Финско-русские войны

Finsko-russkije vojny

Tässä oli ihan hauska juttu venäläisestä blogosfääristä, mutta tarkemmin ajatellen se oli ihan väärässä paikassa, ei ollut minun tekemäni.

Akateeminen kirjakauppa

Turvaammeko siis Akateemiseen kirjakauppaan?

Mannerheim suhtautui ennen sotia skeptisesti niihin puheisiin, joiden mukaan Suomen olisi edelleenkin turvattava ennen muuta kulttuuriin säilyttääkseen olemassaolonsa maailman myrskyissä.

”Jaha, tarkoitatte siis Akateemista kirjakauppaa”? oli marskin paljon puhuva sivallus. Akateeminen edusti maailmankulttuuria ja myös ruotsinkielistä kulttuuria. Ei sen suomenkielisessäkään osastossa liene vikaa ollut siihenkään aikaan.

Lisäksi oli toki olemassa Suomalainen kirjakauppa, ”kirjojen valtakunta”, jonka anti ei tietysti myöskään rajoittunut vain suomenkieliseen kirjallisuuteen. Eihän sivistyskään rajoittunut yhteen tai kahteen kieleen. Sen vuoksi oletettiinkin, että jokaisen maisterin on kotimaisten kielten ohella osattava ainakin kunnolla lukea kahta vierasta kieltä ja lisäksi latinaa, mikäli hän oli humanisti.

Normaaliälyinen latinisti oppi myös helposti ymmärtämään ainakin luettua ranskaa, italiaa ja espanjaa, joten sivistyneen ihmisen voitiin Suomessa olettaa osaavan keskimäärin vähintäänkin neljää, mutta ainakin jollakin tavoin viittä - kuutta kieltä. Yhdellä kielellä ei kukaan edes kuvitellut maailman kulttuurin kohtuullista omaksumista mahdolliseksi.

Niinpä vanha Akateeminen todella oli varsin merkittävä kulttuuritekijä. Voi olla, että aika kultaa muistot, mutta mielestäni Akateemisen tarjonta oli puoli vuosisataa sitten olennaisesti nykyistä monipuolisempaa ja sama koski myös Suomalaista kirjakauppaa.

Suomalaisen riisuminen sivistyksestä näyttää tapahtuneen jo joitakin vuosia sitten. Ensimmäisiin uhreihin kuului lehtiosasto. Se oli kerran kotimaisten lehtien kannalta aika täydellinen ja ulkomaisiakin sai yllättävän paljon ja monella kielellä. Nyt en ole sinne viitsinyt enää vuosiin vilkaistakaan.

Samanlainen kohtalo näyttää koituvan Akateemisen lehtiosaston osaksi. Tämä on sitäkin valitettavampaa, kun tuo osasto itse asiassa vasta aivan äsken alkoi osoittaa todellisia kulttuuri-instituution merkkejä. Vielä 1980-luvulla sieltä puuttuivat lähes kokonaan ulkomaiset kulttuurilehdet, joita ei siis käytännössä saanut koko maassa muuten kuin kotiinsa tilaamalla.

Totta on, että noita lehtiä löytää nykyään myös internetistä, mikä yleisen kulttuurivihamielisyyden ja anti-intellektualismin ohella näyttää aiheuttaneen sen, ettei niitä enää löydä edes yliopiston kirjastosta eikä opettajien kahvilasta saati laitosten opettajienhuoneista.

Ehkä tätä voi pitää vaatimattomana kehityksen oireena ja vain pienenä kiusana? En ole asiasta varma. Akateemisen uusi järjestys, joka tosin tänään näytti taas olevan muutoksen kourissa, näyttää merkitsevän sitä, että kirjaa pidetään vain ja ainoastaan rahassa mitattavana hyödykkeenä ja pyritään huolehtimaan siitä, että vain uusimmat kappaleet löytyvät hyllyistä ja lähtevät sieltä nopeasti antaakseen tilaa seuraaville. Hyödykkeiden taukoamattoman virran ja sitä vastaavan kassavirran pitää olla mahdollisimman nopeassa liikkeessä!

Sen sijaan, että kaupasta löytyisi vaikkapa noita mainioita eri kustantajien klassikkoteosten kirjastoja eri kielillä, hyllyt näyttävät täyttyvän pulp-dekkareista ja erilaisista kokkikirjoista täydennettynä seksioppailla, lifestylehumpuukilla ja vastaavalla.

Mikäli joku onneton nykyään menee nimen harhauttamana Akateemiseen kirjakauppaan etsimään vaikkapa jotakin uutta väitöskirjaa, hän huomaa pian tulleensa aivan väärään taloon. Turhaapa taitaa olla myöskään mistään Suomen kirjakaupasta etsiä vanhoja suomalaisia klassikoita muutamaa nimikettä lukuun ottamatta.

