Käärme on tullut jäädäkseen

Kalifornialainen kuningaskäärme ja Espanjan kehitys

Gran Canarialle on ilmestynyt kalifornialainen kuningaskäärme. Mistä lienee tullut?

Aikoinaan muuan lapsukainen ylpeili, ettei hänen mökkisaarellaan ollut lainkaan käärmeitä tai jos oli, niin olivat muualta tulleita. Ja sama oli tilanne myös Kanarialla, tarkemmin sanoen siellä niitä ei ollut minkään sorttisia.

Endeeminen tuo laji ei siis ole, vaan muualta saapunut. Ehkäpä se on laivojen konteissa luikerrellut? Vai olisiko joku herostraattista kunniaa havitellut henkilö sellaisia peräti tuonut? Vähänkö on maailmassa tyyppejä, jotka omistavat kaiken tarmonsa esimerkiksi tietokonevirusten keksimiseen. Mutta oli miten oli, nyt niitä sitten on, eikä kukaan usko, että ne lähtisivät kokonaan pois. Paratiisi on tavallaan menetetty ja tavallaan saanut asianmukaisen lisänsä.

Koko Espanja on tainnut viimeisten puolen vuosisadan mittaan kokea aika hurjan kehityksen. Muistan miten vielä 1980-luvulla ainakin Kanaria oli aivan eri maailmasta kuin kallis kotomaamme. Se oli vähän kuin muusta maailmasta irrallaan halpoine hintoineen, nakurantoineen ja vapaine viinoineen. Kanta-asukkaille muutos oli varmasti huikea. Paikallinen nuoriso ja vanhempikin väki pukeutui vielä sunnuntaisin juhlapukuihin ja vaikutti arvokkaalta, kun taas arkisin viihdytettiin riettaita turisteja ja hankittiin varoja säädylliseen elämään. Perinteiset elinkeinot olivat jääneet turistiteollisuuden jyräämiksi.

Öljymaille öljy yleensä on kirous erityisen varmasti se on sitä primitiivisille maille, joissa se tuhoaa vanhan elämäntavan arvoineen kaikkineen. Intiaanien reservaatit ja Venäjän pohjolan alkuasukaskansat ovat kokeneet kovia, kun sinne tuli sivilisaatio, jonka piti tuoda siunausta. Muistan kuinka muuan rouva, joka oli matkustellut Tšukotkalla (Tšuktsien niemimaa), tuli vakavasti puhumaan siitä, että olisi perustettava stipendi, jonka turvin jokunen nuori siitä maailmasta saisi vuosittain saapua opiskelemaan Pietariin, jotta tuonne jumalan hylkäämään maahan siirtyisi käsitys siitä, että toisinkin voi elää. Ei siis välttämättä ikuisessa humalassa ja saastassa.

Tuota aloitetta saatoin vain lämpimästi kannattaa, vaikka minulla ei ollutkaan mitään mahdollisuuksia antaa konkreettista apua. Toivotaan, että sitä on jostakin tullut. Tämän jalon sielun aloite kuitenkin ilmeisesti kosketti vain valtavan ongelman kulmaa. Paratiisit alkavat kuulua menneisyyteen ja apu, jota ulkoa tuodaan, usein tuhoaa kohteensa. Kaiken uudistumisen pitäisi alkaa tai ainakin saada aktiivinen voimansa paikalliselta väestöltä.

Tämän oli huomannut myös Gorbatšov, joka kirjassaan ”Näin sen muistan” (suom. Mirko Harjula, Minerva 2015) muistelee ja pohdiskelee perestroikan ongelmia ja odotuksia. Totalitarismin näivettämä Venäjä reagoi uudistuksiin tavallaan. Sen muuttaminen kansalaisyhteiskunnaksi ei ollut mikään kertasuoritus, joka olisi ollut yhdellä tai kahdella taikatempulla suoritettavissa, kuten ”näkymättömän käden” uskontoa tunnustavat lienevät moniaalla kuvitelleet.

Mutta melkoinen transitio se joka tapauksessa on Venäjälläkin tapahtunut, vaikka toisin kuin yleensä kukaan arvasi. Uudet, musertavat voimat saapuivat sinne, missä oli totuttu elämään aivan toisin. Mikään ei Venäjällä pian ollut entisensä, kun uudistukset kerran oli aloitettu. Ainoa oikea ideologia paljastui humpuukiksi ja siihen, mitä oli nimitetty pappispimitykseksi ja imperialistiseksi propagandaksi, alettiin suhteutua suurella hartaudella.

Espanjassa kaikki taisi mennä toisinpäin. Maa, joka vielä 30-luvulla ja olennaisesti aina Francon ajan eli aina tuonne 1970-luvulle oli hyvin uskonnollinen ja klerikaalinen, on kerrassaan uudestisyntynyt. Popkulttuuri, urheilu ja konsumerismi ovat korvanneet traditionaalisen elämäntavan ja uskonnon, jonka hiipumisen näkee jo syntyneisyysluvuista. Elintaso, joka vielä muutama vuosikymmen sitten oli kuvittelemattomissa, näytti ainakin hetkeksi tulleen jokaisen ulottuville. Nyt toki hoidetaan krapulaa, mutta irtiotto menneestä on selvä.

