Kansalliset operaatiot

Kansalliset operaatiot

Sanapari ”kansalliset operaatiot” lienee Suomessa varsin vähän tunnettu siitä huolimatta, että asiaa koskevaa tutkimuskirjallisuutta on jo kauan ollut myös suomeksi.

Kyseessä on Neuvostoliiton valtiollisen poliisin, NKVD:n vuosina 1937-1938 suorittama ”likvidointi”, joissa tiettyjen kansallisuuksien edustajia järjestelmällisesti tuhottiin.

Niin sanotun suuren terrorin uhreista ylivoimaisesti suurin osa ammuttiin juuri ”kansallisten operaatioiden” puitteissa. Kyseessä ei siis suinkaan ollut esimerkiksi puoluepuhdistus, vaan nimenomaan etninen puhdistus.

Toissa vuonna julkaistussa teoksessaan Bloodlands. Europe between Hitler and Stalin, Timothy Snyder vertaa toisiinsa Hitlerin ja Stalinin roolia siinä osassa Eurooppaa, joka joutui näiden tyrannien vallan alaisuuteen. Länsieurooppalaisille ja amerikkalaisille lukijoille näyttää tulleen täydellisenä  yllätyksenä se, että kansanmurhia, ei siis suoritettiin molempien johdolla. Se ei ollut vain luokkaretkeä.

Tammikuussa pidettiin Uumajassa kansainvälinen seminaari, jossa parikymmentä alan eksperttiä vertasi tietojaan ”kansallisista operaatioista” ja pohdiskeli niiden syitä ja mekanismeja. Vaikka operaatiot suurelta osin keskittyivät sellaisiin diasporakansallisuuksiin kuin puolalaiset, saksalaiset, virolaiset ja suomalaiset, ei ajatus terrorin preventiivisestä, sotilaallisesti motivoidusta luonteesta saavuttanut erityistä vastakaikua.

”Rationaalisuuden” kannalta nämä kansamurhat ovat verrattavissa natsien juutalaisvainoihin. Suuri yhteinen nimittäjä on ihmiselämän ja yksilön täydellinen halveksunta. Valtion nimissä hallitseva Moolok, joka ei pelännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, suoritti tuhotyötään yhtä byrokraattisen ”rationaalisesti” kuin mitä tahansa muuta hallinnollista tointa. Eipä Lenin aikoinaan suotta julistanut, että valtio on väkivaltakoneisto, jolla luokka alistaa toista. Iivana Julma oli emootioidensa vallassa toimiva sadisti, joka kuitenkin sai katumuksen ja itseinhon puuskia. Jumala häiritsi häntä, kuten Stalin huomautti. Stalinia ei häirinnyt.

Jälkimaailma on suhtautunut Stalinin joukkomurhiin monin eri tavoin. Venäjällä ja muissa entisen Neuvostoliiton maissa asian moraalinen puoli on vahvimmin esillä. Memorial-seura ja monet muut yhteisöt vaalivat murhattujen muistoa ja vaativat oikeudenmukaisuuden palauttamista siellä, missä se voidaan tehdä. Virallisen Venäjän suhde on problemaattisempi. Koska neuvostomenneisyyden arvoa halutaan vaalia, ei sen rikollisten piirteiden esillä pitäminen ole helppoa.

Kansanmurha on määritelty toiminnaksi, jossa ihmisiä tuhotaan tai muuten vakavasti vahingoitetaan kansallisuuden perusteella. ”Kansallisissa operaatioissa” myös suomalaisiin kohdistui kansanmurha, jossa kaikkein varovaisimpienkin (Eila Lahti-Argutina) laskelmien mukaan sai surmansa yli 8000 henkeä. Neuvosto-Karjalassa suomalaisten osuus väestöstä oli tuhon aikaan noin kolme prosenttia, mutta likvidoiduista heidän osuutensa oli yli neljäkymmentä prosenttia.

