Valtaistuin

Valtaistuin ja sen haltijat

Tohtori Johnson (Samuel) lausahti joskus, että ravintolantuoli on ihmisonnen valtaistuin: a tavern chair is the throne of human felicity. James Boswellin esikuvallinen ja kohdettaan suuresti ihaileva elämäkerta kertoo tuon suuren miehen olleen periaatteidensa mittainen ja useasti istuneen ravintolassa. Johnsonin kantapaikka oli Lontoon Cityssä sijaitseva Ye Olde Cheshire Cheese, jossa voi yhä käydä, jos onnistuu huomaamaan sen pikkuruisen kujan, jonka varrella tämä pienoinen pubi sijaitsee. Pari viikkoa sitten se sattui Cityn kiireettömänä sunnuntai-aamuna olemaan vielä kiinni.

Mutta Johnsonin asunto, joka yhäkin on siinä lähellä, oli vielä tavernaakin vähäpätöisempi. Eipä ihme, että sieltä oli pakko päästä usein pois. Onneen tuskin kuitenkaan riitti pelkkä pääsy pubi-ilmaan, seurahan se oli tärkeintä ja se intellektuaalinen ilmapiiri, jossa ajatukset pääsivät lentoon ja jossa syntyivät ne kuolemattomat aforismit, joita tuo ”luonnottomassa määrin englantilainen olento” niin runsaasti lahjoitti kuulijoilleen.

Muistan, että jossakin vaiheessa pyylevä Johnson lopetti alkoholin käytön, mikä lienee ollut viisasta. Ehkäpä myös rasvaisen ruoan vähentäminen tuli mieleen. Ehkä sisäinen ääni kertoi, en tiedä. Oma kokemukseni viittaa kuitenkin siihen, että ravintolapöydässäkin ruoan laatu yhdistettynä sopivaan seuraan, riittävään nälkään ja toisaalta sen nauttimisen tapa ovat olennaiset tuon mainitun felicityn kannalta. Määrä on se, joka tappaa ei laatu.

Nykyaikainen englantilainen pubi on usein viihtyisä paikka, mikäli siellä sattuu olemaan riittävästi tilaa eikä yleisö ole mielettömästi juovuksissa, kuten aina silloin tällöin tapahtuu. Sunnuntain pubilounaiden roastbeef on usein suussa sulavan herkullista ja itse asiassa tavallinen purjomakkara muusin kera särvittää loistavasti päivän ensimmäistä tuoppia, sitä, joka maistuu toiseksi parhaalta. Tarjollahan on aina myös hyvää sinappia.

Kaiken kaikkiaan Johnsonin alussa mainitun kuolemattoman aforismin synty nimenomaan lontoolaisessa pubissa on tuskin sattuma. Uskon, että siihen on syntyhetkellä vaikuttanut hyvä ale tai lager, jonka hiilihappo kohauttaa pikku hiprakan päälle yhtäkkiä kuin kuohuva samppanja. Suotta ei ole sanottu, että olut on antanut ihmiskunnalle enemmän kokemusta taivaasta, kuin kaikki rukoukset yhteensä.

Saksalaiset ovat oppineet liittämään olutseidelinsä kyytipojaksi myös pikku snapsin. Usein se näyttää olevan Jägermeisteria, mitä pidän melko kelvottomana tavarana. Kunnon Kirsch olisi paljon parempaa, ellei oikeata vodkaa sitten ole saatavilla. Muuten: venäläisillä on tästä osuva sananparsi: пиво без водки –денги на ветер… Jos latkii olutta ilman vodkaa, on se sama kuin heittäisi seteleitä tuuleen.

Tätä koulukuntaa en varauksettomasti kannata, vaikka ymmärrän idean perusteet. Venäläinen humala on perinteisesti ollut kova ja nopeaa nousua suosiva. Paitsi että moinen on epäterveellistä, mennään siinä helposti muutoinkin överiksi. Eihän se hauskuus siitä synny, että sekoittaa päänsä viinalla. Siinä näet helposti pääsee aivan toisenlaiseen tulokseen. Johnsonin muusa ei taida viihtyä älyttömästi mökeltävien kännikalojen seurassa.

Alkoholi oikein ja taitavasti käytettynä kyllä avaa mielen lukkoja ja vapauttaa älyn ja tunteen. Mutta kaiken tämän se voi myös tuhota ja perusteellisesti voikin.

Mielestäni nykyiset pietarilaiset ravintolat vastaavat usein aika pitkälle niitä vaatimuksia, joita voidaan asettaa tuolle Johnsonin ylpeälle käsitteelle throne of human felicity. Ruoka on usein erinomaista, palvelu luontevan ystävällistä ja reilun meiningin hengessä saattaa saada vaikkapa ilmaisen vodkaryypyn.

 Juuri tällä hetkellä ravintoloissa on myös mukavasti tilaa. Viikonvaihteessa olin parissakin gruusialaisessa paikassa, Gribojedovin kanavalla sijaitsevassa Chachassa ja Sulikossa ulitsa Vosstanijalla. Jälkimmäisessä sattui olemaan melkoisesti gruusialaisia, muun muassa suurehko hiprakoituva seurue, jonka aiheuttama kohtuullinen meteli ei olut lainkaan häiritsevää. Kontrasti erääseen Covent Gardenin pubiin pari viikkoa sitten oli räikeä.

