Varhaishistorian loisto ja kurjuus

Varhaishistoriaa

Olaus Magnus Gothus, Pohjoisten kansojen historia. Suomea koskevat kuvaukset. Latinasta kääntänyt Kaarlo Hirvnen, Esipuheen ja selitykset laatinut Kustaa Vilkuna. (1555)1977, Otava, 165 s.

Johannes Messenius, Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita. Sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikka. SKS 1988. Latinan kielestä suomentaneet Martti Linna, Jorma Lagerstedt, Erkki Palmén, 222 s.

Jalmari Jaakkolaa aikoinaan kiitettiin muun muassa siitä, että hän oli kaivanut esiin kokonaisen Suomen historian aikakauden, varhaishistorian.

Mutta mainen kunnia on katoavaista. Pari vuosikymmentä myöhemmin koko valtava työ leimattiin spekulaatioksi, jonka arvo oli kyseenalainen, todennäköisimmin hyvin vähäinen.

Muodeistahan historiassakin on kysymys, joskus sanotaan, ettei se muuta olekaan. Mutta asian merkitys vaihtelee. Joskus halutaan tietää paljon sellaisestakin, josta ei voida paljoa tietää ja joskus taas halutaan viedä kritiikki äärimmäiseen pyrrhonismiin ja kieltää tai ainakin ignoroida sekin, mikä itse asiassa on todennäköistä, joskaan ei varmaa.

Jo Suomen historian isänä tunnettu H.G. Porthan raivosi sellaisia spekulaatioita vastaan, jotka hänen mielestään olivat liian kapealla pohjalla. Toki skandinaaviset saagat ja muukin perimätieto kertoi yhtä ja toista myös Suomesta ja sen varhaisista asukkaista ja jopa kuninkaista, mutta voiko siihen luottaa?

Voi ja voi. Mikäli kyseessä olivat itse nuo skandinaaviset kansat, annettiin sinänsä tarumaisiksi ymmärretyille saagoille suuri arvo, mutta mikäli kyseessä olikin Suomi, oli asia toinen. Miksi näin oli, kannattaa kysyä.

Noita Suomen varhaishistoriaan liittyviä kronikoita ja saagoja on myös suomennettu, joskin yllättävän myöhään.

Niissä Suomi joka tapauksessa esiintyy melko selvästi omana yksikkönään, joka tosin jakaantuu maakuntiin kuten muutkin maat. Puheet siitä että olisi ajateltu olevan olemassa vain erilaisia Ruotsin maakuntia, ovat kovin löyhiä. Yhtenäistä suomalaisuutta ei varhais- tai edes sydänkeskiajalla ollut, mutta eipä ollut myöskään yhtenäistä ruotsalaisuutta tai norjalaisuutta. Silti myös noita yläkäsitteitä käytettiin.

Suomalaisten omituisuus ja heidän etevyytensä noituuden alalla ovat tietenkin tähän päivään saakka tunnettuja. Kuitenkin tuohon aikaan myös hiihtäminen ja poroilla ajo olivat jotakin varsin poikkeuksellista ja niiden merkitystä myös liioiteltiin.

Lähinnä tarumainen oli käsitys Pohjanmaan sisältäneestä Kainuusta naisten maana (Qvenland), mutta useinhan fantastisimpaankin liioitteluun sisältyy jokin määrä totta.

Käsitystä Suomesta jättiläisten asuinsijana itse asiassa tukevat eräät arkeologiset löydöt: meillä oli pienikasvuisten seassa paljon myös hyvin pitkiä ihmisiä.

Suomalaisen oluen ylivertaisuus, minkä Olaus Magnus mainitsee, kannattaisi varmaankin noteerata myös mainonnassa. Sama koskee suomalaisten saman kertojan mukaan valmistamia valtavia, jopa tuhansien naulojen painoisia juustoja, jotka säilyvät vuosia ja ovat esimerkiksi piirityksissä hyödyllisiä.