Tämän rikoksen laajuuteen nähden on erikoista, että siitä on maassamme puhuttu kovin vähän. Asia korostuu, kun sitä verrataan sinänsä tärkeään kahdeksan juutalaisen luovuttamiseen natsi-Saksalle sodan aikana. Käytännöllisesti ainoa taho, joka pitää asiaa esillä ovat eräät inkeriläiset aktivistit, erityisesti Leo Gildi, joka toissa vuonna julkaisi surmattujen suomalaisten luettelon (Книга памяти финнов). Hänen mukaansa operaatioissa menehtyi noin viisitoista tuhatta henkeä. Gildi on vaatinut YK:ta tunnustamaan, että kyseessä oli kansanmurha.

Suomen valtion suhde asiaan on ollut kartteleva aina siitä lähtien kuin nuo hirmutyöt tapahtuivat. Tuskinpa metelin pitäminen mitään auttaisikaan.

Sen sijaan Venäjän valtion kannattaisi tehdä asianmukaista surutyötä ja ottaa vastuu rikoksesta, jota ei voi enää kätkeä eikä kieltää. Suomessa on venäläisiin kohdistunutta väkivaltaa käsitelty valtion tukemissa projekteissa sekä vuoden 1918 että vuosien 1939-1944 osalta. Tämä on muuttanut käsityksiämme omasta historiastamme ja palauttanut muistiamme siellä, missä se on päässyt hämärtymään.

Aleksandr Solženitsyn kirjoitti aikanaan, että Venäjälle ovat tarpeen katumus ja itserajoitus. Valtio-Moolokin palvojat oikealla ja vasemmalla ovat torjuneet tämän vaatimuksen ja viitanneet siihen, että venäläiset kärsivät stalinismista kaikkein eniten.

Argumentti on huono. Kyllä saksalaisetkin kärsivät toisessa maailmansodassa enemmän kuin juutalaiset, mutta ei tämä poista heiltä velvollisuutta katua niitä rikoksia, joita he tekivät nimenomaan juutalaisia vastaan.

Venäjällä näyttää nyt olevan tekeillä jonkinlainen uusi euraasialainen valtioideologia, jonka kannattajiksi haalitaan niin kommunismin ihailijoita kuin kansallisiakin voimia. Niin sanottu ”Izborskin klubi” on jo suunnitellut monumenttia, joka symbolisesti osoittaisi, miten äiti-Venäjä on yhdistänyt niin kommunisteja kuin nationalisteja.

Ehdotetussa monumentissa kaksi sotilasta, toinen valkoupseerin ja toinen puna-armeijalaisen uniformussa, polvistuu neidon edessä jonka hahmossa yhdistyvät niin Jumalanäidin kuin äiti-Venäjän piirteet.

Asetelma kuulostaa herkältä ja kuvannee hyvin niitä tuntoja, joita jokaisessa patriootissa ja jopa ulkomaisessa Venäjän ystävässä herättää se uhrautuva taistelu hirviömäistä valloittajaa vastaan, jolle kaikki inhimillinen ja korkea oli vain tuhoamisen, pilkan ja manipuloinnin kohde.

Asian ongelmallinen puoli on se, että Venäjä ei ollut vain isänmaa-äiti, joka kutsui puolustamaan itseään.

Nikolai Berdjajev esitti aikanaan ajatuksen, että Venäjä edustaa naispuolista prinsiippiä ja kaipaa itselleen miestä, joka täydentäisi sen omalla panoksellaan. Onnettomuudekseen Venäjä on saanut huonoja sulhasia. Pietari Suurikin oli lähinnä raiskaaja.

Samaa täytyy sanoa myös Stalinista. Punaupseeri saattoi epäilemättä puolustaa myös äiti-synnyinmaata, mutta hän edusti toisaalta myös sitä samaa Moolok-valtiota, joka piti hänen äitiään vankeudessa ja oli tuhonnut synnyinmaan kansaa aivan samalla eläimellisellä häpeämättömyydellä kuin rajan takaa tullut hyökkääjä nyt teki.

