Mustasotnialainen uhka

Pseudototalitarismi ja mustasotnialainen tsunami

Vladimir Pastuhov, monen suomalaisenkin tuntema venäläinen politologi, joka nykyään asuu Lontoossa, on Polit.ru -sivustolla kirjoittanut kiinnostavan analyysin Venäjän nykytilasta.

Hän lähtee siitä, että kyseessä ei ole autoritaarinen järjestelmä, jollaisessa kansalaiset pitää kurissa pelko ja masennus, järjestelmä on muuttunut pseudototalitaariseksi, mikä tarkoittaa sitä, että ihmiset kuvittelevat itse olevansa vallassa ja aktiivisesi kannattavat johtajaansa.

Itse psykologinen reaktio on arkaainen ja muistuttaa alkukantaista yhteiskuntaa tai eläinlaumaa, jossa lampaat tai muute eläimet kerääntyvät tiukasti pässin ympärille. Ihmisyhteiskunnan muotona kyse on pahanlaatuisesta regressiosta, jota voi verrata normaalin organismin muuttumiseen syöpäkasvaimeksi.

Pastuhov katsoo, että koko rakennelman juuret löytyvät ”suvereenista demokratiasta”, tuosta jesuiittamaisesta systeemistä, jossa demokratian ulkokuori jätettiin paikalleen, vaikka sen sisältö tuhottiin. Sen jälkeen kun Ukrainaan saatiin sota, on organismi muuttunut pahanlaatuiseksi eikä parantamismahdollisuuksia ole juuri näkyvissä.

Sota on ollut laskelmoivalle Putinille mitä tarpeellisin, mutta se on viime kädessä hallitsematon asia, jonka lopettaminen ei ole mahdollista, mutta ei myöskään sen voittaminen. Umpikuja, joka on Venäjän edessä, on väistämätön, mutta pahempaa on, että tämän leikin lopettaminen aiheuttaa väistämättömän reaktion niissä mustasotnialaisissa aineksissa, joille Ukrainan sota ei ole peliä, vaan totisinta totta, henki ja elämä. Niin kauan kuin Putin näyttää Herakleelta, joka painii areenalla Amerikan leijonan kanssa, häntä kannustetaan, mutta silloin kun hän lyö hanskat tiskiin, syntyy yleisössä raivo, joka pyyhkäisee yli maan ja Kremlin kuin ”mustasotnialainen tsunami”.

Pastuhov osaa kirjoittaa hyvin ilmeikkäästi eikä yllä ole edes pyritty tavoittamaan koko hänen rikasta kuvakieltään, idea lienee kuitenkin suunnilleen tullut esitetyksi. Tavallaan Pastuhov rauhottelee lukijaa: eivät minkäänlaiset vallanpitäjät halua lapsilleen ydinsotaa, sen verran tervettä itsesuojeluvaistoa on hulluimmallakin raivopäällä.  Venäjän kansalaisyhteiskunnan tulevaisuuden kannalta tilanne on kuitenkin synkkä. Se tukahdutettiin ”suvereenissa demokratiassa” jo alkuunsa ja Ukrainan sota löi sen tuhoamiseen viimeisen niitin. Pseudototalitaristinen yhteiskunta muistuttaa enemmän keskiajan yhteisöjä kuin kehittynyttä länsimaisen kulttuurin luomusta. Putin on luonut hirviön, jota hän ei pysty hallitsemaan ja onneton Venäjän kansa kaivaa riemumielin itselleen hautaa ymmärtämättä mitä on tekemässä.

Mihin Pastuhov analyysinsä nojaa? Nähdäkseni se on lähinnä muutamien perusolettamusten varassa. Venäjä ei voi voittaa sotaa eikä myöskään pärjätä sillä tiellä, jolle se on lähtenyt. Seinä tulee vastaan sekä taloudellisesti että geopoliittisesti (arvatenkin Kiinan suunnalla). Toinen tosiseikka on Putinin hallinnon valtava kannatus, joka perustuu nimenomaan käynnissä olevaan sotaan ja ”isänmaallisten” tuntojen herättelyyn. Tämä on kuitenkin väliaikainen tilanne ja totuuden hetki on tulossa: gladiaattori Putin joutuu antamaan periksi ennemmin tai myöhemmin, jolloin koko rakennelma luhistuu kuin korttitalo ja vaaran hetki on juuri siellä.

