Kumpujen yöstä

 

Fasistit

 

Olinpa tykkänään unohtaa ottaa esille sen Kurjensaaren päiväkirjan teeman, joka eniten herätti sympatiaani ja palautti mieleen muistoja. Kyse on fasismista.

Sen termin otti uusiokäyttöön Kekkonen, joka ovelasti assosioi sen vennamolaiseen populismiin siteeraamalla Paavo Haavikon tekstiä: Fasismi on nyt muotia, sitä myydään nyt hyvin…

No, Haavikko oli kirjankustantaja ja myi myös fasismilla. Hänen aikanaan kiinnostus fasismiin oli kuitenkin vielä lapsenkengissä verrattuna siihen, mitä maailmassa nyt nähdään. Kuitenkin vain mielenhämäryydestä kärsivä postmoderni tutkija voi kuvitella, että kiinnostus asiaan ja sen tutkimiseen merkitsee sen kannattamista.

Joka tapauksessa Kekkosen lausahdus oli lähtölaukaus yleiselle ”fasisminvastaiselle” kampanjalle, jonka kohteena olivat kaikki sellaiset tahot, jotka eivät kannattaneet Kekkosta.

Muistan, että tämä oli yksi niistä röyhkeistä valheista, jotka saivat minut vieroksumaan Kekkosta, niin oikeana kuin hänen idänpolitiikkaansa pidinkin. Erityisesti inhosin sitä matalaotsaisuutta, jota osoitettiin, kun jopa Veikko Huovinen leimattiin fasistiksi.

Sen tietenkin tekivät ennen muuta ne, jotka eivät tienneet mitään hänen kirjallisesta tuotannostaan, esimerkiksi Rauhanpiippu-kirjasta, joka kyllä oli mukaelma Voltairen Candide’ista, mutta sangen ansiokas sellainen. Joka tapauksessa itse UKK oli ollut tyytymätön joihinkin Huovisen teksteihin ja leiman heittäminen kävi siis luonnostaan.

Kurjensaari tässä blogissa eilen käsitellyssä kirjassaan pohti vuonna 1975, että sanan kommunisti oli nyt haukkumasanana korvannut sanan fasisti. Aluksi Kurjensaari nimitti tätä henkiseksi laiskuudeksi, mutta havaitsi pian, että sen käyttöön sisältyi pahanlaatuinen taka-ajatus: ellet ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. Ja tällainen on vieläkin pahempaa, se ei ole vain suvaitsemattomuutta, se on sotapropagandaa, valmistautumista sotaan, haluttiin tai ei.

Fasismi-sana oli kokenut merkityksensiirron, se oli korvannut 30-luvulla käytetyn sanan kommunismi. Kummallakin tarkoitettiin täsmälleen samaa: jotakin inhottavaa, vihattavaa, halveksittavaa, pahaa, huonoa, torjuttavaa.

Tämä oli ilmeisen terävä havainto. Kurjensaaren, joka oli vuosikymmeniä ollut antifasisti, oli mahdotonta sulattaa uutta epä-älyllistä käsitteistämistä. Tuohon aikaan se särähti vielä kuulijan korvaan, koska sen uusiokäyttö oli vasta alkamassa. Niille, jotka tunsivat ilmiötä kokemuksesta, se tietenkin oli pelkkää abrakadabraa. Mutta nyt taidamme olla jo täysin turtuneet tämän sinänsä vailla sisällystä olevan uuden kategorian käyttämiselle julkisessa keskustelussa. Olisi kiinnostavaa laskea käyttöfrekvenssejä viimeisen puolen vuosisadan ajalta.

No, mutta eikö fasismi nimenomaan ilmentänyt kaikkia noita iljettäviä ja hylättäviä asioita?

Ei se vanhan antifasistinkaan mielestä sentään pelkästään noihin määreisiin mahtunut. Hän oli tuntenut monia fasisteja ja kiistellyt heidän kanssaan. Eihän inhimillisessä todellisuudessa tapahdu eikä voi tapahtua kuin matematiikassa, jossa vastakkaisia etumerkkejä omaavat suureet ovat kokonaan erilaisia ja kumoavat kohdatessaan toisensa.

Näin tapahtui vain totalitaarisessa mielikuvituksessa. Sodanaikainen neuvostoliittolainen laulu ”Pyhä sota” (Svjazennaja vojna) kyllä esitti asian olevan juuri näin:

Как два различных полюса,
Во всем враждебны мы.
За свет и мир мы боремся,
Они - за царство тьмы.

 

Me olemme kuin kaksi vastakkaista napaa

Kaikessa me olemme vihamielisiä toisillemme

Me taistelemme valon ja rauhan puolesta

He taas pimeyden valtakunnan puolesta

 

Kaikki kunnia venäläisten, ukrainalaisten ja muiden kansojen taistelulle natsismia vastaan. Se oli heidän kannaltaan ehdottomasti oikeutettua sotaa ennenkuulumatonta tyranniaa ja raakalaisuutta vastaan.

Siitä huolimatta siinä ei ollut vastakkain kaksi vastakkaista napaa. Kaksi tyranniaa siinä taisteli keskenään ja musta kylki oli kummallakin.

Mutta venäläisessä perinteessä näyttää tämä ”fasismin” käsite sellaisena, kuin se stalinismin aikana lanseerattiin, pitävän yhä pintansa. Ukrainalaisten niittäminen fasisteiksi riistää heiltä kaiken kunnian ja ihmisarvon. Eikö tällaisia ihmisiä pidä vain tappaa ja tappaa, pohdiskeli Aleksandr Dugin päiväkirjassaan. Siinäpä meillä on esimerkki todellisesta totalitaarisesta persoonallisuudesta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=duginin+sota ).

Kurjensaari mainitsee kirjassaan, että Hillar Kallas, Aino Kallaksen poika ja Englannin tiedustelupalvelun Suomen osastolla sodan aikana palvellut mies arvioi, ettei nuoren ja vanhan sukupolven välinen vastakohta ollut missään niin syvä kuin Suomessa.

Arvioitsijalla oli eväitä mielipiteisiinsä jo työnsä puolesta, joten ne kannattaa ottaa vakavasti. Taistolaisuus, joka kaikessa vulgaarissa epä-älyllisyydessään pöyristytti vanhaa radikaaliakin, oli todellinen ääri-ilmiö vailla vertaa. Nyt se tietenkin on taakse jäänyttä elämää, mutta sen jättämiin jälkiin taitaa tuo fasisti-leimankin viljely kuulua.

Ja kukapa tietää, ehkä piankin näemme sellaisen uuden sukupolven, joka suurella innolla kannattaa Putinin-Duginin ideologiaa, joka sekin todella tarjoaa pakopaikan järjenkäytöstä ja tekee maailmasta yhtä simppeliä matematiikkaa. Meillähän taitaakin jo olla joku tämän suuntauksen edustaja…