskoisimme, että kaikki tekevät niin? Normaalit ihmiset eivät halua mistään hinnasta tehdä hirmutekoja, mutta kaikki eivät ole normaaleja. Eikö hirmutekojen esteenä ole nyt viime kädessä pelko? Mitä nyt on pelättävä, ellei Jumalaa tarvitse pelätä eikä ihmisiä hävetä? Eikö väkivallalla mässäily ole kulttuurissamme aivan keskeinen asia?

Rooman valtakunnan viimeisinä vuosisatoina plebs otti nautintonsa urheilukilpailuista, kilpa-ajoista ja gladiaattoriotteluista. Valta tarjosi kansalle yhä hurjempia aistikiihokkeita hard-corena. Ihmisiä poltettiin soihtuina pylväissä ja heitettiin ärsytettyjen petojen revittäviksi. Orjat pakotettiin tappamaan toisiaan julkisissa otteluissa. Kelpo ihmisissä tämä herätti silloinkin kauhistusta, mutta he eivät ohjanneet rahvaan makua, jota valta parhaansa mukaan seuraili ja mielisteli. Ajatus korkeammasta moraalista tuli esoteeriseksi. Barbaria oli tosiasia ja sellaisena hyväksyttävä. Vox populi vox dei.

Keneltäkään ei liene jäänyt huomaamatta, että elämme taas barbarian aikaa. Vaikka hallitsevat piirit vannovat yhä humaanimman ja yhä suvaitsevamman ja hoivaavamman yhteiskunnan nimiin ja kaikkein pehmeimpien kuviteltavissa olevien arvojen puolesta, on plebs ja sen kulttuuri aivan toisella kannalla. Muutos on nopea ja sijoittuu 1900-lukuun, erityisesti sen toiselle puoliskolle, jolloin barbarian hyväksyminen tietoisesti tunnustettiin kulttuurin perustaksi. Teoriaa vastaa myös käytäntö, joka tietenkin meni jo teorian edellä.

Tarkastellaanpa viimeisen puolen vuosisadan aikana tapahtuneita muutoksia. Niiden indikaattoriksi kelpaavat hyvin nykyajan sirkushuvit, esittävät taiteet mukaan luettuina. Kehitykselle luonteenomaista on ollut tabujen häviäminen. Se on erittäin tärkeä ilmiö, jonka syihin kannattaa erikseen paneutua. Joka tapauksessa voidaan todeta, että tabut olivat vielä viime vuosisadan puolivälissä runsaita ja hallitsivat monin tavoin esittävän taiteen ja yleensä sirkushuvien muotoa ja sisältöä. Seksi ja raakuudet eli ihmisen perusvaistoihin vetoavat teemat olivat silloinkin tärkeitä viihteen elementtejä. Rajoitukset olivat kuitenkin selkeitä ja periaatteessa ehdottomia. Poikkeuksia sallittiin vain taiteellisen välttämättömyyden nimessä, mitä tietenkin yritettiin myös väärinkäyttää. Silloin, kuten nytkin taide heijasteli myös todellisessa elämässä sallitun ja kielletyn rajoja. Otetaanpa esimerkki. Sadistisen himomurhaajan toiminnan tarkka esittäminen ei ollut hyväksyttyä. Hyväksyttyä ei ollut myöskään maassa makaavan potkiminen tai yleensä puolustuskyvyttömien vahingoittaminen tai tällaisen toiminnan esittäminen. Tämä tabu itse tekoa koskevana oli ankara ja sen rikkomisesta seurasi kunnian menetys, yhteisön ulkopuolelle joutuminen. Tabu lienee syntynyt ritariaikana, mutta mahdollista on, että sen juuret ovat ihmisen biologisessa koodissa. Joukkomurhia on toteutettu jo raamatun aikana ja varmaan ennen sitä, mutta ne lienevät olleet jonkinlaisen biologisperäisen tabun takana, jotta ihmissuku ei pääsisi hävittämään itsenään sukupuuttoon. Uskonto, joka liitti ihmisryhmät kokonaisuuksiksi, auttoi tarvittaessa voittamaan massamurhaan kohdistuvan luontaisen inhon.