Patriotismi on myönteinen tunne, joka kuuluu jokaisen säädyllisen kansalaisen velvollisuuksiin ja oikeuksiin. Se tarvitsee hartaudenharjoituksia, eikä ole asianmukaista, että sellaisina hetkinä ja sellaisissa yhteyksissä muistettaisiin ehdottomasti myös ikäviä ja häpeällisiä asioita. Olisi yhtä väärin vaatia hirviön kuvaa äiti-Venäjän monumentin taustalle kuin teloituskomppanian kuvaa suomalaisiin vapaussotamonumentteihin.

Siitä huolimatta myös patriootin on tunnustettava historia sellaisena kuin se oli. Muuten hänestä tulee huijari ja, mikä pahempaa, moraaliton typerys, joka jatkaa valhetta.

Mitä sanoikaan Solzhenitsyn: «Жить не по лжи…!» Ei pidä elää valheessa!

Valtio ja sen uhrit

Ihmislajin erityispiirteistä ja valtion roolista

Sangen kiinnostavassa väitöskirjassaan Vankien vartijat ihmislajin psykologia, Neuvostosotavangit ja Suomi 1941-1944 (Helsinki 2013) Mirkka Danielsbacka etsii vastausta siihen, miksi meillä Suomessa lähes kolmannes sotavangeista kuoli sodan aikana nälkään.

Suuri kuolleisuus huomattiin kyllä, mutta asia oli monen tahon hoidettavana ja byrokraatit selittivät kukin itsensä syyttömäksi ja heittivät pallon muille osapuolille. Usein esitettiin paikkansa pitämättömiä verukkeita Myös vankien kohtelu oli usein asiatonta ja raakaa. Tietyissä tapauksissa kuolemanrangaistusta sovellettiin täysin kohtuuttomasti.

Samaan aikaan myötätuntoa vankeja kohtaan esiintyi runsaastikin ja vankileirien tarkastaja saattoi jopa pohdiskella, että vankeuden olisi oltava Suomi-kuvaa kirkastava kokemus, mistä sodan jälkeen olisi hyötyä. Oli siis oltava toki tiukka, mutta reilu ja hankittava asiakkaiden arvostus.

Tuota viimemainittua sanaa ei tosin taidettu siihen aikaan käyttää. Toki vankeihin kohdistui myös hyvin ristiriitaisia tunteita ja odotuksia. Ruoka-annosten nostaminen kantaväestön kustannuksella, kun nälkärajalla elettiin, tuntui väärältä, samoin helpot olot maatiloilla samaan aikaan kun isännät ja pojat elivät ankeasti korsuissa. Asiaa oli vaikea markkinoida.

Ja niin edelleen. Syitähän löytyi. Lopputulos oli joka tapauksessa täysin ala-arvoinen, vaikka kukaan ei ottanut syytä niskoilleen. Eihän tuota lopputulosta kukaan halunnutkaan. Niinpä myöskään tuomioita ei sodan jälkeen jaettu muille kuin tietyille sadisteille ja murhamiehille, jotka olivat vastuussa yksittäisistä teoista.

Suomen mainehan asiasta kärsi ja syystä kärsikin. Toki asiaa sodan oloissa myös vihollispuolella pyrittiin paisuttelemaan ja esittämään se määrätietoisena tuhoamispolitiikkana eli rikoksena ihmiskuntaa vastaan, jollaisista sitten Nürnbergissä hieman myöhemmin puhuttiin.

Sekin oli väärä syytös ja herätti siksi suuttumusta ja inhoa, tulihan se sitä paitsi taholta, joka itse nimenomaan oli syyllistynyt määrätietoiseen ihmisryhmien hävittämiseen.

Tässä juuri hiljan, 30. heinäkuuta tuli kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun NKVD antoi kuuluisan käskynsä numero 00447, joka tarkoitti neuvostovastaisten ainesten hävittämistä.

Näillä ”aineksilla” ei välttämättä eikä edes normaalitapauksessa ollut tunnollaan minkäänlaisia rikoksia edes neuvostovallan erikoislaatuisia lakeja vastaan. Hyvin usein kyse oli synnynnäisestä asiasta tai tiettyyn ryhmään kuulumisesta tsaarinvallan aikana tai vallankumousvaiheissa.