Sitä paitsi tuo savustettu kutunjuusto on maultaan erinomaista ja vain paranee vanhetessaan. Sellaista taitaa saada nyt vain Pietarin halleista. Mikäli nyt on ihan mahdotonta kumota elintarvikkeiden tuontia Venäjältä koskevaa kieltoa, voisi kai ainakin taas yrittää valmistaa itse jotakin samanlaista.

Lukemattomat detaljit Suomen varhaishistoriasta ovat hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa ja samalla lukijalle hahmottuu myös kertojan käsitys siitä asemasta, mikä Suomella on muiden kansojen keskuudessa.

Eihän se yleensä hullumpi ollut ja suomalaisilla, kuten muillakin kansoilla oli omat erityiset paheensa ja hyveensä. Niin taitaa olla tänäkin päivänä. Toki on syytä, kriittisen arvion pohjaksi, muistaa, mikä asema ja tarkoitus kullakin kirjoittajalla on ollut.

Olaus Magnuksella tuskin oli mitään syytä kohdella suomalaisia erityisen hyvin, kuten ei ollut Messeniuksellakaan. Tosin hänen surkea kohtalonsa ja vankeutensa Kajaanin linnassa ei ollut mitenkään erityisesti suomalaisten syytä. Kiitosta hän joka tapauksessa odottaa niiltä kansoilta, joiden historiaa on kuvannut.

Varsinainen suomalaisten puolustaja on Daniel Juslenius, josta ei tällä erää enempää. Hänen agendansa taas liittyy siihen moitteeseen, jota emämaasta käsin kehdattiin esittää suomalaisille, jotka muka eivät riittävästi vastustaneet Pietari I:n joukkoja… Enemmän siitä myöhemmin.

Messeniuksen ja Olaus Magnuksen teksteissä on joka tapauksessa suomalaisille sekä ruusuja että risuja ja sehän on vakavasti otettavan ja reilun tutkijan tunnusmerkki. Messeniuksen kirjaan liitteenä lisätty tuntemattoman tekijän Suomen kronikka on taas selvä suomalaisten puolustus ja pieni omakehu  ja sellaisethan ovat jokaisen terveen kansakunnan tunnus.

Tuntematon tekijä, jota muuten Porthan ilmeisen kohtuuttomasti moitti on ollut erityisen kiinnostunut suomalaisten varhaisimmista kuninkaista, joista myös Messenius kertoo, perustaen tietonsa lähinnä saagoihin.

Näitä kuninkaitahan mainitaan peräti viisitoista kappaletta ja kaikki ovat yhtä paljon eli siis vähän historiallisia kuin useimmat Ruotsin valtakunnan Erikit. Myös Messenius tuntee nuo kuninkaat.

Itse kunnioitan erityisesti Ukkoa, Suomen kahdeksatta kuningasta, jolla kerrotaan olleen Akka-niminen vaimo. Sen mukaan, vakuuttaa kronikka, kaikkia erityisen arvostettuja naisia kutsuttiin Suomessa lisänimellä Akka. Siitä, mitä Ukko tai Akka saivat aikaan ja miten heidän elämänsä päättyi, ei ole säilynyt tietoa, kirjoittaja harmittelee.

Sama, luoja nähköön, pätee tänäkin päivänä kovin moneen asiaa, jonka haluaisimme tietää. Ikävä totuus vain usein on, että kun tietoa ei ole, niin sitä ei ole.

Kuitenkin historian ystävän avuksi on tullut yllättävä apulainen. Nyt käytettävissä on metodeja luonnontieteistä. Radiohiiliajoitus, joka korvasi ja täydensi kallonmittauksia ja vertailevaa metodia, on saanut seurakseen DNA-tutkimuksen, joka pystyy antamaan hämmästyttäviä uusia tuloksia.

Eivät uudet metodit vanhoja kumoa, saati korvaa. Silti ne tuntuvat antavan suuren psykologisen sysäyksen varhaishistorian harrastukselle. Ei se ollut aikaa, josta ei ole mitään vakavasti otettavaa tietoa. Suomalaiset eivät enää katoa peruuttamattomasti historian hämärään, vaan nousevat sieltä taas esiin.