”Mustat sotniat” olivat niitä esifasistisia porukoita, jotka aikoinaan 1900-luvun alussa kerättiin puolustamaan tsaarinvaltaa esimerkiksi hyökkäämällä juutalaisia vastaan, joiden juuri kerrottiin organisoivan epäisänmaallista toimintaa. Tällaisia porukoita Venäjällä on taas ja vasta hiljattain ne juhlivat Punaisella torilla Krimin liittämistä ja samalla varmaan myös Nemtsovin kulemaa, murhapaikka kun sattui olemaan juuri siinä vieressä. Pastuhov henkilökohtaisesti on tehnyt oman ratkaisunsa ja lähtenyt perheineen ulkomaille.

Mutta eivät asiat ole niin huonosti, kuin monet kuvittelevat, ainakaan vielä. Tämäkin Pastuhovin juttu on kuitenkin julkaistu ja se on Venäjällä luettavissa, kuten muutkin polit.ru .sivuston jutut. Sen lisäksi maassa on aika lailla monilla sivustoilla ja lehdissä vastaavaa kriittistä ja terävää kirjoittelua, jota jokainen voi lukea. Toinen asia on, että virallinen propaganda on useimmille aivan riittävää ja kaivattua hengenravintoa, eivätkä he ole vaihtoehtoisesta informaatiosta kiinnostuneita eivätkä edes pysty sitä sulattamaan. Tässäpä juuri on pseudototalitarismin käsitteen voima ja mielekkyys.

Pastuhovin analyysissä Donbass ja mustasotnialaiset ovat suuri ja uhkaava voima. Jos Putin nyt yrittää kääntää kelkkaansa, tulee Kremlin portteja koputtelemaan vihaisia kaivosmiehiä ja taistelijoita ja hän tietää sen. Mutta entäpä jos sinne kuitenkin tulee pettynyttä kansaa, joka tajuaa, millaisin keinoin se huijattiin kansalliseen vimmaan?

Tässä lännen rooli lienee ratkaiseva. Miten kriisistä päästään kunnialla ulos? Mikäli nykyistä pakotepolitiikkaa vain kiristetään, tulee Putinille kyllä seinä vastaan, mutta kuka siitä katastrofista ja sen seurauksista hyötyy? Jos länsi kunniattomasti perääntyy, tulee Kremlille voittamaton kiusaus jatkaa samaan tyyliin toisaalla. Miten jännitys voitaisiin purkaa järkevästi ja sivistyneesti, on tämän pastuhovilaisen analyysin valossa se ydinkysymys. Siinä tarvittaisiin taitoa ja ennakkoluulottomuutta, sitä mitä ennen sanottiin diplomatiaksi.

Käärme on tullut jäädäkseen

Kalifornialainen kuningaskäärme ja Espanjan kehitys

Gran Canarialle on ilmestynyt kalifornialainen kuningaskäärme. Mistä lienee tullut?

Aikoinaan muuan lapsukainen ylpeili, ettei hänen mökkisaarellaan ollut lainkaan käärmeitä tai jos oli, niin olivat muualta tulleita. Ja sama oli tilanne myös Kanarialla, tarkemmin sanoen siellä niitä ei ollut minkään sorttisia.

Endeeminen tuo laji ei siis ole, vaan muualta saapunut. Ehkäpä se on laivojen konteissa luikerrellut? Vai olisiko joku herostraattista kunniaa havitellut henkilö sellaisia peräti tuonut? Vähänkö on maailmassa tyyppejä, jotka omistavat kaiken tarmonsa esimerkiksi tietokonevirusten keksimiseen. Mutta oli miten oli, nyt niitä sitten on, eikä kukaan usko, että ne lähtisivät kokonaan pois. Paratiisi on tavallaan menetetty ja tavallaan saanut asianmukaisen lisänsä.

Koko Espanja on tainnut viimeisten puolen vuosisadan mittaan kokea aika hurjan kehityksen. Muistan miten vielä 1980-luvulla ainakin Kanaria oli aivan eri maailmasta kuin kallis kotomaamme. Se oli vähän kuin muusta maailmasta irrallaan halpoine hintoineen, nakurantoineen ja vapaine viinoineen. Kanta-asukkaille muutos oli varmasti huikea. Paikallinen nuoriso ja vanhempikin väki pukeutui vielä sunnuntaisin juhlapukuihin ja vaikutti arvokkaalta, kun taas arkisin viihdytettiin riettaita turisteja ja hankittiin varoja säädylliseen elämään. Perinteiset elinkeinot olivat jääneet turistiteollisuuden jyräämiksi.

