Duginin sota

Sein Kampf                 

Александр Дугин, Украина: моя война. Геополитический дневник. Москва, Центрополиграф 2015,  512 с.

Aleksandr Geljevitš Dugin ei esittelyä kaipaa. Hänen mahtipontisten ja rönsyilevien tekstiensä lukemiseen ei moni ehkä halua tuhlata aikaansa. En minäkään ole niistä jaksanut innostua.

Duginin ja hänen ns. Izborskin klubiin kuuluvien hengenheimolaistensa poliittinen painoarvo on viime vuosina kuitenkin niin paljon kasvanut, ettei niille kannata pelkästään viitata kintaalla. Jossakin länsilehdessä muistan Duginin suorastaan nimetyn Putinin tärkeimmäksi ideologiksi, mikä tuskin pitää paikkaansa.

Joka tapauksessa on kiinnostavaa nähdä, millainen henkinen suhde tällä herralla on Putiniin. Se ilmenee hänen ”sotapäiväkirjastaan”, joka tosin käsittää vain vuoden 2014 tapahtumia.

Se, joka tuohon aikaan seurasi Izborskin klubin kirjoittelua, sai huomata, että tämä seurakunta suhtautui aluksi hyvin varautuneesti ja epäluuloisesti Putiniin, jonka katsottiin juoksevan lännen talutusnuorassa. Krimin liittäminen oli kuitenkin se ”Rubiconin ylitys”, joka sai päät kääntymään ja Putinia alettiin nyt tukea ja jopa ihailla.

Dugin, joka kuuluu tuohon klubiin, tarkastelee päiväkirjassaan tapahtumia ennen kaikkea ”geopoliittiselta” kannalta. Hänen mielestään kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin kahden ”mantereen”, Euraasian ja Atlantin välinen historiallinen taistelu.

Ukrainasta kyse ei oikeastaan ole ollenkaan tai vain toissijaisesti. Toki Ukrainan sankarillinen kansannousu ja Strelkovin hahmo kirvoittaa Duginissa äärimmäisiä tunteita, samoin kuin uutiset  ukrainalaisten ”liberaalinatsien” ilkitöistä.

Analyysien ohella muistiinpanoissa on osasto ”Kronikka, vaikutelmia, emootioita”. Viime mainittuja riittääkin: ”Elukat valtasivat Slavjanskin. Kansanmurha eskaloituu. Eikö tällaisia olentoja pidä vain tappaa, tappaa ja tappaa? Eikö tosiaan”?

Kielteisten tunteiden ohella nousevat esille myös pyhät patrioottiset tunnot. ”Jumala on meidän puolellamme”, kirjoittaa Dugin ilman pienintäkään ironiaa. ”Käynnissä on viimeinen taistelu: Venäjän Kansa on enkelten sotajoukon rinnalla ja meitä vastassa ovat kaikki helvetin voimat.

Olemme arkkienkeli Mikaelin mysteerin osanottajia.. Tätä juuri tarkoittaa ’olla jumalankantaja’ (bogonosets, Dostojevskin käyttämä termi). Miten voi olla sellainen? Katsokaa Strelkovia ja Mozgovia ja Novorossijan sotureita. Juuri siten. Kristuksen, Jumalan pojan ja valkeuden puolesta”.

Kuten sanotaan, meren maun tuntee pisarasta. Tutkijoille nämä vuodatukset tarjoavat kiinnostavan psykopatologisen aineiston tai tarjoaisivat, mikäli voisi luottaa siihen, ettei niitä ole retusoitu. Itse koin, ettei koko kirjan läpi kahlaaminen ole vaivan arvoista. On toki mahdollista, että olen menettänyt arvokkaita helmiä.

Kiinnostavan todistuksen Duginin ajattelusta antavat joka tapauksessa myös johdantoluku ja johtopäätökset.

Niistä käy ilmi, että kirjoittaja uskoo vakaasti Venäjän vastaiseen salaliittoon, jota USA johtaa vaikuttaen välittömästi venäläisiin ja ukrainalaisiin toimijoihin. Päämääränä on yksinapaisen maailman turvaaminen ja Putinin syökseminen vallasta.

Mitä Ukrainaan tulee, sellaista etnosta, kansakuntaa tai sivilisaatiota ei ole olemassa. On kyllä sattumalta syntynyt valtio, joka sai liikaa itselleen. Sen oikea raja olisi Dneprillä, vasen ranta Venäjälle, oikea Ukrainalle eli länsivenäläisille.

