Hätä, hätäily ja hätäila

Hätä, hätäratkaisut ja paluu normaaliin

Mitä oikeastaan tarkoittaakaan hätä? Sanaahan käytetään suomen kielessä monissa aivan erilaisissa yhteyksissä .

On merihätää, nälänhätää, katastrofia, vitsausta ja ehkäpä yleisimpinä ns. isoa ja pikkuhätää. Hätä ja hätä eivät ole veljeksiä. Sana on siis mitä käyttökelpoisin. Hädästä sanotaan, ettei se lue lakia ja ystäväkin tutaan juuri hädässä. Hätä tuo myös mieleen hätäilyn, josta on viime vuosina alettu käyttää vastenmielistä sanaa panikointi. Kansanviisauden mukaan hätäilemällä ei saada aikaan mitään kunnollista, ei edes perheenlisäystä touhuttaessa.

Erilaiset poliittiset elimet ovat ottaneet tavakseen pitää hätäistuntoja ja Venäjällä on jopa erityinen hätätilaministeri. Suomen kielessä nämä assosioituvat enemmän tai vähemmän sekoiluun ja hössötykseen, jonka tuloksilta ei tohdi kovin paljoa odottaa.

 Toisaalta kerrotaan, että hätä keksii keinon. Kun on todella hätä kädessä, joutuu ainakin jättämään turhan nirsoilun ja pykälänviilailun. Silloin on ns. tosipaikka ja hädänalaiset tekevät mitä pystyvät, eivätkä vaihtoehdot yleensä ole kovin hääppöiset. Muutenhan sitä hätää ei edes olisi.

Meillä on hätäuloskäynti, englanniksi emergency exit ja ruotsiksi nödutgång, kuten olemme bussin ikkunasta lukemattomia kertoja lukeneet. Miellä on merihätä, distress at sea ja sitten on erilaisia hätätilanteita, yllättäviä ja poikkeuksellisia, jolloin normaalit säännöt eivät päde. Mutta varsinainen hätien hätä on silloin, kun ratsastavat Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa, tauti, sota, puute ja kuolema. Valkea hevonen, musta hevonen, tulipunainen hevonen ja hallava hevonen.

Itse asiassa ne kaikki ovat miltei aina keskuudessamme ja osa liki normaalia elämää ainakin jossakin päin maailmaa, mutta apokalyptisessä näyssä ne saavat megalomaaniset mittasuhteet. Todellinen hätä on silloin, kun tauti on pandemia, sota on maailmansota, puute on absoluuttista kurjuutta ja kuolema on joukkosurmaa, sitä, mitä internetissä kutsutaan nimellä Megadeath.

Silloin ihmisille riittää, että he pääsevät pakoon välitöntä tuhoa ja voivat odottaa olojen paranemista jossakin leirissä, hätämajoituksessa, missä ovat tarjolla kaikki välttämättömimmät perusasiat. Tällaisia leirejä on maailmassa kovin paljon. Osa niistä kuitenkin on tyhjillään kuten Saudi-Arabiassa sijaitsevat. Leirit ovat hätäratkaisu akuuttiin hätään. Todellinen ratkaisu saadaan aikaan, kun sodat lopetetaan, ei muuten.

Jos sota ajaa miljoonia pois kotoaan ja sekoittaa normaalin elämänmenon, on kyseessä noiden ihmisten hätä. Jos tuhannet pakolaiset kutsumatta ja kenenkään hyväksymättä tunkeutuvat vieraan valtion alueelle, on myös kyseessä hätä. Se on hätä, jonka maahantunkeutujat aiheuttavat täysin syyttömälle osapuolelle. Tosin tuon osapuolen voi olla syytä katsoa myös peiliin, kuten raiskauksen uhrin, joka on mennyt väärässä asussa ja väärässä tilassa väärään seuraan. Silloin voidaan puhua myös uhrin omasta vastuusta tai pikemmin vastuuttomuudesta.