Tästä alkaneen suuren terrorin uhreja kertyi noin 1,6 miljoonaa, joista 680 000 ammuttiin. Loput joutuivat Gulagiin ja useassa tapauksessa eivät enää vapautta nähneet.

Tuollaisia asioita on ikävä muistella, ainakin mikäli isänmaallisten tunteiden kohteena on se valtio, joka nimenomaisesti määräsi tehtäväksi nuokin murhat eikä ainoastaan tuottamuksellisesti jättänyt tekemättä velvollisuuttaan niiden estämiseksi.

On kukaties arvattavissa, että sitä mukaa kuin oman valtion mahtia palvova hurraaisänmaallisuus kasvaa, sitä enemmän halutaan viitata kintaalla niille rikoksille, joita se aikoinaan teki.

Levada-tutkimuskeskuksen mukaan vielä niin äskettäin kuin vuonna 2012 piti 51 prosenttia venäläisistä suuria puhdistuksia rikoksena. Tänä vuonna lukema oli 39.

Vastaavasti niitä piti oikeutettuina pari vuotta sitten 22 prosenttia ja nyt 25. Loput ”eivät tienneet”.

Lienee selvää, että enemmistö murhien puolustelijoista ei myöskään tiennyt, mistä puhui. Sadat tuhannet ja miljoonat ihmiselämät olivat muuttuneet heidän aivoissaan vain luvuiksi, jotka eivät olleet niin valtavan suuria verrattuina vaikkapa Suuren isänmaallisen sodan tappiolukuihin.

Moni suhtautuu megakuolemiin matemaattisena yhtälönä, jossa miljoona ihmishenkeä on vaihtorahaa. Itse asiassa me tuskin tiedämme edes miljoonan tarkkuudella, montako henkeä on suurten tyrannien kontolla. Onko tuota miljoonaa siis varsinaisesti olemassakaan ja mitä sillä on väliä?

Emmekö yhtä hyvin voi jättää sen virhemarginaaliin samalla kuin perustelemme terroria sillä, että se varmastikin vapautti valtion suuresta määrästä potentiaalisia pettureita. Ellei se siis suorastaan pelastanut isänmaata, niin olipa ainakin hyvä tarkoitus vai kuinka?

Ikävä kyllä, ihmisen tajunta on juuri niin typerä ja ahdas, että se hyvin monessa tapauksessa suostuu kaikin mokomin toimimaan tällaisella logiikalla ja hyväksymään miltei mitä tahansa verukkeita pelastaakseen sellaisia elämää suurempia kunnioituksen ja symbioottisen kiintymyksen kohteita, joihin ihmiset ovat kiinnittyneet. Kaikki käy.

Tosiasia taitaa olla, ettei ikäviä asioita kukaan oikein halua muistella. Niiden esiin kaivaminen on kuin menisi jonnekin kaatopaikalle ja katselisi siellä mätäneviä raatoja ja muuta saastaa. Mieluummin sitä ajattelee jotakin muuta.

Toki tämä on sääli, sillä vasta tuntemalla menneisyyden juuri sellaisena kuin se oli ihmiskunta voisi realistisesti ymmärtää, missä se nyt seisoo ja tehdä johtopäätöksiä siitä, mihin ei missään tapauksessa saisi sallia paluuta.

Eila Lahti-Argutina teki aikoinaan urotyön kootessaan tietoja suuren terrorin suomalaisuhreista. Yhdessä Jukka Rislakin kanssa hän julkaisi myös kirjan Uralille joutuneiden suomalaisten karusta kohtalosta. Kyseessähän olivat loikkarit, jotka tapettiin määrätietoisesti.

