Ajoituskysymyksiä

Ajoituskysymyksiä eli miten näkökulmat muuttuvat

Jaan Kross, Silmien avaamisen päivä. Valinnut ja suomentanut Juhani Salokannel. WSOY 1991,275 s.

Lauman käytös on yhtä irrationaalista kuin arvaamatonta. Se tulee mieleen, kun katselee vaikkapa lintuparvea, joka syöksyy tiiviissä muodostelmassa yhteen suuntaan ja sitten, kuin taikaiskusta muuttaakin suuntaa ja muodostaa aivan uuden kuvion, joka lentää taas toiseen suuntaan.

Sama tulee mieleeni myös niistä Viroa ja Baltian maita koskevista arvioista, joita meikäläisessä julkisuudessa on saanut nähdä.

Ennen perestroikaa lennettiin samaan suuntaan tiukassa muodostelmassa ja oltiin hiljaa tai sitten raakuttiin jotakin tympeää, jossa porvarillinen nationalismi tuomittiin niin Virossa kuin kaikkialla muualla. Kuvittelemalla luotua taantumuksellisuuttahan se.

Yhtäkkiä koko parvi hätkähti arvostelemaan Neuvostoliiton politiikkaa Viron suunnalla ja seuraava aste sitten olikin, että kaikki ne vastuunalaiset henkilöt, jotka eivät jo kauan sitten olleet tehneet samoin, leimattiin roistoiksi ja luikureiksi. Vain journalistin ylväs kutsumus säilyi puhtaana kritiikiltä. Täytyyhän meillä jotakin kovaa pohjaa olla jalkojemme alla.

Mutta tätä täytyisi tutkia. En väitä, että julkinen sana meillä olisi aina ollut jotenkin periaatteetonta ja sopulimaisesti tai, sanotaan nyt parviälyn voimalla käyttäytyvää. Mutta on siinä niitä piirteitä ollut ja nykyään niitä on vielä paljon enemmän kuin ennen. Vain korkea ammatillinen kutsumus on säilynyt ja tällä viittaan omahyväisyyteen, joka kestää kaiken ja antaa kaiken anteeksi, siis itselleen.

Mutta tässähän taidammekin jo puhumme normaalista voimaantumisesta, mikä on jokaisen oikeus ja jopa velvollisuus. Nyt piti sanomani jotakin Jaan Krossin kirjasta.

Tämän Krossin kertomuskokoelman maailma liittyy vankilamiljööseen, siis tutkintavaiheeseen, jossa ihmisten toimintaa punnittiin, ensin venäläisten, sitten saksalaisten ja sitten taas venäläisten toimesta. Selvää tietenkin on, että petturuuden ja sankaruuden kohdalla kyse oli ajoituksesta eikä mistään muusta.

Joskus sokea oikeus tuomitsi miehen ensin kymmeneksi vuodeksi leirille maanpetoksesta ja lupasi sitten, että sankariteon palkitsemista tullaan myöhemmin erikseen harkitsemaan. Molemmathan olivat tapahtuneet, mikä oli pakko todeta.

Virolaisten onnettomuudeksi tuli joutua tuomituiksi vieraiden normien perusteella. Rehellinen, isänmaallinen toiminta oli silloin petollisuutta kulloisenkin määräilijän koodekseissa. Nehän oli luotu siellä isommissa pöydissä.

Jopa lähtö Suomeen, taistelemaan samaa vihollista vastaan Suomen armeijan riveissä sen sijaan, että olisi liittynyt Suur-Saksan maineikkaaseen armeijaan, oli petos ja paha olikin.

Suomalaisethan toki ymmärsivät moista petosta, niin vaikeassa raossa kuin olivatkin, eikä Saksan kannattanut Suomea liikaa ärsyttää.

Miten sanoikaan lähettiläs Kivimäki Saksan ollessa vielä voimissaan: Meidän kanssamme ei kannata yrittää mitään temppuja. Olemme kovaa kansaa ja osaamme kyllä pitää puolemme. Tämä se ajatus ainakin oli.