Ei Dugin itse perusasiassa väärässä ole. Totta kai amerikkalaiset erikoispalvelut tuossa draamassa ovat näytelleet omaa osaansa, räikeää ja luultavasti tärkeääkin. Totta myös on, että ukrainalaisiin ja venäläisiin on lännessä sovellettu räikeitä kaksoisstandardeja. Kukapa sitä paitsi epäilisi, ettei Putinin kaataminen ja yksinapaisen maailman luominen olisi ollut amerikkalaisten agendalla. Eurooppalaiset ovat tässä pelissä olleet hyväksi käytettävän moukan roolissa.

Mutta tämähän on vielä normaalia politiikkaa, josta normaalit ihmiset eivät oikein saa irtoamaan sitä hurmosta, jonka valtaan Dugin toistuvasti joutuu. Onhan sekin kiinnostava ilmiö.

Oma kiinnostavuutensa on myös sillä, miten kirjoittaja näkee Venäjän tilanteen. Hänen mielestään Putinin vihollisiin kuuluvat sekä USA, Naton ja CIA:n kera kansainvälisen finanssioligarkian ja liberaalien. Sen lisäksi tulevat Kiova ja ukrainalaiset ”liberaalinatsit”, jotka ovat amerikkalaisten juoksupoikia.

Kiinnostavin ryhmä ovat Venäjällä vaikuttavat vastustajat. Bolotnaja-aukion väki ja rauhanmarssilaiset ovat viides kolonna, mutta tärkeämpi on kuudes kolonna: salaa vaikuttavat oligarkit, hallitus ja virkamiehet. Se on ilmeisesti myös vaarallisin ja tärkein.

Venäjän liberaali lehdistö ottaa argumenttinsa suoraan läntisistä lähteistä, mikä jo riittää todistamaan millä asialla se on.

Putinilla on kuitenkin tukijoita sekä kansainvälisesti että Ukrainassa ja tietenkin Venäjällä, mutta hänen lähellään vaikuttaa tuo mahtava kuudes kolonna, joka kavahtaa tuskin murhaakaan.

Juuri kuudes kolonna, joka toimii amerikkalaisten suoranaisena käskyläisenä, sai Putinin horjumaan Novorossijan kysymyksessä. Se on myös demonisoinut ja vainonnut Putinin kannattajia.

Juuri Krimin liittäminen teki Putinista todellisen, eikä vain nimellisen, kansallisen johtajan. Mikäli hän toisi sotilaita Novorossijaan, olisi hänen voittonsa varma. Mikäli hän sen sijaan vetäytyy sieltä, tulee päiväjärjestykseen myös Krimin luovuttaminen. Silloin olisi katastrofi täydellinen.

Novorossijan luovuttamiseen pyrkivä länsi haluaa tiivistää lännen yhtenäisyyttä ”voitolla Putinin imperialismista”. Alueen luovuttaminen raivostuttaisi ja katkeroittaisi myös alueen venäjämieliset ja toisi miljoonia pakolaisia. Patrioottien vaino Venäjällä veisi heidät opposition leiriin, mikä tekisi siitä vakavan voiman.

Novorossijan luovuttanut Putin ei olisi enää Putin. Dugin arvelikin jo vuoden 2014 lopulla näkevänsä huolestuttavia merkkejä. Pitäisikö Putinia kannattaa hänen horjunnastaan huolimatta?

Duginin vastaus on yksiselitteinen: on muodostettava suuri patrioottinen putinistinen rintama, Novorossijan, Donbassin, Venäjän ja suuren Euraasian liiton puolesta, ”ei käskystä, vaan sydämen kutsusta”. ”Meidän (venäläisten) puolella on Jumala. Tulkaa järkiinne pakanat ja nöyrtykää, sillä Jumala on puolellamme”.

Aleksandr Geljevitš on epäilemättä lahjakas ja väliin kiinnostavakin kynäilijä. Hänellä saattaa jopa olla poliittista merkitystä. Joka tapauksessa tämä kirja osoittaa taas kerran sen, että kyseessä on tasapainoton henkilö, jonka voinee sanoa olevan vähintäänkin terveyden ja sairauden välisellä harmaalla vyöhykkeellä.

On kaamea ajatella, että tällaisen henkilön ajatuksenjuoksut saattaisivat olla suurvaltapolitiikassa tärkeä tekijä. Toivotaan, etteivät ne ole.

Kumpujen yöstä

 

Fasistit

 

Olinpa tykkänään unohtaa ottaa esille sen Kurjensaaren päiväkirjan teeman, joka eniten herätti sympatiaani ja palautti mieleen muistoja. Kyse on fasismista.

