Henkeä ja hengettömyyttä.

 

Kirjakauppa

 

Kirjakauppa on tietenkin bisnestä, kuten mikä muu kauppa tahansa. Katetta on tultava riittävästi, jotta sitä kannattaisi pyörittää. Jos homma kääntyy tappiolliseksi, se ennen pitkää loppuu.

Siitä huolimatta kirjat ovat aivan erityinen laji tavaraa, eikä sitä kannata muitta mutkitta verrata esimerkiksi makkaraan tai tekstiileihin, vaikka näissäkin on kauppiaalle usein keskeistä vaihtoarvo, mahdollisuus myydä mahdollisimman kannattavasti.

Kirjojen kohdalla kauppatavarana on kuitenkin myös sivistys. Uskon kyllä, että ammattiylpeän makkaramestarin mielestä myös todella hyvä makkara on eräänlainen taideteos, jota ei kannata arvioida vain sen hinnan mukaan, kuten vaikkapa suolaa tai sokeria tai närpiöläisiä tomaatteja.

Kirjoilla on, tai saattaa olla sielu, kuten niillä on myös kohtalonsa. Kirjakaupan asiakkaissa on aina tietty määrä aidosti hartaita kulttuurin etsijöitä siinä mielessä kuin se aiemmin opittiin tuntemaan. Totuus, hyvyys ja kauneus löytyvät niistä, jos ovat löytyäkseen. Toki niissä on kaikenlaista muutakin.

Suuret kirjakaupat ovat eräänlaisia hengen katedraaleja ja sitä paitsi aika uusi ilmiö. Vielä parisataa vuotta sitten kirjakauppias oli yleensä myös kustantaja ja myi omia tuotteitaan ja samalla muutamia muitakin nimikkeitä harvalukuiselle yleisölle, joka ei keskikokoisessa eikä suuressakaan valtiossa monta tuhatta henkeä käsittänyt.

Sitten tapahtui yhteiskunnallinen vallankumous. Entiset lukutaidottomat kansankerrokset oppivat lukemaan ja saivat sellaisen elintason, joka teki kirjojen hankkimisen mahdolliseksi. Komeat nahkaselkäiset sarjat alkoivat hyvinvoivassa kodissa olla yhtä tärkeitä kuin piano. Sitä paitsi lukemistakin harrastettiin paljon.

Suurkaupungeissa alkoi olla suuria tavarataloja ja myös suuria kirjakauppoja. Vasta ehkäpä noin miljoonan – puolentoista populaatio mahdollisti todella suuren valikoiman. Lontoossa Charing Cross Streetin tienoilla on yhä mainio keskittymä hyviä kirjakauppoja, vaikka myllerrys näyttää käyvän omistussuhteissa. Nyt on pinnalla Waterstones, jonka lippulaiva on Regent Streetillä. Lepotuoleineen se on yhä hyvin lähellä vanhaa otium sapientis -ihannetta. Se on kulkijan keidas, sekä mikään läpijuostava supermarketti.

Berliinissä oli ennen hyvä ja sympaattinen Kieperts, mutta eipä ole enää. Nyt on kyllä sen sijaan Friedrichstrassella Kulturkaufhaus Dussmann, joka täyttää vaativankin asiakkaan tarpeet. Pariisissa lienee yhä Gibert Jeune, vanhanaikaisen sekava ja siis sympaattinen talo.

Suuria kirjakauppoja on aina suurissa kaupungeissa. Moskovan Dom knigi ja BiblioGlobus ovat mahtavia kirjojen valtakuntia. Pietarissa on ainakin kymmenen hyvin kiinnostavaa kirjakauppaa, joista olen silloin tällöin kirjoittanutkin (ks. esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=akademkniga ). Akateeminen Vasilinsaren yliopistokirjakauppa on tutkijan karkkikauppa, samoin kuin tiedeakatemian kauppa Liteinillä. Suuria ja hyvä kauppoja ovat Dom knigi ja Bukvojed, mutta kiinnostavampia eräät muut, kuten Podpisnyje izdanija ja Kristillisen instituutin kirjakauppa Fontankalla.