Sodista ja niiden seurauksista ovat vastuussa niiden aiheuttajat, eivät muut maat. Normaali inhimillinen empatia aiheuttaa sen, että hädänalaisia halutaan auttaa. Se on pyyteetöntä ja epäitsekästä toimintaa, ainakin sikäli kuin se ei tapahdu ihmisiltä pakolla kerätyin verorahoin.

Mikäli laittomat ja kutsumattomat maahantulijat sen sijaan aiheuttavat hätätilan yrittämällä siirtyä toisen valtion alueelle vastoin sen tahtoa, on kyseessä hyökkäys, jota ei torjuta tarjoamalla tulijoille avoimia ovia ja ilmaisia etuuksia, vaan sulkemalla raja riittävin keinoin. Mutta tämä on vain hätäratkaisu. Mikäli muu kuin väkivalta ei hätätilanteessa riitä, on sitä käytettävä. Näinhän on poliisin toimittava vakavissa tilanteissa ja mikäpä olisi vakavampi asia kuin tuhansien ja viime kädessä satojen tuhansien ihmisten maahantunkeutuminen?

Euroopassa on syntynyt merkillinen hätätilanne, jonka aiheuttavat laittomat maahantunkeutujat. Heillä on epäilemättä myös usein lähtönsä syynä ainakin jonkinlainen hätä, joskaan se ainakin Suomeen saapuvilla vain harvoin on lähtömaasta päätellen sota. Onkin syytä olettaa, että tärkeimpiä syitä nykyiseen oman maamme tilanteeseen, jossa ei edes hätämajoitusta näköjään kyetä aina järjestämään muuten kuin majoittamalla muslimeja kristillisiin kirkkoihin, on ennen muuta maamme vetovoima, siis ilmaiset etuudet.

Ne muslimit, jotka nielevät sen häpeän, jonka majoittuminen kirkkoon aiheuttaa, luultavasti todella tarvitsevat hätäapua ainakin jossakin muodossa. Toisaalta jokainen ymmärtää, että sellainen apu, joka annetaan järjestämällä kutsumattomille vieraille maksuton ylläpito meikäläisen kustannustason mukaisesti, on hölmöläisten työtä. Ollaan tilanteessa, jossa ainakin osa vastuusta siirtyy uhrille.

Kun on hädänalaisessa tilanteessa, on kuitenkin kiusaus tarttua parhaaseen tarjoukseen kovin luonnollinen valinta. Olisi siis syytä huonontaa tarjousta, mikäli halutaan pois syntyneestä hätätilanteesta.

Yksi kummallinen seikka turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohtelussa on ilmainen ylläpito. Siis nämä kuuluisat ilmaiset lounaat, jotka tulevat veronmaksajien taskusta.

Kerrotaan, että ainakin takavuosina jopa yönsä putkassa viettäneet joutuivat korvaamaan yösijansa. Kun asiakkaista oli valtiolle muitakin kuluja, oli hyvin ymmärrettävää, että se, joka ne aiheutti, myös ne korvasi. Miten lienee erilaisten maahanmuuttajien ylläpidon kanssa?

Koska tarkoitus lienee, etteivät tulijat jää loppuiäkseen yhteiskunnan eläteiksi, olisi kai normaalia ja kohtuullista, että he sitoutuisivat maksamaan aiheuttamansa kulut sitten, kun heidän tilanteensa normalisoituu. Tämän tulisi tietenkin tapahtua sitten, kun se on heille taloudellisesti mahdollista ja maksaminen voitaisiin ajoittaa pitkälle ajanjaksolle. Joka tapauksessa tähän periaatteelliseen asiaan olisi sitouduttava alusta pitäen, ettei tulijoille jää sitä väärää käsitystä, että he ovat saapuneet ilmaisten lounaiden maahan, jonka velvollisuus on hoitaa heidät kehdosta hautaan.

