On jihadin aika

Se on sitten jihadin aika

Vielä parisenkymmentä vuotta sitten olisi vaadittu Veikko Huovisen kykyjä kuvittelemaan tavallista kantasuomalaista tallaajaa, joka yhtenä kauniina päivänä päättäisikin kääntyä muhamettilaisuuteen ja lähteä pyhään sotaan taistelemaan vääräuskoisia vastaan. Huovinen olisi varmasti onnistunut naurattamaan ihmisiä, mutta ei sentään luomaan tästä aiheesta uskottavaa tulevaisuudenkuvaa. Ei sellainen ollut mahdollista.

 Mutta kaikki on jälleen muuttunut ja tulee tästä vielä muuttumaan. Onko tässä kummallisessa ajassamme siis jotakin perustavanlaatuisesti uutta, selittämätöntä ja ennennäkemätöntä? Ennen kuin kiiruhdamme tekemään hätäisiä johtopäätöksiä, muistakaamme ainakin sitä viisautta, joka lausuttiin jo tuhatkunta vuotta ennen Muhammedin ja hänen uskontonsa syntymää.

Kuten Saarnaaja sanoi: Ei ole mitään uutta auringon alla.

Sukupolvi tulee ja sukupolvi menee, mutta maa pysyy iäti ja aurinko nousee ja aurinko laskee ja kiiruhtaa sille sijallensa, josta se jälleen nousee. Mitä nyt on, sitä on ollut aina ennenkin ja mitä vasta on oleva, sitä on ollut jo ennenkin…

Minä olen katsonut sitä työtä, minkä Jumala on antanut ihmislapsille, heidän sillä itseäänrasittaaksensa. ..
Minä sanoin sydämessäni: ihmislasten tähden se niin on, jotta Jumala heitä koettelisi ja he tulisivat näkemään, että he omassa olossaan ovat eläimiä.

Tässä saattaa olla asioiden ydin lyhyesti esitettynä. Sama ei tule vielä kokonaan sanotuksi, jos asian kuittaa vain kahdella sanalla: deja-vu.

Niin, tiedotusvälineet siis kertoivat, että Syyriaan Suomesta menneistä neljästäkymmenestä jihadistitaistelijasta puolet oli puhtaasti kantasuomalaista alkuperää.

Parikymmentä Allahin soturia siis oli noussut täältä pohjolan karusta maaperästä ja siirtynyt etelän vielä karummille aavikoille hyökkäämään paikallisia uskottomia vastaan ja ilmeisesti marttyyrikuoleman ihanassa toivossa.

Aikoinaan Paavali sanoi, että evankeliumi on hullutusta maailman viisaille, mitä se toki olikin ja yhä vielä on. Sitä on tietysti myös jihadismi ja koko islam. Itse asiassa voisimme maallisessa diskurssissamme jopa käyttää sanaa idiotismi. Asialla on tietenkin myös ns. hengellinen puolensa, josta ei tässä sen enempää.

Maallisesta näkökulmasta koko touhu joka tapauksessa on sietämätöntä juuri idiotisminsa eli irrationaalisen erikoislaatunsa vuoksi.  Se muodostaa sfäärin, joka ei lainkaan kuulu rationaaliseen maailmaamme. Ymmälleen joutunut yhteiskunta näyttää asettavan toivonsa siihen, että näiden ihmisten järki voitaisiin palauttaa ja tietoisuus normalisoida jonkinlaisella terapialla.

Tämä lienee utopiaa. Meidän orgaanisesti solidaarinen yhteiskuntamme perustuu ihmisten valistuneeseen oman edun tavoitteluun ja nämä yksilöt ovat siinä anomalia, jonka kohtaamiseen yhteiskunnan eväät eivät riitä silloin, kun järkeä ei ole tai se ei saa määrätä. Mutta lohtuna olkoon, että vastaavaa on ollut ennenkin.

Muistakaamme vain kristinuskoa, silloin kerran, ennen nykyisiä kirkkokuntia ja arkkipiispoja. Mielettömine mysteereineen se levisi vastustamattomasti Rooman maailmanvallan rajuista vastatoimista huolimatta. Vainot sen kuin kiihdyttivät käännynnäisten intoa ja marttyyrikandidaatteja oli enemmän kuin riittävästi.

Silloin, kuten nyt, ihminen ei tyydy järkevyyteen, vaan tuntee vetoa kosmiseen merkitykseen. Tärkein emotionaalinen todiste suuruudelle on vanha ja koeteltu: ihminen alkaa tappaa toisia kaltaisiaan ja siinä samalla tapattaa myös itsensä, mikä on tietenkin sama asia.

Elämää suurempaahan on aivan vakuuttavasti se, mikä saavutetaan elämää tuhoamalla, mitä useampia sitä parempaa ja vakuuttavampaa. Sepä voimaannuttaa ja humalluttaa.