Sen termin otti uusiokäyttöön Kekkonen, joka ovelasti assosioi sen vennamolaiseen populismiin siteeraamalla Paavo Haavikon tekstiä: Fasismi on nyt muotia, sitä myydään nyt hyvin…

No, Haavikko oli kirjankustantaja ja myi myös fasismilla. Hänen aikanaan kiinnostus fasismiin oli kuitenkin vielä lapsenkengissä verrattuna siihen, mitä maailmassa nyt nähdään. Kuitenkin vain mielenhämäryydestä kärsivä postmoderni tutkija voi kuvitella, että kiinnostus asiaan ja sen tutkimiseen merkitsee sen kannattamista.

Joka tapauksessa Kekkosen lausahdus oli lähtölaukaus yleiselle ”fasisminvastaiselle” kampanjalle, jonka kohteena olivat kaikki sellaiset tahot, jotka eivät kannattaneet Kekkosta.

Muistan, että tämä oli yksi niistä röyhkeistä valheista, jotka saivat minut vieroksumaan Kekkosta, niin oikeana kuin hänen idänpolitiikkaansa pidinkin. Erityisesti inhosin sitä matalaotsaisuutta, jota osoitettiin, kun jopa Veikko Huovinen leimattiin fasistiksi.

Sen tietenkin tekivät ennen muuta ne, jotka eivät tienneet mitään hänen kirjallisesta tuotannostaan, esimerkiksi Rauhanpiippu-kirjasta, joka kyllä oli mukaelma Voltairen Candide’ista, mutta sangen ansiokas sellainen. Joka tapauksessa itse UKK oli ollut tyytymätön joihinkin Huovisen teksteihin ja leiman heittäminen kävi siis luonnostaan.

Kurjensaari tässä blogissa eilen käsitellyssä kirjassaan pohti vuonna 1975, että sanan kommunisti oli nyt haukkumasanana korvannut sanan fasisti. Aluksi Kurjensaari nimitti tätä henkiseksi laiskuudeksi, mutta havaitsi pian, että sen käyttöön sisältyi pahanlaatuinen taka-ajatus: ellet ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. Ja tällainen on vieläkin pahempaa, se ei ole vain suvaitsemattomuutta, se on sotapropagandaa, valmistautumista sotaan, haluttiin tai ei.

Fasismi-sana oli kokenut merkityksensiirron, se oli korvannut 30-luvulla käytetyn sanan kommunismi. Kummallakin tarkoitettiin täsmälleen samaa: jotakin inhottavaa, vihattavaa, halveksittavaa, pahaa, huonoa, torjuttavaa.

Tämä oli ilmeisen terävä havainto. Kurjensaaren, joka oli vuosikymmeniä ollut antifasisti, oli mahdotonta sulattaa uutta epä-älyllistä käsitteistämistä. Tuohon aikaan se särähti vielä kuulijan korvaan, koska sen uusiokäyttö oli vasta alkamassa. Niille, jotka tunsivat ilmiötä kokemuksesta, se tietenkin oli pelkkää abrakadabraa. Mutta nyt taidamme olla jo täysin turtuneet tämän sinänsä vailla sisällystä olevan uuden kategorian käyttämiselle julkisessa keskustelussa. Olisi kiinnostavaa laskea käyttöfrekvenssejä viimeisen puolen vuosisadan ajalta.

No, mutta eikö fasismi nimenomaan ilmentänyt kaikkia noita iljettäviä ja hylättäviä asioita?

Ei se vanhan antifasistinkaan mielestä sentään pelkästään noihin määreisiin mahtunut. Hän oli tuntenut monia fasisteja ja kiistellyt heidän kanssaan. Eihän inhimillisessä todellisuudessa tapahdu eikä voi tapahtua kuin matematiikassa, jossa vastakkaisia etumerkkejä omaavat suureet ovat kokonaan erilaisia ja kumoavat kohdatessaan toisensa.

Näin tapahtui vain totalitaarisessa mielikuvituksessa. Sodanaikainen neuvostoliittolainen laulu ”Pyhä sota” (Svjazennaja vojna) kyllä esitti asian olevan juuri näin:

Как два различных полюса,
Во всем враждебны мы.
За свет и мир мы боремся,
Они - за царство тьмы.

 

Me olemme kuin kaksi vastakkaista napaa

Kaikessa me olemme vihamielisiä toisillemme

Me taistelemme valon ja rauhan puolesta

He taas pimeyden valtakunnan puolesta

 

Kaikki kunnia venäläisten, ukrainalaisten ja muiden kansojen taistelulle natsismia vastaan. Se oli heidän kannaltaan ehdottomasti oikeutettua sotaa ennenkuulumatonta tyranniaa ja raakalaisuutta vastaan.