Teoksessa Meillä ei kotia täällä, selostetaan useassa tapauksessa varsin konkreettisesti yksittäisten ihmisten kohtaloita ja kirjassa Me olimme joukko vieras vain on pitempi luettelo uhreista, yli 8000 nimeä. Leo Gildi on venäjänkielisessä martyrologiassaan saanut kokoon vielä enemmän nimiä. Lienee turvallista sanoa, että murhattuja oli yli 10000.

Kysymys on nimenomaan murhatuista, huolimatta siitä, että ns. troikat ja dvoikat muodon vuoksi langettivat myös tuomioita rikosnimikkeellä 58-6-9-11, mistä rangaistuksena oli lyhyesti VMN eli korkein rangaistus, teloittaminen ampumalla.

Uralin osalta on myös julkaistu N.G. Šesterninan kirja Kamensk 1917-1950-e gody. Kniga pamjati. 1-2 Kamensk—Uralski 2006, 509 + 610 s.

Siinä on suomalaisten ohella lueteltu myös muiden kansakuntien murhatut edustajat. Heille on muuten omistettu muistohautusmaa Jekaterinburgin lähistöllä ja siellä on pronssitauluissa myös satojen suomalaisten nimet.

Kirjaa on raskas lukea, siinä toistuu kyynisen murhaajan käsiala yhä uudelleen. Merkillepantavan usein valtakunnalle vaarallisena rikollisena tuomitaan teloitettavaksi myös naiset, kuten tasa-arvo tietysti edellyttääkin.

Siitä huolimatta nuo ilmiselvästi valehtelevat ”tuomiot” ja toisaalta usein valoisat kertomukset päähenkilöiden vaiheista tekevät raskaan vaikutuksen. Siinä ovat menneet niin nuoret morsiamet kuin vanhat mummot, lahjakkaat ja ”luokkatietoiset” nuorukaiset siinä kuin purnarit ja neuvostovallalle haistattelijat.

Yleisesti ottaen lähes kaikkien voi todeta olleen tavallisia työläisiä ja saapuneen naapurimaahan auttaakseen sitä sosialismin rakentamisessa ja sitä he myös tekivät kykyjensä mukaan. Miten suhtautua naapuriin, joka palkaksi talkoisiin osallistuneelta lyökin tämän hengiltä? Näin kysyy Šesternina, joka ilmeisesti on kopioinut repliikin Lahti-Argutinalta.

Vanha tarina Kainista ja Abelistahan se siinä toistuu, vaikka nyt ei motiivina liene kateus, vaan jokin muu syvästi irrationaalinen pahuuden ilmentymä. Sympatiaahan asia ei herätä.

Älkäämme kuitenkaan kuvitelko, että juuri venäläiset olisivat jokin erityinen ihmisrotu, joka pystyy raakuuksiin paremmin kuin me itse. Kyllä me olemme tälläkin alalla kykymme näyttäneet, vaikka emme yleensä halua sitä muistella. Ihmislajista tämä tarina kertoo.

Emme me eikä naapurikaan halua omia syntejään muistella ja se on inhimillisesti ymmärrettävää. Tuomittavaa sen sijaan on, mikäli rikoksia ei tunnusteta rikoksiksi. Se on tie, joka ei hyvään johda.

Suomalaiset voivat olla tyytyväisiä siihen, että heidän rikoksensa ja tuottamukselliset ilkityönsä on edes rehellisesti tunnustettu, vaikka epäilen kyllä, ettei suurin osa kansaa halua tiestään niistä mitään.

Joka tapauksessa on merkittävää, että asialla on meillä ollut nimenomaan valtion siunaus ja rahoitus. Venäjällä vastaavaa työtä kyllä myös on tehty hyvinkin paljon, mutta se on jäänyt yksityisten huoleksi.

Mikäli seuraajavaltio haluaa irtisanoutua rikoksista, joita sen edeltäjä on tehnyt, olisi asia syytä tehdä selkeästi ja nimenomaisesti. Kyllä jokaisella valtiolla tällaiseen syytä löytyy, kenellä enemmän ja kenellä vähemmän. Valtion moraalinen  integriteetti punnitaan siinä, miten se suhtautuu historialliseen totuuteen.