Mutta alkoholi saattaa tuottaa muutakin kuin hetken huumaa. Muuan kiinnostava asia on ns. kohmelo (ven. похмелье, lat. crapula). Venäläiset itse suhtautuvat siihen usein ikään kuin sairautena, joka on parannettava vaikkapa juomalla suolakurkkulientä, рассоль. Sattuipa myös juuri hiljattain silmiini ruokalista, jossa oli mainittu pohmelnyj sup –krapulakeitto. Netistä olen myös oppinut käsitteen krapulamättö, joka voi olla esim. rasvaisen suolaista pizzaa. No, toivotan onnellista paranemista kaikille myrkytyksen oireista toipuville ja ymmärrän heitä. Ei se välttämättä ole leikin asia lainkaan.

Mutta asialla on myös tietty niin sanoakseni taiteellis-esteettinen ulottuvuutensa. Origo kirjoitti joskus krapulan eri (arvo)asteista. Hänen mielestään alhaisin niistä oli merkonomikrapula, joka oli pelkkää pahaa oloa. Sitä parempi oli taiteilijakrapula, jonka vallitessa päähenkilön tekee yhtäkkiä mieli avata joku klassikko, jota normaalitilassa syvästi kauhistuu, soittaa vanhalle heilalle tai tehdä jotain muita vastaavia urotöitä. Omaa luokkaansa oli sitten ammattilaiskrapula, jossa asiat muuttivat havaittavaa muotoaan: kaikki alkoi näyttää kummalliselta, kukaan ihminenkään ei ollut normaalin näköinen.

Jotakin tutunomaista olin vanhan mestarin luokittelussa havaitsevani ja se toi myös mieleeni naistutkimuksemme Nestorin, Mies Reenkolan teokset. Muistelmissaan Reenkola kertoi, että hänen isänsä, senaattori Heikki Renvall oli neuvonut aina hyödyntämään myös ns. jälkipäivän tarjoamat mahdollisuudet. ”Ensimmäinen päivä on kuin kuopan kaivamista, raakaa työtä. Vasta toisena päivänä henki leijailee vapaana turhan kritiikin kahleista ja silloin rakennetaan pilvilinnat”.  Luulen, että tämä muistinvarainen siteeraus on lähellä originaalia, varoitan mahdollisesta vähäisestä muistivirheestä.

Kun poika kysyi, mitäs sitten tehdään, kun tulee se kolmas päivä, oli vastauksena, että sitä kannatti kavahtaa. Jos oli ollut hyvässä seurassa, se keksisi kyllä kolmanneksi päiväksi jotain muutakin tekemistä, vaikkapa kalastusta. Mutta, intti poika, ainahan saattaa tulla tilanne, että kolmantena päivänä on aivan pakko jatkaa alkoholin nauttimista. Miten siihen olisi suhtauduttava? ”Siinä tapauksessa”, kertoi isä, ”minä olen aloittanut laskemisen alusta…”

Tohtori Johnson, kuten sanottu, lopetti aikanaan alkoholin nauttimisen ja teki siinä epäilemättä viisaasti. Human felicity ei voi eikä saa olla yhdestä kemikaalista kiinni. Jo ihmiskunnan ylpeys nousee tällaista vastaan.

Ja ei sen viinan kanssa ole leikkimistä. Joka ei usko, lukekoon Salomon Saarnaajaa (löytynee netistä). Tämä viisas mies kuvasi viinin turmiollisuutta suunnilleen samaan tapaan kuin hän toisessa kohtaa luonnehti naisen vaarallisuutta ja oli mielestäni oikeassa. Nuo molemmat saattavat parhaassa tapauksessa koitua suurimmaksi siunaukseksi ja pahimmassa viheliäisimmäksi kiroukseksi. Ei kuitenkaan kannata luulla, että ne ehdottomasti olisivat vain ja ainoastaan jompaakumpaa.

Niin kummallinen on tämä maailmamme. Mitäpä sanoikaan naisista Johnson, tuo aikansa viisain mies: "Nature has given women so much power that the law has very wisely given them little."

Uudenlaista sairaalloisuutta

 

Ortoreksian uhrit ja luterilainen moraali

 

Die Zeitin lokakuun kussa ilmestyneessä numerossa on suuri artikkeli otsikolla ”Nauti itsesi terveeksi!”

Artikkelin teemana on ruokailun rappeutuminen sääntöpohjaiseksi tankkaukseksi, jota vallitsevat tabut ja kiellot ja joka tuottaa pahimmillaan sairaalloista ahdistusta ja huonoa terveyttä ja aivan yleisesti ilotonta elämää, jossa aivan turhaan kartetaan niitä nautintoja, joita ruokailu voisi tuottaa.

Itse asiassa nautinnon yhdistäminen ruokailuun, johon se luonnollisesti kuuluukin, on terveellistä ja voi johtaa paremmin ja miellyttävämmin niihin päämääriin, joihin askeettisella ruokavaliolla pyritään.

Kirjoittajat kuvailevat nautinnollisen ruokailun ulottuvuuksia: siinä ihminen käyttää kaikkia aistejaan ja kehittää niiden kykyä nauttia. Eivät pelkästään maut ja tuoksut, vaan myös jopa tarjoiluastiat ja tietenkin sosiaalinen ympäristö saattavat vaikuttaa paljonkin siihen, millainen kokemus ruokailusta tulee. Hyvä kokemus tuottaa myös kylläisyyden ilman mässäystä.

