Älyllisen elämän lyhyt kukoistus

 

Etsikkoaika ja hiipuminen

 

On kiinnostavaa, jos masentavaakin seurata ihmisten elämänkaarta nuoruuden älyllisestä uteliaisuudesta ja herkkyydestä keski-iän tylsyyteen ja vanhuuden höperyyteen.

Kun nuoruus puhkeaa nupustaan, se tarjoaa tuoreen kauneutensa ihmeen ohella myös älyn heräämisen ihmeen. Nuori ihminen ei lakkaa kysymästä ja ihmettelemästä ennen kuin niin sanotusti kypsyy aikuisuuteen.

Tytöt muuttuvat enemmän tai vähemmän kanamaisiksi ja pojat taas kukkomaisiksi käyttääkseni hieman rohkeaa vertausta, jollaiset kuulemma zoologisuudessaan saattavat hipoa myös laillisuuden rajoja. Itse kuitenkin koen sen asianmukaiseksi. Näinhän siinä tapahtuu.

Siinä vaiheessa, kun biologinen kypsyys on saavutettu ja sosiaalinen rooli muuttunut lapsesta aikuiseksi omien lasten myötä, siis nykyään noin 30-40 vuotiaana, on varsinainen vapaa henkinen aktiivisuus ja älyllinen uteliaisuus yleensä laskenut välttämättömään minimiin, mikä ei ole paljon.

Aikuistunut ihminen on oppinut noitumaan itselleen ymmärryksen tai oikeastaan ymmärrystä korvaavan elämyksen (kiitos tästä, Seppo Oikkonen) kaikista asioista käyttäen tiettyjä yleiskäsitteitä. Tosiasiassa ne eivät näytä enempää kuin parodian maailmasta, joka niiden avulla redusoidaan suorastaan matemaattisten kaavojen mukaan pelkiksi loogisiksi tautologioiksi.

Suurimman viisauden voi siten kokea löytävänsä mahdollisimman yleiselle tasolle viedystä yhtälöstä, joka itse asiassa kertoo vain, että kaikki on yhtä ja samaa. Maailmasta tulee paikka, jossa tarvitaan vain välineellistä ymmärrystä. Elämäntehtävä on yhtä selvä kuin tylsäkin, mutta, kuten sanotaan, elämä on.

Voihan niitä todellista intellektuaalisia ja moraalisia tarpeitaan, jos ne ovat säilyneet, yrittää korvata myös pakottamalla valtion toimesta koko kansan kumartamaan komeita tunnuksia ja pitämällä niiden edessä polvistumistilaisuuksia. Näinhän Venäjällä on nyt tehty.

Konstantin Leontjevin mielestä siinä sitä onkin evankeliumia massoille. Ne kykenevät nousemaan poroporvarillisen tylsyyden yläpuolelle vain sinänsä primitiivisen, uhrautuvan patriotismin ja militarismin kautta. Mutta jokaiselle omansa, kuten preussilaiset sanoivat.

Huolimatta siitä, että venäläisen pošlostin (ks. Vihavainen: Haun pošlost tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) eli matalahenkisyyden nykyiset mestarit ovat nykyään vallassa ja uhkaavat koko maailmaa vähämielisellä politiikallaan, rohkenen viitata Aleksandr Puškiniin, jonka teoksista olen luullut löytäväni juuri tähän tyhmistymisen ongelmaan liittyviä nerokkaita säkeitä.  Ne ovat painuneet mieleeni niin, että osaan ne jopa ulkoa.

Isänmaallisten ja muiden oikein ajattelevien ihmisten oikeutetusta harmista huolimatta siis pistän tähän pari pätkää Puškinin tekstiä ja sitten oman käännökseni. Teksti on Jevgeni Oneginista, joka kuuluu venäläisen kirjallisuuden ehdottomaan kärkeen, ainakin Dostojevskin mukaan. Lauri Kemiläinen on se suomentanutkin vaikuttavan taitavasti, mutta sitä tekstiä ei nyt ole käytettävissäni.

