Muuan kansanmurha

 

Vainojen uhrit

 

Anni Reuter, Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. SKS kirjat 2023, 397 s.

 

Noin sukupolvi sitten, eli perestroikan glasnost-politiikan aikana alkoi saataville tulla yhä runsaammin Neuvostoliitossa vainottuja koskevia arkistodokumentteja ja myös muistelmia, joita toki oli jo aiemminkin julkaistu melko paljon.

Uusi aineisto auttoi muun muassa tarkentamaan lukuja vainottujen määristä, jotka olivat joskus paisuneet aika fantastisiksi ja ennen muuta se auttoi suhteuttamaan asioita toisiinsa. Neuvostoliitossa kaikki suuret poliittiset päätökset -myös tiettyjen yhteiskuntaryhmien vainoamiset olivat sellaisia- tapahtuivat tietyn aikataulun ja ohjeistuksen mukaan ja uhriksi joutumiselle oli aina tietyt kriteerit.

Kyseessä oli niin sanottu stalinistinen sosiaalinen insinöörityö, jossa ihmisten henkilökohtaisilla ominaisuuksilla, teoilla ja tavoitteilla ei periaatteessa ollut mitään merkitystä. Kansojen isä käsitteli ryhmiä, kategorioita, hän hävitti toisia ja nosti toisia. Miljoonien elämä tuhoutui.

Tässä sopinee huomauttaa, ettei pelkästään stalinistisen komennon suorittama teloitusten määrä, saati sen tilille muilla tavoin koituva ennenaikaisten kuolemantapausten määrä vielä kerro kaikkea terrorista. Itse käsite, koko yhteiskuntaan kohdistuva pelottamalla hallitseminen aiheutti miljoonille ja taas miljoonille ihmisille katastrofin sosiaalisessa- ja perhe-elämässä.

Venäjällä nyt tapahtuva Stalinin luokitteleminen ennen muuta suureksi manageriksi ja hänen luomansa terrorijärjestelmän kuittaaminen oheisvahingoksi edustaa barbaarista ajattelua, jollainen valitettavasti aina kiehtoo tietyn psykologian omaavia ihmisiä.

Hyvä ystäväni ja merkittävä venäläinen historioitsija Andrei Nikolajevitš Saharov uskoi aikoinaan ihmisten kykenevän ymmärtämään koko stalinistisen tyrannian valheellisuuden, kun he pääsisivät lukemaan salaisen poliisin raportteja, joista hallinnon koko kyyninen valheellisuus käy ilmi. Ei ihmisten elämänonnen uhraaminen johtunut tietämättömyydestä, se tehtiin vakain tuumin.

Kuten olemme huomanneet, rikoksella on aina ihailijansa ja suurimmat rikokset synnyttävät suoranaista jumalointia. Stalin kuuluu jälleen Venäjän kansan epäjumaliin. Hän nyt sentään nosti Venäjän joka tapauksessa maailmanvallaksi, ne rikokset, joista hän oli vastuussa, kuuluvat menneeseen aikaan. Miksi kaivella niitä?

Kuten tämän kirjan kirjoittajakin huomauttaa, historia on syytä tuntea, ettei sitä tarvitsisi elää uudelleen. Tarinat ihmisten onnettomuuksista saattavat olla mieltä kääntäviä, mutta niiden tunteminen on tarpeellista, jotta ymmärtäisimme, mitä joskus on ollut ja voi olla vastakin.

Anni Reuter kertoo halunneensa antaa äänen vainotuille suomalaisille ja heidän lapsilleen, mikä on ilman muuta kannatettava päämäärä. Uutta aineistoa tässä kirjassa edustavat inkeriläisten kirjeet, joita tekijä löysi Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistosta.

Noita kirjeitä on toki kyllä julkaistu aiemminkin, aina Inkerin kollektivisoinnista saakka ja niitä myös julkaistiin Suomessa kirjoina. Inkeriläisten asia oli etenkin vuonna 1931 kuuma peruna, joka hiersi Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ja linkittyi myös Lapuan liikkeeseen ja maailmalle vuotaneisiin tietoihin siitä, että Neuvostoliiton maailmanmarkkinoille dumppaamaa puuta tuotettiin vankityövoimalla.