Olennaista on kiireettömyys ja keskittyminen nimenomaan ruoasta nauttimiseen sen sijaan, että tankattaisiin muun puuhan ohella. Aamukahvin moni juo kyllä tietokoneen tai lehden seurassa ja jukurtin kaataminen erityiseen tarjoiuluastiaan taitaa useimmilta jäädä tekemättä, mutta jopa aamupalakin voisi kirjoittajien mielestä olla terveellisempi hartaudella nautittuna.

Itse katoin purjeveneessäkin ruoan aina liinoille ja yritin asetella sen houkuttelevasti. Posliiniastiat tosin jäivät usein satamakäyttöön. Aallokossa ja kallistelussa kyllä auttoi niiden pöydällä pysymistä liinojen kastelu. En tiedä miksi, mutta yhtä hyvältä ruoka maistui tuskin koskaan muualla. Kannella napostelu oli joskus ainoa vaihtoehto, mutta yleensä se oli vältettävissä.

Mieleen tulee, että nykyaikainen amerikkalaistyyppinen pikaruokailu on nimenomaan klassisen aterioinnin vihollinen. On väitetty, että englantilaisen ruoan yleinen mauttomuus on perua puritaanien kammosta kaikkea nautintoa kohtaan. Mässäyshän oli ja on katolisillekin kuolemansynti, mutta olennaista on sen määritteleminen, mihin raja vedetään.

Englannissa lordi Sandwich keksi pyytää tuomaan itselleen voileivät, joita voi syödä korttia pelatessaan ilman, että kädet rasvautuivat. Siinäpä myös amerikkalaisen epäkulttuurin eräs historiallinen alkukohta.

Sandwich kyllä itse asiassa osasi arvostaa hyvää ruokaa, minkä todistanee hänen asemansa The Sublime Roast Beef Societyssä (ks. Vihavainen: Haun roast beef tulokset). Tämä ei muuksi muuta sitä, että sandwichit ovat ruokakulttuurin rappion merkki ja sama koskee myös wrapeja ja muita vastaavia mössöpaketteja.

Die Zeit kyselee sitten myös noiden pahiksiksi leimattujen ruokien perään. Ovatko punainen liha, pikaruoat, vehnä ja alkoholi sitten oikeasti niin epäterveellisiä?

Ikävä vastaus on, että yleensä ovat, liiaksi nautittuina. Kuitenkaan esimerkiksi punaisen lihan vaarallisuus on sangen suhteellista eikä se mitään myrkkyä ole. Kunnon pihvi viikossa ei tapa ketään.

Itse asiassa sama periaate pätee kaikkialla, kuten terve järki sanookin. Ei punainen liha enempää kuin valkoinenkaan (siis sianläski), perunat, vehnäleipä tai vaikkapa suola mitään myrkkyjä ole. Niille ei vain kannata antaa liian suurta roolia ruokavaliossa. Elämänsä omistaminen hyveellisen dieetin noudattamiselle voi sen sijaan olla myrkkyä terveydelle.

Syömisestä on monelle tullut jonkinlainen uskonnollinen rituaali, jossa kuvitellaan jopa maailman pelastamisen olevan kyseessä. Veganismi on asian sairaalloiseksi kehittynyt muoto, jonka yleisyys kertoo ajastamme paljon olennaista.

Oikeanlainen syöminen näyttää joillekin olevan eräänlaista uskon kilvoittelua, jossa nautinto sinänsä merkitsisi lankeamista.

 Jo Bertrand Russell pian sata vuotta sitten totesi, että ruokahalun kiihottuminen edistää ruoansulatusta ja on siten nimenomaan hyvä ja hyödyllinen, evoluution (tai luojan) kehittämä asia. Siispä puritaaninen nautiskelun välttäminen oli vain irrationaalista. Ranskalaisille hänen tuskin olisi tarvinnut asiaa todistellakaan.

Entäpä me luterilaiset? Luther itse ymmärsi hyvin niin viinin, naisten kuin laulunkin arvon eli osasi arvostaa Jumalan syntisille ihmisille antamia lahjoja. Ei ole Lutherin vika, että puritaaniset virtaukset ovat meilläkin vaatineet veronsa ja näyttävät voimansa tänäkin päivänä.

A tavern chair is the throne of human felicity (ks. Vihavainen: Haun felicity tulokset ) lausahti kerran hyvin arvossa pidetty tri Samuel Johnson ja tämähän kuuluu niin sanottuihin ikuisiin totuuksiin. Tämä annattaa sanoa niille käniseville lääkäreille, jotka yrittävät herätellä meissä sekulaarista synnin tuntoa ilman päteviä perusteita.

Lutherin puheet

 

Mainio uskonpuhdistajamme

 

     Pidän Martti Lutheria eräänä historian suurista sankareista. Kaikenkarvaiset suuret murhaajat, jotka ovat sotajoukkoja johtaneet, kalpenevat merkitykseltään sen entisen munkin edessä, joka nousi todistamaan, että se uskonnon nimellä tunnettu hapatus, jonka palveluksessa hän oli ollut, oli suurelta osalta täyttä roskaa.

     Lutheriin voi mielestäni verrata esimerkiksi Solženitsyniä, joka myös oli rohkea taistelija totuuden puolesta valhetta vastaan. Hänen, kuten myös Lutherin urotyötä pidän ennen muuta moraalisena ja vasta toissijaisesti intellektuaalisena.