Siitä huolimatta siinä ei ollut vastakkain kaksi vastakkaista napaa. Kaksi tyranniaa siinä taisteli keskenään ja musta kylki oli kummallakin.

Mutta venäläisessä perinteessä näyttää tämä ”fasismin” käsite sellaisena, kuin se stalinismin aikana lanseerattiin, pitävän yhä pintansa. Ukrainalaisten niittäminen fasisteiksi riistää heiltä kaiken kunnian ja ihmisarvon. Eikö tällaisia ihmisiä pidä vain tappaa ja tappaa, pohdiskeli Aleksandr Dugin päiväkirjassaan. Siinäpä meillä on esimerkki todellisesta totalitaarisesta persoonallisuudesta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=duginin+sota ).

Kurjensaari mainitsee kirjassaan, että Hillar Kallas, Aino Kallaksen poika ja Englannin tiedustelupalvelun Suomen osastolla sodan aikana palvellut mies arvioi, ettei nuoren ja vanhan sukupolven välinen vastakohta ollut missään niin syvä kuin Suomessa.

Arvioitsijalla oli eväitä mielipiteisiinsä jo työnsä puolesta, joten ne kannattaa ottaa vakavasti. Taistolaisuus, joka kaikessa vulgaarissa epä-älyllisyydessään pöyristytti vanhaa radikaaliakin, oli todellinen ääri-ilmiö vailla vertaa. Nyt se tietenkin on taakse jäänyttä elämää, mutta sen jättämiin jälkiin taitaa tuo fasisti-leimankin viljely kuulua.

Ja kukapa tietää, ehkä piankin näemme sellaisen uuden sukupolven, joka suurella innolla kannattaa Putinin-Duginin ideologiaa, joka sekin todella tarjoaa pakopaikan järjenkäytöstä ja tekee maailmasta yhtä simppeliä matematiikkaa. Meillähän taitaakin jo olla joku tämän suuntauksen edustaja…

Hullut ja maan isä

 

Kun hullut ja presidentti vielä ajateltiin eri asioiksi

 

Putinin kehitys häikäilemättömäksi tyranniksi tapahtui epäilemättä verrattain pitkän kehityksen tuloksena. Vuoden 2014 operaatiot olivat selvä käännekohta ja jotkut jopa ajoittavat vielä tarkemmin sen pisteen, jossa kaikki keikahti tasapainostaan: Euromaidan vuonna 2014.

Siihen asti oli ollut aika selvää, ettei Putin suhtautunut Izborskin klubin suurvaltasovinistisiin hourailijoihin aivan vakavasti. Ainakaan hän ei pannut arvovaltaansa peliin näiden puolesta ja hänen imagonsa tuossa klubissa oli jopa aika heikko.

Häntä pidettiin pohjimmiltaan liberaalina, joka ei mitenkään uskaltaisi ottaa ratkaisevaa askelta erottaakseen Venäjän lännestä ja ilman sitä taas kaikki se fantastinen, mitä tuossa klubissa kehiteltiin, jäi mahdottomaksi. Tällaisia mielipiteitä oli klubin piirissä. Krimin kaappauksen jälkeen kaikki muuttui. Aleksandr Duginin mielestä silloin mentiin Rubiconin yli: arpa heitettiin.

On säälittävää ajatella, että suuren Venäjän kohtalo todella pantiin yhden kortin varaan, mutta jo antiikin ajoista saakka tiedetään, että monivuotinen tyrannia synnyttää hybriksen, joka sitten saa jumalten koston osakseen.

Ennen kuin kaikki se, mikä nykyään vallitsee kuvaamme Venäjästä, oli tapahtunut, kirjoittelin pari blogia, joissa pohdin Putinin ja Izborskin sekopäiden suhdetta. Vastaus ei ollut yksiselitteinen, mutta tuntui rauhoittavalta huomata, miten tavattoman älyvapaita nuo klubin aivokummitukset olivat. Venäläiset, jotka olivat jo tottuneet hyvään, eivät voisi innostua moisesta moskasta eikä presidentillä olisi mitään intressiä pelata hasardia kansansa kohtalolla.

Pieleenhän se meni. Putin oli joskus kymmenisen vuotta sitten Time-lehden vuoden mies ja siis kansikuvapoika. Hänen edeltäjänsä oli ollut Hitler vuonna 1937. Molempien perimmäiseen rationaalisuuteen tietenkin uskottiin, koska muu ymmärrettiin heille itselleen tuhoisaksi. Valitettavasti se tuho tulo koskemaan kovin monia aivan sivullisia ja syyttömiä.

Mutta tässäpä yksi blogi ja viite toiseen:

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Imperiumin rajat

 

Missä on suširaja? Onko sitä?