Kas näin se kohta menee:

Блажен, кто смолоду был молод,
Блажен, кто вовремя созрел,
Кто постепенно жизни холод
С летами вытерпеть умел;
Кто странным снам не предавался,
Кто черни светской не чуждался,
Кто в двадцать лет был франт иль хват,
А в тридцать выгодно женат;
Кто в пятьдесят освободился
От частных и других долгов,
Кто славы, денег и чинов
Спокойно в очередь добился,
О ком твердили целый век:
N. N. прекрасный человек.

Ja käännös, so frei wie nötig:

 

Se miekkonen, ken aikanaan,

ol’ nuori, sitten vanha vaan,

ken elon kylmän henkäyksen

hyvin sieti vanheten.

Ken uniaan ei pohtinut,

pohattain seuraa karttanut,

ken nuorna kerskui, korskui niin,

pääs’ rahakkaisiin naimisiin,

ol’ sitten vapaa veloistaan.

Ken kultaa, virkaa kunniaa,

sai aina kyllin ajallaan

kenestä aina sanotaan,

mies mainio on kerrassaan!

 

Mutta tarina jatkuu. Jevgeni on itse asiassa ollut pelkkä keikari ja hänen komeutensa pelkkä tyhjä kuori. Hänen lukematta jääneitä kirjojaan katsellessaan Tatjana (tuo aitouden ja sisäisen kauneuden ihme!) kysyy jo itseltään, onko koko mies pelkkä parodia?

Mutta Jevgeni ei ole sammunut, ainakaan ihan kokonaan, sillä häntä vaivaa selittämätön ikävä:

Но грустно думать, что напрасно

Была нам молодость дана,

Что изменяли ей всечасно,

Что обманула нас она;

Что наши лучшие желанья,

Что наши свежие мечтанья

Истлели быстрой чередой,

Как листья осенью гнилой.

Несносно видеть пред собою

Одних обедов длинный ряд,

Глядеть на жизнь, как на обряд,

И вслед за чинною толпою

Идти, не разделяя с ней

Ни общих мнений, ни страстей."

 

Vaan murheellistahan se ois,

jos suotta nuoruus häipyi pois,

jos petimme sen ihanteet,

ja suotta oomme uskoneet

Jos puhtahimmat aatokset

ja suloisimmat ihanteet,

on meistä kauas häipyneet,

kuin syksyn lehdet kuivaneet.

Ei sydän kestä aatella,

ett’ kaikki ois vain juhlia,

prenikkaherrain touhuja

ja joutavia juoruja,

vaikk’ yhtään ei se kiinnosta,

ei moinen puuha innosta.

 

No, Tatjanan kanssa elämästä olisi todella voinut tulla ties mitä, sanotaanko että jopa syvähenkistä, mutta nyt on mennyttä niin nuoruus, kuin sen avoinna olleet älylliset ja moraaliset mahdollisuudet. Jäljellä ovat vain loputtomien päivällisten seremoniat ja tärkeilevien typerysten itsetehostuksen palveleminen.

Puškinia on joskus sanottu ensimmäiseksi venäläiseksi intelligentiksi (tosiaankin muodossa интеллигент, mikä on läntisen intellektuellin vastine, mutta venäläisten mielestä sittenkin hieman eri asia) ja tämä runo on yksi todiste siitä. Kuvatessaan yläluokkaisen roskaväen (светская чернь) tyhjyyttä ja asettaessaan sen nuoruuden ihanteellisuuden vastakohdaksi, runoilija tekee jotakin hyvin venäläistä.

Tarkoitan sitä, että venäläisessä älymystössä on aina ollut luontainen kammo tyhjyyttään kumisevaa tekotärkeyttä ja, sanoisinko, tekoälyllisyyttä kohtaan (ei viittaa AI:hin). Intelligentsijan ihanteen vastakohtana on ollut se virallinen pošlost, matalahenkisyys, helppohintaisuus, jonka lännessä teki tunnetuksi Vladimir Nabokov kuuluisassa Gogol-esseessään (ks. Vihavainen: Haun ylpeä typeryys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kun me nyt kauhistelemme noiden putinien ja medinskien kaameaa ”arvojohtamista”, muistakaamme, ettei se kaikkea kerro venäläisyydestä. Juuri venäläisen älymystön kyky erottaa jalot aatteet niiden varjolla tarjotusta saastasta on aina ollut poikkeuksellisen hyvä. Uskon, että se on sitä nytkin.