Nythän kirjastotkin jo poistavat niitä maanisella vimmalla. Lieneekö tarkoituksena sivistää kansaamme vanhan painolastin sijaan uusimmilla bestsellereillä? Mitä kirjastot oikeastaan tavoittelevat matkimalla kirjakauppoja tässä kulttuurivihamielisyydessä?

Entä missä ovat Akateemisen vieraskieliset osastot? Enkö ehkä vain huomannut niitä? Viime vuosina ne todella ovat kutistuneet sellaisiksi, ettei niitä hevin huomaa. Venäläinen osasto, joka vielä takavuosina oli talon ylpeys ja jonne kaikki ulkomaille päässeet venäläiset ehdottomasti menivät, on hävinnyt kokonaan. Samaan aikaan venäjänkielisten määrä maassamme on räjähtänyt.

Muuten, kannattaisikohan nyt panostaa kiinan- ja arabiankielisiin osastoihin ja yrittää hankkia niihin parhaat tamizdatin tuotteet? On sitä paitsi erittäin omituista, että käytännössä koko venäjänkielisten kirjojen kauppa Suomessa on jätetty yhden kirjakaupan huoleksi. Sitä, mikä merkitys tällaisella voisi olla, kannattaa ehkä miettiä.

Mutta kirjakauppiaita kiinnostaa nykyään vain raha. Se yksi euro, joka saadaan kirjoista, on täsmälleen samanarvoinen kuin se, joka saadaan vaikkapa viemäröintitöistä tai lokapalvelusta, jotka sitä paitsi kuuluvat sivilisaatiomme keskeisiin palveluihin. Pecunia non olet.

Tämä näyttää olevan nyt niin kirjakauppojen kuin kustantajien filosofia. Tilanne on selvästi muuttunut siitä, mitä se oli ennen sotia, jolloin kulttuuritietoiset kustantajat toimivat mesenaatteina ja näyttivät harjoittavan liiketaloudellisesti kannattavaa toimintaa vain siksi, että voisivat sen turvin tukea todella arvokasta kulttuuria.

Ehkäpä ei kannata sormella osoitella mitään tahoa erityisesti. Kulttuuria halveksiva peruskatsomus on ajallemme niin ominainen, että siitä poikkeaminen vaatisi jo suoranaista sankaruutta. Nyt elämme bestsellerien aikaa, jolloin sata tuhatta Sofi Oksasta monin verroin korvaa sata tuhannen kappaleen levikkiin yltävää kirjaa.

Kun Mannerheim viittasi Akateemiseen kirjakauppaan, hän tuskin tarkoitti, ettei kulttuurissa olisi mitään puolustettavaa, siihen aikaan se olisi ollut skandaali. Koska Mannerheim oli vastuussa nimenomaan sotilaallisesta puolustusvalmiudesta, hänellä oli syytä korostaa sitä, ettei kulttuuri voinut sitä korvata, vaan aseitakin tarvittiin.

Pelkään pahoin, että nykyisessä kulttuurivihamielisyydessä kyse on kuitenkin perimmältään siitä, ettei itse kulttuurissa nähdä mitään arvokasta sinänsä. Vai mitä olisi sanottava siitä, että maamme suurin lehti jättää huomiotta keskeiset kansakunnan kohtaloa ja kulttuuria luotaavat teokset ja keskittyy sen sijaan setvimään keskenkasvuisten tietokonepelejä ja konemusiikkia?

Kirkon tehtävät

Mitkä ovat kirkon tehtävät nyt?

Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen on uskonnon vaikutus Euroopassa erittäin nopeasti hiipunut. Esimodernin yhteisöllisyyden piirissä, erityisesti maaseudulla, uskonto oli elämässä usein ensi sijalla. Nykyaikainen urbaani konsumerismi ei sen sijaan ole sitä enää kaivannut ja niinpä vuosituhantinen uskonnon valtakausi on loppunut. Eräät historioitsijat ovat puhuneet jopa ”pitkän keskiajan” lopusta, joka sijoittuisi esimerkiksi Ranskassa 1970-luvulle.

Maallistuminen koskee käytännössä lähes kaikkia elämänpiirejä ja ateisti on paljon normaalimpi tämän aikakauden kansalainen kuin uskovainen. Historiallisesti ilmiötä tuskin voidaan pitää uutena ja Rooman valtakunnassa lienee pari tuhatta vuotta sitten, kristinuskon syntymisen aikoihin ollut melko samanlainen tilanne.

Kirkko ja uskonto ovat kaksi eri asiaa ja usein ne ovat jopa joutuneet pahaan ristiriitaan. Näin kävi silloin, kun herätysliikkeiden nousu alkoi uhata kirkon auktoriteettia. Kirkko hyökkäsi niitä vastaan valtiovallan raskaita aseita käyttäen. Asetelmaa voi pitää klassisena. Toisaalla on laitostunut kirkko ja sen viranhaltijat, toisaalla ihmisten aito uskonnollinen kokemus ja tarpeet. Onhan tätä ollut ennenkin.