Niin kauan kuin byrokratia kieltää tulokkailta työnteon ja kestitsee heitä sen sijaan maksuttomasti jopa vuosikausia, on kymmenien- ja jopa satojen tuhansien siirtolaisten saapuminen yhtä väistämätöntä kuin heidän jäämisensä väliaikaisen hätäratkaisun varaan. Se on todellinen hätätila, joka on turhauttava sekä työhaluisille tulijoille että suomalaiselle veronmaksajalle, jota on jo muutenkin ylen määrin ahdisteltu kaikenkarvaisilla leikkauksilla.

Suuri uusien työntekijöiden määrä työmarkkinoilla on asia, jota näköjään pyritään vastustamaan. Missä määrin lisääntyvä työvoiman tarjonta pystyy alentamaan palkkatasoamme ja siis lisäämään kilpailukykyämme joillakin aloilla, on avoin kysymys. Useiden vuosien kokemuksen perusteella eivät ainakaan suurimmat Suomeen saapuvat ryhmät tässä suhteessa muodosta merkittävää muutostekijää, vaan pysyvät työttöminä vuodesta toiseen.

Saattaa olla turhauttavaa karhuta korvausta ylläpidosta ainakin sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät sitä koskaan pysty suorittamaan. Luulen kuitenkin, että myös tässä käytännön tuloksia tärkeämpi on itse periaate ja sen pitäminen kirkkaana kaikkien mielessä: ilmaisia lounaita ei ole ja jokainen on velvollinen vastaamaan omasta itsestään, mikäli hän pystyy sen tekemään. Yhteiskunnan velvollisuus on huolehtia siitä, että mahdollisimman moni sen jäsenistä pystyy elämään normaalia elämää.

Uuspuheella totalitarismiin

Sievistelevät hupsut ja uusi totalitarismi

Motto: ”Kun autoritäärisessä yhteiskunnassa piti vain totella,

pitää nyt sekä totella että vielä pitääkin siitä.”

Iris Radisch, Die Zeit 2.9.15

Orwellin vuosi 1984 on jo kaukana takana ja vuosi 2050 lähestyy hyvää vauhtia. Edessä on siis se uljas uusi aika, jolloin ihmiset ovat kadottaneet sekä tarpeen että kyvyn ajatteluun sanan varsinaisessa mielessä ja entisen sekavan ja ristiriitaisen kielen on korvannut yksinkertaistettu newspeak, jolla ei ole mahdollista ilmaista muuta kuin oikeaoppisia, simppeleitä banaaliteettejä tyyliin ”Volga virtaa Kaspiaan”, ”Eurooppa on maanosa” ja ”kaksi kertaa kaksi on viisi”.

Tuo viimemainittuhan ei meidän mielestämme ehkä oikein pidä paikkaansa, mutta tämä ei takaa sitä, ettei se vuonna 2050 tai jo aiemminkin näyttäisi kiistattomalta tosiasialta. Johan me nytkin ymmärrämme, ettei ihmisrotuja ole olemassa eikä kukaan ihminen sitä paitsi voi esimerkiksi olla musta, saati neekeri. Asia voi näyttää siltä, mutta tämä ei merkitse mitään. Emme ainakaan saa sanoa tai ajatella sitä.

Mainio mittari, joka kertoo missä mennään, on oikolukuohjelma, joka alleviivaa punaisella väärät sanat ja pyytää harkitsemaan, voiko niitä käyttää. On odotettavissa, että moinen harkintavalta tulevaisuudessa jo piankin tarpeettomana poistetaan.