     Ei Luther uskontoa sellaisenaan lainkaan kieltänyt, mutta kyllä sen hölynpölyn, jota saarnattiin se nimissä.

     Ennen uskonpuhdistusta ja vastauskonpuhdistusta katolisuus oli jo aivan täynnä kaikenkarvaista hölynpölyä, kuten magiaa, jossa usko pyhäinjäännösten ihmeitätekevään voimaan ja aneilla saatavaan sielun pelastamikseen kuului räikeimpiin. Myös koko pyhimysgalleria koostui suurkesi osaksi aivan fiktiivisistä henkilöistä.

     Käytän tässä mainiota suomen kielen sanaa ”uskonpuhdistus”, joka on kantaaottavuudessaan aivan toista luokkaa kuin mitään sanomaton ”reformaatio”, jota oma kirkkomme on alkanut viljellä.

     Vertaisin tätä ilmiötä siihen, miten Itä-Karjalan suomalaiset opetettiin ”puhumaan bolševikkia”, kuten Anna Laakkonen on väitöskirjassaan selostanut.

     ”Reformaatio” ei ota kantaa siihen, oliko tuo tapahtuma edes hyvä asia. Miten jokin kirkko tai suuntaus voisikaan asettua toista paremmaksi ja miksi toinen olisi huonompi, ellei se nyt sitten mene ottamaan tuota uskoa tosissaan. Eihän sellainen kuulu nykypäivään. Nyt uskotaan hyvän tekemiseen ja kansalaisten kukkaronnauhojen alttiiseen avaamiseen kaiken edistyksen hyväksi.

    Mutta olihan Luther joskus myös vihainen kuin ampiainen ja eikö hän sortunutkin jopa ihka oikeaan vihapuheeseen kirjoittaessaan pamflettinsa ”Wider die mörderischen und räuberischen Rotten der Bauern”. Eikös siinä verrata kapinoivia talonpoikia rottiin?

    No ei verrata. Käytetty sana on tosiaankin Rotte eikä Ratte ja se tarkoittaa joukkoa (vrt. venäjän rota). Lutherilla oli hyvät syyt saarnata murhaavia ja polttavia hihhuleita vastaan, sillä he vetosivat herkästi hänen nimeensä, kuten ne Rooman ryöstäjät, jotka halusivat vuonna 1527 huutaa Lutherin paaviksi (vt. sacco di roma - Поиск ).

    Itä-Saksassahan näistä tuon ajan talonpoikaisista rosvoista ja murhamiehistä tietenkin tehtiin suuria edistyksen airuita, mutta he kelpasivat myös Hitlerille, jonka SS-joukoissa muuan divisioona oli nimeltään Florian Geyer, erään kapinoitsijan kunniaksi (ks. Florian Geyer - Wikipedia).

     En tiedä, onko Geyeristä tehty laulu nykymuodossaan mitenkin lähellä alkuperäistä Iks. Видео Bing) mutta sen ihannoima käyttäytyminen sopii hyvinkin natseille ja ansaitsi vain väkivaltaisen kurinpalautuksen, sillä muu ei tuollaiseen tehoa. Muuten olisi koko uskonpuhdistus ollut yhtä saatanan palvontaa.

    Onhan Lutheria syytetty myös antisemitismistä, mutta ei kuitenkaan sentään antisionismista. Sekin kuului aikansa valistumattomaan maailmaan ja pankaamme merkille, että Luther myös varustautui henkisesti turkkilaisvaaraa vastaan, mikä nykyisessä Saksassa olisi hyvin sopimatonta.

     Lutherin virrestä ”Jumala ompi linnamme” tuli suoranainen ”protestanttien Marseljeesi, kuten Heinrich Heine sanoi. Kun asiat voitiin ratkaista vain miekalla, ei auttanut pelkkiin rukouksiin turvautuminen. Silloin olisi perkeleen valta voittanut välittömästi, tuon ajan ilmausta käyttääkseni.

     Mutta Lutherissa oli myös oma joviaalinen puolensa, joka antoi tilaa hänen mainiolle huumorintajulleen. Saksalsien huumorin kokoelmaa on sanottu maailman ohuimmaksi kirjaksi, mutta eräs huumorin muoto on myös se lupsakkuus, Gemütlichkeit, jonka tapaamme Lutherilla.

Sen hedelmistä hieman seuraavassa:

Pöytäpuheiden lumo

 

     Kuten tunnettua, ihmisen psykofyysinen hyvinvointi nousee korkeimmilleen hyvän ruokapöydän äärellä, etenkin mikäli pöydän ympärille on kokoontunut tätä ylentymistä edesauttava seurue. Kuten Samuel Johnson totesi, ravintolanpöytä on inhimillisen onnen valtaistuin, -throne of human felicity.

     Epäilemättä ruoan laadulla on merkitystä. On luultavasti myös hyvä, jos se on myös melko kallista, mikä saa syöjän nauttimaan sitä asianmukaisella hartaudella ja hotkimatta. Liiallinen herkullisuus saattaa toisaalta mahdollisesti suunnata huomiota liikaa hengen maailmasta epäolennaisempiin asioihin.

     Antiikin ajan symposiumit (yhdessä juomiset) ovat kuuluisia, mutta conviviumit (yhdessä syömiset) vähemmän tunnettuja. Joka tapauksessa pelkästään Platonin Pidot antaa hyvän, etten sanoisi ideaalisen kuvan todellisesta symposiumista: juomisesta –jota toki oli hyvin runsaasti- puhutaan vain ohi mennen eikä puhe koskaan eksy mihinkään viinitietouteen tai muuhun epäolennaiseen.