Myös Itä-Ukrainassa ovat eräät tuhatvuotista valtakuntaa luovat patriootit jo päässeet todelliseen hurmokseen. Älkääpä kuvitelko, että siellä olisi olennaista pelkkä ”geopolitiikka” saati reaalipolitiikka. Ilman vapaaehtoisia järki sielläkin pian palailisi ja aseet pantaisiin naulaan. Miksei käytännön valtiollisia kysymyksiä muka voisi ja pitäisi hoitaa pöydän äärellä eikä rapaisissa maakuopissa ammuskelemalla?

Mutta järkevästi ajatteleva poroporvari pysyy Lugandasta mahdollisimman kaukana.

Asia, liike, ideologia tai uskonto vetää sitä kovemmin, mitä järjettömämpi se on. Itse asiassa maksimaalinen typeryys on sen ideaalinen muoto, sillä silloin se viestii jo kauas: järjen argumentit ovat meidän korvissamme kärpäsen surinaa.

Hitlerin natsilaisuus jopa tunnusti tämän perusasian aivan avoimesti eikä tätä kyynistä peruskatsomusta tarvitse kauan kaivaa myöskään marxismi-leninismistä eli stalinismista. Se oli Leninin otsaan kirjoitettu, kuten venäläiset sanoisivat.

Jos kerran näin on, niin mitäpä erikoista tässä meidän jihadismissamme on? Suhteellisesti se tuskin on muuta typeryyttä typerämpää tai irrationaalisuutta irrationaalisempaa. Sama henki siinä on kuin panssarivaunusta kurkistavan ja euforisesti toljottavan dosentin hitlertervehdyksessä. Mystikot kertovat, että ihminen kokee ylimaallisen onnen tunteen jättäessään hyvästit järjelle.

Näitä liikkeitä ei voi vastustaa järjen argumentein, sillä niissä heitetään aivot narikkaan aivan määrätietoisesti. Siinä suhteessa ne ovat samanlaisia. Mutta erojakin on.

 Poliittinen irrationalismi eri muodoissaan on sivilisaatiomme mätänemisen tulosta. Näissä liikkeissä uskonnollinen aines usein on vain valepuvun koristeena, kuin lillukanvarret kypärässä. Länsimaisen perinteen mukaisesti nämä liikkeet pyrkivät aina ja kaikesta huolimatta esiintymään rationaalisina. Jihadismi ei sen sijaan tunne tähän mitään tarvetta.

Kristinuskon rationaaliseen käsittelyyn katsoi länsimainen sivilisaatio aina olevansa velvoitettu. Tavoitteena oli joko credo ut intelligam tai intelligo ut credam. Toki  meillä oli myös näkemys credo quia absurdum, mutta siitä tuli antiikin jälkeen marginaalinen. Järjen oikeutta ja velvollisuutta käydä uskonnon alueelle pitivät itsestäänselvyytenä jo keskiajan kirkon tohtorit.

Tästä näkökulmasta tarkastellen Muhammed ei ollut muuta kuin myöhäsyntyinen kompilaattori. Tätä perusnäkemystä ei edes voinut haastaa meidän sivilisaatiossamme. Sitä varten olisi ollut hypättävä toiseen, mikä ylitti mielikuvituksen mahdollisuudet.

Varsinaisesti kristilliseltä, uskonnolliselta kannalta oli loogista ja jopa välttämätöntä, että Dante aikoinaan sijoitti Muhammedin helvetin kattilan pohjamutii, kahdeksanteen piiriin.

Vielä aivan hiljattain ei kukaan, sanoo siis ei kukaan, voinut edes kuvitella, että Muhammedin kirjoitukset nousisivat koko länsimaisen sivilisaation kumartelun kohteeksi. Siis kumartelun, vaikka tuskin kunnioituksen. Elämme uutta aikaa, jonka uutuutta emme vielä edes tajua.

Mutta eipä suhtautuminen kristinuskoon Rooman valtakunnassa ollut sen parempi. Kului vuosisatoja, ennen kuin sen passionaarinen voima lopulta täydellisesti kukisti roomalaisen suurkaupunkimentaliteetin, joka suhtautui fanaattiseen uskoon pilkallisesti. Mutta se kukistettiin.

Todistelu ei tavoita kohdettaan siellä, missä järki ei toimi ja mielekkyyttä haetaan mielettömyydestä. Kuten Pascal aikoinaan sanoi: la coeur a ses raisons… Kun Ukrainan separatistit ja heidän tukijansa ovat alentaneet itsensä apinan tasolle, he ovat sentään melko todennäköisesti kehittäneet mielessään tarinan, jossa heidän toiminnallaan on jokin maallinen, yksilön merkityksen ylittävä korkea tarkoitus, viime kädessä oikeus ja hyvinvointi. Näihin on helppo yhdistää myös kosto ja oikeutettu viha, velvollisuuskin. Tämä on nähty yhä uudelleen.

Mutta mitä sen sijaan voi sanoa jihadisteista, jotka lähtevät eurooppalaisen sivilisaation huippua edustavasta hyvinvointivaltiosta uhraamaan itseään ja kaltaisiaan siksi, että pyhiksi sanottujen kirjoitusten tulkinnasta on kiistaa, jota ei voida rationaalisesti ratkaista?