Joku tässä esittikin, että kuten sotavankien kohdalla, myös muiden rankaisuelinten asiakkaiksi joutuneiden suhteen olisi paikallaan aloittaa suuri tutkimusprojekti. Kokemukset yhteistyöstä venäläisten kanssa ovat edellisten projektien kohdalla olleet hyviä.

Muuan kansanmurha

 

Vainojen uhrit

 

Anni Reuter, Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. SKS kirjat 2023, 397 s.

 

Noin sukupolvi sitten, eli perestroikan glasnost-politiikan aikana alkoi saataville tulla yhä runsaammin Neuvostoliitossa vainottuja koskevia arkistodokumentteja ja myös muistelmia, joita toki oli jo aiemminkin julkaistu melko paljon.

Uusi aineisto auttoi muun muassa tarkentamaan lukuja vainottujen määristä, jotka olivat joskus paisuneet aika fantastisiksi ja ennen muuta se auttoi suhteuttamaan asioita toisiinsa. Neuvostoliitossa kaikki suuret poliittiset päätökset -myös tiettyjen yhteiskuntaryhmien vainoamiset olivat sellaisia- tapahtuivat tietyn aikataulun ja ohjeistuksen mukaan ja uhriksi joutumiselle oli aina tietyt kriteerit.

Kyseessä oli niin sanottu stalinistinen sosiaalinen insinöörityö, jossa ihmisten henkilökohtaisilla ominaisuuksilla, teoilla ja tavoitteilla ei periaatteessa ollut mitään merkitystä. Kansojen isä käsitteli ryhmiä, kategorioita, hän hävitti toisia ja nosti toisia. Miljoonien elämä tuhoutui.

Tässä sopinee huomauttaa, ettei pelkästään stalinistisen komennon suorittama teloitusten määrä, saati sen tilille muilla tavoin koituva ennenaikaisten kuolemantapausten määrä vielä kerro kaikkea terrorista. Itse käsite, koko yhteiskuntaan kohdistuva pelottamalla hallitseminen aiheutti miljoonille ja taas miljoonille ihmisille katastrofin sosiaalisessa- ja perhe-elämässä.

Venäjällä nyt tapahtuva Stalinin luokitteleminen ennen muuta suureksi manageriksi ja hänen luomansa terrorijärjestelmän kuittaaminen oheisvahingoksi edustaa barbaarista ajattelua, jollainen valitettavasti aina kiehtoo tietyn psykologian omaavia ihmisiä.

Hyvä ystäväni ja merkittävä venäläinen historioitsija Andrei Nikolajevitš Saharov uskoi aikoinaan ihmisten kykenevän ymmärtämään koko stalinistisen tyrannian valheellisuuden, kun he pääsisivät lukemaan salaisen poliisin raportteja, joista hallinnon koko kyyninen valheellisuus käy ilmi. Ei ihmisten elämänonnen uhraaminen johtunut tietämättömyydestä, se tehtiin vakain tuumin.

Kuten olemme huomanneet, rikoksella on aina ihailijansa ja suurimmat rikokset synnyttävät suoranaista jumalointia. Stalin kuuluu jälleen Venäjän kansan epäjumaliin. Hän nyt sentään nosti Venäjän joka tapauksessa maailmanvallaksi, ne rikokset, joista hän oli vastuussa, kuuluvat menneeseen aikaan. Miksi kaivella niitä?

Kuten tämän kirjan kirjoittajakin huomauttaa, historia on syytä tuntea, ettei sitä tarvitsisi elää uudelleen. Tarinat ihmisten onnettomuuksista saattavat olla mieltä kääntäviä, mutta niiden tunteminen on tarpeellista, jotta ymmärtäisimme, mitä joskus on ollut ja voi olla vastakin.

Anni Reuter kertoo halunneensa antaa äänen vainotuille suomalaisille ja heidän lapsilleen, mikä on ilman muuta kannatettava päämäärä. Uutta aineistoa tässä kirjassa edustavat inkeriläisten kirjeet, joita tekijä löysi Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistosta.