Onhan näitä suurkapungeissa ja täytyykin kai olla, mutta entä pienemmissä? Noin puolentoista miljoonan asukasluvulla tietenkin myös Helsinki ja Tukholma pystyvät pitämään paria suurta ja verraten hyvää kauppaa: Tukholmassa on Akademiska ja Stureplanin Hedengren. Meillä ovat Akateeminen ja Rosebud. Suomalaista kirjakauppaa ei oikein enää voi päästää samaan sarjaan.

Mutta on niitä pienemmissäkin paikoissa. Oxfordin Blackwells tyrmää mitään aavistamattoman asiakkaan maanalaisilla aarteillaan. Nykyään sekin kuulemma on Waterstonen omistuksessa, kuten Lontoon yliopiston lähellä ollut Dillon.

Mutta onhan Oxford sellainen älymystökeskittymä, että se hyvinkin vastaa muutaman miljoonan asukkaan tavallista kaupunkia siinä suhteessa. Ehkä se siis kilpailee eri sarjassa kuin vaikkapa Helsinki.

Kuitenkin voimme havaita, että myös Tallinnassa on erinomaisia kirjakauppoja. Viru-keskuksen Rahva raamat on nyt laajennettu ja uhkuu sulojaan. Sen toinen, Vanalinnan myymälä on hyvä sekin kellareineen ja kahviloineen. Solaris-keskuksen kirjakauppa on myös vaikuttava. Ikävää vain, ettei siellä enää ole kahvilaa eikä juuri lainkaan venäläisiä kirjoja.

Tulin taas haukkuneeksi oman Akateemisen kirjakuppamme aika rajusti. Ehkä se ei ollut ihan ansaittua. Siellähän on varsin paljon kaikkein uusimpia kirjoja (tavara kiertää nopeasti eikä makaa), tavaraa löytyy monella kielellä, ei kuitenkaan venäjäksi, ja onhan siellä kahvilakin. Englanninkielistä kirjallisuutta on jopa aika paljon. Mitä vielä kaipaatte?

No, itse kaipaisin nyt vaikkapa niitä akateemisia kirjoja, vaikkapa väitöskirjoja ja myös vanhoja, vuosien takaisia klassikoita sekä eri maiden lehtiä. Nyt lehtiä on tuskin muilla kielillä kuin suomeksi, englanniksi, ruotsiksi ja saksaksi.

Voi tosin olla, että niin harva muu näitä kaipaa, ettei niitä sen takia kannata tilata. Vaan oinkohan tämä nyt ihan varma? Esimerkiksi New York Review of Books on tullut liikkeeseen vasta pari vuosikymmentä sitten ja näyttää menevän hyvin kauaksi. Times Literary Supplementia ja vaikkapa London Review’tä tässä kaipailisi ja miksei myös Foreign Policya. Eiköhän niille sentään ostajiakin olisi?

Toinen juttu ovat sitten esimerkiksi ranskankieliset lehdet ja kaikki venäläinen aineisto. Outoa erikoistumista on jättää ne kokonaan pois valikoimista.

Mitä tulee tieteellisiin kirjoihin, löytyy niitä toki Tiedekirjasta ja vanhoja on etsittävädivareista, jotka vielä sinnittelevät, ties kuinka kauan.

Mutta tuo kauppahan on myynyt sielunsa kapitaalille, eikä siltä kannata liikoja odotella. Päivän bestsellerin sieltä saa ja satunnaisen Die Weltin ja Spiegelin sekä tietenkin Economistin. Onhan se parempi kuin ei mitään.

Lähempänä unelmien kirjakauppaa on Rosebudin Sivullinen entisessä Pukevan talossa, sopivasti Yliopiston kirjaston vieressä. Siellä haistaa aidosti intohimoisen suhtautumisen kirjoihin ja valikoima on ilmeisesti Suomen paras.

Kuitenkaan sieltä ei saa vieraskielisiä lehtiä, joten tarve käydä Akateemisessa kaikesta huolimatta säilyy. Myymälän henki ei muutekaan ihan muistuta sitä, jonka kohtaa vaikkapa Pietarin Podpisnyje izdanija-kaupassa taikka Pariisin Librairie Compagniessa.