Tämäkin on jo ennen nähty, mutta se on nähty viimeksi vuosisatoja sitten. Merkittävää uudessa ilmapiirissä on, että tämä fanaattisuus  nyt kaikkialla tavallaan hyväksytään, olipa sen kohde mikä tahansa. Emmehän me sitä voi kritisoimaankaan ruveta vai kuinka? Aikamme intellektuelli ei suotta ole non-judgemental. Ei meillä ole edes aseita, joilla kritisoida noita aikamme sankareita. Tiedän, että tämäkin vähäpätöinen puheenvuoro herättää pahennusta ja ylenkatsetta.

Voi Ukraina parkaa, voi Venäjää ja voi Eurooppaa. Taitaa olla aika kaivaa esille vanhat juutalaiset Aamos ja Jeremia ja mitä niitä onkaan. Onpahan ainakin ajankohtaista luettavaa. Ill fares the land.

Vuodesta 1943

Vuoden 1943 perspektiivi

Великая отечественная война. 1943 год. Издательство Главного архивного управления города Москвы. Москва 2013. 687 с.

Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen julkaisemassa toista maailmansotaa käsittelevässä sarjassa on V.S. Hristoforov kirjoittanut puolisen sataa sivua käsittävän luvun Suomi: ”On tullut aika ottaa yhteyttä Moskovaan”.

Puolen sadan sivun laajuinen artikkeli perustuu osaltaan sekä FSB:n että Venäjän ulkoministeriön arkistojen dokumentteihin ja siinä on melkoisesti käytetty myös julkaistuja asiakirjoja, mm. Paasikiven, Rytin ja Tannerin päiväkirjoja sekä Petroskoissa ilmestyneitä turvallisuuspalvelun dokumentteja. Käytössä on ollut myös Ohto Mannisen kirja Kerttu Nuortevasta.  Artikkelissa käsitellään myös Ruotsissa tapahtunutta toimintaa ja USA:n roolia, mutta käyttämättä näiden maiden asiakirjoja.

Lopputulos on varsin asiallinen kertomus Suomen vaikeutuvasta asemasta Saksan tappion käydessä yhä ilmeisemmäksi ja epäluuloisen Saksan painostaessa Suomea pysymään rintamassa. Suomen riippuvuus Saksan viljatoimituksista tulee tässäkin esille.

Kirjoittaja osoittaa ymmärtäneensä, että erillissota oli Suomen tavoitteena ja doktriinina ja ettei asiaa haluttu pilata uhmaamalla Yhdysvaltojen toiveita sotatoimien rajoittamisesta tai solmimalla Saksan kanssa poliittinen liitto, vaikka Suomi oli ”absoluuttisen riippuvainen” Saksasta nimenomaan elintarvikkeiden osalta ja myös saksalaisten joukkojen maassaolon takia.

Saksalaiset varoivat kuitenkin ärsyttämästä suomalaisia liikaa ja joustivat joistakin vaatimuksistaan. Kenraali Dietl jopa väläytti mahdollisuutta, että saksalaiset itse tyhjentäisivät Lapin. Saksaa käsittelevässä alaluvussa Saksa –liittolainen? on asianmukaisesti käytetty kysymysmerkkiä.

Rauhankysymyksen käsittelyssä ei ainakaan äkkiä katsoen tule esille suuria uutuuksia. Enimmät asiat perustuvat meilläkin julkaistuun aineistoon ja viitteitä salaisen palvelun suomalaisten keskusteluista välittämiin tietoihin on vain vähän. Pieniä piristäviä yksityiskohtia toki on, kuten maininta siitä, että rouva Jartsevaa (Rybkina) kiellettiin sekaantumasta Suomen asioiden käsittelyyn.

Vuonna 1943 kriisi ei vielä ollut kypsynyt, vaikka Suomessa oli selkeästi asetettu tehtävä sodasta irtautumisesta. Vielä oli mahdollista kuvitella, että Itä-Karjalasta voitaisiin saada korvausta niistä alueista, jotka ilmeisesti olisi pakko jopa tapauksessa luovuttaa Karjalan kannaksella, olihan Neuvostoliitto itse virallisen juhlallisesti vuonna 1939 julistanut, että toisilleen sukua olevien suomalaisten ja karjalaisten jälleenyhdistäminen oli oikeutettua ja molempien kansojen vuosisatainen unelma. Hyvät naapuruussuhteet joka tapauksessa olivat nyt suomalaisten tavoitteena.

Hristoforov ei asiaa mainitse, mutta ehkäpä Suomessa ajateltiin, että tällaisten suhteiden pitäisi perustua molempien osapuolten tyytyväisyyteen. Todella vaikea yhtälö veristen sotavuosien jälkeen!