Hullunkurisimpia uuskielen vaatimuksia on ollut sanan neekeri julistaminen pannaan. Asiaa on jo sen verran vatvottu, ettei siihen tässä kannata paljon tuhlata aikaa, mutta kiistaton tosiasia on, ettei siihen suomessa koskaan sisältynyt mitään negatiivista, ennen kuin kielipoliisit tekivät sanasta epäilyttävän. Sen jälkeen se on todella alkanut tuntua jotenkin alentavalta ja tuppaa aina tuottamaan kielteisiä mielikuvia ihan kunnon ihmisistä, kun sen käyttö kerran on kielletty. Luultavasti asian takana on joidenkin piirien tarve kokea moraalista ylentymistä käyttämällä kömpelöitä kiertoilmaisuja ja eufemismeja normaalin puheen sijasta leimaten samalla tuon jälkimmäisen kauhistukseksi ja menneisyyden barbariaksi.

Myös sana muhamettilainen on ollut täysin normaali ja asiallinen sana aina viime aikoihin saakka. Enää se ei sitä ole. ”Korrekti” sana muslimi, joka on tullut sen sijaan, on joka tapauksessa alkanut yhä enemmän assosioitua kaikenlaiseen vastenmieliseen toimintaan, joten se lienee ennen pitkää korvattava jollakin uudella, mikäli uuspuheen tarkoitusperiä halutaan edistää.

Mutta eivät ongelmat tähän lopu. Joissakin intellektuellipiireissä on päätetty, että myös sana tyttö on sopimaton ja vähättelevä. Niinpä sen oletetaan paljastavan ajatusrikoksen ja sen käyttäjiä pyritään erilaisin laillisin ja laittomin keinoin rankaisemaan. Uutta korvaavaa sanaa ei itse asiassa ole vielä keksitty, mutta uskon että se keksitään pian.

Myös sana kääpiö näyttää olevan sopimaton ja samahan koskee myös sanoja vanhus, lihava, kuuro, mykkä, sokea ja niin edelleen. Oma tarinansa ovat kansallisuuksien ja etnisten ryhmien nimitykset, joiden lataukset kieltämättä vaihtelevat vilpittömän humoristisista aina loukkaaviksi tarkoitettuihin.

Mutta vanha totuus on, ettei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä. Leopold Sédar Sénghor kantoi ylpeänä neekeri-nimitystä ja kehitti siitä suoranaisen idologian –négritude. Tätä pidän komeana ja asianmukaisena käytöksenä. Orwellilainen uuspuhe sen sijaan on heikosti verhottua alentuvuutta, joka juontuu kulttuurin normaalin itsetunnon romahduksesta ja sen konkurssin tunnustamisesta. Se on häpeäksi käyttäjälleen.

Hullunkurisimmillaan uuspuhe on Saksassa, jossa on maanisesti alettu pyrkiä siihen, että myös feminiininen muoto substantiiveista tuodaan aina esille, etteivät naiset tuntisi itseään loukatuiksi tai ymmärtäisi asioita väärin. Niinpä on ehdottomasti sanottava ”Liebe Studentinnen und Studenten” eikä puhuttava pelkistä opiskelijoista ylipäätään. Joskus tässä kyllä fuskataan, mutta aivan tietyllä tavalla ja niinpä erilaiset kiellot koskevat vain miehiä: ”Keine Touristen!” –ei siis ”Keine Touristinnen und Touristen!”

No, englannissa on jo kauan keksitty suorastaan uusia sanoja, puhetta ei johda enää chairman, vaan pelkkä chair, mikä saattaa kuvata yleisempääkin ihmisyyden aliarvostusta tuolien rinnalla, palomies ei enää ole fireman, vaan firefighter, sillä myös naispuolisia palotaistelijoita on aina jossakin jokunen, niin harvinaista kuin se onkin. Uuden terminologian tarkoitus lienee saattaa ihmiset ajattelemaan, että kuviteltu tasainen sukupuolijakautuma (tai vaihtoehtoisesti naisenemmistö) kaikilla aloilla on ehdoton normi, josta tosin rikollisesti tai tuottamuksellisesti poiketaan, toistaiseksi se on historiallinen vääryys, joka pitäisi korjata tavalla tai toisella.