Öljymaille öljy yleensä on kirous erityisen varmasti se on sitä primitiivisille maille, joissa se tuhoaa vanhan elämäntavan arvoineen kaikkineen. Intiaanien reservaatit ja Venäjän pohjolan alkuasukaskansat ovat kokeneet kovia, kun sinne tuli sivilisaatio, jonka piti tuoda siunausta. Muistan kuinka muuan rouva, joka oli matkustellut Tšukotkalla (Tšuktsien niemimaa), tuli vakavasti puhumaan siitä, että olisi perustettava stipendi, jonka turvin jokunen nuori siitä maailmasta saisi vuosittain saapua opiskelemaan Pietariin, jotta tuonne jumalan hylkäämään maahan siirtyisi käsitys siitä, että toisinkin voi elää. Ei siis välttämättä ikuisessa humalassa ja saastassa.

Tuota aloitetta saatoin vain lämpimästi kannattaa, vaikka minulla ei ollutkaan mitään mahdollisuuksia antaa konkreettista apua. Toivotaan, että sitä on jostakin tullut. Tämän jalon sielun aloite kuitenkin ilmeisesti kosketti vain valtavan ongelman kulmaa. Paratiisit alkavat kuulua menneisyyteen ja apu, jota ulkoa tuodaan, usein tuhoaa kohteensa. Kaiken uudistumisen pitäisi alkaa tai ainakin saada aktiivinen voimansa paikalliselta väestöltä.

Tämän oli huomannut myös Gorbatšov, joka kirjassaan ”Näin sen muistan” (suom. Mirko Harjula, Minerva 2015) muistelee ja pohdiskelee perestroikan ongelmia ja odotuksia. Totalitarismin näivettämä Venäjä reagoi uudistuksiin tavallaan. Sen muuttaminen kansalaisyhteiskunnaksi ei ollut mikään kertasuoritus, joka olisi ollut yhdellä tai kahdella taikatempulla suoritettavissa, kuten ”näkymättömän käden” uskontoa tunnustavat lienevät moniaalla kuvitelleet.

Mutta melkoinen transitio se joka tapauksessa on Venäjälläkin tapahtunut, vaikka toisin kuin yleensä kukaan arvasi. Uudet, musertavat voimat saapuivat sinne, missä oli totuttu elämään aivan toisin. Mikään ei Venäjällä pian ollut entisensä, kun uudistukset kerran oli aloitettu. Ainoa oikea ideologia paljastui humpuukiksi ja siihen, mitä oli nimitetty pappispimitykseksi ja imperialistiseksi propagandaksi, alettiin suhteutua suurella hartaudella.

Espanjassa kaikki taisi mennä toisinpäin. Maa, joka vielä 30-luvulla ja olennaisesti aina Francon ajan eli aina tuonne 1970-luvulle oli hyvin uskonnollinen ja klerikaalinen, on kerrassaan uudestisyntynyt. Popkulttuuri, urheilu ja konsumerismi ovat korvanneet traditionaalisen elämäntavan ja uskonnon, jonka hiipumisen näkee jo syntyneisyysluvuista. Elintaso, joka vielä muutama vuosikymmen sitten oli kuvittelemattomissa, näytti ainakin hetkeksi tulleen jokaisen ulottuville. Nyt toki hoidetaan krapulaa, mutta irtiotto menneestä on selvä.

Suomalaisille Espanja oli täyttä eksotiikkaa vielä sotien jälkeen. Ennen sotia merimieslauluissa kerrottiin, että mennään Ranskaan ja Espanjaan ja sinnehän sitä mentiinkin, lähinnä suolaa hakemaan, Välimeren satamista. Myös viinit maistuivat suomalaisille jo ammoin ja vähintäänkin kirkossa itse kukin pääsi tämän eliksiirin makuun. Joel Lehtosen romaaneissa monet ovat persoja vanhalle väkevälle Malaga-viinille, jota käytettiin myös kirkkoviininä. Ehkä vieläkin käytetään.