 

Suši on Venäjällä ollut jo kauan suosittua. Ei ole liioittelua sanoa, että sušiannoksia on tarjolla lähes jokaisessa esikaupunkikuppilassakin.

Sitä paitsi venäläinen suši on hyvää, ainakin meikäläiseen makuun. Siinä ilmeisesti käytetään majoneesia, mikä tekee siitä ruokaisamman.

Itselläni on jo kauan ollut kanta-asiakaskortti Jevrazija-ravintolaketjuun, jolla näyttää olevan yli kahdeksankymmentä ravintolaa, en tiedä, ovatko kaikki Pietarissa, monta sielläkin on.

Suši taitaa olla levinnyt koko Euraasian alueelle myös maantieteellisesti. Etsin tässä taannoin wikipediasta merkitystä sanayhdistelmälle Imperija Suši (Империя Суши). Näyttääpä olevan sellainenkin ketju olemassa ja sieltä saa myös pizzaa ja mitä lie pikaruokaa. Toimii niin Novosibirskissä kuin Sevastopolissa, Iževskissä ja ties missä. Kotiinkujetus tietysti kuuluu asiaan.

Mutta en ollut tyytyväinen löydöksiini. Kyseessä nimittäin oli termi, jota käyttää muuan tunnettu ns. ajattelija, mahtipontisesta ja sekavasta geopoliittisesta julistuksestaan tunnettu Aleksandr Dugin.(Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dugin ).

Hetken pohdiskelu tuon merkillisen termin johdosta selvitti asian. Imperija Suši isoilla kirjaimilla viittaa siihen mannerimperiumiin, jonka ydinalue on Venäjällä (сушь –kuiva maa, kuivuus. Vrt. suhoi –kuiva).

Kuten tunnettua geopolitiikaksi nimetyssä pseudotieteessä oli aikoinaan kaksi koulukuntaa, josta toinen korosti merien hallinnan keskeisyyttä ja toinen taas mantereisen imperiumin etuja sotilaallisessa mielessä (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=geopolitiikka ).

Itse asiassa kuivan maan imperiumi on yhtä kuin se alue, jota Venäjän kuuluu hallita ja nykyoloissa siis valloittaa, ollakseen Venäjä. Mikäli tässä jo aloitetussa reconquistassa pysähdytään, menetetään ennen pitkää sekin, mikä nyt on saatu, kertoo Dugin, selittämättä kuitenkaan, miksi näin on.

Eipä argumenttien ymmärrettävyys ja vakuuttavuus muutenkaan kuulu Duginin vahvoihin puoliin. Viittaan nyt hänen magnum opukseensa Geopolitika Rossii. Akademitšeski projekt 2014, 521 s.

Neuvostoliiton hajoaminen, tuo geopoliittinen katastrofi merkitsi, että sen raunioista ryömi hajoamistuotteita eikä valtioita, vaan itse asiassa fiktiivisiä kyhäelmiä, jotka siirtyivät Venäjän suuresta veljesliitosta lännen saappaan alle.

Itse asiassa Neuvostoliitto synnytti myös anti-Venäjän Venäjän federaation muodossa.

Putin pysäytti tuon hajoamisen ja aloitti uuden vaiheen, jossa Venäjästä tuli korporaatio. Se toimi kuitenkin yhä liberalismin paradigman puitteissa ja pyrki kehittyneiden länsimaiden klubiin. Eräässä vaiheessa Putin julisti sen jo siellä olevankin.

Korporaatio-Venäjän vaihe päättyi Kiovan Euromaidaniin. Kun Krim liitettiin Venäjään, siitä tuli jälleen Venäjän sivilisaatio. Krimin liittäminen oli alku vuoronmukaiselle Venäjän maiden kokoamiselle, suuren Venäjän rakentamiselle. Venäjä on jälleen joka suhteessa lännen vastainen niin uskonnollisessa ja poliittisessa mielessä kuin arvojen suhteen. Länteen Venäjä, venäläinen sivilisaatio ei kuulu.

Dugin johtaa Venäjän lännenvastaisuuden jo Bysantista ja siitä, miten Itä- ja Länsi-Rooma kasvoivat erilleen. Venäjä on läntisen sivilisaation täysiarvoinen vastustaja, yhtä suuressa määrin ja samalla oikeudella siitä erillinen sivilisaatio, selittää kirjoittaja.

Nyt Venäjä on löytänyt tiensä. Se kieltäytyy pitämästä demokratiaa vähemmistöjen valtana ja palaa konservatiivisiin arvoihin. Uusi sivilisaatio ei enää ole kapitalismia, kertoo kirjoittaja, mutta ei selitä mitä se on ja kuinka se tapahtuu.

