Sanoja, traktoreita

Sanojen ja traktorien maailmasta

Olematta nyt mikään latinisti par excellence, huomaan tarvitsevani tuota aikoinaan pänttäämääni kieltä päivittäin.

Itse en tunne mitään erityistä kutsumusta lukea Sallustiusta alkukielellä tai edes Horatiuksen oodien kaksikielisen laitoksen latinapuolta muuta kuin silloin tällöin, kun suomennoksen mieli käy arvoitukselliseksi.

Kuitenkin jo ne lukemattomien koululaispolvien kiusana toimineet Caesarin Gallian sodan neljäs kirja ja Cornelius Nepoksen Suuria miehiä auttoivat saamaan käsityksen siitä, mitä latina on. Ja tulihan niitä sitten esimerkiksi Catulluksen kaltaisia runoilijoita ja kaikenlaisia käännöksiä, kiitos erityisesti nyt jo edesmenneen Teivas Oksalan.

Suomalaisten viehtymys latinaan on ollut ilmiömäistä. Sitäkin suuremmalla syyllä on meillä kaivauduttu eurooppalaisen sivistyksen juurille, kun oma kieli kuuluu vallan toiseen perheeseen. Latina on myös palvellut jonkinlaisena puolueettomana kenttänä, kun oppineet joutuivat joka ainoa opettelemaan sen kielen, jolla kirjoittivat ja siis ajattelivatkin.

Nythän tilanne on toinen. Vain ne, jotka eivät ole anglosakseja, joutuvat opettelemaan. Loput käyttävät ädinkieltään.

On kuitenkin lohdullista ajatella, etteivät anglosaksitkaan ymmärrä omaa kieltään, elleivät osaa latinaa ja lisäksi vähän kreikkaakin. Tokihan sitä kieltä voi käyttää, jos sen on oppinut, mutta sen ymmärtäminen on vielä toinen juttu.

Suurin osa sivistyneestä englannista juontuu latinasta ja siis osittain kreikasta. Silläpä sitten pärjää monenlaisessa tilanteessa ja pystyy ilmaisemaan niitä ajatuksia, joita tarvitsee.

Mutta mitäpä ihminen tarvitsee? Se riippuu elämänpiiristä ja pyrkimyksistä.

Ilfin ja Petrovin romaanissa Kaksitoista tuolia esiintyy hahmo nimeltä Ellotška Štšukina, jota kenties kutsuttiin yksinkertaisemmin Sukinaksi. En tiedä, kuvittelen vain.

Joka tapauksessa Ellotškan aktiiviseen sanavarastoon kuului vain 30 sanaa, mutta niillä hän pystyi ilmaisemaan mitä erilaisimpia asioita.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa sanaa bljad, jonka hän taatusti tunsi. Kuvitelkaamme, miten sillä voi ilmaista suuttumusta, inhoa, iloa, hämmästystä, paheksuntaa ja niin edelleen. Vai voiko? –Erinomaisesti voi. Äänensävy ja ruumiinkieli määräävät sanan merkityksen.

 Onko kukaan muuten huomannut, miten suuri merkitys nykyään on alettu antaa ruumiinkielelle? Luulenpa, että kyseessä on suuri kulttuurinen trendi… Eihän meillä enää muutenkaan edellytetä ajatteluun käytettävän aivoja eli ns. yläpäätä.

Mutta, a propos: ketkä nykyään ovatkaan kulttuurin etujoukko, ne, joiden luovuutta ja alkuvoimaa ihastellaan ja yritetään kilvan matkia?

No tietenkin slummeissa syntyneet ja kasvaneet kielivammaiset, jotka purkavat emootioitaan niin sanottuun räp-kähinään, jonka intellektuaalinen sisältö on nolla. Siinähän pelataan Ellotška Štšukinan kanssa samalla tasolla ja kolmekymmentä sanaa riittää niihin tarpeisiin erinomaisesti.