Vielä hiljattain oli Espanja myös kummallisten ja barbaaristenkin huvien luvattu maa. Härkätaistelut olivat ja ovat hiukan vieläkin säilyneet Espanjassa samaan aikaan kun karhun kiusaamiset ja kukkotappelut on pohjoisempana jo ammoin kielletty. Nehän olivat kyllä olleet esimerkiksi Britanniassa suosittuja, meillä tietääkseni eivät.

Joka tapauksessa härkätaistelun törkeä barbaarisuus kiehtoi suuresti monia paradoksaalisesti kai vitalisteihin luettavia henkilöitä, joista Hemingway on tunnetuin. 1960-luvun elokuvassa (Francesco Rosi, Sangre y arena, Verta ja hiekkaa) koko tämän bisneksen tylsä raadollisuus tuotiin katsojan eteen. No, saattaa siinä olla arvoja, joita en ymmärrä. Ehkä joskus pitää mennä katsomaan.

Joka tapauksessa tämä instituutio on niin arkaainen, että se on varsin pitkälle lyönyt leimansa siihen kuvaan, joka ihmisillä on ollut Espanjasta. Siihen kun vielä lisää mantillat, siestan ja flamencon, niin ollaankin jo hyvin, hyvin kaukana Impivaaran elämänmenosta. Eipä ollut sattuma, että eräässä 1930-luvun laulussa vanha kapteeni kaipailee nimenomaan Espanjaan, johon Barcelonakin laskettiin. Itse asiassa hän oli sinne ilmeisesti itsekin purjehtinut Venäjän lipun alla, jota suomalaiset laivat myös käyttivät. No, näin hän muisteli:

silloin mies olin riehakas aivan

pulskein kapteeni pulskimman laivan

nyt tunnen suonissain vanhuuden vaivan,

leini taas, ahdistaa, lasi antakaa!

Mennyt ilo on Espanjan

menköön lasi tää pohjahan!

Vielä Outsiderin Pekka Lipposen seikkailuissa Espanja kelpasi eksoottiseksi taustaksi, vaikka toki Maghrebin maat ja Meksiko olivat ilman muuta parempia ja eksoottisempi. Meksikoonhan myös Simo Penttilän Herra ja ylhäisyys oli siirtynyt seikkailemaan. Mutta myös joka pojan lukemistoon kuuluvissa El Coyotessa ja Zorrossa oli jotakin espanjalaista. Taisivat olla siellä kirjoitettuja.

Kaikki on siis myös Espanjassa muuttunut, mutta tuskin aivan siten, kuin olisimme arvanneet. Espanja on hyvin eurooppalainen ja sen maurilainen perintö näkynee lähinnä ihmisten ulkonäössä. Reconquista ja katolisten kuninkaiden missio vietiin kerran loppuun, mutta onko mikään tässä maailmassa pysyvää? Ceutan ja Melillan kautta Espanja ulottuu yhä Afrikkaan ja Kanarian saarillekin saapuu yhä uudelleen noita onnettomia afrikkalaisia maastamuuttajia, joille ei omassa maassa ole kyetty aikaansaamaan elinmahdollisuuksia.

Typerintä, ja kohtalokkainta, mitä länsimainen kulttuuripiiri ja siihen luettuna sen espanjalainen rajamaa voivat tehdä on tietenkin kumartaa tulijoille ja tarjota heille välittömästi kaikki kantaväestölle kuuluvat edut. Kehitysapu lienee vasta toiseksi tuhoisinta. Työttömyys Espanjassa on nyt huikeissa lukemissa ja syntyvyys hyvin matala eli se siis muistuttaa tilannetta Suomessa. Ilmeisesti muutama meikäläinen talousoppinut on valmis tarjoamaan sinne samoja lääkkeitä kuin meillekin: ovet auki kaikelle maahanmuutolle ja kohtapa on alkava mahtava kasvun kierre, joka takoo hyvinvointia kaikille… Ja tämän rihkaman paljouden ansiosta maailma pelastuu!