Joka tapauksessa kapitalismi on hänen mielestään läntisen ja erityisesti protestanttisen uskon luomus, eikä kuulu Venäjälle. Markkinat voivat kyllä olla olemassa, mutta markkinayhteiskunta on jo patologiaa.

Mammonan uskonto ei sovi Venäjälle, joka kannattaa Kristuksen oppia.

Dugin hehkuttaa, että Krimin liittämisen jälkeen Venäjä vasta täysin palasi historiaan. Ratkaistavana on kuitenkin yhä kysymys, ”ollako vai eikö olla”? Mikäli valitaan edellinen vaihtoehto, se edellyttää –jostakin syystä- Kaakkois-Ukrainan liittämistä Venäjään.

Neuvostoliiton –joka itse asiassa oli suuri Venäjä, kuivan maan imperiumi-  hajoaminen oli geopoliittisen syklin yksi vaihe. Nyt on alkanut liike toiseen suuntaan ja sen on jatkuttava.

Duginin mielestä osa eliittiä (viides kolonna) vastustaa kehitystä ja toinen osa (kuudes kolonna) on mukana niin kauan, kuin riskit eivät nouse liian suuriksi. Silloin he vaihtavat puolta. Maailmansodan riski kauhistuttaa sellaista väkeä.

Mutta geopolitiikan lait ovat ankarat, tietää Dugin. Se, joka ei vastaa haasteeseen, ei menetä vain sitä, mikä on kiistan kohteena, vaan lisäksi vielä muutkin omistuksensa. Jos Venäjä luovuttaa Novorossijan, on se niin Venäjän suvereniteetin kuin itse Putininkin loppu.

Keskiajalla (ja myöhemminkin) oli olemassa teoria hallitsijan kahdesta ruumiista. Putinin toinen, poliittinen ruumis on venäläinen, vakuuttaa Dugin. Siinä asuu venäläinen sielu ja nyt sille on arpa heitetty.

Kuudes kolonna haluaa nyt puhdistaa patriootit ja palata 1990-luvulla, mutta toinen vaihtoehto on, että kaikki menee päinvastoin ja alkaa venäläinen renessanssi…

Mitäpä sanoakaan, ne mahtipontiset johtopäätökset, joita Dugin tekee Venäjän geopoliittisesta historiasta, eivät perustu mihinkään normaalia tieteellistä metodia muistuttavaan ajatuksenjuoksuun.

Yhteistä Hitlerin Mein Kampfin kanssa niissä ovat täysin hihasta vedetyt kuvitelmat niin syy- ja seuraussuhteista kuin tulevaisuudesta ja menneisyydestäkin. Viimemainitusta toki vyörytetään suurta määrää tosiasiaväitteitä, joiden paikkansapitävyys on hyvin heiveröinen. Suurimpana auktoriteettina on Lev Gumiljov, joka kyhäsi teorioitaan varsin vapaalla kädellä.

Jo pelkästään tuhannen vuoden takaisen lähdeaineiston niukkuuden pitäisi pidätellä kovin reippaista tulkinnoista, mutta useinhan tällaisessa tilanteessa käy päinvastoin: tyhjät tilat täytetään spekulaatioilla.

Spekulaatiot toki aina sallittaneen. Vakavampaa on, että Dugin todella näkee sodan toivottavana asiana ja parhaansa mukaan yllyttää siihen myös valtiojohtoa, joka onneksi näyttää yleisesti ottaen paljon raittiimmalta.

En näe Duginin geopoliittisissa argumenteissa mitään kestävää tai vakuuttavaa. Jo ajatus Venäjästä sivilisaationa ja Kristuksen opin seuraajana herättää loputtomasti kysymyksiä.

Mikäli hän olisi edes kiinnostunut siitä, mitä venäläiset oikeasti ajattelevat, hänen kannattaisi tutustua vaikkapa Levadan tai VTsIOM:in tutkimuksiin. Eivät he sotaa halua, sus siunatkoonkin!

Ja mitäpä tulee tuohon eristymiseen lännestä? Luulen, että kansa haluaa säilyttää ne suširavintolansa ja loputtomat muut itäisen ja läntiset uutuutensa, jotka Neuvostoliiton romahdettua tulivat maahan.

Ainakin Neuvostoliiton paluuta toivovien määrä on hyvin vaatimaton, mitä ei muuta se, että Stalinin merkitys historiassa nähdään yleensä myönteisenä.

Kyllä se taitaa olla niin, että näiden läntisen sivilisaation lihapatojen äärestä ei monenkaan tee mieli korpivaellukselle, halusipa joku risupartainen profeetta sitä tai ei.