Ei ole pelkästään todennäköistä, vaan myös varmaa, että meidän kaikkien esi-isät ovat muodostavat tuhansia ja taas tuhansia vuosia pitkän sarjan ilman ainoatakaan katkosta…

Mutta mitä nuo ihmiset tekivät? Saagat ja kronikat eivät varmastikaan ole lähteistä luotettavimpia, mutta ovatko ne epäluotettavuutensa takia vain ja ainoastaan epäkiinnostavia? Miksi olisivat?

Luulenpa, että uusi Jalmari Jaakkola on vasta tulossa. Samalla nousevat taas esille vanhat spekuloijat, Jusleniuksesta Wettenhovi-Aspaan…

Tämähän on luonnollista ja välttämätöntä.

Aatteellinen boikotti

Aatteellinen boikotti

Joskus 1960-luvun auvoisina vuosina uskoimme ”kaikki”, että oli koittamassa uusi, pluralistisen yhteiskunnan aika.

Koska yhteiskunnan jäsenet olisivat riippuvaisia toisistaan, ei kenellekään edes pälkähtäisi päähän yrittää jollakin pakkokeinolla saada kanssaihmisiään kannattamaan tuota tai tätä ideologiaa.

Ideologiat saattoi jokainen mielihyvin pitää tykönänsä ja viljellä niitä omassa puutarhassaan niin paljon kuin sielu sieti. Itse moniarvoisessa yhteiskunnassa sen sijaan olisi ollut itsemurha yrittää toimia ideologisesti ja valita yhteistyökumppaninsa ideologiansa mukaan.

Sellainen se oli se tuleva orgaanisesti solidaarinen yhteiskunta, jossa myös ideologiat toimivat markkinoiden ehdoilla. Oli niillä omatkin markkinansa ja kukapa olisi uskaltanut kajota niiden toimintaan? Siinä se olisi ollut synti itse vapauden henkeä vastaan.

Tämä uusi yhteiskunta siis ymmärrettiin ideologisesti neutraaliksi ja mitä ideologioihin ylipäätään tulee, niiden nähtiin hiipuvan tarkoituksettomina. Mihin niitä olisi tarvittu, kun oikeudenmukaisuus yhteiskunnassa voitiin saada selville laskemalla ja toteuttaa rationaalisin neuvotteluin?

Mutta entäpä jos yhteiskunnassa vallitseekin suvaitsemattomuuden henki, joka on niin laajalle levinnyt, että sillä on käytössään tosiasiallinen monopoli? Eikö silloin pluralismin utopia käy mahdottomaksi?

Nykyään meillä on jo paljon esimerkkejä siitä, ettei utopia toimikaan. Ajatelkaamme ideologisia boikotteja.

Muhamettilainen maailma pani aikoinaan boikottiin Arla-konsernin tuotteet sen hämärän yhteyden takia, joka niillä oli pilakuviin. Siis pilakuviin, se on muuan huumorin esittämisen keino, muistutan, koska asia näyttää usein unohtuvan eikä moni taida enää ymmärtää, mitä huumorilla tarkoitetaan.

Joku kolmannen luokan bestseller-kirjailija taas puolestaan pani suomalaisen paperin boikottiin, koska kuuli sen valmistukseen käytetyn ns. aarniometsiä. Huomautan, että moni tuolla etelässä kuvittelee, että kun puu kaadetaan (eli murhataan, vrt. tree-butchers), ei sitä enää voi toisella puulla korvata. Niin katala voi olla ihminen, ja tyhmäkin

Nyt näköjään useampi suomalainen firma on julistanut tavaratalo Kärkkäisen boikottiin siksi, että se näyttää levittäneen joitakin vääriä mielipiteitä, joista en sen enempää tiedä tai ole kiinnostunut.

