Älymystön taakka

Älymystön taakka

Jokainen muistanee, mitä tarkoitti Kiplingin valkoisen miehen taakka:

Ota valkoisen miehen taakka,

pois poikasi parhaimmat

kotimaastaan laita ja heistä

tee vankeisi palvelijat

Käännös on muistaakseni Antero Mannisen, joka mielestäni onkin, Yrjö Jylhän ohella, parhaita englantilaisen runouden kääntäjiämme.

Kiplingin valkoinen mies sai kantaa taakkaansa ilman kiitosta: hoidettavana oli ”new-caught, sullen people, half-devil and half-child…”

Luulenpa, että Kiplingin kuvaus kohteestaan on aika osuva. Britit yrittivät parhaansa sivilisoidakseen valloittamansa alueet, mutta paikallinen  kulttuuri oli aivan liian lujassa muuttuakseen mahtikäskyllä. Sitä paitsi oma kulttuuri oli tietenkin aina omaa ja ulkoa tulevat voimakkaat impulssit tuhosivat sitä, aivan samoin kuin niin sanottu kehitysapu on tuhonnut paikallista taloutta ja perinteistä yritteliäisyyttä tekemällä jonninjoutavaa siitä, mikä joskus oli tärkeintä ja päinvastoin.

Mitä Kiplingiin tulee, hän jos kuka myös rakasti noiden siirtomaiden charmia. Kannattaa lukea vaikkapa hänen runonsa Mandalayn tiellä. Siinähän on epäilemättä tiettyä jalojen villien romantiikkaa kuten hänen monissa muissakin teoksissaan, mutta itse koetulta se kuulostaa. Burman tyttö on todellinen jumalatar toisesta maailmasta, ei mikään käyttöesine riistetystä kulttuurista. Kun tämän tietää, tuntuu Lontoo pelkältä irvokkaalta tylsyydeltä:

I am sick o' wastin' leather on these gritty pavin'-stones,
An' the blasted English drizzle wakes the fever in my bones;
Tho' I walks with fifty 'ousemaids outer Chelsea to the Strand,
An' they talks a lot o' lovin', but what do they understand?

Beefy face an' grubby 'and -
Law! Wot do they understand?
I've a neater, sweeter maiden in a cleaner, greener land!
On the road to Mandalay,
Where the flyin' fishes play,
An' the dawn comes up like thunder outer China
'crost the Bay!

Niinpä kelpo Tommy kaipaakin takaisin miehistönkuljetuslaivaan, joka vie hänet takaisin paratiisiin:

Ship me somewhere's east of Suez, where the best is like the worst,
Where there aren't no Ten Commandments an' a man can raise a thirst;
For the Temple-bells are callin', an' it's there that I would be ---
By the old Moulmein Pagoda, lookin' lazy at the seas

Frankie-boy Sinatra muuten esittää tämän laulun siistityssä muodossa. Ehkäpä originaalin peittelemätön intohimo olisi ollut jenkkilässä vähän liikaa?

Mutta otsikossa puhuttiin älymystöstä yleensä, pahoittelen tekstin lipsumista. Älymystöhän on ryhmä, johon on aina suhtauduttu sangen ristiriitaisesti. Toisaalta se toimii kulttuurin tuntosarvina ja vie aina kaiken hieman överiksi, mikä on parhaimmillaan hyödyllinen toimi. Kuten kissa pimeässä, myös jokainen kansa ja ihmiskunta kokonaisuudessaan joutuu selvittämään tiensä ilman kykyä nähdä eteensä. Niinpä jonkun täytyy tunnustella ja se joku on älymystö. Se on siis verrattavissa esimerkiksi kissan viiksiin. 1700-luvulta lähtien älymystön rooli syntyi itse asiassa virkansa menettäneen Jumalan korvaajaksi, tai ainakin nyt papiston, mikä on pitkälti sama asia.