Mutta miksipä välittäisimme noista lopultakin vähäpätöisistä kuuliaisuusharjoituksista, joita kansalaisilla teetetään. Eivät kielenkäytön normit maailmoja mullista, vaikka monet höyrypäät näyttävät niin uskovan.

Asia on kuitenkin kaukana harmittomasta. Se taitaa olla oire, joka kertoo yhteiskunnan ytimiä kalvavasta valheellisuudesta. Saksa, jota on syystä pidetty eräänä alan johtavista maista, on kuitenkin tarpeeksi suuri antaakseen tilaa myös kriittisille äänille. Takavuosilta muistamme Thilo Sarrazinin kirjan Deutschland schafft sich ab, joka ravisutti julkisen valheen perusteita. Saman tyyppisiä ääniä kuuluu vieläkin, silloin tällöin.

Saksassa, toisin kuin Suomessa, on yhä myös ns. laatulehtiä. Eräs maineikkaimmista, Die Zeit julkaisi hiljattain numeron, jossa useissa artikkeleissa pohdiskeltiin, mitä tuossa demokraattisessa maassa ei enää saa sanoa eikä ajatella. Itse esimerkit eivät tainneet kovinkaan suoraan kajota suurimpiin tabuihin, mutta selväksi tehtiin, ettei siinä maassa enää voi puhua avoimesti. Kaikenkarvaiset loukkaantujat ovat ottaneet oikeudekseen rajoittaa keskustelua heti, kun se ei heitä miellytä. Jokaisen oletetaan sisäistävän poliittisen korrektiuden herruuden ja vieläpä pitävän siitä. Ei voida edes ajatella, että kyseessä olisi vain julkista keskustelua kahlitseva normisto.

 Paradoksaalista kyllä, vanhojen DDR:n asukkaiden sen sijaan kerrotaan muistelevan kaiholla sitä, miten heidän entisessä kotimaassaan löytyi aina joitakin suojapaikkoja, joissa asiat puhuttiin halki ja niitä kutsuttiin oikeilla nimillään.

Nykyisessä yhteiskunnassa rehellisesti puhumista tai edes ajattelemista ei enää pelkästään kielletä. Kiellon rakastaminen on kansalaisvelvollisuus ja sen epäileminen ajatusrikos. Kontrollia ei harjoiteta vain ulkoapäin vaan se on jokaisen henkilökohtainen velvollisuus. Ihmeellistä on, että se myös toimii. Kyseessä on vanha tuttu totalitarismi, kaiken kattava pakkovalta, joka haluaa hallita kaikkia elämänpiirejä. Henkilökohtainenhan onkin poliittista, vai kuinka…?

 Tuntuu jotenkin luonnolliselta, että juuri entisen DDR:n asukkaat pitävät tällaista sietämättömänä. Sama tilanne näyttää olevan laajemminkin entisessä Itä-Euroopassa. Pakollista valehtelua siedettiin aikoinaan, kun vaihtoehtona oli joutuminen rankaisukoneiston rattaisiin, mutta sen paluun hyväksyminen olisi alentavaa ja sen vaatiminen herättää vihaa ja ärtymystä. Länsi-Euroopassa tämä suojelumekanismi toimii historiallisista syistä huonommin, Die Zeitin Feuilletonista ja joistakin muista esimerkeistä huolimatta.

Mutta toimiiko se meillä lainkaan? Hiljattain huomasin jokin toimittajan kirjoittaneen huolestuneena, että maahanmuuton vastustaminen antaisi Suomen maineelle iskun. Olisi mietittävä mihin Eurooppaan halutaan kuulua –Unkarin ja Tšekin Eurooppaan, vai siihen oikeaan Eurooppaan, ilmeisesti siis Saksan ja Ruotsin eikä Englannin ja Ranskan Eurooppaan!