Koska nuo mielipiteet eivät ymmärtääkseni ole saaneet tuomiota oikeudessa esimerkiksi vihan lietsonnasta kansanryhmää kohtaan, on kyseessä siis noiden firmojen ihan itse määrittelemä ideologinen sotatoimi.

Kun ajatellaan vanhaa utopiaa pluralistisesta yhteiskunnasta, ei tällaisen pitänyt lainkaan olla mahdollista. Toki ideologisia väitteitä vastaan, jos niistä nyt joku välitti, piti taistella vain ja ainoastaan samanlaisin asein.

Boikotoijien joukossa huomaankin Sanoma-konsernin, jolla on hallussaan melko varteenotettava alan arsenaali. Se ie siis kuitenkaan ole riittänyt, vaan lisäksi on ryhdytty vielä taloudelliseen taisteluun itselle aivan vieraalla alalla. Tässähän tulee ihan mieleen ns. ulkoekonominen pakko, jota sovellettiin ennen kapitalismia.

Tämähän on kiinnostavaa. Ellei tuon boikotoijaryhmän edustama ideologia todellakaan pärjää avoimessa kilpailussa toisten vastaavien kanssa, niin mitä siitä seuraa? Velvollisuus käyttää muita keinoja väärän ideologian lyömiseksi? Entä elleivät lailliset keinot tehoa? Onko harkittava muitakin?

Kuten tunnettua, puolirikollisen aineksen piirissä on runsaasti väkeä, joka on valmiina myös muunlaiseen toimintaan. Kukapa ei muistaisi iskuja turkistuottajia ja heidän eläimiään vastaan.

Mutta turkisalalla toimittiin sittenkin eri sfäärissä. Turkistuotantoa voidaan joillakin perusteilla pitää epäeettisenä ja aktivistit voivat mieltää itsensä eläinten aivoiksi ja ääneksi. Kyseessä joka tapauksessa on itse tuotannon laatu, eivät mielipiteet.

On kiinnostavaa, että tuo paljon puhuttu yhteiskunta, siis valtiosta riippumattomat ihmiset, saattavatkin olla varsinaisia sananvapauden vihollisia. Jopa firmatkin esiintyvät siinä roolissa häpeilemättä ja ilmeisen varmoina siitä, että tämä tuo heille positiivista julkisuutta. Ehkä niin onkin…

Mihail Bakunin uskoi aikanaan valtiottomaan yhteiskuntaan. Hänen aikanaan valtion merkittävimpiä toimialoja olivatkin sodankäynti ja hankalien yksilöiden nujertaminen vankeudella ja ruoskinnalla.

Yhteiskunta sen sijaan, ilman valtiota, olisi vapauden valtakunta, jossa järjestys pysyisi rationaalisen oman edun tavoittelun ansiosta, ilman tarvetta pakottaa yksilöitä ruotuun edes ideologisesti.

Paljon revolveriluoteja ja dynamiittia uhrattiin aikoinaan valtion kukistamiseksi. Menestys, tai sanokaamme nyt ainakin kehitys oli tavallaan aika hyvä, sillä vaikka valtiota ei hävitetty, se kesytettiin aika pitkälle kansalaisyhteiskunnan palvelukseen. Pelkkä sana sosiaalivaltio olisi ollut Bakuninille mieletön paradoksi.

Mutta utopioilla on taipumus olla toteutumatta. Ihmisen raadollisuuden tähden ideologia ei ole suinkaan kuollut, vaan hallitsee yhteiskunnan typerämmän osan ajattelua suvereenisti. Ja sen ehdoillahan tässä mennään.

Asiaan kuuluu, ettei vallitsevan ideologian olemassaoloa edes havaita. Kaiketi järkytyttäisiin vilpittömästi, mikäli kelpo kansalaisen defenssien läpi pääsisi joskus hamaan cortexiin saakka tunkeutumaan oivallus siitä, että meitä hallitsee ideologia, vieläpä totalitaarinen.

Sitä paitsi puhumme useimmiten proosaa, mutta tämä on jo toinen juttu.

