Hätä, hätäratkaisut ja paluu normaaliin
Mitä oikeastaan tarkoittaakaan
hätä? Sanaahan käytetään suomen kielessä monissa aivan erilaisissa yhteyksissä .
On merihätää,
nälänhätää, katastrofia, vitsausta ja ehkäpä yleisimpinä ns. isoa ja pikkuhätää.
Hätä ja hätä eivät ole veljeksiä. Sana on siis mitä käyttökelpoisin. Hädästä
sanotaan, ettei se lue lakia ja ystäväkin tutaan
juuri hädässä. Hätä tuo myös mieleen hätäilyn, josta on viime vuosina alettu
käyttää vastenmielistä sanaa panikointi.
Kansanviisauden mukaan hätäilemällä ei saada aikaan mitään kunnollista, ei edes
perheenlisäystä touhuttaessa.
Erilaiset
poliittiset elimet ovat ottaneet tavakseen pitää hätäistuntoja ja Venäjällä on
jopa erityinen hätätilaministeri. Suomen kielessä nämä assosioituvat enemmän
tai vähemmän sekoiluun ja hössötykseen, jonka tuloksilta ei tohdi kovin paljoa
odottaa.
Toisaalta kerrotaan, että hätä keksii keinon.
Kun on todella hätä kädessä, joutuu ainakin jättämään turhan nirsoilun ja
pykälänviilailun. Silloin on ns. tosipaikka ja hädänalaiset tekevät mitä
pystyvät, eivätkä vaihtoehdot yleensä ole kovin hääppöiset. Muutenhan sitä
hätää ei edes olisi.
Meillä on
hätäuloskäynti, englanniksi emergency
exit ja ruotsiksi nödutgång,
kuten olemme bussin ikkunasta lukemattomia kertoja lukeneet. Miellä on
merihätä, distress at sea ja sitten
on erilaisia hätätilanteita, yllättäviä ja poikkeuksellisia, jolloin normaalit
säännöt eivät päde. Mutta varsinainen hätien hätä on silloin, kun ratsastavat
Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa, tauti, sota, puute ja kuolema. Valkea
hevonen, musta hevonen, tulipunainen hevonen ja hallava hevonen.
Itse asiassa ne
kaikki ovat miltei aina keskuudessamme ja osa liki normaalia elämää ainakin
jossakin päin maailmaa, mutta apokalyptisessä näyssä ne saavat megalomaaniset
mittasuhteet. Todellinen hätä on silloin, kun tauti on pandemia, sota on
maailmansota, puute on absoluuttista kurjuutta ja kuolema on joukkosurmaa, sitä,
mitä internetissä kutsutaan nimellä Megadeath.
Silloin
ihmisille riittää, että he pääsevät pakoon välitöntä tuhoa ja voivat odottaa
olojen paranemista jossakin leirissä, hätämajoituksessa, missä ovat tarjolla
kaikki välttämättömimmät perusasiat. Tällaisia leirejä on maailmassa kovin
paljon. Osa niistä kuitenkin on tyhjillään kuten Saudi-Arabiassa sijaitsevat.
Leirit ovat hätäratkaisu akuuttiin hätään. Todellinen ratkaisu saadaan aikaan,
kun sodat lopetetaan, ei muuten.
Jos sota ajaa
miljoonia pois kotoaan ja sekoittaa normaalin elämänmenon, on kyseessä noiden
ihmisten hätä. Jos tuhannet pakolaiset kutsumatta ja kenenkään hyväksymättä
tunkeutuvat vieraan valtion alueelle, on myös kyseessä hätä. Se on hätä, jonka
maahantunkeutujat aiheuttavat täysin syyttömälle osapuolelle. Tosin tuon
osapuolen voi olla syytä katsoa myös peiliin, kuten raiskauksen uhrin, joka on
mennyt väärässä asussa ja väärässä tilassa väärään seuraan. Silloin voidaan
puhua myös uhrin omasta vastuusta tai pikemmin vastuuttomuudesta.
Sodista ja
niiden seurauksista ovat vastuussa niiden aiheuttajat, eivät muut maat.
Normaali inhimillinen empatia aiheuttaa sen, että hädänalaisia halutaan auttaa.
Se on pyyteetöntä ja epäitsekästä toimintaa, ainakin sikäli kuin se ei tapahdu
ihmisiltä pakolla kerätyin verorahoin.
Mikäli laittomat
ja kutsumattomat maahantulijat sen sijaan aiheuttavat hätätilan yrittämällä
siirtyä toisen valtion alueelle vastoin sen tahtoa, on kyseessä hyökkäys, jota
ei torjuta tarjoamalla tulijoille avoimia ovia ja ilmaisia etuuksia, vaan
sulkemalla raja riittävin keinoin. Mutta tämä on vain hätäratkaisu. Mikäli muu
kuin väkivalta ei hätätilanteessa riitä, on sitä käytettävä. Näinhän on
poliisin toimittava vakavissa tilanteissa ja mikäpä olisi vakavampi asia kuin
tuhansien ja viime kädessä satojen tuhansien ihmisten maahantunkeutuminen?