Olisi enemmän kuin toivottavaa, että venäläisen älymystön parhaimmistolla olisi mahdollisimman pian vaikutusta myös siihen, mitä nuo vallanpitäjät tekevät. Valitettavasti koko älymystön käsitteeseen kuuluu ikuinen oppositio, mikä tarkoittaa, että vallan kahva on sen ulottumattomissa.

Sääli. Koko maailma on nyt vaarassa.

 

 

Asialinjaa

 

Argumentum ad hominem ja muita ilmiöitä

 

Olisi perverssiä loukata omaa rakasta yleisöään eli niitä, jotka yhä uudelleen jaksavat saapua tällekin sivulle ja lukea, mitä olen pannut paperille.

Tiedän, että bloggaajia pidetään Suomessa tutkimuksen mukaan kaikkein vähiten arvostettuna ihmisryhmänä vloggaajien ohella (Vihavainen: Haun bloggaaja tulokset). Niinpä erityistä syytä korskeuteen ei ole, enkä sellaiseen pyrikään. Jumalakin on ylpeitä vastaan, sanoi jo mummoni, joka ymmärtääkseni hallitsi ne asiat.

Niinpä tyydyn vain toteamaan kainosti muutaman seikan ja korostan, että se koskee vain joitakin, varsin harvoja tapauksia kaikista niistä, jotka antavat kirjoituksista palautetta tai muuten intoutuvat tällä palstalla keskustelemaan jostakin, esimerkiksi assosiaation elähdyttäminä.

Totean, että palautteen saaminen on aina iloinen asia. Olen Kanava-lehdessäkin ollut kolumnistina jo parikymmentä vuotta ja saanut palautetta ehkä noin kerran vuodessa. Netissä palaute on paljon vilkkaampaa.

Yhden ehdotuksen haluaisin kaikille keskustelijoille tehdä: miettikää aina, millainen ja erityisesti minkä tasoinen vastaus on esittämäänne kommenttiin mahdollista antaa, jos sellaista haluatte. Jos haluatte vakavaa keskustelua, esittäkää ensin vakava kysymys. Jos teiltä kysytään, vastatkaa kysymykseen.

Huomautan lisäksi, ettei yleensä kannata kuvitella kirjoittajan sanoneen jotakin sellaista, jota hän ei ole sanonut. Mikäli asiasta on epäselvyyttä, kannattaa kysyä.

Toki blogille lajityyppinä on olennaista subjektiivisuus eikä valittu tyyli aina mahdollista tarkkaa argumentointia eikä sellainen ole tarkoituksenakaan. En ole yleensä pannut tekstiini sarkasmivaroituksia, mikä lienee joskus aiheuttanut vakaviakin väärinkäsityksiä. Sille tuskin voi mitään, vitsin selittäminen yleensä pilaa sen kokonaan.

Olen monta kertaa elämäni varrella hämmästynyt sitä, miten matalaan älylliseen tasoon aikuiset ihmiset tyytyvät (ks. Vihavainen: Haun etsikkoaika ja hiipuminen tulokset). Itse asiassa aikuisten ihmisten keskustelu on kiusallisen usein matalatasoisempaa kuin lastentarhassa.

Jälkimmäistäkään ei pidä idealisoida, puutteensa ne on lapsillakin, mutta tietyssä iässä heidän älyllinen aktiivisuutensa on hyvin suurta ja myös merkkejä itsenäisyydestä voi erottaa. Lasten tekemät kysymykset ovat usein samoja kuin suurten filosofien asettamat ongelmat.

Mutta eihän lapsilla ole taitoa ajatella itsenäisesti. Ennen pitkää törmätään suurimpaan auktoriteettiin, joka ratkaisee kaiken: ”äiti sano”. Tämä vastaa vanhemman sukupolven auktoriteettihakuista laumakäyttäytymistä ja kuuluu samalle tasolle.

