Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle bloggaaja. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle bloggaaja. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

torstai 20. maaliskuuta 2025

Asialinjaa

 

Argumentum ad hominem ja muita ilmiöitä

 

Olisi perverssiä loukata omaa rakasta yleisöään eli niitä, jotka yhä uudelleen jaksavat saapua tällekin sivulle ja lukea, mitä olen pannut paperille.

Tiedän, että bloggaajia pidetään Suomessa tutkimuksen mukaan kaikkein vähiten arvostettuna ihmisryhmänä vloggaajien ohella (Vihavainen: Haun bloggaaja tulokset). Niinpä erityistä syytä korskeuteen ei ole, enkä sellaiseen pyrikään. Jumalakin on ylpeitä vastaan, sanoi jo mummoni, joka ymmärtääkseni hallitsi ne asiat.

Niinpä tyydyn vain toteamaan kainosti muutaman seikan ja korostan, että se koskee vain joitakin, varsin harvoja tapauksia kaikista niistä, jotka antavat kirjoituksista palautetta tai muuten intoutuvat tällä palstalla keskustelemaan jostakin, esimerkiksi assosiaation elähdyttäminä.

Totean, että palautteen saaminen on aina iloinen asia. Olen Kanava-lehdessäkin ollut kolumnistina jo parikymmentä vuotta ja saanut palautetta ehkä noin kerran vuodessa. Netissä palaute on paljon vilkkaampaa.

Yhden ehdotuksen haluaisin kaikille keskustelijoille tehdä: miettikää aina, millainen ja erityisesti minkä tasoinen vastaus on esittämäänne kommenttiin mahdollista antaa, jos sellaista haluatte. Jos haluatte vakavaa keskustelua, esittäkää ensin vakava kysymys. Jos teiltä kysytään, vastatkaa kysymykseen.

Huomautan lisäksi, ettei yleensä kannata kuvitella kirjoittajan sanoneen jotakin sellaista, jota hän ei ole sanonut. Mikäli asiasta on epäselvyyttä, kannattaa kysyä.

Toki blogille lajityyppinä on olennaista subjektiivisuus eikä valittu tyyli aina mahdollista tarkkaa argumentointia eikä sellainen ole tarkoituksenakaan. En ole yleensä pannut tekstiini sarkasmivaroituksia, mikä lienee joskus aiheuttanut vakaviakin väärinkäsityksiä. Sille tuskin voi mitään, vitsin selittäminen yleensä pilaa sen kokonaan.

Olen monta kertaa elämäni varrella hämmästynyt sitä, miten matalaan älylliseen tasoon aikuiset ihmiset tyytyvät (ks. Vihavainen: Haun etsikkoaika ja hiipuminen tulokset). Itse asiassa aikuisten ihmisten keskustelu on kiusallisen usein matalatasoisempaa kuin lastentarhassa.

Jälkimmäistäkään ei pidä idealisoida, puutteensa ne on lapsillakin, mutta tietyssä iässä heidän älyllinen aktiivisuutensa on hyvin suurta ja myös merkkejä itsenäisyydestä voi erottaa. Lasten tekemät kysymykset ovat usein samoja kuin suurten filosofien asettamat ongelmat.

Mutta eihän lapsilla ole taitoa ajatella itsenäisesti. Ennen pitkää törmätään suurimpaan auktoriteettiin, joka ratkaisee kaiken: ”äiti sano”. Tämä vastaa vanhemman sukupolven auktoriteettihakuista laumakäyttäytymistä ja kuuluu samalle tasolle.

Lapset oppivat varhain myös emotionaalisten palkkioiden arvon. Kouluikäinenkään ei välttämättä enää elä täysin aitojen elämysten maailmassa, vaan osaa jo teeskennellä ja pyrkiä miellyttämään, myös itseään.

Epäaito sentimentalismi, jonka keskipisteenä on omien, poikkeuksllisen erinomaisiksi ymmärrettyjen tunteiden palvonta, aloittaa kehittymisensä jo varhain. Vladimir Nabokov on kiteyttänyt tämän ilmiön tunnetussa esseessään Pošlostista (vrt. Vihavainen: Haun pošlost tulokset).

Huomaan, ettei blogeissani ole kunnon esitystä tästä ilmiöstä. Puute olisi korjattava. Joka tapauksessa tuo mainittu ilmiö pyrkii nykyään myös esiintymään suurena argumenttina, joka syrjäyttää halutessa kaiken muun, matematiikasta biologiaan. Enemmistölle toki on tarpeetonta sanoa, ettei sellaisen esittäjä tietenkään ansaitse huomiota, eikä hänen omahyväisyyttään ole mahdollista järkyttää.