 Vaan pakko se on Sakarin tanssia, kun soitetaan. Tässä vielä viite toiseen blogiin, jolla on nyt mielestäni tiettyä ajankohtaisuutta: torstai 10. marraskuuta 2016

Jaa, pelkän viitteen sijasta tuli koko juttu.

Duginin sota

 

Sein Kampf                

 

Александр Дугин, Украина: моя война. Геополитический дневник. Москва, Центрополиграф 2015,  512 с.

 

Aleksandr Geljevitš Dugin ei esittelyä kaipaa. Hänen mahtipontisten ja rönsyilevien tekstiensä lukemiseen ei moni ehkä halua tuhlata aikaansa. En minäkään ole niistä jaksanut innostua.

Duginin ja hänen ns. Izborskin klubiin kuuluvien hengenheimolaistensa poliittinen painoarvo on viime vuosina kuitenkin niin paljon kasvanut, ettei niille kannata pelkästään viitata kintaalla. Jossakin länsilehdessä muistan Duginin suorastaan nimetyn Putinin tärkeimmäksi ideologiksi, mikä tuskin pitää paikkaansa.

Joka tapauksessa on kiinnostavaa nähdä, millainen henkinen suhde tällä herralla on Putiniin. Se ilmenee hänen ”sotapäiväkirjastaan”, joka tosin käsittää vain vuoden 2014 tapahtumia.

Se, joka tuohon aikaan seurasi Izborskin klubin kirjoittelua, sai huomata, että tämä seurakunta suhtautui aluksi hyvin varautuneesti ja epäluuloisesti Putiniin, jonka katsottiin juoksevan lännen talutusnuorassa. Krimin liittäminen oli kuitenkin se ”Rubiconin ylitys”, joka sai päät kääntymään ja Putinia alettiin nyt tukea ja jopa ihailla.

Dugin, joka kuuluu tuohon klubiin, tarkastelee päiväkirjassaan tapahtumia ennen kaikkea ”geopoliittiselta” kannalta. Hänen mielestään kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin kahden ”mantereen”, Euraasian ja Atlantin välinen historiallinen taistelu.

Ukrainasta kyse ei oikeastaan ole ollenkaan tai vain toissijaisesti. Toki Ukrainan sankarillinen kansannousu ja Strelkovin hahmo kirvoittaa Duginissa äärimmäisiä tunteita, samoin kuin uutiset  ukrainalaisten ”liberaalinatsien” ilkitöistä.

Analyysien ohella muistiinpanoissa on osasto ”Kronikka, vaikutelmia, emootioita”. Viime mainittuja riittääkin: ”Elukat valtasivat Slavjanskin. Kansanmurha eskaloituu. Eikö tällaisia olentoja pidä vain tappaa, tappaa ja tappaa? Eikö tosiaan”?

Kielteisten tunteiden ohella nousevat esille myös pyhät patrioottiset tunnot. ”Jumala on meidän puolellamme”, kirjoittaa Dugin ilman pienintäkään ironiaa. ”Käynnissä on viimeinen taistelu: Venäjän Kansa on enkelten sotajoukon rinnalla ja meitä vastassa ovat kaikki helvetin voimat.

Olemme arkkienkeli Mikaelin mysteerin osanottajia.. Tätä juuri tarkoittaa ’olla jumalankantaja’ (bogonosets, Dostojevskin käyttämä termi). Miten voi olla sellainen? Katsokaa Strelkovia ja Mozgovia ja Novorossijan sotureita. Juuri siten. Kristuksen, Jumalan pojan ja valkeuden puolesta”.

Kuten sanotaan, meren maun tuntee pisarasta. Tutkijoille nämä vuodatukset tarjoavat kiinnostavan psykopatologisen aineiston tai tarjoaisivat, mikäli voisi luottaa siihen, ettei niitä ole retusoitu. Itse koin, ettei koko kirjan läpi kahlaaminen ole vaivan arvoista. On toki mahdollista, että olen menettänyt arvokkaita helmiä.

Kiinnostavan todistuksen Duginin ajattelusta antavat joka tapauksessa myös johdantoluku ja johtopäätökset.

Niistä käy ilmi, että kirjoittaja uskoo vakaasti Venäjän vastaiseen salaliittoon, jota USA johtaa vaikuttaen välittömästi venäläisiin ja ukrainalaisiin toimijoihin. Päämääränä on yksinapaisen maailman turvaaminen ja Putinin syökseminen vallasta.

