Duginin sota

Sein Kampf                 

Александр Дугин, Украина: моя война. Геополитический дневник. Москва, Центрополиграф 2015,  512 с.

Aleksandr Geljevitš Dugin ei esittelyä kaipaa. Hänen mahtipontisten ja rönsyilevien tekstiensä lukemiseen ei moni ehkä halua tuhlata aikaansa. En minäkään ole niistä jaksanut innostua.

Duginin ja hänen ns. Izborskin klubiin kuuluvien hengenheimolaistensa poliittinen painoarvo on viime vuosina kuitenkin niin paljon kasvanut, ettei niille kannata pelkästään viitata kintaalla. Jossakin länsilehdessä muistan Duginin suorastaan nimetyn Putinin tärkeimmäksi ideologiksi, mikä tuskin pitää paikkaansa.

Joka tapauksessa on kiinnostavaa nähdä, millainen henkinen suhde tällä herralla on Putiniin. Se ilmenee hänen ”sotapäiväkirjastaan”, joka tosin käsittää vain vuoden 2014 tapahtumia.

Se, joka tuohon aikaan seurasi Izborskin klubin kirjoittelua, sai huomata, että tämä seurakunta suhtautui aluksi hyvin varautuneesti ja epäluuloisesti Putiniin, jonka katsottiin juoksevan lännen talutusnuorassa. Krimin liittäminen oli kuitenkin se ”Rubiconin ylitys”, joka sai päät kääntymään ja Putinia alettiin nyt tukea ja jopa ihailla.

Dugin, joka kuuluu tuohon klubiin, tarkastelee päiväkirjassaan tapahtumia ennen kaikkea ”geopoliittiselta” kannalta. Hänen mielestään kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin kahden ”mantereen”, Euraasian ja Atlantin välinen historiallinen taistelu.

Ukrainasta kyse ei oikeastaan ole ollenkaan tai vain toissijaisesti. Toki Ukrainan sankarillinen kansannousu ja Strelkovin hahmo kirvoittaa Duginissa äärimmäisiä tunteita, samoin kuin uutiset  ukrainalaisten ”liberaalinatsien” ilkitöistä.

Analyysien ohella muistiinpanoissa on osasto ”Kronikka, vaikutelmia, emootioita”. Viime mainittuja riittääkin: ”Elukat valtasivat Slavjanskin. Kansanmurha eskaloituu. Eikö tällaisia olentoja pidä vain tappaa, tappaa ja tappaa? Eikö tosiaan”?

Kielteisten tunteiden ohella nousevat esille myös pyhät patrioottiset tunnot. ”Jumala on meidän puolellamme”, kirjoittaa Dugin ilman pienintäkään ironiaa. ”Käynnissä on viimeinen taistelu: Venäjän Kansa on enkelten sotajoukon rinnalla ja meitä vastassa ovat kaikki helvetin voimat.

Olemme arkkienkeli Mikaelin mysteerin osanottajia.. Tätä juuri tarkoittaa ’olla jumalankantaja’ (bogonosets, Dostojevskin käyttämä termi). Miten voi olla sellainen? Katsokaa Strelkovia ja Mozgovia ja Novorossijan sotureita. Juuri siten. Kristuksen, Jumalan pojan ja valkeuden puolesta”.

Kuten sanotaan, meren maun tuntee pisarasta. Tutkijoille nämä vuodatukset tarjoavat kiinnostavan psykopatologisen aineiston tai tarjoaisivat, mikäli voisi luottaa siihen, ettei niitä ole retusoitu. Itse koin, ettei koko kirjan läpi kahlaaminen ole vaivan arvoista. On toki mahdollista, että olen menettänyt arvokkaita helmiä.

Kiinnostavan todistuksen Duginin ajattelusta antavat joka tapauksessa myös johdantoluku ja johtopäätökset.

Niistä käy ilmi, että kirjoittaja uskoo vakaasti Venäjän vastaiseen salaliittoon, jota USA johtaa vaikuttaen välittömästi venäläisiin ja ukrainalaisiin toimijoihin. Päämääränä on yksinapaisen maailman turvaaminen ja Putinin syökseminen vallasta.

Mitä Ukrainaan tulee, sellaista etnosta, kansakuntaa tai sivilisaatiota ei ole olemassa. On kyllä sattumalta syntynyt valtio, joka sai liikaa itselleen. Sen oikea raja olisi Dneprillä, vasen ranta Venäjälle, oikea Ukrainalle eli länsivenäläisille.