Onko muuan ero juuri siinä, että jälkimmäisissä kaupoissa on erinomainen high-brow-lehtien osasto ja mainiota kahvia, jota taiteilijan näköiset, usein hieman hupsuilta vaikuttavat nuoret ahmivat. Rosebud on hieman liiaksi asiallinen paikka ja siinä suhteessa kovin suomalainen, vaikka esimerkiksi ranskalaisia kirjoja siellä on huomattavan paljon.

Mutta onhan meilläkin siis ihan kelpo kirjakauppoja. Aina tosin voi haaveilla vieläkin paremmasta tilanteesta. Toivotaan nyt ainakin, että edes nuo pysyvät pystyssä ja käydään siellä myös ostoksilla.

Paljolla kirjain ostamisella ei ole loppua

Kirjoja ostelemassa

Paasikivi kävi aikoinaan Tukholmassa kirjaostoksilla, vaikka sota parhaillaan riehui. Toki silloinkin täytyy yrittää elää ja normaaleja ihmiselon tapoja noudatella mahdollisuuksien mukaan. Ja olihan Juho Kustilla muutakin asiaa, mutta se siitä.

Yleensä käyn Tukholmassa sekä siinä Stureplanin lähellä olevassa kirjakaupassa, että Akateemisessa, Mäster Samuelsgatanilla.

Ne ovat varsin hyviä kauppoja ja usein löytyy sieltä kaikenlaista sellaista tavaraa, jota kotimaasta ei löydä. Sittenhän siellä Stureplanin lähellä lsiäksi on tai ainakin oli myös mainio divari.

Tällä kertaa ei kuitenkaan tuo ruotsalainen tarjonta oikein sytyttänyt. Parikin kirjaa olisi ollut Ruotsin akatemiasta, mutta aihe ei innostanut.

Sen sijaan jäi haaviin suuri, nidottu Adam Zamoyskin Napoleon-elämäkerta ja kokoelma Isaiah Berlinin kirjeitä, molemmat englanniksi, mutta haitanneeko tuo.

Pietariinkin tuli asian tynkää heti parin päivän perästä, mutta siellä en ehtinyt lempikirjakauppoihini, joita ovat Akatemian kirjakauppa Vasilin saarella, Podpisnyje izdanija ja Akademkniga Liteinillä sekä Porjadok slov Fontankalla.

Sen sijaan käväisin Dom knigissä ja Nevskin Bukvojedissä.

Olihan niissäkin tarjontaa, joka niin sanoakseni löi hepnaadilla. Bukvojedin valtavat sotakirjojen määrät vaikuttavat yhä uudelleen jo pelkällä massallaan. Kaikenkarvaiset ”versiot” näyttävät olevan kovassa kurssissa, mutta onpa siellä tietysti asiaakin.

Silmiinpistävää on, että nimimerkki Viktor Suvorovin ja Mark Soloninin kirjoja on myynnissä niin paljon, monta nimikettä, vanhat mukaan lukien. Niistähän Kremlissä ei tykätä lainkaan eikä myöskään Sotahistoriallisessa seurassa ja on helppo ymmärtää miksi.

Sergei Kara-Murza on se ei-liberaali Kara-Murza, jonka tiiliskivi (1278 s.) Sovetskaja tsivilizatsija jäi mukaan hakuteokseksi. Pelkään pahoin, etten jaksa sitä paatosta kannesta kanteen lukea, mutta, kuten sanotaan, meren maun maistaa pisarastakin.

Kara-Murza muuten tarkoittaa mustaa ruhtinasta ja samaa kantaa on myös sukunimi Karamzin, joka oli tuolla Venäjän Topeliuksella, meidän Auroramme appiukolla, joka tosin taisi kuolla saamatta nähdä kaunista miniäänsä.

Mutta tämä on sivuseikka. Piti sanomani, että kirjat ovat Venäjällä vielä aika halpoja. Tuokin Kara-Murzan kovakantinen tiiliskivi maksoi vain 599 ruplaa eli vajaan kympin.

Mukaan jäi myös kiinnostavalta vaikuttava Ivan Krasnovin teos Komu na Rusi pit horosho? (Kuka Venäjällä juo hyvin?) Kyseessähän on sanaleikki, joka viittaa Nikolai Nekrasovin kuuluisaan runoelmaan Komu na Rusi žit horosho? (Kuka Venäjällä elää hyvin?). Siitä ainakin aion jotakin kirjoittaa.