Joka tapauksessa kunnian ja siis yhteisön hyväksynnän säätelemä liiallisen ja suhteettoman väkivallan kieltävä tabu toimi ilmeisen hyvin vielä 1900-luvun loppupuolelle saakka, nimenomaan rauhan vallitessa ja oman yhteisön piirissä. 1960-luvulta lähtien tilanne muuttui. Sirkushuvit alkoivat keskittyä toisaalta avoimeen pornografiaan, toisaalta avoimeen sadismiin. Minkäänlaisia tabuja ei enää ollut. Siirtymäaika näyttää vieneen noin sukupolven verran eli kolmisenkymmentä vuotta. Siinä ajassa täydellinen raakuus tuli kaikkien kansankerrosten tasa-arvoiseksi huviksi ja henkiseksi omaisuudeksi. Se hyväksyttiin myös luonnollisena ja välttämättömänä osana sirkushuveja. Asia sopii tietenkin saumattomasti niin sanotun postmodernin tilanteen syntyyn. Jos joku nauttii toisen päähän potkimisesta, ei kenelläkään ole oikeutta sanoa, ettei hän saisi nauttia. Tuo toiminta voidaan yrittää estää, mutta nautinnon objektiivinen oikeutus on mahdoton kieltää. Kuka voi ruveta tuomariksi? Millä oikeudella?

Sodassa väkivalta oli sallittua, vieläpä ihailtua. Totaalisessa sodassa ylitettiin joskus kaikki inhimillisen säädyllisyyden rajat, usein pakkotilanteessa. Asiaa ei kuitenkaan normaalisti hyväksytty, saati ihannoitu, erinäisiä ääritapauksia lukuun ottamatta. Ilmeisesti vain Saksassa yritettiin julmuudesta ja raakuudesta tehdä hyve.

Moraalia emme voi edellyttää aikakaudelta, jolla ei sitä ole. Orwellilaisen uuspuheen pakollistaminen puolestaan ei sitä palauta, vaan johtaa vain sen yhä suurempaan halveksintaan. Mutta kyllä valtiovallallakin on tässä yhteiskunnassa roolinsa. Esivallalla on miekkansa, josta joskus sanottiin, ettei sitä kanneta turhaan.

Valtion vastuulla on järjestyksen pito ja rikosten ehkäiseminen. Asian hoitamisessa näyttää nykyään olevan uusia ongelmia. Kulttuurivallankumousta edeltävältä ajalta periytyvät lait sallivat nyt avoimesti rikollisten järjestöjen toiminnan. Viranomaiset eivät mahda mitään edes sille, että nämä kerhot hankkivat konetuliaseita ja sinkoja. Virkavaltaa voi siis pitää avoimesti pilkkanaan, mikä tarjoaa välttämättömät edellytykset suurimmillekin tihutöille. Massamurhaajiksi aikovat tietävät, että virkavalta ei koskaan uskaltaisi riskeerata verityön suorittamisen keskeyttämistä tuhoamalla tekijän ilman keskusteluja. Jokelassa ja Kauhavalla virkavalta istui luotiliiveissään ja kypärissään korvat luimussa panssarin takana, kun murhaaja kylmäverisesti teurasti uhrejaan pikkuruisella käsiaseella. Norjassa poliisit matkasivat puolitoista tuntia rikospaikalle, tämä tapahtui NATO-maassa, jossa ei pitäisi olla pulaa rahasta, helikoptereista tai muustakaan välineistöstä. Helikopterit kuulemma pörräsivät rikospaikan yllä, mutta tulituksesta ei ollut merkkiäkään, edes paukkupanoksin, mikä olisi voinut roistoa häiritä. Valtio, jolla on väkivaltamonopoli, ei kummassakaan maassa kyennyt täyttämään tehtäväänsä tai jostakin ”moraalisesta” syystä halunnut sitä tehdä. Tämä on ehkä hälyttävin opetus mitä nämä hirmuteot ovat antaneet.

On luultavasti täysin mahdotonta estää suurimittaisiakaan tuhotöitä. Sen sijaan esivallan täytyy kyetä tarttumaan niihin maksimaalisen tehokkaasti ja nopeasti. Myös rangaistusten täytyy olla suhteessa tekoihin. Niille tekijöille, jotka tappavat itsensä, täytyy olla selvää, että heidän muistoaan seuraa häpeä ja myös ainakin jossakin mielessä kosto. Vain tämä hillitsee Herostrateen laakerien tavoittelijoita tässä yhteiskunnassa, jossa suku ei kosta rikosta toiselle suvulle, kuten tapahtui ennen kuin järjestäytynyt yhteiskunta otti koston itselleen. Niihin aikoihin emme voi palata.