     Ruuasta ei puhuta oikeastaan mitään, mikä oikeastaan tuntuukin hieman pahalta, koska se panee ajattelemaan, että kaikki tuo tyhjään vatsaan latkittu viini ei ole tuottava siunausta.

     Uskon tai ehkä lähinnä toivon kuitenkin, että jokaiselle itse asiassa annettiin haluamansa määrä vuohenjuustoa, leipää ja varmaan myös savulammasta. Näiden yhteisvaikutus oli siis ehkä gastronomisesti yhtä harmoninen kuin oli henkiseltä kannalta se keskustelu, jonka niin hyvin tunnemme.

     Toisaalta keskustelu oli oikeastaan aika seikkailevaa, haastavaa ja säkenöivää. Ehkä ruokakin oli jotakin muuta kuin tavanomaista, ideaalista ja siis hieman tasapaksua haukattavaa (ven. zakuska)? Mutta, kuten Newton sanoi, en tiedä, enkä rupea spekuloimaan (hypotheses non fingo).
Pidot Tornissa vuodelta 1937 aloitti meillä symposiumikirjojen perinteen, joka minusta on nykyään näivettynyt.

     Onhan meillä ilmestynyt useampiakin maailman viisaiden keskustelukirjoja, mutta niistä puuttuu tuo mainittu pöydän henki, eikä koko ateriointia, toden totta, niissä edes mainita. Ehkä kustantaja itse asiassa pitikin keskustelijat nälässä ajatellen, että laiha koira haukkuu paremmin. Sitä paitsi kirjankustannus kuuluukin olevan nyt liiketoimintaa, jossa on kapeat voittomarginaalit…

     Sitä parempi siis liiketoiminnalle, kaiketi. Saattaa olla, että asia ei todista kulttuurin rappiosta, mutta saattaapa se olla toisinkin.

     Jotenkin sellaisesta keskustelusta, jossa vain puhutaan, on taipumus tulla yksipuolista abstraktien asioiden märehtimistä ja jopa henkistä pikajuoksua, jossa yritetään käsitellä asiat tehokkaasti. Uusien ruokalajien odottelu sen sijaan antaa todelliselle symposiumille henkistä tai ehkä aineellista ryhtiä ja se on, poistaa turhan kiireen.

     Kuuluisin pöytäpuheiden kokoelma lienee tohtori Martinus Lutheruksen Pöytäpuheita (Tischreden), jotka tosin ovat monologeja. Joka tapauksessa ne ilmeisesti on kerätty kokoon ruokapöydän ääressä kasvaneista hengen hedelmistä.

     Sellaisina ne edustavat aitoa tämän alan genreä, eivät ajattelijan jotakin yleisöä varten kokoon kyhäämää enemmän tai vähemmän johdonmukaista ja kukaties tarkoitushakuistakin pohdintaa.

     Lutherin esimerkin mukaisesti myös Hitlerin pöytäpuheita (Tischgespräche) on koottu muistiin ja julkaistu. Tämä lienee ollut helppo homma sikäli, että Fyyrerillä oli tapana pitää pitkiä ja tylsiksikin mainittuja monologeja. Myös ne ovat kuitenkin kiinnostavia, sillä Hitlerin persoonallisuus taitaa viime kädessä olla avain hänen ymmärtämiseensä. Se looginen ajattelu kun oli aika heiveröisellä perustalla.

    Mitäpä sanoakaan, tänäkin päivänä maailma on täynnä myös erilaisten kolpakkostrategien löpinää (Stammtischgeschwätz), jonka kuulemisesta kenellekään ei ole enempää iloa kuin hyötyä. Sitäkin korvaamattomampaa on lukea suurten persoonallisuuksien pohdiskelua pöydän ääressä, jossa he saavuttavat tai ainakin voivat saavuttaa sielun ja ruumiin tasapainon.

     Kiukkuiset, nälästä riutuvat skolaarit kylmissä kammioissaan sopivat kirjoittamaan filippiikkejä ja anateemoja. Hyvästä sianpotkasta, oluesta ja viinistä nauttiva vanha pyknikko ja totuudenpuhuja sen sijaan on taho, jolta voimme odottaa enemmän tasapainoista viisautta omaksikin hyödyksemme.

     Ja tosiaankin, Pöytäpuheet on kuultu nimenomaan vanhan Lutherin suusta eikä siis tuon nuorempana kiivasluontoisen munkin tai keski-ikäisenä tarmokkaan taistelijan suusta. On siis syytä pitää odotukset korkealla.

     Koska en tässä viitsi syventyä pidemmälti siihen, miksi Luther vihasi juristeja, viittaan vain siihen, että heidän ammattinsa ei Martinuksen mielestä palvellut Jumalaa vaan rahakukkaroa. Juristi oli Lutherin mielestä joko konna tai aasi ja joka tapauksessa huono kristitty, mutta siitä huolimatta hän toki jätti maallisen regimentin asiat heidän tuomittavakseen.

     Mitäpä muutakaan olisi teologi voinut tehdä menemättä vieraalle alalle, ajatteli Wittenbergin viisas, joka ei vielä ollut kuullut kansalaistottelemattomuuden evankeliumista korkeimpana hurskauden ilmauksena.