Mutta hauskimpia venäläisten kirjakauppojen löytöjä ovat mielestäni nuo miniatyyrikirjat, joiden koko on usein vain 4x6 cm tai vähemmän (ks. m. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=pieni%C3%A4+kirjoja ).

Vaikka näkö alkaa jo heiketä, kykenee niiden tekstiä vielä lukemaan ilman erityistä vaivaa. Pidän aina jotakin niistä salkussa siltä varalta, että sattuu luppoaikaa eikä aina viitsi tuijotella kännyäkään, etenkään siinä tapauksessa, ettei ole kenttää, virtaa tai wi-fitä.

Tällaisia kirjoja on vähän joka aihepiiristä. Dom knigissä ne keskittyvät uskontoon ja kuuluisien henkilöiden aforismeihin. Sieltä taisin myös ostaa muun muassa Max Weberin tutkielman valtiosta, kokoelman juutalaisia vitsejä ja kuuluisia venäläisen kirjallisuuden käsitteitä sekä La Rochefoucauldin ja Pascalin mietteitä

Tällä kertaa ehdottomasti paras miniatyyrikirjojen osasto oli Nevskin Bukvojedissä. Sieltä jäivät mukaan Saša Tšornyin satiirit, kokoelma Tšehovin novelleja, 380-sivuinen, mutta hyvin taskuun mahtuva aforismikirja ja kokoelma tunnetuimpien venäläisten laulujen sanoja.

No, osittain tämä on tietysti ihan tuttua tarinaa, mutta onpa se vaan mukavaa esimerkiksi jossakin lontoolaisessa pubissa ottaa esiin vähän lukemista odotellessa purjomakkaroiden kypsymistä. Siinä ei silloin ympäristön örvellyskään erityisemmin haittaa.

Mieleen tulee, että tuollaisille kirjoille varmasti olisi käyttöä myös meillä. Muutaman vastaavan suomenkielisen opuksen olen nähnytkin, mutta harvinaisia ne ovat. Ainakin Su Tzunin sotataitoa löytyy, vai oliko sekin englanniksi?

Pieni kielialue ei muodostane tällaiselle formaatille estettä. Yllätyksekseni huomaan, että kaikkien noiden pikkukirjojen painokseksi on merkitty vaatimattomat 500 kpl. Silti painotyö on erinomaista, on kovat kannet ja kiiltävä suojapaperi. Tosin hintakin keikkuu yli 300 ruplassa eli vitosen paikkeilla.

Muuten, ei Kara-Murzankaan evankeliumi taida kosin kysyttyä olla, sillä tuonkin ostamani järkäleen painos on vain 2000 kpl. Mutta -kauhistuksen kananjalat!- Krasnovin viinakirjaa on painettu vain vaatimattomat 200 kpl! Mark Soloninin 23 ijunja –”Den M” on sentään saanut 2000 kappaleen painoksen. Todistetaanhan viimeksi mainitussa sentään, että Hitlerin hyökkäys tapahtui vain yhden päivän verran ennen suunniteltua Stalinin hyökkäystä länteen…

Paljon, ylen paljon jännittävää löytyy Pietarin kirjakaupoissa eikä niiden anti rajoitu vain nykytärkeisiin aiheisiin. Etenkin neuvostokautta edeltäviä klassikoita ja muitakin opuksia luetaan nyt, kun niitä taas saadaan.

Ja ihan meinasi unohtua, että kirjailijoiden kirjakauppa, Knižnjaja lavka pisatelej, tuotti kyllä nyt pienoisen pettymyksen. Siitä taitaa olla tulossa milteipä pelkkä divari. Huhuja siitä, että sen tilalle tulisi jokin rättikauppa tai vastaava, on kuulunut jo vuosia. Miten mahtanee käydä?

Pietarin viettelyksiä II

Pietarin viettelyksiä II

Kulttuurikaupungin tunnistaa kirjakaupoistaan eikä guggenheimeistaan. Strandin kirjakauppa New Yorkissa on jotakin, jonka takia on valmis antamaan anteeksi sen, että kaupungin väestö koostuu enimmäkseen epäkohteliaista moukista, kuten vaikkapa bostonilaisen ovat aina valmiita todistamaan.