Noita kirjeitä on toki kyllä julkaistu aiemminkin, aina Inkerin kollektivisoinnista saakka ja niitä myös julkaistiin Suomessa kirjoina. Inkeriläisten asia oli etenkin vuonna 1931 kuuma peruna, joka hiersi Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ja linkittyi myös Lapuan liikkeeseen ja maailmalle vuotaneisiin tietoihin siitä, että Neuvostoliiton maailmanmarkkinoille dumppaamaa puuta tuotettiin vankityövoimalla.

Myöhemmin nuo konfliktit haluttiin unohtaa ja koko inkeriläisteema haluttiin lakaista maton alle, puhumattakaan punasuomalaisten ja loikkarien Karjalassa kokemasta Isosta vihasta vuosina 1937-1938. Jopa suomen kielen käytön lakkauttaminen Neuvostoliitossa vuoden 1937 lopusta alkaen hävisi yleisestä tietoisuudesta, jos se sinne koskaan päätyikään.

Harva ymmärtää nykyäänkään, että suomen kielen henkiin herääminen Itä-Karjalassa (mutta ei Inkerissä) vuonna 1940, ei ollut määrätietoista politiikkaa, vaan muuan talvisodan tulos. Talvisodasta irtautuminenhan naamioitiin perustamalla Karjalais-Suomalainen neuvostotasavalta ns. Kuusisen Suomen korvikkeeksi. Siellä suomen kieltä oli tietenkin pakko käyttää ja niinpä uusi kyrillisillä aakkosilla kirjoitettu karjalan kieli jouti saman tein lakkauttaa.

Suomalaiset Venäjällä ja etenkin Neuvostoliitossa jakaantuivat useisiin ryhmiin, jotka ovat yhä enemmän lomittuneet toisiinsa. Suurin oli inkeriläiset, joita vielä 1900-luvun alussa oli 115000 ja joilla oli Leningradin alueella omia suomenkielisiä kyläneuvostojaan ja myös suomenkielinen Kuivaisten piiri.

Koko alueen suomalaisuus lakkautettiin 1930-luvun jälkipuoliskolla suunnitelmallisesti muuttamalla piirien eli rajonien rajoja siten, että suomi jäi kaikkialla vähemmistön kieleksi. Kun tähän liitettiin joukkomittaiset teloitukset ja karkotukset, oli kansanmurhan näyttämö valmis. Työn viimeistelivät sotien aikaiset väestönsiirrot, joista on paljon kirjoitettu.

Suomalaisista Stalinin vainoissa on kirjoitettu monelta kannalta ja tässä en voi olla mainitsematta myös yhdessä Irina Takalan kanssa toimittamaamme kirjaa V semje jedinoj (1998), joka ilmestyi ensin Petroskoissa venäjäksi ja saatiin suomeksi vasta kun presidentti Koivisto kirjoitti siitä hesariin koko sivun katsauksen (Yhtä suurta perhettä, Kikimora Publications 2000).

Kirja käsitteli alaotsikkonsa mukaisesti Neuvostoliito kansallisuuspolitiikkaa sen luoteisosassa ja asetti suomalaiset yhdeksi ryhmäksi suurta kokonaisuutta.

Kansallisuuspolitiikkaa ja sen jyrkkiä käänteitä oivat tutkijat aiemminkin käsitelleet, ennen muuta on syytä mainita Ian Matley, jonka artikkeli The Dispersal of the Ingrian Finns ilmestyi jo vuonna 1979. Laajemman analyysin koko Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan vaiheista ja dynamiikasta esitti Gerhard Simon, jonka kirja Nationalismus und Nationalitätenpolitik in der Sowjetunion ilmestyi vuonna 1986. Se on käännetty myös englanniksi.