Kaikenlaista palautetta olen kyllä julkaissut, enkä moniin vuosiin harrastanut minkäänlaista moderointia. Valitettavasti se johti siihen, että palstalle alkoi ilmestyä kaikenkarvaisten mielenterveyspotilaidenkin tuotantoa, joka jo saattoi aiheuttaa sen, ettei monikaan enää viitsinyt vikaista koko tekstiin.

Nyttemmin olen aina silloin tällöin uhannut jättäväni julkaisematta kommentit, joissa ei ole mitään varsinaista informaatiosisältöä ja jotka ovat ainoastaan ilmaus lähettäjänsä emootioista ja/tai ongelmista. Olen myös toteuttanut uhkauksen.

Ettei kuva todellisuudesta vääristyisi, saattaa olla silti joskus tarpeen julkaista myös koko tekstien kirjoa, jossa tosiaan on aina mukana ainesta, joka ei olisi kunniaksi tarhaikäisille. Tämän aineksen jatkuva julkaiseminen tuskin kuitenkaan erityisesti hyödyttää lukijaa, joten aion vastaisuudessakin moderoida palautetta.

Muuan ikävä piirre on ”argumentum ad hominem”- tyyppisen argumentointivirheen viljely. En viitsi tässä toistaa, mitä sillä tarkoitetaan. Toivoisin tämän termin väärinkäyttäjien joka tapauksessa tutustuvan asiaan (Argumentum ad hominem – Wikipedia).

Argumentointivirheitä on, luoja paratkoon, paljon muitakin ja niiden huolimaton viljely on aika masentavaa katsottavaa. Tuntuu siltä, että aikamme on taas pahasti taantunut kohti laumavaistojen ohjaamaa käytöstä, jossa älyllinen toiminta leimautuu enemmän tai vähemmän rikolliseksi tai vähintäänkin poikkeavaksi harrastukseksi.

Me emme vielä elä totalitarismissa, mikä on tärkeää ymmärtää, mutta yhtä tärkeää on ymmärtää, että kehitys siihen suuntaan on ollut nopeaa ja lähes vailla vastavoimia. Tilanne muistuttaa yhä enemmän jatkosodan ajan ”demokratuuria”, jossa yleisen mielipiteen konsensusta ylläpidettiin myös tietyin totalitaarisen yhteiskunnan instrumentein.

Sen lisäksi kansalaisyhteiskunta oli asiassa vahvasti mukana. Silloin kansakunta oli kuolemanvaarassa, joten asialla oli perusteensa. Nyt tilanne on toinen ja se täytyy hyväksyä.

Some, huolimatta siihen liittyneistä härskeistä sensuuri-ilmiöistä, on nykyään yhä sentään mielipidevapauden henkireikä, joka pystyy tarjoamaan alustan hedelmällisellekin keskustelulle. Siihen pyrkikäämme, on sääli, mikäli alustat tuhritaan primitiivisillä purkauksilla, joiden sekaan kunnialliset ihmiset eivät enää viitsi nokkaansa työntää.

maanantai 29. tammikuuta 2024

De profundis

 

Arvostuksia ja arvottomuutta

 

Viimeisten sadan vuoden aikana tasa-arvoistuminen, mukaan lukien sukupuolten asettaminen samalle viivalle, on ollut hyvin huomattava megatrendi. Oli se sitä aiemminkin, mutta ei puhuta nyt siitä.

Vuonna 1918, kun maamme itsenäisyyttä turvattiin ja siinä samalla tapettiin tuhansittain omia kansalaisia yhteiskunnallisen asemansakin vuoksi, olivat hierarkiat vielä jyrkkiä ja aika selviä jopa virallisesti. Kaikki olivat tasa-arvoisia lain edessä -noin periaatteessa- ja jokaisella oli aivan samanarvoinen äänioikeus ja vaalikelpoisuus.

Silti olisi kovin kevytmielistä ajatella, että mahdollisuudet olivat samanlaiset, saati että jokainen arvosti toistaan yhtä paljon -samoja Jumalan lapsiahan tässä muka oltiin- eikä kukaan ollut kyllin röyhkeä arvioidakseen jonkin toisen hurskauden tai syntitaakan keskinäistä suhdetta. Sehän punnittaisiin pätevämmän tahon toimesta.

Tosiasiassa eliitit erottuivat hyvin selvästi rahvaasta, jolla myös oli omat hierakiansa. Kouluja käyneet olivat oppineet ajattelemaan ja puhumaankin eri tavalla ja moni vielä halusi näyttääkin sen.

Silti oli kuljettu jo pitkä matka -sanokaamme nyt- keskiajan tai 1600-luvun tilanteesta. Silloin hierarkian huipulla oli ehdottomasti hallitsija, jonka armo säteili sitten eriasteisten virkamiesten arvostuksena. Kyseessä eivät olleet mitkään työntekijät, vaan delegoidun vallan käyttäjät.