Jos taas suuri kirjakauppa tuhoutuu, kuten Kiepert Berliinissä, ymmärtää siinä kuvastuvan väistämättä uhkaavan tuhon kaamean irvistyksen. Se on kuin kirjoitus seinällä, joka kertoo, että henki on pakenemassa ja se, mikä jää jäljelle on tuomittu mätänemään. Suomalainen kirjakauppa Helsingissä on jo yhdentekevä supermarketti ja Akateeminen, jonka nyt omistaa Bonniers, tekee jotenkin ahdistuneen vaikutelman Kirjoja, materiana, on yhä, mutta se ei enää tunnu tarkoitukselta sinänsä, siinä ei ole henkeä. Nyt palvellaan rahaa.

Kukapa enää uskoisi maamme puolustamista Akateemiselle kirjakaupalle? En minä ainakaan. Mutta tämähän sopii ajan henkeen. Parin vuoden kuluttua myös Helsingin yliopiston on määrä lopullisesti kuoriutua kansallisesta kaksikielisestä suomalaisuudestaan ja muuttua kokonaan kansainväliseksi. Miten se voisi elää tässä vajavaista englantia mökeltävässä maassa ilman guggenheimiaan? Vai riittääkö pelkkä internet ruokkimaan yliopiston? Satoja lehtitilauksiahan lakkautetaan nyt. Ehkäpä tulevaisuuden lähdeviitekin on muotoa KVG.

Mutta kirjalla on ominaisuutensa. Nietzsche, joka kyllä oli mielestäni hyvin omituinen, runoili joskus:

Dies ist kein Buch,

was liegt in büchern?

In diesen Särgen und Leichentüchern!

Itse asiassa hänen ideanaan oli kehua omaansa, alentamalla muita. Vanha konsti.

Mutta totuus on, että kirjoilla on usein kummallinen taipumus herättää kiihtynyttä mielentilaa, jota voisi verrata ihastumiseen ja joka ehkä juuri sitä onkin. Kun nykyaikaiset painetut koodeksit tulivat myyntiin, vihasivat ja inhosivat kirjojen jäljentäjät ja kuvittajat noiden inkunaabelien rahvaanomaista persoonattomuutta. Toista se oli lukea taiteilijan uniikkia käden jälkeä.

Muodoltaan arvokkaimmat tekstit olivat kerran rullia, kuten toora yhä vieläkin oikeassa muodossaan. Moskovan historiallisessa museossa on esillä auki käärittyinä valtavia rullia, joiden metrin pituisilla riveillä lukija helposti eksyy ilman älläntikkua, mutta ne eivät olekaan tarkoitetut moukkien käyttöön, vaan ainoastaan oppineille. Sitä paitsi usein on ajateltu, että todelliset oppineet eivät mitään kirjoja tarvitse, koska viisauden pitää asua heidän päässään. Sellaisia kai ovat hafizit eli säilyttäjät, jotka osaavat koraanin ulkoa, mikä onkin muhamettilaisessa maailmassa ollut suurimman oppineisuuden merkki näihin päiviin asti.

Vaatimus siitä, että kaikki muut kirjat olisi poltettava, koska koraanissa on jo kaikki, on joskus pantu Omar Haijamin tiliin. Tätä en usko lainkaan. Siinähän olisivat menneet hänen mainiot runonsa lemmen ja viinin ylistykseksi, jotka tässäkin maassa ovat innoittaneet tuhansia ja taas tuhansia asiastaan ehkä muuten epävarmoiksi jääviä ihmisiä. Ja sitä paitsi ehkä olisi sittenkin parempi polttaa se koraani. Se ainakin olisi minun valintani, jos kysytään.

Pietari on kirjojen kaupunki, aivan parhaita niistä. Harvassa ovat ne paikat, joissa on mahdollista löytää sellaista määrää vanhoja ja uusia klassikoita, joita ei suinkaan makuloida kannattamattomana painolastina, vaan pidetään tarjolla halullisille hyllytilan suuresta, ah niin suuresta kalleudesta huolimatta.

Mutta hyllyihin ihastuu vain vajaamielinen. Kirjat sen sijaan, nämä ihmeelliset koodeksit, jotka tarjoavat  koko maailman kulttuurin saavutuksiin langattoman yhteyden suoraan paperin ja otsalohkon välille, näihin ihastumista pidetään normaalina ja syystä pidetäänkin. On myös luonnollista, että astuessaan kirjojen valtakuntaan ihminen saattaa huumaantua: täällä on kaikkea! Niin lähellä ja niin kaukana! Miten monta elämää tarvitsisinkaan sen kaiken läpikäymiseen!