Mutta ne onnettomat yksilöt, jotka jäivät kiinni, olivat toisessa asemassa. Yksilön osa tässä maailmassa oli muutenkin avuton ja ankea.

Kun Hitler kutsui omansa pois Virosta antaakseen tietä bolševikeille, ilmaantui kovin paljon myös sellaisia saksalaisia, joiden saksalaisuutta ei kukaan ollut edes aavistanut. Täydestähän se usein meni ja juutalaisetkin halusivat joskus Saksaan. Tunnetaanhan tämä ilmiö muualtakin. Kukapa olisi ihan tosissaan uskonut, mitä kaikkea saksalaisista leviteltiin.

Ihmisinä kaikki saattoivat olla ihan mukavia, ei rooli siitä kiinni ollut. Pahimmat hakkaajat ja verikoirat vankilassakin olivat usein virolaisia. Saksalaisiksi luettujen ja oikeastikin sellaisten piirissä taas oli sympaattisia henkilöitä. Ja tietenkin venäläisten.

Mutta eihän tämä maailma ole vain yksilöiden summa. Tämä asia on niin simppeli, ettei sitä olisi koskaan tarvinnut selittää edes Herodotokselle, jolle sukujen ja kansojen sammuminen aina merkitsi lopullista onnettomuutta.

Nykyaikaisen journalistin lienee sen sijaan mahdotonta asiaa käsittää. Tai –oli aika, jolloin sen merkitys oli itsestään selvä. Nyt asia on päinvastoin.

Joka tapauksessa. Muuan vanha, tai sanotaan ikääntynyt nainen junassa kertoo eräässä jutussa onnen päivästään. Hän on menossa vanhan miehensä luo, joka juuri toipuu silmäleikkauksesta. Ensimmäinen, minkä hän on saava nähdä, on oma, rakas vaimo!

Lapsillakin menee hyvin. Kaksi tosin kuoli rintamalla, toinen väärällä puolella ajan perspektiivistä katsoen, mutta toinen oikealla. Kuitenkin loput kolme ovat menestyneet: yksi on Ruotsissa, toinen Australiassa ja kolmas Moskovassa.

Mukavat vaimot on ja lapset sekä hyvät työpaikat. Mitäpä valittamaan?

Mutta vaimot ovat kaikki ulkomaalaisia ja niin siis lapsetkin. Ihmisiä toki ja ihan hyviä, ei siitä ole kysymys, mutta mikä on Viron ja virolaisuuden kohtalo, kun näin käy ja tämähän on vain yksi esimerkki?

Asiaa voi aina kysyä vaikkapa suomalaisilta journalisteilta, ellei halua itse riskeerata vastaamalla mitä ajattelee, jos mitään.

No suhtautuminenhan ilmeisesti on ollut tämä: ennen perestroikaa asia kyllä ymmärrettiin, siis tämä kansakunnan liukenemisprosessi ja hyväksyttiin. Onhan välttämättömyyden hyväksyminen viisauden lähtökohta ja vankka perusta.

Perestroikan aikana sitä lakattiin hyväksymästä ja nostettiin Neuvostoliitto syytettyjen penkille, jonne se kuuluikin.

Sen jälkeen on pidetty itsestään selvänä, että venäläisten muuttoliike Viroon oli rikos, jolla oli suunnitelmallisen kansanmurhan piirteitä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vastaavanlaista muuttoliikettä Suomeen olisi arvioitava samoin perustein. Eihän siinä ole Venäjästä kysymys!

No, kyllähän se silmien avaamisen päivä koittaa vielä meilläkin. Saattaa kyllä käydä niin, että rakkaan vaimon sijasta näkönsä saaneiden katse tavoittaakin pelkkiä muukalaisia, jotka saattavat olla ihan mukavia hekin, mutta kummallisessa paikassa.

Mutta ehkäpä nyt ei mennä asioiden edelle. Joskus näyttää ihan siltä, kuin silmiä jo räpyteltäisiin ja silmäluomia raotettaisiin.