Leonid Gildin suuri martyrologia kansallisuutensa takia kansanmurhan uhreiksi joutuneista suomalaisista Книга памяти финнам репрессированным за национальную принадлежность в СССР, 20120 käsitti kaikkiin kategorioihin kuuluvia suomalaisia yli kymmenen tuhatta henkeä. Eila Lahti-Argutina kokosi tahollaan myös materiaalia ja sitä on ollut saatavilla myös netissä (vrt. Vihavainen: Haun gildi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Mikä on uhrien kokonaismäärä, on avoin kysymys. Toivotaan, että Kansallisarkistossa meneillään oleva suuri tutkimusprojekti tuo siihen selvyyden. Ei tunnu uskottavalta, että ammuttuja voisi löytyä monta kymmentä tuhatta, mutta kuten sanottu, vainota voidaan muutenkin kuin niskalaukauksia ampumalla. Määrä on joka tapauksessa massiivinen ja kun siihen lisätään Reuterin arvioimat noin 130000 karkotettua, ollaan jo vahvasti vainojen maailmankartalla.

Suomalaisilla ja varmaan monilla muillakin on valitettavana tapana käsitellä omaa kansaansa ikään kuin maailman napana ja muusta maailmasta irrallaan. Tällöin jää ymmärtämättä paljon olennaisia asioita.

Anni Reuterin kirja, joka ansiokkaasti tuo esille suomalaisvainojen arkipäivää ja uhrien näkökulman, jättää valitettavasti ottamatta huomioon sen kokonaisuuden, missä kaikki tapahtui ja sen kronologian, jonka mukaan kaikki tapahtui. Kokonaisuus jää tämän takia tarpeettoman epämääräiseksi ja arvoitukselliseksi.

En tarkoita, että Stalin ja hänen kätyrinsä millään tavalla ansaitsisivat ymmärrystä, saati anteeksiantoa siitä, mitä he tekivät viattomille ihmisille, muun muassa juuri suomalaisille. Yleinen ja vertaileva näkökulma olisi joka tapauksessa auttanut ymmärtämään myös itse järjestelmän pirullista logiikkaa. Mistään oikuista ei ollut suomalaistenkaan kohdalla kysymys.

Suomalaisten tarina Venäjällä huipentui vainovuosiin ja fyysiseen tuhoamiseen, johon liittyi myös kulttuurinen kansanmurha. Asiaa ei ole syytä kaunistella ja se on syytä tuntea myös meillä, jossa on vain ihmetellen katseltu Venäjällä nyt tapahtuvaa suomalaisten demonisointiin tähtäävää uudempaa mytologiaa, jossa venäläisten kansanmurhaa muka suorittikin pieni, mutta pirullinen kansamme.

Kirjoittaja katsoo, että myös suomalaisten kansanmurhan uhrien muistopäivää olisi syytä vuosittain kunnioittaa. Mahdollisia päivämääriä olisivat 27. tammikuuta ja 30. lokakuuta. Jälkimmäinenhän huomioidaan Venäjällä lukemalla silloin urien nimiä.

 Idea ei ole hullumpi. Kysymyshän ei ole mistään venäläisvastaisuudesta, vaan totalitarismin uhrien muistamisesta. Tuskinpa holokaustin uhreja kunnioittavatkaan tuntevat olevansa erityisesti saksalaisvastaisia. Näihin tilaisuuksiin olisi saatava mukaan erityisesti venäjänkielistä väestöämme, josta suuri osa on inkeriläistä.

Venäjän nykyisen johdon harjoittama historian profanaatio on valitettava asia, joka sumentaa ymmärrystä historiasta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tosiasiat etteivät historiasta katoa minnekään ja että tunnolliset historiantutkijat niin meillä kuin Venäjällä aina kunnioittavat niitä (vrt. Vihavainen: Haun rgaspi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Juuri tällä hetkellä vallitsee naapurissa älyllinen pimennys, mutta siellä se järjen äänikin odottaa vuoroaan, joka ennen pitkää taas tulee. Silloin ”suuren managerin” maine taas muuttuu hänen ansioidensa mukaiseksi ja suomalaistenkin kohtalosta Venäjällä tulee osa yleistä tietoisuutta niin meillä kuin siellä.