Ajoituskysymyksiä

Ajoituskysymyksiä eli miten näkökulmat muuttuvat

Jaan Kross, Silmien avaamisen päivä. Valinnut ja suomentanut Juhani Salokannel. WSOY 1991,275 s.

Lauman käytös on yhtä irrationaalista kuin arvaamatonta. Se tulee mieleen, kun katselee vaikkapa lintuparvea, joka syöksyy tiiviissä muodostelmassa yhteen suuntaan ja sitten, kuin taikaiskusta muuttaakin suuntaa ja muodostaa aivan uuden kuvion, joka lentää taas toiseen suuntaan.

Sama tulee mieleeni myös niistä Viroa ja Baltian maita koskevista arvioista, joita meikäläisessä julkisuudessa on saanut nähdä.

Ennen perestroikaa lennettiin samaan suuntaan tiukassa muodostelmassa ja oltiin hiljaa tai sitten raakuttiin jotakin tympeää, jossa porvarillinen nationalismi tuomittiin niin Virossa kuin kaikkialla muualla. Kuvittelemalla luotua taantumuksellisuuttahan se.

Yhtäkkiä koko parvi hätkähti arvostelemaan Neuvostoliiton politiikkaa Viron suunnalla ja seuraava aste sitten olikin, että kaikki ne vastuunalaiset henkilöt, jotka eivät jo kauan sitten olleet tehneet samoin, leimattiin roistoiksi ja luikureiksi. Vain journalistin ylväs kutsumus säilyi puhtaana kritiikiltä. Täytyyhän meillä jotakin kovaa pohjaa olla jalkojemme alla.

Mutta tätä täytyisi tutkia. En väitä, että julkinen sana meillä olisi aina ollut jotenkin periaatteetonta ja sopulimaisesti tai, sanotaan nyt parviälyn voimalla käyttäytyvää. Mutta on siinä niitä piirteitä ollut ja nykyään niitä on vielä paljon enemmän kuin ennen. Vain korkea ammatillinen kutsumus on säilynyt ja tällä viittaan omahyväisyyteen, joka kestää kaiken ja antaa kaiken anteeksi, siis itselleen.

Mutta tässähän taidammekin jo puhumme normaalista voimaantumisesta, mikä on jokaisen oikeus ja jopa velvollisuus. Nyt piti sanomani jotakin Jaan Krossin kirjasta.

Tämän Krossin kertomuskokoelman maailma liittyy vankilamiljööseen, siis tutkintavaiheeseen, jossa ihmisten toimintaa punnittiin, ensin venäläisten, sitten saksalaisten ja sitten taas venäläisten toimesta. Selvää tietenkin on, että petturuuden ja sankaruuden kohdalla kyse oli ajoituksesta eikä mistään muusta.

Joskus sokea oikeus tuomitsi miehen ensin kymmeneksi vuodeksi leirille maanpetoksesta ja lupasi sitten, että sankariteon palkitsemista tullaan myöhemmin erikseen harkitsemaan. Molemmathan olivat tapahtuneet, mikä oli pakko todeta.

Virolaisten onnettomuudeksi tuli joutua tuomituiksi vieraiden normien perusteella. Rehellinen, isänmaallinen toiminta oli silloin petollisuutta kulloisenkin määräilijän koodekseissa. Nehän oli luotu siellä isommissa pöydissä.

Jopa lähtö Suomeen, taistelemaan samaa vihollista vastaan Suomen armeijan riveissä sen sijaan, että olisi liittynyt Suur-Saksan maineikkaaseen armeijaan, oli petos ja paha olikin.

Suomalaisethan toki ymmärsivät moista petosta, niin vaikeassa raossa kuin olivatkin, eikä Saksan kannattanut Suomea liikaa ärsyttää.

Miten sanoikaan lähettiläs Kivimäki Saksan ollessa vielä voimissaan: Meidän kanssamme ei kannata yrittää mitään temppuja. Olemme kovaa kansaa ja osaamme kyllä pitää puolemme. Tämä se ajatus ainakin oli.