     No, hän nyt muutenkin inhosi teeskentelyä, joka hänestä oli saatanallinen asia. Niinpä tekopyhät teeskentelivät (ja väärensivät) uskoa, jumalattomat seremonioita, tyrannit ja desperadot (verwegene Leute) sotaa, hullut hallintoa, taidottomat käsitöitä ja aasit taidetta. Nih.

     Piru hallitsi maailmaa siksi, että se oli sen arvoinen ja tuolla vanhalla vihtahousulla itse asiassa tuntui olevan paljonkin puuhaa tässä maailmassa, arveli Martti-tohtori. On vahinko, että asiasta nykyään kuulee niin vähän kerrottavan, vaikka se kyllä aavistaa.

     Oli vain ymmärrettävää, että maailma ei halunnut tietää totuutta vaan halusi itseään petettävän, mutta sepä juuri olikin ihmisen luonnon mukaista. Hän luonnostaan sekä valehteli, että sieti valhetta.

     Tykkejä, noita ”enemmän kuin raakoja työkaluja, joilla muureja ja kallioita särjettiin”, piti Luther Saatanan keksintönä. Mikäli Aatami (tuo syntinen!) olisi aavistanut, mitä hänen jälkeläisensä vielä keksivät, hän olisi kuollut surusta.

     Myös tuon ajan sotilas –Landsknecht- jonka maine ei kyllä ole koskaan tainnut olla hyvä, sai tuta Lutherin vihaa. Hänen mielestään sotilasta voi verrata savusilakkaan –vaikka silakka jo olisi pilaantunut, voi sen vielä sentään savustaa. Samoin ihminen, joka ei mihinkään muuhun kelvannut, sopi aina vielä sotilaaksi.

     Itse asiassa Luther mietiskeli asuvansa mieluummin turkkilaisten ja tattarien kuin sotilaiden keskuudessa. Jos nuo edelliset hänet tappaisivat, hän ainakin tietäisi, kuka sen teki, turkkilaiset, ristin viholliset. Mutta mitä nämä landsknechtit oikein olivat miehiään?

     Vastaus voisi olla, että he olivat ryöstöllä eläviä ja väkivaltaa työkseen harjoittavaa ainesta, jotka sata vuotta myöhemmin tulisivat tuhoamaan koko Saksan.

     Saksan tulevista onnettomuuksista Luther tunteekin jo näkevänsä enteitä ja arvelee sen olevan ansaittu. Saksalaiset asuivat hyvässä ja vauraassa maassa, mutta he olivat kuin vahva hevonen ilman ratsastajaa. Kelpo ihmiset oli työnnetty syrjään ja heitä halveksittiin. Sen sijaan elettiin sokeudessa ja valheessa.

     Jopa muut kansat halveksivat saksalaisia, italialaiset nimittivät heitä elukoiksi ja englantilaiset ja ranskalaiset pilkkasivat heitä, kuten kyllä kaikkia muitakin. Kun päälle päätteeksi komeetta oli ilmestynyt taivaalle, oli syytä huoleen, katsoi Luther, joka muuten syvästi halveksi astrologiaa taikauskona.

     Mikä olisi tuo Herran rangaistus saksalaisille? Se oli turkkilaisten hyökkäys. 1542 turkkilaiset tunkeutuivat jo Unkariin ja Luther arvioi, että nyt oli saatava voimaa ylhäältä, mikäli mieli torjua uhkaava tuho. Toivo oli pantava hurskaisiin, jotka osaisivat rukoilla. Landsknechteistä ei ollut tulvan patoajaksi.

     Nämä tunnelmathan me tunnemme Lutherin virrestä Jumala ompi linnamme (Ein feste Burg ist unser Gott), joka tosin on jo vuodelta 1528. Sitähän meilläkin on joskus ollut tarvetta laulaa, ellen väärin muista.

     Mutta tämä taitaa viedä jo syrjään itse teemasta. Itse olen käyttänyt mukavan kompaktia vuoden 1960 Reclam-laitosta Tischreden, mutta löytyyhän näitä pöytäpuheita myös suomeksi. Olisipa somaa, jos niitä harrastettaisiin myös kirkkomme piirissä. Sitä paitsi kirja sopii hengeltäänkin paremmin junassa luettavaksi taskupainokseksi kuin pöytäpostillaksi.

     Ehkäpä kirkon piirissä voitaisiin jopa järjestää symposiumeja, joissa yritettäisiin tasapainoisesti, luterilaisittain, keskustella vaikkapa kahden regimentin opista, turkkilaisvaarasta, saatanan toiminnasta maailmassa, aseiden ja sotalaitoksen olemuksesta ja vastaavista asioista ja muista vastaavista asioista.

     Sitten voisi vaikkapa koota puheet kirjaksi, jota tulevat sukupolvet saisivat aikoinaan hämmästellä tai kukaties ihastella. Jos kirja ilmestyisi taskupainoksena, olisin heti valmis ostamaan yhden kappaleen.

 

 

 

 

Pöydässä sanottua

Pöytäpuheiden lumo

Kuten tunnettua, ihmisen psykofyysinen hyvinvointi nousee korkeimmilleen hyvän ruokapöydän äärellä, etenkin mikäli pöydän ympärille on kokoontunut tätä ylentymistä edesauttava seurue. Kuten Samuel Johnson totesi, ravintolanpöytä on inhimillisen onnen valtaistuin, -throne of human felicity.