Alan miehenä Hristoforov selostaa myös ”erikoispalvelujen” sotaa, agenttien ja kaukopartioiden koulutusta ja käyttöä molemmin puolin. Tässä osiossa on myös seikkaperäinen kuvaus suomalaisten kaukopartiomiesten koulutuksesta.

Niteessä on toinenkin Suomi-artikkeli, Suomen armeija Viipurin alueella vuonna 1943. Sen on kirjoittanut Monrepos’n museon työntekijä Julija Mošnik.

Artikkeli perustuu etupäässä Viipurin arkiston dokumentteihin ja käsittelee kotirintamaa. Aihetta ei kirjoittajan mukaan ole juuri käsitelty ja hän arvelee syyksi suomalaisten osalta sen, ettei tässä ole tarjolla ainesta sille sankarillis-patrioottiselle näkemykselle, joka suomalaisille on toisen maailmansodan tarkastelussa ominaista. Venäläiset taas ovat liiaksi keskittyneet tarkastelemaan kaikkea Leningradin piirityksen näkökulmasta.

Tästä pohdinnasta voinee olla eri mieltä, mutta itse lyhyt artikkeli avannee kyllä venäläiselle lukijakunnalle tuoreen näkökulman. Kirjoittaja ei kuitenkaan ole aina aivan vakuuttava. Hän esimerkiksi siteeraa Viipurin komendantin, kaupunginjohtaja Tuurnan lausuntoa siitä, että kaikki ”vahingolliset, rikolliset ja ei-toivottavat ainekset” olisi saatava pois Viipurista ja tekee sen pohjalta ja ilman enempiä viitteitä sen johtopäätöksen, että kuka tahansa voitiin siis karkottaa kaupungista ilman enempiä selityksiä. Tällainen mahdollisuus oli kyllä Venäjällä rauhankin aikana ”lisätyn suojelun” tilaan julistetuilla alueilla jo ennen vallankumousta ja kaikkialla sen jälkeen. On kiinnostava kysymys, oliko sellainen myös sodan ajan Viipurissa ja käytettiinkö sitä siellä. Mahdollisesti näin tehtiin, mutta kirjoittajalta asia jää kyllä osoittamatta.

Muuten kirjoittaja kertoo selustan arkipäivästä, elintarvikehuollosta, liikkumisrajoituksista, väestönsuojista, rikollisuudesta ja vastaavista jokapäiväisen elämän asioista. Hämmästyttävästi hän mainitsee, että kaupungissa vieraili sekä liittolaisten (Japani, Romania), puolueettomien (Ruotsi) että vihollisen (USA!) edustajia.

Erityisen maininnan ansaitsevat sotavangit, joiden ankea osa todetaan. Heidän tilanteensa oli toki parantunut edellisvuoteen verrattuna, koska kansainvälinen Punainen risti oli puuttunut asiaan ja jälleenrakennusta varten tarvittiin työvoimaa, jonka saamiseksi vankeja oli ruokittava.

”Yllättävänä” mainitsee kirjoittaja tapauksen, että vankien oli kerran huomattu kuuntelevan radiosta venäjänkielistä ohjelmaa. Ilmeisesti hän siis oli arvellut vankien olleen jatkuvasti suljetussa laitoksessa omissa tuvissaan. Tosiasiassa jotkut vangit ainakin jossakin vaiheessa saivat jopa ilman vartiota liikkua kaupungilla.

Erinäisistä rikkomuksista seurasi arestia, jonka vangit näköjään suorittivat yhdessä suomalaisten kanssa. Vankeihin sovellettiin myös ruumiillisia rangaistuksia, varkaudesta (enimmäkseen tupakan) 8 iskua, juopumuksesta 15, niskoittelusta ja pakenemisyrityksestä 20. Ikävä tahrahan se oli Suomen maineelle tämäkin.

Suomalaisittain kirja ei mullista sodan kuvaa suuntaan eikä toiseen. Venäläiselle lukijalle se joka tapauksessa antaa varsin korrektia tietoa, jota ei helposti muualta löydä. Hyvä näinkin.

Kohdemaan ennakoiva haltuunotto

Kohdemaan haltuunotto

Tiesittekö, että Venäjä on päättänyt hyökätä Suomeen? En minäkään tiennyt ennen kuin luin tämän päivän Iltalehdestä.

Tuula Malinin haastattelema asiantuntija kertoo, että tonttien ostamisessa Saaristomereltä on kyse ”venäläisen etupiiriajattelun mukaisesta kohdemaan varaamisesta ja haltuun ottamisesta. Rauhan aikana varaudutaan tulevaan ja rakennetaan tukikohtia. Syvän rauhan tilassa aluehankintoja hyödynnetään tiedustelussa.”

No vot! Sitä on taidettu lukea muutakin kuin YYA-sopimusta ja Lutherin katekismusta.

Ja toden totta, on niitä tontteja ostettu sieltä sun täältä. Suomen yksipuolinen käytäntö sallia maanostot, myöntää kaksoiskansalaisuuksia ja muutoinkin viitata kintaalla oman maan eduille on kyllä kummastuttanut ja suututtanut meikäläistä jo vuosikaudet. Mutta olisikohan tässä nyt jo ”asiantuntijan” mielikuvitus pillastunut?