Lapset oppivat varhain myös emotionaalisten palkkioiden arvon. Kouluikäinenkään ei välttämättä enää elä täysin aitojen elämysten maailmassa, vaan osaa jo teeskennellä ja pyrkiä miellyttämään, myös itseään.

Epäaito sentimentalismi, jonka keskipisteenä on omien, poikkeuksllisen erinomaisiksi ymmärrettyjen tunteiden palvonta, aloittaa kehittymisensä jo varhain. Vladimir Nabokov on kiteyttänyt tämän ilmiön tunnetussa esseessään Pošlostista (vrt. Vihavainen: Haun pošlost tulokset).

Huomaan, ettei blogeissani ole kunnon esitystä tästä ilmiöstä. Puute olisi korjattava. Joka tapauksessa tuo mainittu ilmiö pyrkii nykyään myös esiintymään suurena argumenttina, joka syrjäyttää halutessa kaiken muun, matematiikasta biologiaan. Enemmistölle toki on tarpeetonta sanoa, ettei sellaisen esittäjä tietenkään ansaitse huomiota, eikä hänen omahyväisyyttään ole mahdollista järkyttää.

Kaikenlaista palautetta olen kyllä julkaissut, enkä moniin vuosiin harrastanut minkäänlaista moderointia. Valitettavasti se johti siihen, että palstalle alkoi ilmestyä kaikenkarvaisten mielenterveyspotilaidenkin tuotantoa, joka jo saattoi aiheuttaa sen, ettei monikaan enää viitsinyt vikaista koko tekstiin.

Nyttemmin olen aina silloin tällöin uhannut jättäväni julkaisematta kommentit, joissa ei ole mitään varsinaista informaatiosisältöä ja jotka ovat ainoastaan ilmaus lähettäjänsä emootioista ja/tai ongelmista. Olen myös toteuttanut uhkauksen.

Ettei kuva todellisuudesta vääristyisi, saattaa olla silti joskus tarpeen julkaista myös koko tekstien kirjoa, jossa tosiaan on aina mukana ainesta, joka ei olisi kunniaksi tarhaikäisille. Tämän aineksen jatkuva julkaiseminen tuskin kuitenkaan erityisesti hyödyttää lukijaa, joten aion vastaisuudessakin moderoida palautetta.

Muuan ikävä piirre on ”argumentum ad hominem”- tyyppisen argumentointivirheen viljely. En viitsi tässä toistaa, mitä sillä tarkoitetaan. Toivoisin tämän termin väärinkäyttäjien joka tapauksessa tutustuvan asiaan (Argumentum ad hominem – Wikipedia).

Argumentointivirheitä on, luoja paratkoon, paljon muitakin ja niiden huolimaton viljely on aika masentavaa katsottavaa. Tuntuu siltä, että aikamme on taas pahasti taantunut kohti laumavaistojen ohjaamaa käytöstä, jossa älyllinen toiminta leimautuu enemmän tai vähemmän rikolliseksi tai vähintäänkin poikkeavaksi harrastukseksi.

Me emme vielä elä totalitarismissa, mikä on tärkeää ymmärtää, mutta yhtä tärkeää on ymmärtää, että kehitys siihen suuntaan on ollut nopeaa ja lähes vailla vastavoimia. Tilanne muistuttaa yhä enemmän jatkosodan ajan ”demokratuuria”, jossa yleisen mielipiteen konsensusta ylläpidettiin myös tietyin totalitaarisen yhteiskunnan instrumentein.

Sen lisäksi kansalaisyhteiskunta oli asiassa vahvasti mukana. Silloin kansakunta oli kuolemanvaarassa, joten asialla oli perusteensa. Nyt tilanne on toinen ja se täytyy hyväksyä.

Some, huolimatta siihen liittyneistä härskeistä sensuuri-ilmiöistä, on nykyään yhä sentään mielipidevapauden henkireikä, joka pystyy tarjoamaan alustan hedelmällisellekin keskustelulle. Siihen pyrkikäämme, on sääli, mikäli alustat tuhritaan primitiivisillä purkauksilla, joiden sekaan kunnialliset ihmiset eivät enää viitsi nokkaansa työntää.