Voin hyvin kuvitella, että nuori mies tuntee jotakin samanlaista saadessaan tilaisuuden tulla avustamaan missikisojen osanottajia. Toivottavasti ajatusta ei pidetä rienaavana, oma mieleni on mitä puhtain, kuten sanotaan. Muistanpa muuten, miten kerran Moskovan Dom Knigissa kyselin myyjättäriltä lehmiin liittyviä kirjoja. Syynä oli se, että sputnitsani oli tuolloin hulluna lehmiin ja keräsi kaikkea niihin liittyviin. Hän uskoi itsekin olevansa jonkinlainen lehmä, mikä mielestäni oli osuva vertaus. Mikä eläin onkaan oikeasti jalompi, kuin rauhallinen ja mietiskelevä kanttura, jonka rauhanomaisessa ammunnassa voi luulla kuulevansa kaikuja Buddhan viisaudesta? Älkää ainakaan leijonia ja muita raadonsyöjiä tarjotko.

Kuulin, siellä Moskovassa, miten urbaanit moskovalaistyttöset päivittelivät, että se oli kysellyt kirjoja lehmistä. Siis lehmistä!!! Siinäpä äimistelivät. Lähes välittömästi luokseni tuli erittäin ihastuttava nuori nainen, joka kertoi kuulleensa, että lehmät kiinnostivat minua. Niin ne kiinnostivat häntäkin ja hän halusi kuulla enemmänkin ajatuksistani. Hän oli asiantuntija, agronomi. Päiväni oli pelastettu ja kului sen jälkeen lievän euforian vallassa. Muistin toki, että minulla oli jo kotona kanttura omasta takaa, joten ei siitä sen enempää, ei toki vähä tämäkään. Mutta siis takaisin sinne Pietariin!

Sputnikini tai siis oikeastaan sputnitsani (vrt. спутница жизни) on kirjafriikki. Etenkin venäjänkielisiä kirjoja hänellä on uskomaton määrä, niitä lienee tuhansia kappaleita. Siksi en ilman vastarintaa suostunut hänen ehdotukseensa kävellä Mohovajalta Nevskille Liteinin kautta, mutta kävi, kuten oli säädetty. Akademknigan kohdalla katsoimme toisiamme ja tiesimme, mitä oli tapahduttava. Sisällä sputnitsa syöksyi heti temaattisen Pietari-pöydän ääreen ja tarrautui kirjaan, joka käsittelee kaupungin suurta tragediaa, sen muuttumista Leningradiksi. Siitä häntä ei voinut irrottaa. Hänellä täytyy olla jo satoja Pietari-kirjoja, mutta nykyään niitä on saatavilla tuhansia.

Ymmärsin, että siltä osin peli oli pelattu ja keskityin omaan taisteluuni. Kolme kertaa irrotin otteeni valtavasta kolminiteisestä dokumenttikokoelmasta, joka käsitteli kenraali Vlasovin kohtaloa. Kolmannella kerralla se onnistui. Miša Melnitšenkon yli tuhatsivuinen tieteellisesti toimitettu järkäle neuvostoanekdooteista jäi sen sijaan kouraani enkä yrittänyt enää vastustella. Myös pieni Aleksandr Suvorov –nide, jossa oli Voittamisen taidon ohella paljon muuta kiinnostavaa, tuli mukaan ilman ongelmia.

Teos Venäläiset kirjailijat ja publisistit Venäjän kansasta oli myös ilman muuta ostettava, sillä ilman sitä kokoelmani tämän alan kirjallisuutta olisi puutteellinen. Sitä paitsi tässä kirjassa näyttää olevan paljon ainesta, joka ei ole yleisesti tunnettua ja sen toimittaja kertookin etsineensä erityisesti myönteisiä asioita, joskaan ei mahtaneensa mitään sille, että kielteisiä löytyy enemmän. Näinhän asia on Suomessakin ja todistaa meistä hyvää. Ehkä siis muistakin?