Toimittaja ainakin on asiasta, siis uhasta vuorenvarma ja levittelee vielä varmemmaksi vakuudeksi kielikuvia: ”Suomi-neito avasi palmikon ja sitten koko sylinsä. Totuuden voi kieltää -katoamaan sitä ei saa!” Siinäpäs teille te epäilevät Tuomaat ja heikkouskoiset natoskeptikot!

No onpa ainakin puhe jylhää ja juhlallista! Logiikkapuoli on kuitenkin vielä hakusessa. Jos totuus tarkoittaa sitä, että tontteja on ostettu, niin idioottihan se on, joka selvän faktan kieltää. Jos totuus taas tarkoittaa sitä, että tarkoituksena on Suomen valvonta –joka on jopa jo meneillään- ja että tulevan sodan aikana (joka siis on tulossa) nämä alueet aktivoidaan halvaannuttamaan Suomen huolto ja puolustus, niin sellainen totuus on nyt kyllä jäänyt todeksi osoittamatta.

Lavrenti Berija oli vuonna 1938 kovin huolissaan siitä, että suomalaiset laivat läpikulkumatkallaan Laatokalta Suonenlahdelle saattoivat, sen sijaan tai sen ohella, että olisivat seuranneet joella kulkevaa liikennettä ja merimerkkejä, kiikaroida rantoja ja vakoilla uusia strategisia tehtaita ja vaikka vallan mitä. Niinpä kauttakulkusopimus piti purkaa. Tsuhna voisi vielä hyökätä ja sillä olisi jo tiedot plakkarissa! Tämä nauratti joskus, mutta hymy alkaa hyytyä kun tämän päivän lööppejä lukee.

Kun saarten sijaintia katselee, niin kyllähän niiden alueelta käsin olisi mahdollista haitata sokerijuurikaskuljetuksia ja muutakin saariston hyötyliikennettä, huviveneilystä puhumatta. Pelkkä Airiston kaljahanan sulkeminen olisi monellekin jo aikamoinen kiusa, mistä tunnen katkeruutta jo etukäteen.

Itse asiassa useammaltakin saarelta käsin voidaan hyvin myös tarkkailla autolauttaliikennettä ja jopa sitä videoida. Miinojakin voidaan pohjaan asentaa, sillä Suomen laivasto on myynyt sitä varten alukset ja tarvitaan enää miinat. Ehkä niitäkin saa, kun kauniisti pyytää?

Mutta mikä järki tällaisessa diversiotoiminnassa olisi? Kun omistajat saa maarekisteristä selville, on kriisitilanteessa todella yksinkertaista likvidoida nuo kiusan pesäkkeet. Lieneekö sellaisia muuten hyödynnetty Ukrainassa tai jossakin muualla? Jos on, niin missä ja miten ja millaisella menestyksellä? Ehkäpä asiantuntija pystyy vastaamaan? Vai onko kaikki pelkkää mielikuvitusta ”mahdollisista” uhista?

Hanke on niin ovela ja röyhkeä, että sellainen ei tullut kenellekään edes mieleen, kertoo asiantuntija. Tämä on toisaalta aivan tavallista. Harvahan tulee ajatelleeksi, että aivan viattomia ja jokapäiväisiä asioita ja tavaroita sulkakynästä raivaussahaan saakka voi aivan mainiosti käyttää viattomien lähimmäisten tappamiseen, kiusaamiseen ja kaikenlaiseen ilkeilyyn. Pitää vain olla kyllin härski ja pahantahtoinen. Kuka nyt sellainen olisi?

No, eipä tarvitse suotta vastata, tiedän jo vastauksen. Sen sijaan en tiedä, onko tähän vastaukseen mitään syytä uskoa. Missään tapauksessa se ei ole ”totuus, jota ei katoamaan saa”. Olisi kyllä vielä normaalin säädyllisyyden mukaista, että kun esitetään erittäin rajuja väitteitä hurjista suunnitelmista ja tarkoitusperistä, niin olisi samalla edes vähintään yksi ainoa todiste niiden tueksi ja mieluummin useampia. Ei se tonttien sijainti sellaiseksi kelpaa eikä kelpaa bisneksen huono kannattavuuskaan. Missä on pihvi?

Ehkäpä myös Iltalehdessä kannattaisi ottaa huomioon, mitä mieltä kansa on tutkimusten mukaan ollut sen kauhumaalailun uskottavuudesta. Joku päivä saattaa markkinoille ilmestyä korkealaatuinen iltapäivälehti, johon lukijat mieluummin sijoittavat pennosensa ja härski kauhumaalailu näivettyy omaan katteettomuuteensa.