Euroopassa on
syntynyt merkillinen hätätilanne, jonka aiheuttavat laittomat
maahantunkeutujat. Heillä on epäilemättä myös usein lähtönsä syynä ainakin
jonkinlainen hätä, joskaan se ainakin Suomeen saapuvilla vain harvoin on
lähtömaasta päätellen sota. Onkin syytä olettaa, että tärkeimpiä syitä
nykyiseen oman maamme tilanteeseen, jossa ei edes hätämajoitusta näköjään kyetä
aina järjestämään muuten kuin majoittamalla muslimeja kristillisiin kirkkoihin,
on ennen muuta maamme vetovoima, siis ilmaiset etuudet.
Ne muslimit,
jotka nielevät sen häpeän, jonka majoittuminen kirkkoon aiheuttaa, luultavasti todella
tarvitsevat hätäapua ainakin jossakin muodossa. Toisaalta jokainen ymmärtää,
että sellainen apu, joka annetaan järjestämällä kutsumattomille vieraille
maksuton ylläpito meikäläisen kustannustason mukaisesti, on hölmöläisten työtä.
Ollaan tilanteessa, jossa ainakin osa vastuusta siirtyy uhrille.
Kun on
hädänalaisessa tilanteessa, on kuitenkin kiusaus tarttua parhaaseen tarjoukseen
kovin luonnollinen valinta. Olisi siis syytä huonontaa tarjousta, mikäli
halutaan pois syntyneestä hätätilanteesta.
Yksi kummallinen
seikka turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohtelussa on ilmainen ylläpito.
Siis nämä kuuluisat ilmaiset lounaat, jotka tulevat veronmaksajien taskusta.
Kerrotaan, että
ainakin takavuosina jopa yönsä putkassa viettäneet joutuivat korvaamaan
yösijansa. Kun asiakkaista oli valtiolle muitakin kuluja, oli hyvin
ymmärrettävää, että se, joka ne aiheutti, myös ne korvasi. Miten lienee
erilaisten maahanmuuttajien ylläpidon kanssa?
Koska tarkoitus
lienee, etteivät tulijat jää loppuiäkseen yhteiskunnan eläteiksi, olisi kai
normaalia ja kohtuullista, että he sitoutuisivat maksamaan aiheuttamansa kulut
sitten, kun heidän tilanteensa normalisoituu. Tämän tulisi tietenkin tapahtua
sitten, kun se on heille taloudellisesti mahdollista ja maksaminen voitaisiin
ajoittaa pitkälle ajanjaksolle. Joka tapauksessa tähän periaatteelliseen asiaan
olisi sitouduttava alusta pitäen, ettei tulijoille jää sitä väärää käsitystä,
että he ovat saapuneet ilmaisten lounaiden maahan, jonka velvollisuus on hoitaa
heidät kehdosta hautaan.
Niin kauan kuin
byrokratia kieltää tulokkailta työnteon ja kestitsee heitä sen sijaan
maksuttomasti jopa vuosikausia, on kymmenien- ja jopa satojen tuhansien siirtolaisten
saapuminen yhtä väistämätöntä kuin heidän jäämisensä väliaikaisen hätäratkaisun
varaan. Se on todellinen hätätila, joka on turhauttava sekä työhaluisille
tulijoille että suomalaiselle veronmaksajalle, jota on jo muutenkin ylen määrin
ahdisteltu kaikenkarvaisilla leikkauksilla.
Suuri uusien
työntekijöiden määrä työmarkkinoilla on asia, jota näköjään pyritään vastustamaan.
Missä määrin lisääntyvä työvoiman tarjonta pystyy alentamaan palkkatasoamme ja
siis lisäämään kilpailukykyämme joillakin aloilla, on avoin kysymys. Useiden
vuosien kokemuksen perusteella eivät ainakaan suurimmat Suomeen saapuvat ryhmät
tässä suhteessa muodosta merkittävää muutostekijää, vaan pysyvät työttöminä
vuodesta toiseen.
Saattaa olla
turhauttavaa karhuta korvausta ylläpidosta ainakin sellaisilta ihmisiltä, jotka
eivät sitä koskaan pysty suorittamaan. Luulen kuitenkin, että myös tässä
käytännön tuloksia tärkeämpi on itse periaate ja sen pitäminen kirkkaana
kaikkien mielessä: ilmaisia lounaita ei ole ja jokainen on velvollinen
vastaamaan omasta itsestään, mikäli hän pystyy sen tekemään. Yhteiskunnan
velvollisuus on huolehtia siitä, että mahdollisimman moni sen jäsenistä pystyy
elämään normaalia elämää.