Asialinjaa

 

Argumentum ad hominem ja muita ilmiöitä

 

Olisi perverssiä loukata omaa rakasta yleisöään eli niitä, jotka yhä uudelleen jaksavat saapua tällekin sivulle ja lukea, mitä olen pannut paperille.

Tiedän, että bloggaajia pidetään Suomessa tutkimuksen mukaan kaikkein vähiten arvostettuna ihmisryhmänä vloggaajien ohella (Vihavainen: Haun bloggaaja tulokset). Niinpä erityistä syytä korskeuteen ei ole, enkä sellaiseen pyrikään. Jumalakin on ylpeitä vastaan, sanoi jo mummoni, joka ymmärtääkseni hallitsi ne asiat.

Niinpä tyydyn vain toteamaan kainosti muutaman seikan ja korostan, että se koskee vain joitakin, varsin harvoja tapauksia kaikista niistä, jotka antavat kirjoituksista palautetta tai muuten intoutuvat tällä palstalla keskustelemaan jostakin, esimerkiksi assosiaation elähdyttäminä.

Totean, että palautteen saaminen on aina iloinen asia. Olen Kanava-lehdessäkin ollut kolumnistina jo parikymmentä vuotta ja saanut palautetta ehkä noin kerran vuodessa. Netissä palaute on paljon vilkkaampaa.

Yhden ehdotuksen haluaisin kaikille keskustelijoille tehdä: miettikää aina, millainen ja erityisesti minkä tasoinen vastaus on esittämäänne kommenttiin mahdollista antaa, jos sellaista haluatte. Jos haluatte vakavaa keskustelua, esittäkää ensin vakava kysymys. Jos teiltä kysytään, vastatkaa kysymykseen.

Huomautan lisäksi, ettei yleensä kannata kuvitella kirjoittajan sanoneen jotakin sellaista, jota hän ei ole sanonut. Mikäli asiasta on epäselvyyttä, kannattaa kysyä.

Toki blogille lajityyppinä on olennaista subjektiivisuus eikä valittu tyyli aina mahdollista tarkkaa argumentointia eikä sellainen ole tarkoituksenakaan. En ole yleensä pannut tekstiini sarkasmivaroituksia, mikä lienee joskus aiheuttanut vakaviakin väärinkäsityksiä. Sille tuskin voi mitään, vitsin selittäminen yleensä pilaa sen kokonaan.

Olen monta kertaa elämäni varrella hämmästynyt sitä, miten matalaan älylliseen tasoon aikuiset ihmiset tyytyvät (ks. Vihavainen: Haun etsikkoaika ja hiipuminen tulokset). Itse asiassa aikuisten ihmisten keskustelu on kiusallisen usein matalatasoisempaa kuin lastentarhassa.

Jälkimmäistäkään ei pidä idealisoida, puutteensa ne on lapsillakin, mutta tietyssä iässä heidän älyllinen aktiivisuutensa on hyvin suurta ja myös merkkejä itsenäisyydestä voi erottaa. Lasten tekemät kysymykset ovat usein samoja kuin suurten filosofien asettamat ongelmat.

Mutta eihän lapsilla ole taitoa ajatella itsenäisesti. Ennen pitkää törmätään suurimpaan auktoriteettiin, joka ratkaisee kaiken: ”äiti sano”. Tämä vastaa vanhemman sukupolven auktoriteettihakuista laumakäyttäytymistä ja kuuluu samalle tasolle.

Lapset oppivat varhain myös emotionaalisten palkkioiden arvon. Kouluikäinenkään ei välttämättä enää elä täysin aitojen elämysten maailmassa, vaan osaa jo teeskennellä ja pyrkiä miellyttämään, myös itseään.

Epäaito sentimentalismi, jonka keskipisteenä on omien, poikkeuksllisen erinomaisiksi ymmärrettyjen tunteiden palvonta, aloittaa kehittymisensä jo varhain. Vladimir Nabokov on kiteyttänyt tämän ilmiön tunnetussa esseessään Pošlostista (vrt. Vihavainen: Haun pošlost tulokset).

Huomaan, ettei blogeissani ole kunnon esitystä tästä ilmiöstä. Puute olisi korjattava. Joka tapauksessa tuo mainittu ilmiö pyrkii nykyään myös esiintymään suurena argumenttina, joka syrjäyttää halutessa kaiken muun, matematiikasta biologiaan. Enemmistölle toki on tarpeetonta sanoa, ettei sellaisen esittäjä tietenkään ansaitse huomiota, eikä hänen omahyväisyyttään ole mahdollista järkyttää.

Kaikenlaista palautetta olen kyllä julkaissut, enkä moniin vuosiin harrastanut minkäänlaista moderointia. Valitettavasti se johti siihen, että palstalle alkoi ilmestyä kaikenkarvaisten mielenterveyspotilaidenkin tuotantoa, joka jo saattoi aiheuttaa sen, ettei monikaan enää viitsinyt vikaista koko tekstiin.

Nyttemmin olen aina silloin tällöin uhannut jättäväni julkaisematta kommentit, joissa ei ole mitään varsinaista informaatiosisältöä ja jotka ovat ainoastaan ilmaus lähettäjänsä emootioista ja/tai ongelmista. Olen myös toteuttanut uhkauksen.

Ettei kuva todellisuudesta vääristyisi, saattaa olla silti joskus tarpeen julkaista myös koko tekstien kirjoa, jossa tosiaan on aina mukana ainesta, joka ei olisi kunniaksi tarhaikäisille. Tämän aineksen jatkuva julkaiseminen tuskin kuitenkaan erityisesti hyödyttää lukijaa, joten aion vastaisuudessakin moderoida palautetta.

Muuan ikävä piirre on ”argumentum ad hominem”- tyyppisen argumentointivirheen viljely. En viitsi tässä toistaa, mitä sillä tarkoitetaan. Toivoisin tämän termin väärinkäyttäjien joka tapauksessa tutustuvan asiaan (Argumentum ad hominem – Wikipedia).

Argumentointivirheitä on, luoja paratkoon, paljon muitakin ja niiden huolimaton viljely on aika masentavaa katsottavaa. Tuntuu siltä, että aikamme on taas pahasti taantunut kohti laumavaistojen ohjaamaa käytöstä, jossa älyllinen toiminta leimautuu enemmän tai vähemmän rikolliseksi tai vähintäänkin poikkeavaksi harrastukseksi.

Me emme vielä elä totalitarismissa, mikä on tärkeää ymmärtää, mutta yhtä tärkeää on ymmärtää, että kehitys siihen suuntaan on ollut nopeaa ja lähes vailla vastavoimia. Tilanne muistuttaa yhä enemmän jatkosodan ajan ”demokratuuria”, jossa yleisen mielipiteen konsensusta ylläpidettiin myös tietyin totalitaarisen yhteiskunnan instrumentein.

Sen lisäksi kansalaisyhteiskunta oli asiassa vahvasti mukana. Silloin kansakunta oli kuolemanvaarassa, joten asialla oli perusteensa. Nyt tilanne on toinen ja se täytyy hyväksyä.

Some, huolimatta siihen liittyneistä härskeistä sensuuri-ilmiöistä, on nykyään yhä sentään mielipidevapauden henkireikä, joka pystyy tarjoamaan alustan hedelmällisellekin keskustelulle. Siihen pyrkikäämme, on sääli, mikäli alustat tuhritaan primitiivisillä purkauksilla, joiden sekaan kunnialliset ihmiset eivät enää viitsi nokkaansa työntää.