Mutta oikeastaan latinan ajatteleminen sai kimmokkeen siitä traktorista, jonka perässä jouduin ajelemaan kelpo tovin. Nekin ovat nykyään valtavia kolosseja, jotka tekevät vaikutuksen maallikkoon ja kai muihinkin. Ja se meidän Massey-Ferguson 65 kun oli aikoinaan niin mahtava…

Joka tapauksessa sain aiheen pohtia sitä, että on tietenkin loogista, että traktoria (lat. tractor –vetäjä) kutsutaan sanalla traktori. Sanahan juontuu verbistä traho, traxi, tractus sum, trahere -vetää. Miksi sen sijaan auto eli automobiili, itsestään liikkuva on juuri niin nimetty, on epäselvää. Eihän se liiku itsestään, vaan ajettuna ja moottorin (moveo, movi, motus sum, movere –liikkua) voimalla.

Saksalaiset hoksasivat, että juuri voimaahan siinä tarvitaan ja ristivät auton aikoinaan voimavaunuksi Kraftwagen. Mutta eihän mikään ilman voimaa liiku, joten kyseessä on truismi. Toki ymmärrän, että tässä tapauksessa voima tarkoitti hevosettomuutta.

Ranskalaiset puolestaan ajattelivat ajamista ja niinpä autosta tuli voiture –ajokki.  Espanjan coche viittaa minusta vain itse kärryyn, kuten myös englannin car. Suomessa käytettiin aikoinaan sekä sanaa hyrysysy että myös puhkuri, joiden alkuperä lienee helppo arvata. Venäjän mašinasta voi sanoa samaa ja ruotsin bilhän on vain lyhennelmä automobiilistä.

Autoistahan me nykyään puhumme, en tiedä, mistä sitten tulevaisuudessa. Mutta mihin joutuivatkaan ajurit? Issikat eli vossikat (ven. izvoztšik)?

Ajurit toimivat nykyään tietokoneissa ja toimittavat yhä tärkeitä tehtäviä. Myönnän, että mielikuvitustani on aina kiehtonut sellainen termi kuin hiiriajuri, siitä lähtien kuin sen ensi kerran sain kuulla. Jotenkin tekisi mieli nähdä sellainen. Liittyvätkö pikkuruiset pähkinävankkurit asiaan?

Ajurihan on oikeastaan vektori (lat. vector verbistä veho, vexi vectus sum, vehere, ajaa). Minusta tämä on väärin, sillä fysiikassa vektorit ovat nimenomaan vetäjiä eli traktoreita. en kuitenkaan usko, että typerä maailma ryhtyy käytäntöjään loogisuuden takia muuttamaan, joten olkoon.

Yhtä kaikki, traktoreiden rooli tässä maailmassa on kiistämättä hyödyllinen. Ajatelkaamme nyt kaikkia  noita traktioita (tractio): attraktio, kontraktio, subtraktio, distraktio…

Mutta pyörimiseenhän meidän sivilisaatiomme perustuu (volvo, volvi, volutus sum, volvere). Ja pyöriminen eli revolutio (re-volvo) ei ikävä kyllä ole historiallinen harvinaisuus. Viime aikoina siinä on usein ikävääkin roolia saanut näytellä revolveri, eikä tässä tarkoiteta sen nimistä sorvia.

Traktorin perässä körötellessä, raikkaana hellepäivän aamuna tuntuu siltä, että ihmiskunta on etääntynyt jo tavattoman kauas siitä, mihin roomalainen sivilisaatio sen aikoinaan vei. Vain kieli on jäänyt.

Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, ettei sitä vielä kohtaa suuri muutos, kukaties re-voluutio, joka vie meidät uudelleen kauas taaksepäin.

Mutta siihen asti tekee hyvää ajatella, että meitä vetää päivittäisessä elämässämme eteenpäin traktori, monsteri, jonka nimen keksivät jo muinaiset roomalaiset, jotka myös käytännössä loivat sen kielen, jolla tämä uusi maailma toimii.

Sic trahit tractor, vehit vector, sic volvit semper cultura nostra!