Kaiketi kirjoittaja ihaili sokeasti niitä saavutuksia, joihin Länsi-Euroopan maat ovat maahanmuuton alalla yltäneet ja uskoi myös oman maamme arvon lisääntyvän, mikäli pääsisimme samaan. Päättelen, että hänen mielestään avoin keskustelu, saati erimielisyys aikamme suurimman ja ratkaisevimman ongelman oikeasta ratkaisusta on sopimatonta, koska se voi assosioida meidät ulkomaalaisten mielikuvissa sellaisiin pieniin maihin, jotka pyrkivät pitämään tulevaisuuden omissa käsissään. Tämä olisi kauhea vaihtoehto sille, että meidät nähtäisiin aikamme sankariksi korotetun Merkelin rinnalla hymyilemässä ja kilpailemassa mahdollisimman suuresta maahanmuuttajien määrästä.

Ehkäpä meillä kuitenkin olisi syytä mitata kunniaamme ja häpeäämme toisenlaisilla mittareilla. Ehkäpä ei sillä ole niinkään paljon väliä, mitä maata näytämme toisten mielestä apinoivan, vaan sillä, miten itsenäisiä ja vapaita olemme ja miten paljon meillä on rohkeutta puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Jos meidän jotakin pitäisi hävetä, kuten jotkut näyttävät vaativan, niin se voisi olla avoimen ja rohkean keskusteluilmapiirin puute. Jos meillä olisi laatulehtiä, ne eivät pitäisi arvonsa mukaisena tyrkyttää joka käänteessä omia asenteitaan, vaan toimisivat avoimen keskustelun ja erilaisten mielipiteiden forumeina. Kun johtavat mediat sen sijaan pitävät kaikkialla velvollisuutenaan julistaa omaa evankeliumiaan ja hyökkäävät muita mielipiteitä vastaan, on tilanne sekä paheksuttava että vaarallinen. Tämä ei ole pelkästään naiivia, vaan myös moraalitonta. On kuin lääkäri rikkoisi tahallaan Hippokrateen valaa. Tätä menoa lähestymme nopeasti sitä totalitaarista ilmapiiriä, jonka Die Zeit syystä on todennut vallitsevan Saksassa. Meiltä vain puuttuu tuo Die Zeit, joka kertoisi miten asiat ovat.

Kun median ajatuksettomaan sopulimentaliteettiin vielä liittyy irtopisteitä vaanivien poliitikkojen into keittää tyhjästä kokoon noitavainoja muistuttavia kampanjoita ”sopimattomasti” puhuvia kilpailijoita vastaan, syntyy epätodellinen tilanne. On kuin olisimme aivan omassa Euroopassamme. Selvästikään emme ole totalitarismia kavahtavassa ja arvokkuutensa säilyttäneessä Itä-Euroopassa emmekä edes katuvaisessa ja rämettyneessä Länsi-Euroopassa. Meillä on aivan oma poliittinen ja journalistinen kulttuuri, joka ei perustu enempää kolonialismin taakkaan kuin totalitarismin perintöön. Ettei se vain, Eino Leinoa soveltaen, olisi ”tuon kaiken karrikatyyri”.

Johdonmukaisuus ja ekumenia

Vaatimaton toive terminologisesta uudistuksesta

Maapallomme sekulaarin pohjoisen puoliskon ihminen ajattelee luontevasti, että jumaluuksia yksijumalaisilla uskonnoilla voi olla vain yksi. Vain nimet ja palvelemisen muodot vaihtelevat historiallisista syistä. Siispä juutalaisten Jahve, joka on myös kristittyjen Jumala, on yhtä kuin muhamettilaisten Allah. Aivan sama asia siis. Kristityillä Jumala tosin on kolmiyhteinen, mutta yksi kuitenkin.

Niinpä ei ole sopivaa sanoa, että muslimit palvovat Allahia. Allah on yksinkertaisesti Jumalan nimi ja he sattuvat käyttämään siitä eri termiä. Allah nyt sattuu olemaan Jumalaa tarkoittava arabian sana. Tämä on meillä jo voimassa oleva normi. Kuka tahansa kustannustoimittaja korjaa virheenä lauseen ”muhamettilaiset palvovat Allahia”. On sanottava: ”muslimit palvelevat Jumalaa”.