Mutta ne onnettomat yksilöt, jotka jäivät kiinni, olivat toisessa asemassa. Yksilön osa tässä maailmassa oli muutenkin avuton ja ankea.

Kun Hitler kutsui omansa pois Virosta antaakseen tietä bolševikeille, ilmaantui kovin paljon myös sellaisia saksalaisia, joiden saksalaisuutta ei kukaan ollut edes aavistanut. Täydestähän se usein meni ja juutalaisetkin halusivat joskus Saksaan. Tunnetaanhan tämä ilmiö muualtakin. Kukapa olisi ihan tosissaan uskonut, mitä kaikkea saksalaisista leviteltiin.

Ihmisinä kaikki saattoivat olla ihan mukavia, ei rooli siitä kiinni ollut. Pahimmat hakkaajat ja verikoirat vankilassakin olivat usein virolaisia. Saksalaisiksi luettujen ja oikeastikin sellaisten piirissä taas oli sympaattisia henkilöitä. Ja tietenkin venäläisten.

Mutta eihän tämä maailma ole vain yksilöiden summa. Tämä asia on niin simppeli, ettei sitä olisi koskaan tarvinnut selittää edes Herodotokselle, jolle sukujen ja kansojen sammuminen aina merkitsi lopullista onnettomuutta.

Nykyaikaisen journalistin lienee sen sijaan mahdotonta asiaa käsittää. Tai –oli aika, jolloin sen merkitys oli itsestään selvä. Nyt asia on päinvastoin.

Joka tapauksessa. Muuan vanha, tai sanotaan ikääntynyt nainen junassa kertoo eräässä jutussa onnen päivästään. Hän on menossa vanhan miehensä luo, joka juuri toipuu silmäleikkauksesta. Ensimmäinen, minkä hän on saava nähdä, on oma, rakas vaimo!

Lapsillakin menee hyvin. Kaksi tosin kuoli rintamalla, toinen väärällä puolella ajan perspektiivistä katsoen, mutta toinen oikealla. Kuitenkin loput kolme ovat menestyneet: yksi on Ruotsissa, toinen Australiassa ja kolmas Moskovassa.

Mukavat vaimot on ja lapset sekä hyvät työpaikat. Mitäpä valittamaan?

Mutta vaimot ovat kaikki ulkomaalaisia ja niin siis lapsetkin. Ihmisiä toki ja ihan hyviä, ei siitä ole kysymys, mutta mikä on Viron ja virolaisuuden kohtalo, kun näin käy ja tämähän on vain yksi esimerkki?

Asiaa voi aina kysyä vaikkapa suomalaisilta journalisteilta, ellei halua itse riskeerata vastaamalla mitä ajattelee, jos mitään.

No suhtautuminenhan ilmeisesti on ollut tämä: ennen perestroikaa asia kyllä ymmärrettiin, siis tämä kansakunnan liukenemisprosessi ja hyväksyttiin. Onhan välttämättömyyden hyväksyminen viisauden lähtökohta ja vankka perusta.

Perestroikan aikana sitä lakattiin hyväksymästä ja nostettiin Neuvostoliitto syytettyjen penkille, jonne se kuuluikin.

Sen jälkeen on pidetty itsestään selvänä, että venäläisten muuttoliike Viroon oli rikos, jolla oli suunnitelmallisen kansanmurhan piirteitä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vastaavanlaista muuttoliikettä Suomeen olisi arvioitava samoin perustein. Eihän siinä ole Venäjästä kysymys!

No, kyllähän se silmien avaamisen päivä koittaa vielä meilläkin. Saattaa kyllä käydä niin, että rakkaan vaimon sijasta näkönsä saaneiden katse tavoittaakin pelkkiä muukalaisia, jotka saattavat olla ihan mukavia hekin, mutta kummallisessa paikassa.

Mutta ehkäpä nyt ei mennä asioiden edelle. Joskus näyttää ihan siltä, kuin silmiä jo räpyteltäisiin ja silmäluomia raotettaisiin.