Epäilemättä ruoan laadulla on merkitystä. On luultavasti myös hyvä, jos se on myös melko kallista, mikä saa syöjän nauttimaan sitä asianmukaisella hartaudella ja hotkimatta. Liiallinen herkullisuus saattaa toisaalta mahdollisesti suunnata huomiota liikaa hengen maailmasta epäolennaisempiin asioihin.

Antiikin ajan symposiumit (yhdessä juomiset) ovat kuuluisia, mutta conviviumit (yhdessä syömiset) vähemmän tunnettuja. Joka tapauksessa pelkästään Platonin Pidot antaa hyvän, etten sanoisi ideaalisen kuvan todellisesta symposiumista: juomisesta –jota toki oli hyvin runsaasti- puhutaan vain ohi mennen eikä puhe koskaan eksy mihinkään viinitietouteen tai muuhun epäolennaiseen.

Ruuasta ei puhuta oikeastaan mitään, mikä oikeastaan tuntuukin hieman pahalta, koska se panee ajattelemaan, että kaikki tuo tyhjään vatsaan latkittu viini ei ole tuottava siunausta. Uskon tai ehkä lähinnä toivon kuitenkin, että jokaiselle itse asiassa annettiin haluamansa määrä vuohenjuustoa, leipää ja varmaan myös savulammasta. Näiden yhteisvaikutus oli siis ehkä gastronomisesti yhtä harmoninen kuin oli henkiseltä kannalta se keskustelu, jonka niin hyvin tunnemme.

Toisaalta keskustelu oli oikeastaan aika seikkailevaa, haastavaa ja säkenöivää. Ehkä ruokakin oli jotakin muuta kuin tavanomaista, ideaalista ja siis hieman tasapaksua haukattavaa (ven. zakuska)? Mutta, kuten Newton sanoi, en tiedä, enkä rupea spekuloimaan (hypotheses non fingo).
Pidot Tornissa vuodelta 1937 aloitti meillä symposiumikirjojen perinteen, joka minusta on nykyään näivettynyt.

Onhan meillä ilmestynyt useampiakin maailman viisaiden keskustelukirjoja, mutta niistä puuttuu tuo mainittu pöydän henki, eikä koko ateriointia, toden totta, niissä edes mainita. Ehkä kustantaja itse asiassa pitikin keskustelijat nälässä ajatellen, että laiha koira haukkuu paremmin. Sitä paitsi kirjankustannus kuuluukin olevan nyt liiketoimintaa, jossa on kapeat voittomarginaalit…

Sitä parempi siis liiketoiminnalle, kaiketi. Saattaa olla, että asia ei todista kulttuurin rappiosta, mutta saattaapa se olla toisinkin. Jotenkin sellaisesta keskustelusta, jossa vain puhutaan, on taipumus tulla yksipuolista abstraktien asioiden märehtimistä ja jopa henkistä pikajuoksua, jossa yritetään käsitellä asiat tehokkaasti. Uusien ruokalajien odottelu sen sijaan antaa todelliselle symposiumille henkistä tai ehkä aineellista ryhtiä ja se on, poistaa turhan kiireen.

Kuuluisin pöytäpuheiden kokoelma lienee tohtori Martinus Lutheruksen Pöytäpuheita (Tischreden), jotka tosin ovat monologeja. Joka tapauksessa ne ilmeisesti on kerätty kokoon ruokapöydän ääressä kasvaneista hengen hedelmistä. Sellaisina ne edustavat aitoa tämän alan genreä, eivät ajattelijan jotakin yleisöä varten kokoon kyhäämää enemmän tai vähemmän johdonmukaista ja kukaties tarkoitushakuistakin pohdintaa.

Lutherin esimerkin mukaisesti myös Hitlerin pöytäpuheita (Tischgespräche) on koottu muistiin ja julkaistu. Tämä lienee ollut helppo homma sikäli, että Fyyrerillä oli tapana pitää pitkiä ja tylsiksikin mainittuja monologeja. Myös ne ovat kuitenkin kiinnostavia, sillä Hitlerin persoonallisuus taitaa viime kädessä olla avain hänen ymmärtämiseensä. Se looginen ajattelu kun oli aika heiveröisellä perustalla.

Mitäpä sanoakaan, tänäkin päivänä maailma on täynnä myös erilaisten kolpakkostrategien löpinää (Stammtischgeschwätz), jonka kuulemisesta kenellekään ei ole enempää iloa kuin hyötyä. Sitäkin korvaamattomampaa on lukea suurten persoonallisuuksien pohdiskelua pöydän ääressä, jossa he saavuttavat tai ainakin voivat saavuttaa sielun ja ruumiin tasapainon.

Kiukkuiset, nälästä riutuvat skolaarit kylmissä kammioissaan sopivat kirjoittamaan filippiikkejä ja anateemoja. Hyvästä sianpotkasta, oluesta ja viinistä nauttiva vanha pyknikko ja totuudenpuhuja sen sijaan on taho, jolta voimme odottaa enemmän tasapainoista viisautta omaksikin hyödyksemme.

Ja tosiaankin, Pöytäpuheet on kuultu nimenomaan vanhan Lutherin suusta eikä siis tuon nuorempana kiivasluontoisen munkin tai keski-ikäisenä tarmokkaan taistelijan suusta. On siis syytä pitää odotukset korkealla.