Arvostus on tietenkin subjektiivinen asia, eikä keskiajalta ole käytettävissä luotettavia sosiologisia mittauksia. On kuitenkin aihetta ajatella, että alimpana arvostuksessa oli pyöveli, joka oli julkisyntinen, mutta oli siinä toimessa muiden syntien tähden ja siksi hänetkin oli hyväksyttävä.

Esimerkiksi hyvä paimen sen sijaan vaikkapa lampaankasvatusalueilla oli ammattimies, joka parahimmillaan sai koirien avulla pidettyä suurenkin lauman koossa, kun taas kehno suorittaja hukkasi elikoitaan suden suuhun.

Hyvä ammattimiehet alalla kuin alalla olivat varmasti arvostettuja. Ei jokainen osannut ollenkaan tehdä tynnyriä, rattaita, pukua tai kenkiä. Se, joka osasi ja osasi vieläpä hyvin, oli varmasti yläpuolella muun tilattoman tai vähävoimaisen rahvaan. Äveriäät maanomistajat olivat sitten erikseen, he rahoittivat työnsä osaajat.

Suuresti arvostettuja olivat aina perheen päät, joiden toimena oli Jumalan lain toteuttaminen ns. ruohonjuuritasolla ja siinä yhteydessä he toimivat kaikkein korkeimman vallan sijaisena, tosin vaihtelevasti muiden alaisina julkisella puolella. Näin oli asia jo Iivana Julman Venäjälläkin, mistä pahamaineinen Domostroi antaa elävän kuvan.

Ehkäpä hierarkian poihjamudissa olivat sitten naimattomiksi jääneet ns. setämiehet ja vanhatpiiat, jotka elivät toisten nurkissa. Mikäli he hallitsivat itse omaisuuttaan tilanne oli toinen.

Mutta tämä nyt on pelkkää spekulaatiota. Selvää joka tapauksesa on, että yhteiskunnan muutos on aiheuttanut perusteellisen muutoksen myös ammattien arvostuksessa ja tietenkin myös itse ammattinimikkeiden monisatakertaistumisen.

Pelkät ammattinimikkeet eivät vielä paljoa kerro ihmisistä ja heidän todellisesta arvostuksestaan. Niiden taakse voi kätkeytyä vaikka mitä, lähtien oman alan paremmasta tai huonommasta osaamisesta henkilön tulojen ja omaisuuden määrään ja paikkaan yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa, politiikassa ja muussa julkisessa elämässä.

Ammattinimikkeellä on kuitenkin oma kaikunsa, joka yksinkertaisille aivoillemme antaa signaalin siitä, mihin voisimme sijoittaa henkilön, jolla on tässä maailmassa vain tämä ammatti elämäntehtävänään ja toimialanaan.

1960-luvulla, kun opiskelin sosiologiaa, oli Suomessa juuri tehty tutkimus silloisten ammattinimikkeiden suhteellisesta arvostuksesta. En muista, kuka oli ensimmäisenä, mutta viimeisen muistan: se oli paimen.

Tässä heijastuivat sen aikaisen yhteiskunnan ja sen ihmisten muistot ajasta, jolloin itse kukin oli toiminut metsässä paimenpoikana tai -tyttönä, aseenaan joku koivunoksa ja tehtävänään hakea karja laitumelta lypsettäväksi tai vievä se metsän halki uuteen paikkaan laiduntamaan.

Ei siinä hommassa paljoa tarvittu, vaikka sekin olisi tainnut monelta kaupunkilaisryökkinältä ja jopa herralta jäädä tekemättä, he kun tuppasivat pelkäämään uhkaavasti muljottavia lehmiä, etenkin sarvipäitä.

Joka tapauksessa viimein sija tuli paimenelle ja sen johdosta muutama älyköt perustivatkin Paimenliiton, jonka tehtävänä oli paimenten sosiaalisen arvostuksen kohottaminen. Osoitteena oli joku ravintola. Tosiasiassa liittoon ei tainnut kuulua yhtään praktikoivaa paimenta, oliko edes entisiäkään… Mutta eiväthän ne liiton miehet muutenkaan oikeita töitä tee.

Nyt yhteiskunta on jo niistäkin ajoista kovasti muuttunut. Muutoksen näkee ammattien sijaluvun muutoksista, joka osittain varmasti on muotien mukaan heilahtelevaa, mutta näyttänee myös selviä trendejä, kun hetkeliset vaihtelut puhdistetaan.