Sanoja, traktoreita

Sanojen ja traktorien maailmasta

Olematta nyt mikään latinisti par excellence, huomaan tarvitsevani tuota aikoinaan pänttäämääni kieltä päivittäin.

Itse en tunne mitään erityistä kutsumusta lukea Sallustiusta alkukielellä tai edes Horatiuksen oodien kaksikielisen laitoksen latinapuolta muuta kuin silloin tällöin, kun suomennoksen mieli käy arvoitukselliseksi.

Kuitenkin jo ne lukemattomien koululaispolvien kiusana toimineet Caesarin Gallian sodan neljäs kirja ja Cornelius Nepoksen Suuria miehiä auttoivat saamaan käsityksen siitä, mitä latina on. Ja tulihan niitä sitten esimerkiksi Catulluksen kaltaisia runoilijoita ja kaikenlaisia käännöksiä, kiitos erityisesti nyt jo edesmenneen Teivas Oksalan.

Suomalaisten viehtymys latinaan on ollut ilmiömäistä. Sitäkin suuremmalla syyllä on meillä kaivauduttu eurooppalaisen sivistyksen juurille, kun oma kieli kuuluu vallan toiseen perheeseen. Latina on myös palvellut jonkinlaisena puolueettomana kenttänä, kun oppineet joutuivat joka ainoa opettelemaan sen kielen, jolla kirjoittivat ja siis ajattelivatkin.

Nythän tilanne on toinen. Vain ne, jotka eivät ole anglosakseja, joutuvat opettelemaan. Loput käyttävät ädinkieltään.

On kuitenkin lohdullista ajatella, etteivät anglosaksitkaan ymmärrä omaa kieltään, elleivät osaa latinaa ja lisäksi vähän kreikkaakin. Tokihan sitä kieltä voi käyttää, jos sen on oppinut, mutta sen ymmärtäminen on vielä toinen juttu.

Suurin osa sivistyneestä englannista juontuu latinasta ja siis osittain kreikasta. Silläpä sitten pärjää monenlaisessa tilanteessa ja pystyy ilmaisemaan niitä ajatuksia, joita tarvitsee.

Mutta mitäpä ihminen tarvitsee? Se riippuu elämänpiiristä ja pyrkimyksistä.

Ilfin ja Petrovin romaanissa Kaksitoista tuolia esiintyy hahmo nimeltä Ellotška Štšukina, jota kenties kutsuttiin yksinkertaisemmin Sukinaksi. En tiedä, kuvittelen vain.

Joka tapauksessa Ellotškan aktiiviseen sanavarastoon kuului vain 30 sanaa, mutta niillä hän pystyi ilmaisemaan mitä erilaisimpia asioita.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa sanaa bljad, jonka hän taatusti tunsi. Kuvitelkaamme, miten sillä voi ilmaista suuttumusta, inhoa, iloa, hämmästystä, paheksuntaa ja niin edelleen. Vai voiko? –Erinomaisesti voi. Äänensävy ja ruumiinkieli määräävät sanan merkityksen.

 Onko kukaan muuten huomannut, miten suuri merkitys nykyään on alettu antaa ruumiinkielelle? Luulenpa, että kyseessä on suuri kulttuurinen trendi… Eihän meillä enää muutenkaan edellytetä ajatteluun käytettävän aivoja eli ns. yläpäätä.

Mutta, a propos: ketkä nykyään ovatkaan kulttuurin etujoukko, ne, joiden luovuutta ja alkuvoimaa ihastellaan ja yritetään kilvan matkia?

No tietenkin slummeissa syntyneet ja kasvaneet kielivammaiset, jotka purkavat emootioitaan niin sanottuun räp-kähinään, jonka intellektuaalinen sisältö on nolla. Siinähän pelataan Ellotška Štšukinan kanssa samalla tasolla ja kolmekymmentä sanaa riittää niihin tarpeisiin erinomaisesti.