Jo Luther sanoi, ettei omaatuntoa vastaan ole hyvä tehdä ja tämä on siitä pitäen ollut monen kapinallisen osviittana. Kuitenkin kirkko toki on ennen kaikkea laitos eikä muuta voikaan olla. Karismaan ja kokemukseen perustuvat liikkeet ovat tuomittuja jäämään sen piirissä marginaalisiksi ja häviävät perustajien ja kannattajien mukana. Mutta kirkko edustaa jatkuvuutta ja ylläpitää kristillisiä traditioita.

Suomessa luterilainen kirkko ja siinä luvussa nykyään myös suurten kansajoukkojen yhä jossakin muodossa edustama herännäisyys, on ollut myös tärkeä kansallinen voimavara. Poikkeusaikana uskonnolle oli tilausta. Vielä viime sotien aikaan valtiojohto vetosi toistuvasti kansan uskonnolliseen mielenlaatuun ja itse taisteluakin kuvattiin usein uskonnollisin termein ja täyttä totta tarkoittaen.

Taistelu kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta kykeni kannustamaan suomalaisen miehen hämmästyttäviin suorituksiin eikä uskonnon merkitys ollut tässä taistelussa suinkaan viimeisellä sijalla. Vuonna 1939 jo Moskovaan lähteviä neuvottelijoita hyvästeltiin Lutherin virrellä Jumala ompi linnamme ja sodan aikana koko kansaa usein kehotettiin rukouksiin. Tuon virren syntyhän liittyy turkkilaisvaaraan.

Kirkkoamme ei ole tapana nimittää valtionkirkoksi, vaan kansankirkoksi. Asialle on olut katetta sikäli, että Suomi vielä hiljattain oli maailman luterilaisin maa, mutta tilanne on nopeasti muuttumassa. Kansa on viime vuosina alkanut joukoittain erota kirkosta. Osittain kysymys näyttää olleen muodikkaista reaktioista milloin homoliittoihin, milloin johonkin muuhun uskonnolliseen mielenilmaukseen, jolla ei ole edes ollut kirkon kanssa mitään tekemistä. Kyse on ollut protestista uskonnollisuutta vastaan. Sitä ei yksinkertaisesti ole tarvittu.

Nyt näyttää syntyneen uusi tilanne, jossa erotaan kirkosta protestina sen politiikkaa vastaan. Nykyinen arkkipiispamme on julkisuudessa esittänyt monia huomiota herättäneitä lausuntoja. Teologiselta kannalta on varmaankin osuvaa ja perusteltua todeta, ettei kirkon tehtävänä ole palvella suomalaista kansallisuutta tai kansakuntaa, vaan Jumalaa ja hänen käskyjään. Asiat voidaan myös ymmärtää siten, että kaikkinainen hädänalaisten auttaminen on kristityn ensimmäinen velvollisuus riippumatta siitä, mitä yhteisöä autettava edustaa. Tämä on ystävällinen tulkinta.

Nyt kuitenkin on syntynyt sellainen tilanne, että valtion politiikka ja kirkon noudattama käytäntö ovat joutuneet keskenään ristiriitaan. Kun valtiovalta hylkää perusteettomina joidenkin ihmisten turvapaikkahakemukset, he saattavat jäädä vaikeaan asemaan. Silloin on ymmärrettävää, että joku auttaa heitä. Lähinnä sen voisi olettaa olevan hädänalaisia lähinnä olevan yhteisön, vaikkapa uskoveljien.

Nyt kuitenkin kristillinen kirkkomme on päämiehensä suulla julistanut ottavansa tämän auttamisen tehtäväkseen. Käytännössä tämä merkitsee valtiovallan politiikan sabotointia. Kirkko yrittää saada oleskeluluvan ja ilmeisesti kansalaisuudenkin ihmisille, joilla ei viranomaisten mukaan ole siihen oikeutta. Sattumoisin nuo ihmiset edustavat useimmiten islamia.

Periaatteessa saattaa kuulostaa hienolta, että ihmistä autetaan hänen taustastaan riippumatta. Mikäli kirkko siinä tavallaan auttaa kilpailijaansa ja vihollistaan, islamilaista ummaa ja sen jalansijan leviämistä Suomessa, on mahdollista ehkä jopa nähdä asiassa kristillistä ylevyyttä, jonka upea esimerkki saattaa taistelua ja vastakkainasettelua korostavat näkemykset häpeään. Tämä lienee se hurskas toive.