Ja samalla alkaa uusi historiallinen sykli, joka palauttaa kaiken taas sellaiseksi kuin se oli reconquistaa edeltävinä kultaisina aikoina? Pohjois-Afrikasta saadaan uusi ja entistä laajempi käsitys demokratiasta ja ihmisoikeuksista? Kukapa hänen tietänee…

Älymystön taakka

Älymystön taakka

Jokainen muistanee, mitä tarkoitti Kiplingin valkoisen miehen taakka:

Ota valkoisen miehen taakka,

pois poikasi parhaimmat

kotimaastaan laita ja heistä

tee vankeisi palvelijat

Käännös on muistaakseni Antero Mannisen, joka mielestäni onkin, Yrjö Jylhän ohella, parhaita englantilaisen runouden kääntäjiämme.

Kiplingin valkoinen mies sai kantaa taakkaansa ilman kiitosta: hoidettavana oli ”new-caught, sullen people, half-devil and half-child…”

Luulenpa, että Kiplingin kuvaus kohteestaan on aika osuva. Britit yrittivät parhaansa sivilisoidakseen valloittamansa alueet, mutta paikallinen  kulttuuri oli aivan liian lujassa muuttuakseen mahtikäskyllä. Sitä paitsi oma kulttuuri oli tietenkin aina omaa ja ulkoa tulevat voimakkaat impulssit tuhosivat sitä, aivan samoin kuin niin sanottu kehitysapu on tuhonnut paikallista taloutta ja perinteistä yritteliäisyyttä tekemällä jonninjoutavaa siitä, mikä joskus oli tärkeintä ja päinvastoin.

Mitä Kiplingiin tulee, hän jos kuka myös rakasti noiden siirtomaiden charmia. Kannattaa lukea vaikkapa hänen runonsa Mandalayn tiellä. Siinähän on epäilemättä tiettyä jalojen villien romantiikkaa kuten hänen monissa muissakin teoksissaan, mutta itse koetulta se kuulostaa. Burman tyttö on todellinen jumalatar toisesta maailmasta, ei mikään käyttöesine riistetystä kulttuurista. Kun tämän tietää, tuntuu Lontoo pelkältä irvokkaalta tylsyydeltä:

I am sick o' wastin' leather on these gritty pavin'-stones,
An' the blasted English drizzle wakes the fever in my bones;
Tho' I walks with fifty 'ousemaids outer Chelsea to the Strand,
An' they talks a lot o' lovin', but what do they understand?

Beefy face an' grubby 'and -
Law! Wot do they understand?
I've a neater, sweeter maiden in a cleaner, greener land!
On the road to Mandalay,
Where the flyin' fishes play,
An' the dawn comes up like thunder outer China
'crost the Bay!

Niinpä kelpo Tommy kaipaakin takaisin miehistönkuljetuslaivaan, joka vie hänet takaisin paratiisiin:

Ship me somewhere's east of Suez, where the best is like the worst,
Where there aren't no Ten Commandments an' a man can raise a thirst;
For the Temple-bells are callin', an' it's there that I would be ---
By the old Moulmein Pagoda, lookin' lazy at the seas

Frankie-boy Sinatra muuten esittää tämän laulun siistityssä muodossa. Ehkäpä originaalin peittelemätön intohimo olisi ollut jenkkilässä vähän liikaa?

Mutta otsikossa puhuttiin älymystöstä yleensä, pahoittelen tekstin lipsumista. Älymystöhän on ryhmä, johon on aina suhtauduttu sangen ristiriitaisesti. Toisaalta se toimii kulttuurin tuntosarvina ja vie aina kaiken hieman överiksi, mikä on parhaimmillaan hyödyllinen toimi. Kuten kissa pimeässä, myös jokainen kansa ja ihmiskunta kokonaisuudessaan joutuu selvittämään tiensä ilman kykyä nähdä eteensä. Niinpä jonkun täytyy tunnustella ja se joku on älymystö. Se on siis verrattavissa esimerkiksi kissan viiksiin. 1700-luvulta lähtien älymystön rooli syntyi itse asiassa virkansa menettäneen Jumalan korvaajaksi, tai ainakin nyt papiston, mikä on pitkälti sama asia.