Mutta, ceterum censeo: kyllä hallituksen on syytä suhtautua vakavasti siihen, että Suomesta saavat ostaa maata sellaisen maan kansalaiset, jotka eivät salli vastavuoroista maanostoa omalta alueeltaan. Ja milloin meillä lakataan myöntämästä liukuhiuhnalta kaksoiskansalaisuuksia? Mitkä puolueet lupaavat ottaa nämä asiat huomioon ensi vaalikaudella?

Kun historiaa ei tunnettu

Meillä ei silloin tunnettu historiaa eikä tunneta vieläkään

Suomettumisen ankeina vuosina väärennettiin myös maamme historia, kuten tiedetään. Kuten Paasikivi sanoi, meidän piti käydä ”mahalleen maahan” katumaan olemattomiakin syntejämme. Kädet ja jalat sidottuina voimme vain ottaa syyt niskoillemme, emmekä voineet vastata valheisiin.

Totuuden aika on nyt sitten tullut ja on sanomattakin selvää, että se monen mielestä tietysti tarkoittaa sitä, että esitetään kaikista asioista tulkinta, joka on sille entiselle täysin vastakkainen. Lisäksi on asianmukaisesti halveksittava mennyttä alennustilaa.

Olihan niitä joskus kaikenlaisia historiantulkintoja liikkeellä. U.K. Kekkonen oli alasta hyvin kiinnostunut ja pohdiskeli julkisesti, että jos esimerkiksi YYA-sopimus olisikin solmittu vuonna 1938 eikä kymmenen vuotta myöhemmin, niin asiat olisivat sen jälkeen menneet aivan toisin. Sinänsä tämän veret seisauttavan ajatuksen voi vieläkin allekirjoittaa.

Kekkosella ei tietenkään ollut mitään valtaa käskeä historioitsijoita eikä edes journalisteja, mutta jälkimmäisiä ei todella tarvinnutkaan, sillä he olivat erittäin nopeita oppimaan ja innokkaita tuota oppiaan käyttämään. Sangen nopeasti meillä muodostui eräänlaiseksi uskonkappaleeksi, että 1930-luku oli maassamme aivan mahdotonta taantumusaikaa, jolloin uhiteltiin Neuvostoliitolle ja ylenkatsottiin lähetystösihteeri  Jartsevia.

Näin siitä huolimatta, että tämä yritti välittää ystävällismielisen naapurin huolestunutta viestiä siitä, että Suomi voisi välttää talvisodan, joka muutoin oli luonnollisestikin uhkaamassa, koska naapurin turvallisuus näin edellytti. Suuren ja mahtavan naapurivaltion humaanista ja edistyksellisestä luonteesta vallitsi julkisuudessa liki täydellinen yksimielisyys ja syyt ikäviin välikohtauksiin oli helppo löytää meikäläisistä taantumuspiireistä, kuten nimimerkki Komissarov erittäin arvovaltaisissa kirjoissaan osoitti. Arvovaltaisia ne tosin olivat lähinnä journalistien keskuudessa.

Tutkijat tietenkin myös painelivat laumana perässä eikä suomettuneessa maassamme uskallettu poikkipuolista mielipidettä sanoa saati julkaista, kuten nuoremman sukupolven edustajat nykyään kai mielestään hyvin tietävät. Kuva omasta ja naapurin historiasta oli pahasti vinoutunut, mikä toimittajien on nyt helppo selvittää vertaamalla sitä nykyiseen kuvaan, joka on oikea.

Olen kyllä ymmärtänyt, että mikäli halutaan täysin objektiivista totuutta, on käytettävä vertailukohteena virolaista tai puolalaista näkemystä. Meillä nimittäin on vielä tietoisuudessamme ns. menneisyyden jäänteitä, jotka ovat häpeällisiä ja perustuvat osittain tyhmyyteen ja osittain matelevaan mielistelyyn, joka on vasta osittain voitettu.

Tällaiselta minusta näyttää se kuva menneisyydestä ja Kekkosen kauden menneisyydenhallinnasta, joka nykyään on vallalla. Meillä ei uskallettu, pelättiin, kieroiltiin. Tukittiin suut, vaikka tiedettiin, miten asiat oikeasti olivat.

Mielestäni tämä kuva on aivan väärä. Se YYA-hymistely, Leninin palvonta ja usko Neuvostoliiton rauhanpolitiikan aitouteen, jota meillä toisteltiin, perustui sekä aitoon tietämättömyyteen että suhteellisuudentajun puutteeseen. Osittain se jopa rakentui uuden tutkimustiedon pohjalle ja näiden ohella vaikutti vielä ylevä moraalinen tekijä. Sodan ilkeä henkinen kuona yksinkertaisesti haluttiin poistaa mielestä likaamasta uuden aikakauden uusia mahdollisuuksia.

On aivan totta, ettei meillä ilmestynyt juuri lainkaan kriittisiä tutkimuksia Neuvostoliitosta. Se kriittinen aines, jota oli suomeksi saatavilla, oli yleensä tutkimuksena primitiivistä ja muistelmien pätevyyttä voitiin epäillä. Koska Neuvostoliitto oli suljettu informaatiotila ja kiisti jopa objektiivisen kritiikin mahdollisuuden, oli tiedon saantikin todella vaikeaa. Jotakin kertoo se, että Poika Tuomisen kirjat ovat tähän päivään saakka olleet perusteoksia niille, jotka ovat halunneet tietää jotakin Neuvostoliitosta.