Mutta oikeastaan latinan ajatteleminen sai kimmokkeen siitä traktorista, jonka perässä jouduin ajelemaan kelpo tovin. Nekin ovat nykyään valtavia kolosseja, jotka tekevät vaikutuksen maallikkoon ja kai muihinkin. Ja se meidän Massey-Ferguson 65 kun oli aikoinaan niin mahtava…

Joka tapauksessa sain aiheen pohtia sitä, että on tietenkin loogista, että traktoria (lat. tractor –vetäjä) kutsutaan sanalla traktori. Sanahan juontuu verbistä traho, traxi, tractus sum, trahere -vetää. Miksi sen sijaan auto eli automobiili, itsestään liikkuva on juuri niin nimetty, on epäselvää. Eihän se liiku itsestään, vaan ajettuna ja moottorin (moveo, movi, motus sum, movere –liikkua) voimalla.

Saksalaiset hoksasivat, että juuri voimaahan siinä tarvitaan ja ristivät auton aikoinaan voimavaunuksi Kraftwagen. Mutta eihän mikään ilman voimaa liiku, joten kyseessä on truismi. Toki ymmärrän, että tässä tapauksessa voima tarkoitti hevosettomuutta.

Ranskalaiset puolestaan ajattelivat ajamista ja niinpä autosta tuli voiture –ajokki.  Espanjan coche viittaa minusta vain itse kärryyn, kuten myös englannin car. Suomessa käytettiin aikoinaan sekä sanaa hyrysysy että myös puhkuri, joiden alkuperä lienee helppo arvata. Venäjän mašinasta voi sanoa samaa ja ruotsin bilhän on vain lyhennelmä automobiilistä.

Autoistahan me nykyään puhumme, en tiedä, mistä sitten tulevaisuudessa. Mutta mihin joutuivatkaan ajurit? Issikat eli vossikat (ven. izvoztšik)?

Ajurit toimivat nykyään tietokoneissa ja toimittavat yhä tärkeitä tehtäviä. Myönnän, että mielikuvitustani on aina kiehtonut sellainen termi kuin hiiriajuri, siitä lähtien kuin sen ensi kerran sain kuulla. Jotenkin tekisi mieli nähdä sellainen. Liittyvätkö pikkuruiset pähkinävankkurit asiaan?

Ajurihan on oikeastaan vektori (lat. vector verbistä veho, vexi vectus sum, vehere, ajaa). Minusta tämä on väärin, sillä fysiikassa vektorit ovat nimenomaan vetäjiä eli traktoreita. en kuitenkaan usko, että typerä maailma ryhtyy käytäntöjään loogisuuden takia muuttamaan, joten olkoon.

Yhtä kaikki, traktoreiden rooli tässä maailmassa on kiistämättä hyödyllinen. Ajatelkaamme nyt kaikkia  noita traktioita (tractio): attraktio, kontraktio, subtraktio, distraktio…

Mutta pyörimiseenhän meidän sivilisaatiomme perustuu (volvo, volvi, volutus sum, volvere). Ja pyöriminen eli revolutio (re-volvo) ei ikävä kyllä ole historiallinen harvinaisuus. Viime aikoina siinä on usein ikävääkin roolia saanut näytellä revolveri, eikä tässä tarkoiteta sen nimistä sorvia.

Traktorin perässä körötellessä, raikkaana hellepäivän aamuna tuntuu siltä, että ihmiskunta on etääntynyt jo tavattoman kauas siitä, mihin roomalainen sivilisaatio sen aikoinaan vei. Vain kieli on jäänyt.

Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, ettei sitä vielä kohtaa suuri muutos, kukaties re-voluutio, joka vie meidät uudelleen kauas taaksepäin.

Mutta siihen asti tekee hyvää ajatella, että meitä vetää päivittäisessä elämässämme eteenpäin traktori, monsteri, jonka nimen keksivät jo muinaiset roomalaiset, jotka myös käytännössä loivat sen kielen, jolla tämä uusi maailma toimii.

Sic trahit tractor, vehit vector, sic volvit semper cultura nostra!