Tämän mukaisesti älymystön huippujen nauttima arvostus nousi lähes mittaamattomaksi: Voltaire ja Rousseau, sitten Marx ja Engels, Lenin, Stalin, Mao…

Meillä ympyrät ovat toki olleet pienempiä: Snellman, Runeberg, Topelius, Yrjö-Koskinen, O.W. Kuusinen, Matti Klinge… No, Kekkonen vielä ainakin ja ehkäpä aikansa johtohahmoina ainakin ylioppilaspiireissä E.E. Kaila ja –kauhea sanoa- Taisto Sinisalo…

Mutta menneisyyttä et muuksi muuta, historian kyllä ja siksihän on olemassa historiantutkijoiden ammattikunta. Tulee olemaan kiinnostavaa, ketkä nykyisen ajan älyköistä jäävät elämään, sekä kansainvälisellä tasolla että kansallisella. Foucault ja Lacan tulevat kerran (piankin?) olemaan siinä galleriassa, jossa erään aikakauden mielettömyyttä ulkokohtaisen viileästi pohdiskellaan. Meillä Suomessa tullaan ihmettelemään, mikä älymystöön oikein meni, kun se otti kunnia-asiakseen taistelun tervettä järkeä ja normaalia inhimillistä käyttäytymistä vastaan. Mutta sehän ei sinänsä ole uusi asia.

1960-luvulla 1930-luku eli siis tuon läheisen menneisyyden älymystön maailma koettiin aivan absurdina ja samoin kävi 1970-luvun maailmalle 2000-luvun silmissä. Sokea kissa oli törmäillyt, mikä on luonnollista ja jopa väistämätöntä, mutta vakavampaa oli se, että sen perässä oli marssinut melkoinen määrä hölmöjä, jotka myös kävivät kuuliaisesti kalauttamassa päätään seinään, vaikka jokainen kuuli siitä varoittavat äänet. ”Minulle näin ei tapahdu!” Näin ovat aina ajatelleet ne, jotka kuuluvat älymystön perässään vetämään laahukseen, siihen häntään, jonka aina synnyttää ihailu neroja kohtaan ja halu erottautua typerästä kansasta ja hallita maailmaa älyn asein.

Tämä ilmiö, joka varmastikin on yllä esitetty kömpelösti ja ehkä vaikeatajuisesti, on joka tapauksessa hyvin todellinen ja vakava. Yrjö Ahmavaara, jo siinä vaiheessa kun hän ei vielä ollut hypännyt pois aikansa avantgarden kyydistä, puhui ”fasistisesta informaation torjunnasta” ja sijoitti tämän ilmiön niihin, jotka eivät kannattaneet äärivasemmistolaisia aatteita. Tultuaan järkiinsä hän huomasi, että asia oli täsmälleen päinvastoin. Pöyhkeä omien aivokummitusten tekeminen ainoaksi oikeaksi maailman selittämisen ja kokemisen muodoksi on aina ollut älymystön tietyn ja näkyvimmän osan tunnusomainen piirre. Itse asiassa se kuuluu sen määritelmään.

Orwellin maailma oli älymystön maailmaa par excellence. Siinä asiat käännettiin päälaelleen älyn vipusimilla ja käsitteet määriteltiin uudelleen tarkoituksenmukaisella tavalla. Se, joka tänä päivänä lukee Orwellia, ei voi olla huomaamatta sitä, miten hyvin uuspuheen, ankkapuheen, hyvinajattelun ja ajatusrikoksen käsitteet sopivat tähän päivään. Niinpä tuossa päivänä muutamana erinäiset, keskenään aivan erilaiset henkilöt, jotka olivat Orwellinsa lukeneet, päättivät yhdessä julkaista kirjan Orwell Impivaarassa.

Jostakin syystä kirjan nimeksi tulee kuitenkin ”Mitä mieltä Suomessa saa olla?” Tai paremmin sanoen tuli jo, sillä kirja ilmestyy ensi torstaina, 26.3. ja siinä sitten pohditaan vähän konkreettisemmin niitä asioita, jotka kirjoittajaa vaivasivat kun hän tätäkin juttua kirjoitti. Ja muita kirjoittajia tietenkin vaivasivat osittain muutkin asiat. Lämpimät kappaleet ovat siis jo putoilleet koneen tuutista, jokainen varmaankin aiheuttaen tällaiseen tapahtumaan kai aina liittyvän kuivan läpsähdyksen. Kohta näitä kirjoja joka tapauksessa on sitten tilaisuus myös lukea!