Itse asiassa tilanne on vieläkin aivan surkea. Suomeksi ei ole yhtään kunnollista esitystä Venäjän vallankumouksista ja jopa Neuvostoliiton sotavuosien kelvollinen yleisesitys puuttuu. Talvisodasta on saatavissa paljon parempi materiaali venäjäksi kuin suomeksi ja sama tietenkin koskee sotien jälkeisen ajan Neuvostoliittoa. Ne, jotka ovat suomenkielisen kirjallisuuden varassa, ovat yhä hyvin pitkälle Isaac Deutscher- tyyppisten tulkintojen maailmassa. Suuri Lenin, vielä suurempi Stalin, jalot bolševikit ja heidän taantumukselliset vihollisensa kansoittavat näyttämön, jolla esitetään edistyksen ja taantumuksen taistelua.

No, sanomattakin on selvää, että tilanne oli Kekkosen aikana vielä huonompi ja se oli sitä koko maailmassa. Venäjän vallankumous jatkui yhä, kuten Deutscher kirjoitti ja skorobuddhistinen (ven. skoro budet = pian tulee) uskonto vaikutti laajalti myös varsinaisten uskovien piirin ulkopuolella.

On kuitenkin todettava, ettei suomalaisia historiantutkijoita voi erityisesti ainakaan koko ryhmänä syyttää siitä, että se esitti asioista erilaisia tulkintoja kuin virolaiset tänään. Asioita ei suinkaan kainosteltu tarvittaessa sanoa myös suoraan, vaikka yleensä ymmärrettiin, ettei se kannata.

Kun aloiteltiin suomalais-neuvostoliittolaisia historiasymposiumeja 1960-luvulla, ehdotti professori L.A. Puntila esimerkiksi teemaa ”Suomalaisten kommunistien kohtalo 1930-luvulla Suomessa ja Neuvostoliitossa”. Myös talvisota oli ehdotusten joukossa.

Naapurin puolelta esitettiin se järkeen käypä veruke, ettei kannata keskustella aiheista, joita toinen osapuoli ei ole tutkinut. Niinpä näiden erittäin kiinnostavien teemojen käsittely lykkääntyi.

Oppikirjasymposiumissa taas neuvostoliittolainen osapuoli protestoi siitä, että suomalaisissa teoksissa mainittiin Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salainen lisäpöytäkirja, joka oli keskeinen taustatekijä talvisodalle. Sellaista ei muka lainkaan ollut.

Suomen puolelta todettiin Keijo Korhosen suulla, että meikäläisen tutkimuksen pelisääntöjen mukaan tuota asiakirjaa ei voida pitää olemattomana, vaikka originaalia ei olekaan löytynyt, sillä siihen viitataan toisistaan riippumattomissa lähteissä, mikä ei muuten ole selitettävissä. Naapuri sai niellä tämän tulkinnan ja samoin kävi myös kysymyksessä Leninistä ja Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta. Tuomo Polvinen asetti asiat oman aikansa perspektiiviin ja osoitti Leninin todellisen poliittisen tilanteen ja pyrkimykset tunnustamishetkellä, joka merkittävästi erosi 1970-luvusta.

Tutkijoiden tulokset eivät pahemmin häirinneet journalistien intoa seurata Kekkosen jalanjälkiä, sillä jokainen ymmärsi, mistä menestyksen avaimet ja herkkupalat löytyivät. Vesi kielellä selosti lehdistö vielä myöhään 1980-luvulla Osmo Jussilan ja Eino Ketolan konflikteja neuvostoliittolaisten historian politrukkien kanssa. Nämä hurjapääthän olivat julkijumalattomasti neuvostovastaisia. Sitä ei yksikään kunnon journalisti halunnut olla. Se olisi ollut yhtä itsetuhoista kuin hankkia tänä päivänä itselleen suomettuneen maine.

Mutta aikansa kutakin. Nyt Venäjällä ollaan taas valtion toimesta virtaviivaistamassa historian opetusta ja moni meillä taitaa jopa uskoa, että uusi Neuvostoliitto on jo palannut eikä tutkimuksellakaan enää ole naapurissa muuta virkaa kuin toimia valtion palkkapiikana.

Aivan näin ikävästi eivät asiat kuitenkaan ole. Historianopetuksessa uusi kaanon on kyllä luotu ja sen pohjalta ollaan nyt kirjoittamassa oppikirjoja, joiden pitäisi tulla käyttöön ensi syksynä. Mitä asia konkreettisesti tarkoittaa selviää vasta sitten, sillä tekijöillä näyttää olevan melkoisesti liikkumavaraa. Selvää on, että patriotismi ja muut Putinin korostamat asiat tulevat entistä enemmän esille, mutta ei kannata kuvitella, että kyseessä olisi uusi vastine Stalinin vuonna 1938 hyväksyttämälle kommunistipuolueen ”Lyhyelle kurssille”. Siitä tehtiin todellinen pyhä kirja, josta poikkeaminen oli hengenvaarallista.