Tämän mukaisesti älymystön huippujen nauttima arvostus nousi lähes mittaamattomaksi: Voltaire ja Rousseau, sitten Marx ja Engels, Lenin, Stalin, Mao…

Meillä ympyrät ovat toki olleet pienempiä: Snellman, Runeberg, Topelius, Yrjö-Koskinen, O.W. Kuusinen, Matti Klinge… No, Kekkonen vielä ainakin ja ehkäpä aikansa johtohahmoina ainakin ylioppilaspiireissä E.E. Kaila ja –kauhea sanoa- Taisto Sinisalo…

Mutta menneisyyttä et muuksi muuta, historian kyllä ja siksihän on olemassa historiantutkijoiden ammattikunta. Tulee olemaan kiinnostavaa, ketkä nykyisen ajan älyköistä jäävät elämään, sekä kansainvälisellä tasolla että kansallisella. Foucault ja Lacan tulevat kerran (piankin?) olemaan siinä galleriassa, jossa erään aikakauden mielettömyyttä ulkokohtaisen viileästi pohdiskellaan. Meillä Suomessa tullaan ihmettelemään, mikä älymystöön oikein meni, kun se otti kunnia-asiakseen taistelun tervettä järkeä ja normaalia inhimillistä käyttäytymistä vastaan. Mutta sehän ei sinänsä ole uusi asia.

1960-luvulla 1930-luku eli siis tuon läheisen menneisyyden älymystön maailma koettiin aivan absurdina ja samoin kävi 1970-luvun maailmalle 2000-luvun silmissä. Sokea kissa oli törmäillyt, mikä on luonnollista ja jopa väistämätöntä, mutta vakavampaa oli se, että sen perässä oli marssinut melkoinen määrä hölmöjä, jotka myös kävivät kuuliaisesti kalauttamassa päätään seinään, vaikka jokainen kuuli siitä varoittavat äänet. ”Minulle näin ei tapahdu!” Näin ovat aina ajatelleet ne, jotka kuuluvat älymystön perässään vetämään laahukseen, siihen häntään, jonka aina synnyttää ihailu neroja kohtaan ja halu erottautua typerästä kansasta ja hallita maailmaa älyn asein.

Tämä ilmiö, joka varmastikin on yllä esitetty kömpelösti ja ehkä vaikeatajuisesti, on joka tapauksessa hyvin todellinen ja vakava. Yrjö Ahmavaara, jo siinä vaiheessa kun hän ei vielä ollut hypännyt pois aikansa avantgarden kyydistä, puhui ”fasistisesta informaation torjunnasta” ja sijoitti tämän ilmiön niihin, jotka eivät kannattaneet äärivasemmistolaisia aatteita. Tultuaan järkiinsä hän huomasi, että asia oli täsmälleen päinvastoin. Pöyhkeä omien aivokummitusten tekeminen ainoaksi oikeaksi maailman selittämisen ja kokemisen muodoksi on aina ollut älymystön tietyn ja näkyvimmän osan tunnusomainen piirre. Itse asiassa se kuuluu sen määritelmään.

Orwellin maailma oli älymystön maailmaa par excellence. Siinä asiat käännettiin päälaelleen älyn vipusimilla ja käsitteet määriteltiin uudelleen tarkoituksenmukaisella tavalla. Se, joka tänä päivänä lukee Orwellia, ei voi olla huomaamatta sitä, miten hyvin uuspuheen, ankkapuheen, hyvinajattelun ja ajatusrikoksen käsitteet sopivat tähän päivään. Niinpä tuossa päivänä muutamana erinäiset, keskenään aivan erilaiset henkilöt, jotka olivat Orwellinsa lukeneet, päättivät yhdessä julkaista kirjan Orwell Impivaarassa.

Jostakin syystä kirjan nimeksi tulee kuitenkin ”Mitä mieltä Suomessa saa olla?” Tai paremmin sanoen tuli jo, sillä kirja ilmestyy ensi torstaina, 26.3. ja siinä sitten pohditaan vähän konkreettisemmin niitä asioita, jotka kirjoittajaa vaivasivat kun hän tätäkin juttua kirjoitti. Ja muita kirjoittajia tietenkin vaivasivat osittain muutkin asiat. Lämpimät kappaleet ovat siis jo putoilleet koneen tuutista, jokainen varmaankin aiheuttaen tällaiseen tapahtumaan kai aina liittyvän kuivan läpsähdyksen. Kohta näitä kirjoja joka tapauksessa on sitten tilaisuus myös lukea!