Patruunoilla on merkitystä

Kun patruunat loppuvat

Patruunoita tarvitaan aina kun ammutaan, mutta myös silloin, kun kaivataan suojelua tai vaikkapa asiakkaita. Englannissa voi nähdä taulun, jossa lukee esimerkiksi ”Strictly for our patrons only”. Tämä ei tarkoita sitä, että pöydissä voisi esimerkiksi vain panostaa aseiden lippaita tai että ne olisi varattu lihavahkoille ja tärkeän näköisille herroille, jotka omistavat kyseisen ravintolan. Asiakkaatkin voivat olla siis tavallaan isäntiä, patrons. Jos he vielä esimerkiksi pitävät suojeluspyhimyksenään  (patron Saint) vaikkapa pyhää Yrjöä, ovat pukeutuneet tšerkessitakkiin, jossa on patruunataskut rinnuksessa ja ottavat tarjoilijoihin nähden alentuvan asenteen, jota englannissa kuvataan sanalla patronizing, niin siinäpä on tätä lajia kerrakseen. Sekaisin voi mennä.

Vanhanaikainen patruuna, ranskaksi cartouche, tehtiin paperista ja siinä oli valmiiksi mukana ruuti ja kuula. 30-vuotisen sodan aikana musketööreillä roikkui näitä omissa koteloissaan yleensä 12 kappaletta, mutta niiden lataamiseen ja ampumiseen tuhrautuikin aikaa melko lailla. Jokainen patruuna oli yksilö.

Myöhemmin sen sijaan on nimenomaan patruunoiden määrällä ollut yhä suurempi merkitys. Nyt jo meilläkin on tullut jossakin määrin käyttöön pikkuruinen, hieman yli 5-millistä luotia käyttävä patruuna, joka on niin kevyt, että niitä jaksaa kantaa mukanaan satoja kerralla. Jos joka tuhannes osuu ihmiseen, niin ampuja saa aihetta suureen tyytyväisyyteen. Muskettisotureilla kaikki oli toisin.

Suomen armeija peri kiväärinsä kaliiperin Venäjältä. Niin sanottu Mosinin-Nagantin 3-linjan eli 7,62 mm kivääri ampui reunakantaista patruunaa, jollaisia tarvittiin pienessäkin taistelussa helposti jo hevoskuormittain, vaikka tuohon aikaan oli vielä tapana tähdätä. Niinpä kysymys patruunahuollosta oli aika tärkeä ja vakava heti itsenäisyyden jälkeen kun ei vielä ollut omaa alan teollisuutta. Samanlaista patruunaa käytettiin vain Venäjällä ja siitä eronneissa valtioissa. Pullonkauloja oli luvassa jokaisessa suuremmassa hässäkässä.

Syksyllä vuonna 1919 Pietarissa hermoiltiin, kun kenraali Judenitšin armeija oli Viron rajalla lähtökuopissaan ja Suomen neutraalisuutta pidettiin vähintäänkin epävarmana.

Silloin Lev Davidovitš Trotski piti puheen, jossa hän rauhoitteli suomalaisia: puna-armeija ei aio väkisin tunkeutua Suomeen, ellei tämä itse anna siihen aihetta, silloin kyllä ja kannattaa muistaa, että matka Pietarista Helsinkiin ei ole sen pitempi kun Helsingistä Pietariin. Totta kyllä, bolševikit pyrkivät maailmanvallankumoukseen ja sellainen tuleekin ennen pitkää kaikkialle, myös Suomeen. Suomea ei kuitenkaan ruveta erikseen valloittamaan, sitähän pitävät pystyssä isot isännät (patrony). Vallankumous kuitenkin tapahtuu myös niissä, jahka kerkiää ja silloin se leviää myös Suomeen ja muihin niistä riippuvaisiin maihin, ei sille mitään mahda.

Mutta toistaiseksi siis suomalaisilla ei Trotskin mukaan ollut syytä pelätä hyökkäystä, lukuun ottamatta omaa hyökkäystään. Se nimittäin jäisi Venäjän muistiin eikä mikään venäläinen hallitus voisi sietää sellaista itsenäistä Suomea, joka uhkaisi sen pääkaupunkia.