Suomen Kuvalehdessä 4/2024 julkaistun tutkimuksen mukaan arvostuksen huipulla on nytkin kovasti lääkäreitä, hieman sekavassa järjestyksessä ja sairaanhoitajakin nousee lähes 400 nimikkeen joukossa sijalle 5. On siellä heidän välissään toki myös palomies sijalla 3. Voitte, brankkarit, pitää tämän johdosta pienet kekkerit. Turhempiankin syitä on.

Poliisi on sijalla 16., mikä pantakoon merkille osoituksena yhteiskunnan terveydestä ja tuomarikin on sijalla 34. Missä sen sijaan ovat poliitikot ja hallintomiehet? Kunnanjohtaja on sijalla 155, kansliapäällikkö sijalla 223, kansanedustaja sijalla 328 ja ministeri sijalla 234.

Aikamme on osoittanut, että kansanedustajaksi ja ministeriksi voi tasa-arvoisesti tulla ihan kuka tahansa, mikä on suuri yhteiskunnallinen saavutus. Huvin vuosi ministerinposteja vielä vaihdellaan, ettei käy aika pitkäksi. Arvostukseen se ei kuitenkaan vielä riitä ja asianomaiset tutkiskelkoot asiaa sydämessään.

Sellaisen muotiammatit kuin IT (ei tarkoita ilmatorjuntaa, vaan ATK:ta) ammattilaiset eivät saa kovin hääviä sijoitusta verrattuna vaikkapa keittäjiin (koodaaja 166, keittäjä 113). Sitä hommaahan tekee kuka tahansa nulkki.

 Roskalehtien sivuja täyttävät julkimopellet, kuten mannekiinit (372), ammattiurheilijat 214) ja näyttelijät (269) voivat tämänkin valossa miettiä tykönään, mitä rauhaansa kuuluu.

Kovaa työtä tekevätkään eivät aina saa arvostusta: ruokalähetti on sijalla 353 ja lehdenjakaja sijalla 322. Taksinkuljettajakin saa sijoituksekseen vain 268, vaikka homma on vastuullinen ja vaatii taitoa ja raittiutta. Kertooko tämä jotakin suhtautumisesta siihen uuteen alaluokkaan, jota tähän maahan ollaan niin innokkaasti luomassa?

Mitä tasa-arvoiseen kirkkoomme tulee, sen arvostus on nyt hyvin heikkoa, enkä väitä, että olisi vaikeaa tätä asiaa ymmärtää. Kappalainen on sijalla 289 ja rovasti sijalla 299. Piispa on sijalla 259, vaikka pastorikin pääsee sijalle 210. Ehkäpä tässä ajatellaan, että pastori ainakin tekee ihan oikeasti noita seremoniapalveluksia kerran viikossa, mutta piispa ei niitäkään.

Kun esimerkiksi teurastaja on sijalla 260 ja tarjoilija sijalla 213 kannattaa papistomme jo tämänkin valossa miettiä asemaansa ja syitä siihen. Ehkä olisi mahdollista ottaa vaikkapa juuri noita sivuammateiksi?

Sitten tulevat nämä pahnanpohjimmaiset. Feissari on sijalla 377 ja tubettaja sijalla 378. Kurjista kurjimpana löytyy sentään pohjalta vielä bloggaaja/vloggaaja, joka on sijalla 376.

Tämän tutkiuksen jälkeen olen joka päivä pohtinut asemaani kansakunnan silmissä ja palveluksessa sekä mahdollisuuksia tilani korjaamiseen.

1960-luvulla oli Paimenliiton perustamiselle niin sanottua sosiaalista tilausta. Nyt samassa asemassa olemme me bloggaajat. Ehdotan, että kokoonnumme joukolla johonkin ravintolaan pohtimaan tilannetta ja ehkä perustamaan alan liittoa. Pyydän ehdotuksia sopivasta paikasta! Kylmää olutta saisi olla tarjolla.

Ehkä mahdolinen nimike olisi Suomen bloggarien liitto, Finska bloggarförbundet tai Suomen yleinen bloggaajaliitto (vain suomenkielinen). Englanninkieliset perustakoot oman liittonsa.

Mikäli toimimme nopeasti, saatamme ehtiä vielä osallistumaan yleislakkoon. Sen voi kai tehdä myös niin sanotusti villinä? Olennaistahan tässäkin kai on hengen alttius eikä johonkin tiettyyn asiaan vaikuttaminen.

Mutta ei sekään vielä meidän arvostustamme vielä pelasta. Liiton hallituksen on laadittava visiot ja missiot. Ehdottaisin, että sopivan kunnianhimoinen päämäärä noin aluksi olisi arvostuksen nostaminen vaikkapa munkin/nunnan (362) tasolle. Ei se heiltä ole pois. Jäsenmääräksi voisi pyrkiä saamaan jonkin viisinumerisen luvun.

Odotan kollegoiden suosiollisia reaktioita.