Silläkin uhalla, että suomettumattomat ja muutoinkin asiat paremmin tuntevat ja ymmärtävät henkilöt saavat aihetta ylenkatseeseen, totean, että erilaisten historiallisten tutkimusten määrä ja saatavuus Venäjällä on tällä hetkellä erinomainen. Neuvostokauden kriittistä tutkimusta on naapurissa pilvin pimein. Meillä sitä löytyy tuskin nimeksi.

Venäjän vallankumouksesta on suomeksi saatavilla lähinnä aataminaikaisia, naiiveja sepustuksia, joissa esimerkiksi valkoinen puoli esitetään suunnilleen samoin kuin bolševikit aikoinaan tekivät. Muutama loistava poikkeus toki kuuluu joukkoon, mutta kunnon yleisesitystä ei ole.

 Stalinin kaudesta on Venäjällä julkaistu yli sata nidettä käsittävät sarja, jossa on julkaistu myös parhaat läntiset sovjetologian klassikot. Neuvostoliiton ja Venäjän historiaan erittäin kriittisesti suhtautuvia teoksia, kuten nimimerkki Viktor Suvorovin (Rezun) ja Mark Soloninin kirjoja on kaupoissa runsaasti, samoin niitä vastustavia tulkintoja. Sivumennen sanoen, Solonin on julkaissut Suomen jatkosodan syttymisestä sangen kiinnostavan teoksen jo vuosia sitten. Suomeksihan näistä ei ole mitään kuulunut.

Ja taas kerran on syytä erikseen mainita Jevgeni Balašovin dokumenttikokoelmat talvisodasta. Mitään vastaavaa ei ole suomeksi. Toivottavasti tulee, sillä se olisi omiaan laajentamaan perspektiiviä. Balašov on myös julkaissut venäjäksi lukuisia kirjoja Karjalan kannaksen paikkakuntien historiasta.

Hyvin ilahduttavaa on, että nyt on suomeksi saatu Jegor Gaidarin teos, joka on kriittinen kuvaus perestroikasta. Sen sijaan meillä ei ole julkaistu perestroikan arkkitehdin Aleksandr Jakovlevin järisyttäviä muistelmia. Ne panevat koko Neuvostoliiton historian aivan uuteen perspektiiviin politbyroon jäsenen silmin.

Toki paljon muutakin löytyy, kirjojen määrä on rannaton. Meidän ei kannata kuvitella, että Venäjällä tunnettaisiin sikäläinen historia huonosti, tai että tutkimus siellä olisi taas valjastettu politiikalle kuten neuvostoaikana tapahtui. Tietenkin rahoittajatahot ohjaavat tutkimusta ja niin tapahtuu myös meillä. Akateemiset muodit saattavat aiheuttaa sen, etteivät tutkijoiden ja lukijoiden intressit aina kohtaa ja pikavoittoja tavoittelevat kustantajat ovat jo parhaasta päästä heittäneet hyvästit kulttuurin ja kansakunnan muistin palvelemiselle. Osakkeenomistajan etu on ihmiskunnan suurin arvo ja kaiken toiminnan johtotähti, mikä vasta nyt on meillä ymmärretty.

Eri aikakausien historiakuva ja perspektiivi on erilainen, eikä tälle asialle tarvitse hakea selitystä mistään salaliitosta tai edes valtiovallan politiikasta. Kekkosella oli kerran merkitystä, mutta samoin oli tutkijoilla, oppikirjantekijöillä, kustantajilla ja journalisteilla. Juuri nyt Kekkosella ei ole paljon merkitystä tässä asiassa, mutta Sofi Oksasella saattaa olla.

Merkittävin ongelma suomalaisten ja venäläisten historiatietoisuudessa on tällä hetkellä se, ettemme tunne toistemme historiallista kirjallisuutta eikä tämä ole vain venäläisten ongelma. Itse asiassa ongelma on jopa suurempi Suomen puolella, jossa ei suomeksi ole saatavissa edes neuvostoajan historian perusteoksia. Journalistit, joiden ammattiin yleensä kuuluu hakea asioille syypäitä, ehkä arvelevat, että syy on tutkijoissa kuten aina ennenkin, mutta kehottaisin varovaisuuteen tämän johtopäätöksen tekemisessä.

 Se historiakuva, joka meillä joskus vallitsi, oli aivan ilmeisesti vääristynyt, mutta ei meidän sen takia kannata kuvitella, että se nyt olisi oikea. Niin tietomme kuin ymmärryksemme omasta itsestämme ja muista ovat rajalliset ja niitä täytyy yhä uudelleen täydentää ja korjata. Myös Venäjän historian saralla meidän on syytä ahkeroida. Harva meistä edes tietää, miten paljon ei tiedä.