Koska en tässä viitsi syventyä pidemmälti siihen, miksi Luther vihasi juristeja, viittaan vain siihen, että heidän ammattinsa ei Martinuksen mielestä palvellut Jumalaa vaan rahakukkaroa. Juristi oli Lutherin mielestä joko konna tai aasi ja joka tapauksessa huono kristitty, mutta siitä huolimatta hän toki jätti maallisen regimentin asiat heidän tuomittavakseen.

Mitäpä muutakaan olisi teologi voinut tehdä menemättä vieraalle alalle, ajatteli Wittenbergin viisas, joka ei vielä ollut kuullut kansalaistottelemattomuuden evankeliumista korkeimpana hurskauden ilmauksena.

No, hän nyt muutenkin inhosi teeskentelyä, joka hänestä oli saatanallinen asia. Niinpä tekopyhät teeskentelivät (ja väärensivät) uskoa, jumalattomat seremonioita, tyrannit ja desperadot (verwegene Leute) sotaa, hullut hallintoa, taidottomat käsitöitä ja aasit taidetta. Nih.

Piru hallitsi maailmaa siksi, että se oli sen arvoinen ja tuolla vanhalla vihtahousulla itse asiassa tuntui olevan paljonkin puuhaa tässä maailmassa, arveli Martti-tohtori. On vahinko, että asiasta nykyään kuulee niin vähän kerrottavan, vaikka se kyllä aavistaa.

Oli vain ymmärrettävää, että maailma ei halunnut tietää totuutta vaan halusi itseään petettävän, mutta sepä juuri olikin ihmisen luonnon mukaista. Hän luonnostaan sekä valehteli, että sieti valhetta.

Tykkejä, noita ”enemmän kuin raakoja työkaluja, joilla muureja ja kallioita särjettiin”, piti Luther Saatanan keksintönä. Mikäli Aatami (tuo syntinen!) olisi aavistanut, mitä hänen jälkeläisensä vielä keksivät, hän olisi kuollut surusta.

Myös tuon ajan sotilas –Landsknecht- jonka maine ei kyllä ole koskaan tainnut olla hyvä, sai tuta Luitherin vihaa. Hänen mielestään sotilasta voi verrata savusilakkaan –vaikka silakka jo olisi pilaantunut, voi sen vielä sentään savustaa. Samoin ihminen, joka ei mihinkään muuhun kelvannut, sopi aina vielä sotilaaksi.

Itse asiassa Luther mietiskeli asuvansa mieluummin turkkilaisten ja tattarien kuin sotilaiden keskuudessa. Jos nuo edelliset hänet tappaisivat, hän ainakin tietäisi, kuka sen teki, turkkilaiset, ristin viholliset. Mutta mitä nämä landsknechtit oikein olivat miehiään?

Vastaus voisi olla, että he olivat ryöstöllä eläviä ja väkivaltaa työkseen harjoittavaa ainesta, jotka sata vuotta myöhemmin tulisivat tuhoamaan koko Saksan.

Saksan tulevista onnettomuuksista Luther tunteekin jo näkevänsä enteitä ja arvelee sen olevan ansaittu. Saksalaiset asuivat hyvässä ja vauraassa maassa, mutta he olivat kuin vahva hevonen ilman ratsastajaa. Kelpo ihmiset oli työnnetty syrjään ja heitä halveksittiin. Sen sijaan elettiin sokeudessa ja valheessa.

Jopa muut kansat halveksivat saksalaisia, italialaiset nimittivät heitä elukoiksi ja englantilaiset ja ranskalaiset pilkkasivat heitä, kuten kyllä kaikkia muitakin. Kun päälle päätteeksi komeetta oli ilmestynyt taivaalle, oli syytä huoleen, katsoi Luther, joka muuten syvästi halveksi astrologiaa taikauskona.

Mikä olisi tuo herran rangaistus saksalaisille? Se oli turkkilaisten hyökkäys. 1542 turkkilaiset tunkeutuivat jo Unkariin ja Luther arvioi, että nyt oli saatava voimaa ylhäältä, mikäli mieli torjua uhkaava tuho. Toivo oli pantava hurskaisiin, jotka osaisivat rukoilla. Landsknechteistä ei ollut tulvan patoajaksi.

Nämä tunnelmathan me tunnemme Lutherin virrestä Jumala ompi linnamme (Ein feste Burg ist unser Gott), joka tosin on jo vuodelta 1528. Sitähän meilläkin on joskus ollut tarvetta laulaa, ellen väärin muista.

Mutta tämä taitaa viedä jo syrjään itse teemasta. Itse olen käyttänyt mukavan kompaktia vuoden 1960 Reclam-laitosta Tischreden, mutta löytyyhän näitä pöytäpuheita myös suomeksi. Olisipa somaa, jos niitä harrastettaisiin myös kirkkomme piirissä. Sitä paitsi kirja sopii hengeltäänkin paremmin junassa luettavaksi taskupainokseksi kuin pöytäpostillaksi.

Ehkäpä kirkon piirissä voitaisiin jopa järjestää symposiumeja, joissa yritettäisiin tasapainoisesti, luterilaisittain, keskustella vaikkapa kahden regimentin opista, turkkilaisvaarasta, saatanan toiminnasta maailmassa, aseiden ja sotalaitoksen olemuksesta ja vastaavista asioista ja muista vastaavista asioista.

Sitten voisi vaikkapa koota puheet kirjaksi, jota tulevat sukupolvet saisivat aikoinaan hämmästellä tai kukaties ihastella. Jos irja ilmestyisi taskupainoksena, olisin heti valmis ostamaan yhden kappaleen.