Ei Dugin itse perusasiassa väärässä ole. Totta kai amerikkalaiset erikoispalvelut tuossa draamassa ovat näytelleet omaa osaansa, räikeää ja luultavasti tärkeääkin. Totta myös on, että ukrainalaisiin ja venäläisiin on lännessä sovellettu räikeitä kaksoisstandardeja. Kukapa sitä paitsi epäilisi, ettei Putinin kaataminen ja yksinapaisen maailman luominen olisi ollut amerikkalaisten agendalla. Eurooppalaiset ovat tässä pelissä olleet hyväksi käytettävän moukan roolissa.

Mutta tämähän on vielä normaalia politiikkaa, josta normaalit ihmiset eivät oikein saa irtoamaan sitä hurmosta, jonka valtaan Dugin toistuvasti joutuu. Onhan sekin kiinnostava ilmiö.

Oma kiinnostavuutensa on myös sillä, miten kirjoittaja näkee Venäjän tilanteen. Hänen mielestään Putinin vihollisiin kuuluvat sekä USA, Naton ja CIA:n kera kansainvälisen finanssioligarkian ja liberaalien. Sen lisäksi tulevat Kiova ja ukrainalaiset ”liberaalinatsit”, jotka ovat amerikkalaisten juoksupoikia.

Kiinnostavin ryhmä ovat Venäjällä vaikuttavat vastustajat. Bolotnaja-aukion väki ja rauhanmarssilaiset ovat viides kolonna, mutta tärkeämpi on kuudes kolonna: salaa vaikuttavat oligarkit, hallitus ja virkamiehet. Se on ilmeisesti myös vaarallisin ja tärkein.

Venäjän liberaali lehdistö ottaa argumenttinsa suoraan läntisistä lähteistä, mikä jo riittää todistamaan millä asialla se on.

Putinilla on kuitenkin tukijoita sekä kansainvälisesti että Ukrainassa ja tietenkin Venäjällä, mutta hänen lähellään vaikuttaa tuo mahtava kuudes kolonna, joka kavahtaa tuskin murhaakaan.

Juuri kuudes kolonna, joka toimii amerikkalaisten suoranaisena käskyläisenä, sai Putinin horjumaan Novorossijan kysymyksessä. Se on myös demonisoinut ja vainonnut Putinin kannattajia.

Juuri Krimin liittäminen teki Putinista todellisen, eikä vain nimellisen, kansallisen johtajan. Mikäli hän toisi sotilaita Novorossijaan, olisi hänen voittonsa varma. Mikäli hän sen sijaan vetäytyy sieltä, tulee päiväjärjestykseen myös Krimin luovuttaminen. Silloin olisi katastrofi täydellinen.

Novorossijan luovuttamiseen pyrkivä länsi haluaa tiivistää lännen yhtenäisyyttä ”voitolla Putinin imperialismista”. Alueen luovuttaminen raivostuttaisi ja katkeroittaisi myös alueen venäjämieliset ja toisi miljoonia pakolaisia. Patrioottien vaino Venäjällä veisi heidät opposition leiriin, mikä tekisi siitä vakavan voiman.

Novorossijan luovuttanut Putin ei olisi enää Putin. Dugin arvelikin jo vuoden 2014 lopulla näkevänsä huolestuttavia merkkejä. Pitäisikö Putinia kannattaa hänen horjunnastaan huolimatta?

Duginin vastaus on yksiselitteinen: on muodostettava suuri patrioottinen putinistinen rintama, Novorossijan, Donbassin, Venäjän ja suuren Euraasian liiton puolesta, ”ei käskystä, vaan sydämen kutsusta”. ”Meidän (venäläisten) puolella on Jumala. Tulkaa järkiinne pakanat ja nöyrtykää, sillä Jumala on puolellamme”.

Aleksandr Geljevitš on epäilemättä lahjakas ja väliin kiinnostavakin kynäilijä. Hänellä saattaa jopa olla poliittista merkitystä. Joka tapauksessa tämä kirja osoittaa taas kerran sen, että kyseessä on tasapainoton henkilö, jonka voinee sanoa olevan vähintäänkin terveyden ja sairauden välisellä harmaalla vyöhykkeellä.

On kaamea ajatella, että tällaisen henkilön ajatuksenjuoksut saattaisivat olla suurvaltapolitiikassa tärkeä tekijä. Toivotaan, etteivät ne ole.