Näin luritteli Trotski, heilutellen sekä keppiä että porkkanaa. Koko puheen yleissävy oli tietenkin lepyttelevä: Suomi voisi vain hävitä siitä, että liittyisi Judenitšin hyökkäykseen. Venäjä ei hautonut mitään aggressiivisia toimia Suomen suunnalla. Mukamas. Uskottavaa kuitenkin oli, ettei se vallitsevassa tilanteessa halunnut yhtään ylimääräistä vihollista.

No, puhe sai tietenkin melkoista uutisarvoa myös Suomessa ja STT:n välittämässä versiossa kerrottiin Trotskin sanoneen suunnilleen näin (en muista sanamuotoa ulkoa):  siinähän te suomalaiset vielä kukkoilette, kun teillä on vielä patruunoita. Mutta ennen pitkää ne patruunat loppuvat ja silloin teidän käy köpelösti!

Puheen sävy oli siis uutisessa lievästikin sanoen muuttunut ja löi ällikällä ne suomalaiset poliitikot, jotka eivät olleet pitäneet Trotskia itsetuhoisena. Tanner, jolla oli ehkä liikaakin taipumusta pitää ihmisiä järkevinä, oli aivan kummissaan. Mutta moni Suomessa varmaan katsoi, että tuo nyt oli täsmälleen sitä, mitä sieltä saattoikin odottaa. Ja meillä sattui olemaan myös melkoinen porukka ns. jälkiaktivisteja, jotka toivoivat hartaasti sotaista konfliktia Venäjän kanssa. He eivät päässeet Suomen politiikasta määräämään, mutta olisivat kovin halunneet.

Oliko kyseessä pelkkä vahingossa syntynyt käännösvirhe? En oikein usko sitä. Tuolloin, kuten nytkin oli myös tiedotuksen piiriin pesiytynyt henkilöitä, joilla on agenda. He eivät ilmeisesti tunne mitään omantunnontuskia siitä, että ”parantelevat” reippain ottein sitä, mitä virallisissa teksteissä sanotaan. Mitenkään tavatonta ei (nytkään) ole, että neutraali tai sovinnollinen sanoma muuttuu uhkaukseksi.

Minulla on se, mahdollisesti virheellinen, mielikuva, että vielä aivan hiljattain oli ainakin laatulehdillä tapana jyrkästi erottaa toisistaan faktat ja lehden niille antama tulkinta. Asiat oli jopa esitetty niin läpinäkyvästi, että lukija aina ymmärsi, mistä kulloinkin oli kyse.

Tilanne on tainnut muuttua ja se on kovin huolestuttavaa. Muuan esimerkki: muuan venäläinen uutissivusto kertoi eilen, että mielenosoittajat Moskovassa huusivat: ”dajoš Polšu i Finljandiju!” –seuraavaksi Puola ja Suomi!”  Muuan suomalainen aviisi pani vielä paljon paremmaksi: ”Putin huudatti kannattajillaan: ”Seuraavaksi Puola ja Suomi”! Hui! (oma kommenttini).

Jälkimmäinen ”uutinen” on tietenkin aivan selvää soopaa, mutta miten on edellisen laita? Kun olen tottunut huomaamaan, että noita tulkintoja aina sotketaan faktoihin, tsekkasin alkuperäisen. Niin se oli, Puolaa ja Suomea siellä kuului huudettavan. Mutta sitten oli jo kysyttävä kuka kuuli? Oliko huutajia paljonkin? Mahtoiko olla tuon sisältöisiä banderollejakin? Montako kertaa huudettiin ja ketkä huusivat?

Epäilykset heräsivät, ikävä sanoa, yhdestä asiasta. Tuo uutissivusto on Sanoma oy:n omistama, kerrotaan. Vielä pari vuotta sitten asia olisi ollut laadun tae enkä olisi hetkeäkään epäillyt, että kyseessä oli merkittävän tiedon välittäminen. Kun olen saanut huomata, miten voimakkaasti tämän firman lehdissä vaikuttaa tietty agenda, alan olla skeptinen.

Ikävä tilanne. Tuntuu aika pahalta esittää tällaisia epäilyksiä, mutta ne nyt vaan ovat syntyneet ja niillä on taustansa. Ovatko kaiken takana patruunat, jotka omistavat nuo tiedotusvälineet vai onko kyseessä jokin henkinen ilmasto, joka niissä vallitsee, on vaikea sanoa. Mutta varovaiseksi tämä tekee.