Suomalaisille Espanja oli täyttä eksotiikkaa vielä sotien jälkeen. Ennen sotia merimieslauluissa kerrottiin, että mennään Ranskaan ja Espanjaan ja sinnehän sitä mentiinkin, lähinnä suolaa hakemaan, Välimeren satamista. Myös viinit maistuivat suomalaisille jo ammoin ja vähintäänkin kirkossa itse kukin pääsi tämän eliksiirin makuun. Joel Lehtosen romaaneissa monet ovat persoja vanhalle väkevälle Malaga-viinille, jota käytettiin myös kirkkoviininä. Ehkä vieläkin käytetään.

Vielä hiljattain oli Espanja myös kummallisten ja barbaaristenkin huvien luvattu maa. Härkätaistelut olivat ja ovat hiukan vieläkin säilyneet Espanjassa samaan aikaan kun karhun kiusaamiset ja kukkotappelut on pohjoisempana jo ammoin kielletty. Nehän olivat kyllä olleet esimerkiksi Britanniassa suosittuja, meillä tietääkseni eivät.

Joka tapauksessa härkätaistelun törkeä barbaarisuus kiehtoi suuresti monia paradoksaalisesti kai vitalisteihin luettavia henkilöitä, joista Hemingway on tunnetuin. 1960-luvun elokuvassa (Francesco Rosi, Sangre y arena, Verta ja hiekkaa) koko tämän bisneksen tylsä raadollisuus tuotiin katsojan eteen. No, saattaa siinä olla arvoja, joita en ymmärrä. Ehkä joskus pitää mennä katsomaan.

Joka tapauksessa tämä instituutio on niin arkaainen, että se on varsin pitkälle lyönyt leimansa siihen kuvaan, joka ihmisillä on ollut Espanjasta. Siihen kun vielä lisää mantillat, siestan ja flamencon, niin ollaankin jo hyvin, hyvin kaukana Impivaaran elämänmenosta. Eipä ollut sattuma, että eräässä 1930-luvun laulussa vanha kapteeni kaipailee nimenomaan Espanjaan, johon Barcelonakin laskettiin. Itse asiassa hän oli sinne ilmeisesti itsekin purjehtinut Venäjän lipun alla, jota suomalaiset laivat myös käyttivät. No, näin hän muisteli:

silloin mies olin riehakas aivan

pulskein kapteeni pulskimman laivan

nyt tunnen suonissain vanhuuden vaivan,

leini taas, ahdistaa, lasi antakaa!

Mennyt ilo on Espanjan

menköön lasi tää pohjahan!

Vielä Outsiderin Pekka Lipposen seikkailuissa Espanja kelpasi eksoottiseksi taustaksi, vaikka toki Maghrebin maat ja Meksiko olivat ilman muuta parempia ja eksoottisempi. Meksikoonhan myös Simo Penttilän Herra ja ylhäisyys oli siirtynyt seikkailemaan. Mutta myös joka pojan lukemistoon kuuluvissa El Coyotessa ja Zorrossa oli jotakin espanjalaista. Taisivat olla siellä kirjoitettuja.

Kaikki on siis myös Espanjassa muuttunut, mutta tuskin aivan siten, kuin olisimme arvanneet. Espanja on hyvin eurooppalainen ja sen maurilainen perintö näkynee lähinnä ihmisten ulkonäössä. Reconquista ja katolisten kuninkaiden missio vietiin kerran loppuun, mutta onko mikään tässä maailmassa pysyvää? Ceutan ja Melillan kautta Espanja ulottuu yhä Afrikkaan ja Kanarian saarillekin saapuu yhä uudelleen noita onnettomia afrikkalaisia maastamuuttajia, joille ei omassa maassa ole kyetty aikaansaamaan elinmahdollisuuksia.

Typerintä, ja kohtalokkainta, mitä länsimainen kulttuuripiiri ja siihen luettuna sen espanjalainen rajamaa voivat tehdä on tietenkin kumartaa tulijoille ja tarjota heille välittömästi kaikki kantaväestölle kuuluvat edut. Kehitysapu lienee vasta toiseksi tuhoisinta. Työttömyys Espanjassa on nyt huikeissa lukemissa ja syntyvyys hyvin matala eli se siis muistuttaa tilannetta Suomessa. Ilmeisesti muutama meikäläinen talousoppinut on valmis tarjoamaan sinne samoja lääkkeitä kuin meillekin: ovet auki kaikelle maahanmuutolle ja kohtapa on alkava mahtava kasvun kierre, joka takoo hyvinvointia kaikille… Ja tämän rihkaman paljouden ansiosta maailma pelastuu!

Ja samalla alkaa uusi historiallinen sykli, joka palauttaa kaiken taas sellaiseksi kuin se oli reconquistaa edeltävinä kultaisina aikoina? Pohjois-Afrikasta saadaan uusi ja entistä laajempi käsitys demokratiasta ja ihmisoikeuksista? Kukapa hänen tietänee…