Hyllyissä oli paljon myös vanhempia teoksia, mikä yhtä selkeästi on kulttuurin varma merkki kuin sen puuttuminen on rappion ja murheen tunnus. Silmiin osui pitkä rivi Tiedeakatemian julkaisemia paksuja niteitä pikku kansoista, gagausesista, kabardeista, balkaareista, osseeteista. Iitin suuri poika Sjögren näytti olevan asianmukaisesti kuvattuna viimeksi mainitussa. Niistä pääsin sentään irti helposti. Divariosasto, jossa kerran oli runsaasti vanhoja saksalaisia kirjoja, on nyt siltä osin köyhempi. Kalliit ja huonokuntoiset hopeakauden harvinaisuudet eivät pystyneet pitämään meitä pauloissaan ja siirryimme kirpeään ulkoilmaan kevyesti huokaisten.

Seuraavaksi huokaisimme raskaasti. Diletant, hauska nuoren intelligentsijan tyyssija, kahvia ja aikakauslehtiä tarjonnut kirjakauppa oli muuttanut kurssia (hyvä ettei sentään sitä reivannut!) ja mainosti nyt näkyvästi erikoisuutenaan loistopainoksia klassikoista. Itse Diletant-lehti  «российский познавательный исторический журнал для семейного чтения», kuten se pistämättömästi itsensä esittelee, löytyi vasta sitä kassalla pyytämällä. Outoa. Päätoimittaja ja perustaja sattuu olemaan Eho Moskvy –radiokanavan päätoimittaja. Lehden teemoista voi mainita vaikkapa sellaisen kuin ”Opritšnina Iivana Julmasta Putiniin” pari vuotta sitten… Onko pimeys laskeutumassa näiden keitaiden ylle?

Emme menneet Znamenski-aukion Bukvojediin, joka on avoinna 24 tuntia vuorokaudessa, emme myöskään saman firman ”Kulttuuri- ja lepopuistoon”, kuten se humoristisesti itseään mainostaa ja jonka kahvila muuten on lempipaikkojamme. Kirjailijoiden lafka (Книжная лавка писателей), erittäin korkeatasoinen pieni kirjakauppa onkin jo nyt sitten suljettu… Singerin talon Dom knigiin minulla on alennuskortti ja ymmärsin, ettei sitä ole nyt lainkaan syytä lähestyä. Vasilinsaaren Akademkniga, uskomaton laatukirjojen paratiisi oli onneksi niin kaukana, että voitimme siltämosin kiusauksen ilman erityisiä ponnisteluja ja suuntasimme varovasti jäätikköiselle pylväskadulle Улица Зодчего Росси.

Mahtaileva ja oikeastikin mahtava Katariina ja Aleksandran teatteri tarjosivat sopivasti vetovoimatekijöitä, jotka auttoivat irtautumaan kirjojen magneettikentästä, joka kyllä huokui jostakin Nevskin suunnalta. Olimme siis selvinneet kiusauksista muutamalla hassulla niteellä. Ei kunniaa näin helposta urotyöstä toki paljoa heru, mutta sittenkin. Poroporvarina totean, että ne kirjat olivat uskomattoman halpoja.

Tiesimme molemmat, että ilman tahdonvoimaa olisimme voineet ostaa noita toinen toistaan ihastuttavampia koodekseja vaikkapa vesikelkallisen. Olisimme myös voineet hankkia lastenvaunut ja kärrätä kirjoja niillä. Kirjahyllyt alkavat kuitenkin taas loppua paitsi huoneista, myös aitoista. Kesämökin huussista joku on ne hävittänyt tykkänään ja veneeseen mahtuu vain pari hyllymetriä. Ullakko vaatii remonttia ja muutama kymmenen hyllymetriä lienee sinne helposti sijoitettavissa, mutta sinnekin on jo jonoa.

Koska tiedämme olevamme jo elämän kalkkiviivoilla ja ymmärrämme etteivät tulevat sukupolvet jaa suhdettamme kirjoihin, pyrimme välttämään tai ainakin jarruttamaan niiden ostamista. Kuitenkin, kuten Odysseus seireenien mailla, haluamme kuulla sen laulun, joka on ominaista kulttuurikaupunkien todellisille kulttuurikeskuksille, enkä tarkoita tässä guggenheimeja.