Käytännössä torjuttujen turvapaikkaturistien hyvinvoinnista huolehtiminen varmastikin vastaa monien sellaisten ihmisten henkilökohtaisiin tarpeisiin, jotka haluavat kokemuksia moraalisesta ylevyydestä ja tuntevat tarvetta päteä nimenomaan hyvinä ihmisinä laupiaan samarialaisen esikuvan mukaisesti. Tämä on ymmärrettävää.

Asia voidaan nähdä toisinkin. Kirkko ei ole laupiaiden samarialaisten yhteenliittymä, vaan koko kristittyä kansaa, jäsenistöään edustava laitos, jolla on niin valtiolliset kuin hengelliset tehtävänsä ja velvollisuutensa. Sosiaalityö ei kuitenkaan niihin varsinaisesti edes kuulu, puhumattakaan valtion viranomaisten vastustamisesta ja heidän toimintansa vaikeuttamisesta.

Mikäli kirkko kiinnittää huomionsa vain tai ainakin ensi sijassa inhimilliseen hätään eikä kristilliseen oppiin ja sen levittämiseen, se saattaa merkitä sitä, että siitä on käytännössä tullut ennen muuta humanistinen, käytännössä siis lähinnä ateistinen instituutio, joka ei ole enää edes kiinnostunut lähetyskäskystä ja vaikeuksiin joutuneiden sielun autuudesta, vaan keskittyy heidän maallisiin etuihinsa valtiovaltaa uhmaten.

Näin tehdessään kirkko toimii moraalisesti epäilyttävällä tavalla suuntaamalla verottamalla saatuja resurssejaan kristinuskolle vieraan ja vihamielisen uskontokunnan asemien vahvistamiselle Suomessa. mikäli tarpeen on saada moraalisia palkintoja, ei ole sopivaa käyttää siihen kirkon resursseja eikä arvovaltaa, vaan jokaisen on saatava tehdä uhrauksensa itsenäisesti.

Nykyistä politiikkaa on monen kirkon jäsenen mahdotonta hyväksyä.  Asiaa on perusteltu jopa uskontojen välisellä liennytyksellä, mutta käytännössä tällaisella toiminnalla ei ole eikä voi olla mitään merkitystä uskontojen välisiin riitoihin. Ekspansiivinen islam on hyökkäämässä ja sen auttaminen ei ole muuta kuin naiiviutta ellei sitten petturuutta. Tässä tilanteessa kirkon tehtävänä olisi perinteisesti ennen muuta lähetystyö, evankeliumin eli hyvän sanoman levittäminen ja tiedon jakaminen kristinuskosta. Sille olisi meidänkin maassamme huutava tarve.

Jopa suurmoskeijan rakentaminen näyttää sen sijaan saaneen osakseen myötämielisyyttä myös luterilaisen kirkon piirissä, minkä hyväksyminen on useimmille kirkon veronmaksajille mahdotonta. Kun edes islamin eri haarojen edustajat eivät voi harjoittaa hartautta yhdessä, ovat puheet jonkinlaisesta islamin ja kristinuskon ekumeenisesta lähentymisestä naiiviutta tai pahempaa.

Suuren yleisön reaktio kirkon politiikkaan on internetin keskustelupalstoilla helposti nähtävissä. Siellä olevan palautteen perusteella voidaan päätellä, että kirkon nähdään islamia ja hallitsematonta maahanmuuttoa tukevalla politiikallaan pettäneen roolinsa sekä kristinuskon ja luterilaisuuden puolustajana että Suomen kansan ja valtion perinteiden vaalijana ja tukijana.

Pidän kehitystä hyvin huolestuttavana. Ehkä luottamus olisi palautettavissa siten, että kirkkomme ottaisi jälleen uskonnollisen asenteen eli rohkean kristinuskon puolustajan ja levittäjän roolin eikä enää keskittyisi maallisiin asioihin, jotka näyttävät nyt olevan ainoa, mihin se edes viitsii väittää uskovansa.

Jos kirkkomme sen sijaan olisi säilyttänyt edes kohtuullisen annoksen uskonnollisuutta, sen pitäisi olla ennen kaikkea huolissaan tänne laittomasti tunkeutuvien muslimien autuusasioista. Samoin sen olisi keskityttävä palvelemaan niitä, jotka veroillaan sen toiminnan kustantavat.

Tämä taitaisi edellyttää uutta, Lutherin veroista uskonpuhdistajaa, joka ei suostuisi menemään siitä, missä aita on matalin, vaan naulaisi rohkeasti teesinsä ja uhmaisi niitä hurskastelijoita, jotka ovat luopuneet kirkon perinteisistä tehtävistä.  Mutta kuka kykenisi sen kirkossamme tekemään? Uskaltaako kukaan edes napista itsekylläisten prelaattien politiikkaa vastaan? Pahalta näyttää.