Tosin muslimit ovat asiasta eri mieltä. Jumalan lähettiläs on muslimeille kertonut kovin paljon sellaista, mitä Jahve tai hänen profeettansa eivät ole kertoneet. Yksijumalaisten uskontojen Jumalan kertomukset ovat siis eri todistajien mukaan pahasti ristiriidassa keskenään. Vajavaisen ihmisjärjen mukaan tämä tarkoittaisi sitä, että joko Jumala on ristiriidassa itsensä kanssa tai sitten heitä on monta erilaista.

Mahdollisesti joku on väärässä ja kukapas asian voisi ratkaista, kun ei järkeä parempaakaan välinettä ole käytössä, eikä sen käyttöä tässä yhteydessä pidetä sopivana. Kiinnostavaa kuitenkin on, että juutalaiset ja muslimit ovat nähdäkseni johdonmukaisesti mielestään oikeassa, mikä ei ole yllättävää. Kristityt taas eivät halua olla oikeassa, koska silloin joku toinen olisi heidän takiaan väärässä ja loukkaantuisi (vrt. vihapuhe), mutta eivät kyllä halua olla väärässäkään. Käytännössä he kai odottavat, että nuo muut jossakin vaiheessa rupeavat olemaan samaa mieltä. Aikoinaanhan opetettiin myös kommunismin ja kapitalismin konvergenssia eli niiden tulevaa sulautumista joksikin uudeksi ajatteluksi.

Niin kauan kuin tähän ei ole päästy, lienee täällä kristillisessä piirissä syytä tehdä rohkea aloite ja ryhtyä itse liikkumaan kohti tuota tulevaisuuden yhteistä linjaa. Ainakin voidaan heti lähteä siitä, että Jahve ja Allah ovat keskenään vaihtokelpoisia sanoja. Niinpä kirkoissa voitaisiin hyvin ruveta puhumaan Allahista ja moskeijoissa taas Jahvesta, mikäli se nyt sattuisi heitä huvittamaan. Tämä saattaisi olla ensi askel uskontojen välisen ekumenian tiellä ja alku suurelle konvergenssille, jossa ikävät ja paljon väärinkäsityksiä aiheuttaneet erot yksijumalaisten uskontojen opetuksessa vähitellen katoavat tai ainakin merkityksettöminä unohtuvat.

Kysymys lienee vain siitä, että jonkun on uskallettava tehdä tuo suuri aloite, joka aluksi saattaa homileettisissa yhteyksissä kuulostaa jotenkin vaikealta, vaikka ei ole sitä normaalissa korrehtuurissa, mikä jo sinänsä on kovin epäjohdonmukaista. Ehkä tuollainen aloite voitaisiin luontevasti tehdä yhteisissä jumalanpalveluksissa, joita pidettäisiin vuorotellen kirkoissa ja moskeijoissa? Jos tämä ei tunnu realistiselta, olisi kai yksinkertaisesti rohkeamman aloitettava.

Olen nykyään käynyt harvemmin kirkossa, mutta tulen sinne ehdottomasti, mikäli voin odottaa, että sanan ”Jumala” asemesta käytetään sanaa ”Allah”. Mielellään menen moskeijaankin rukoilemaan, mikäli kutsu käy ja luvassa on vastaavanlaista ohjelmaa. Kuulisin siellä mielelläni myös Nikean uskontunnustuksen, mutta ymmärrän, että tämä on ns. tulevaisuuden musiikkia.

Pidän kuitenkin todennäköisenä, ettei jälkimmäinen vaihtoehto ainakaan pian toteudu, kun taas edellistä voisi pitää aivan luontevana jatkona kirkon nykyiselle islam-suhteelle. Tuumasta toimeen siis!