Mitä Ukrainaan tulee, sellaista etnosta, kansakuntaa tai sivilisaatiota ei ole olemassa. On kyllä sattumalta syntynyt valtio, joka sai liikaa itselleen. Sen oikea raja olisi Dneprillä, vasen ranta Venäjälle, oikea Ukrainalle eli länsivenäläisille.

Ei Dugin itse perusasiassa väärässä ole. Totta kai amerikkalaiset erikoispalvelut tuossa draamassa ovat näytelleet omaa osaansa, räikeää ja luultavasti tärkeääkin. Totta myös on, että ukrainalaisiin ja venäläisiin on lännessä sovellettu räikeitä kaksoisstandardeja. Kukapa sitä paitsi epäilisi, ettei Putinin kaataminen ja yksinapaisen maailman luominen olisi ollut amerikkalaisten agendalla. Eurooppalaiset ovat tässä pelissä olleet hyväksi käytettävän moukan roolissa.

Mutta tämähän on vielä normaalia politiikkaa, josta normaalit ihmiset eivät oikein saa irtoamaan sitä hurmosta, jonka valtaan Dugin toistuvasti joutuu. Onhan sekin kiinnostava ilmiö.

Oma kiinnostavuutensa on myös sillä, miten kirjoittaja näkee Venäjän tilanteen. Hänen mielestään Putinin vihollisiin kuuluvat sekä USA, Naton ja CIA:n kera kansainvälisen finanssioligarkian ja liberaalien. Sen lisäksi tulevat Kiova ja ukrainalaiset ”liberaalinatsit”, jotka ovat amerikkalaisten juoksupoikia.

Kiinnostavin ryhmä ovat Venäjällä vaikuttavat vastustajat. Bolotnaja-aukion väki ja rauhanmarssilaiset ovat viides kolonna, mutta tärkeämpi on kuudes kolonna: salaa vaikuttavat oligarkit, hallitus ja virkamiehet. Se on ilmeisesti myös vaarallisin ja tärkein.

Venäjän liberaali lehdistö ottaa argumenttinsa suoraan läntisistä lähteistä, mikä jo riittää todistamaan millä asialla se on.

Putinilla on kuitenkin tukijoita sekä kansainvälisesti että Ukrainassa ja tietenkin Venäjällä, mutta hänen lähellään vaikuttaa tuo mahtava kuudes kolonna, joka kavahtaa tuskin murhaakaan.

Juuri kuudes kolonna, joka toimii amerikkalaisten suoranaisena käskyläisenä, sai Putinin horjumaan Novorossijan kysymyksessä. Se on myös demonisoinut ja vainonnut Putinin kannattajia.

Juuri Krimin liittäminen teki Putinista todellisen, eikä vain nimellisen, kansallisen johtajan. Mikäli hän toisi sotilaita Novorossijaan, olisi hänen voittonsa varma. Mikäli hän sen sijaan vetäytyy sieltä, tulee päiväjärjestykseen myös Krimin luovuttaminen. Silloin olisi katastrofi täydellinen.

Novorossijan luovuttamiseen pyrkivä länsi haluaa tiivistää lännen yhtenäisyyttä ”voitolla Putinin imperialismista”. Alueen luovuttaminen raivostuttaisi ja katkeroittaisi myös alueen venäjämieliset ja toisi miljoonia pakolaisia. Patrioottien vaino Venäjällä veisi heidät opposition leiriin, mikä tekisi siitä vakavan voiman.

Novorossijan luovuttanut Putin ei olisi enää Putin. Dugin arvelikin jo vuoden 2014 lopulla näkevänsä huolestuttavia merkkejä. Pitäisikö Putinia kannattaa hänen horjunnastaan huolimatta?

Duginin vastaus on yksiselitteinen: on muodostettava suuri patrioottinen putinistinen rintama, Novorossijan, Donbassin, Venäjän ja suuren Euraasian liiton puolesta, ”ei käskystä, vaan sydämen kutsusta”. ”Meidän (venäläisten) puolella on Jumala. Tulkaa järkiinne pakanat ja nöyrtykää, sillä Jumala on puolellamme”.

Aleksandr Geljevitš on epäilemättä lahjakas ja väliin kiinnostavakin kynäilijä. Hänellä saattaa jopa olla poliittista merkitystä. Joka tapauksessa tämä kirja osoittaa taas kerran sen, että kyseessä on tasapainoton henkilö, jonka voinee sanoa olevan vähintäänkin terveyden ja sairauden välisellä harmaalla vyöhykkeellä.

On kaamea ajatella, että tällaisen henkilön ajatuksenjuoksut saattaisivat olla suurvaltapolitiikassa tärkeä tekijä. Toivotaan, etteivät ne ole.