Myöhemmin nuo konfliktit haluttiin unohtaa ja koko inkeriläisteema haluttiin lakaista maton alle, puhumattakaan punasuomalaisten ja loikkarien Karjalassa kokemasta Isosta vihasta vuosina 1937-1938. Jopa suomen kielen käytön lakkauttaminen Neuvostoliitossa vuoden 1937 lopusta alkaen hävisi yleisestä tietoisuudesta, jos se sinne koskaan päätyikään.

Harva ymmärtää nykyäänkään, että suomen kielen henkiin herääminen Itä-Karjalassa (mutta ei Inkerissä) vuonna 1940, ei ollut määrätietoista politiikkaa, vaan muuan talvisodan tulos. Talvisodasta irtautuminenhan naamioitiin perustamalla Karjalais-Suomalainen neuvostotasavalta ns. Kuusisen Suomen korvikkeeksi. Siellä suomen kieltä oli tietenkin pakko käyttää ja niinpä uusi kyrillisillä aakkosilla kirjoitettu karjalan kieli jouti saman tein lakkauttaa.

Suomalaiset Venäjällä ja etenkin Neuvostoliitossa jakaantuivat useisiin ryhmiin, jotka ovat yhä enemmän lomittuneet toisiinsa. Suurin oli inkeriläiset, joita vielä 1900-luvun alussa oli 115000 ja joilla oli Leningradin alueella omia suomenkielisiä kyläneuvostojaan ja myös suomenkielinen Kuivaisten piiri.

Koko alueen suomalaisuus lakkautettiin 1930-luvun jälkipuoliskolla suunnitelmallisesti muuttamalla piirien eli rajonien rajoja siten, että suomi jäi kaikkialla vähemmistön kieleksi. Kun tähän liitettiin joukkomittaiset teloitukset ja karkotukset, oli kansanmurhan näyttämö valmis. Työn viimeistelivät sotien aikaiset väestönsiirrot, joista on paljon kirjoitettu.

Suomalaisista Stalinin vainoissa on kirjoitettu monelta kannalta ja tässä en voi olla mainitsematta myös yhdessä Irina Takalan kanssa toimittamaamme kirjaa V semje jedinoj (1998), joka ilmestyi ensin Petroskoissa venäjäksi ja saatiin suomeksi vasta kun presidentti Koivisto kirjoitti siitä hesariin koko sivun katsauksen (Yhtä suurta perhettä, Kikimora Publications 2000).

Kirja käsitteli alaotsikkonsa mukaisesti Neuvostoliito kansallisuuspolitiikkaa sen luoteisosassa ja asetti suomalaiset yhdeksi ryhmäksi suurta kokonaisuutta.

Kansallisuuspolitiikkaa ja sen jyrkkiä käänteitä oivat tutkijat aiemminkin käsitelleet, ennen muuta on syytä mainita Ian Matley, jonka artikkeli The Dispersal of the Ingrian Finns ilmestyi jo vuonna 1979. Laajemman analyysin koko Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan vaiheista ja dynamiikasta esitti Gerhard Simon, jonka kirja Nationalismus und Nationalitätenpolitik in der Sowjetunion ilmestyi vuonna 1986. Se on käännetty myös englanniksi.

Leonid Gildin suuri martyrologia kansallisuutensa takia kansanmurhan uhreiksi joutuneista suomalaisista Книга памяти финнам репрессированным за национальную принадлежность в СССР, 20120 käsitti kaikkiin kategorioihin kuuluvia suomalaisia yli kymmenen tuhatta henkeä. Eila Lahti-Argutina kokosi tahollaan myös materiaalia ja sitä on ollut saatavilla myös netissä (vrt. Vihavainen: Haun gildi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Mikä on uhrien kokonaismäärä, on avoin kysymys. Toivotaan, että Kansallisarkistossa meneillään oleva suuri tutkimusprojekti tuo siihen selvyyden. Ei tunnu uskottavalta, että ammuttuja voisi löytyä monta kymmentä tuhatta, mutta kuten sanottu, vainota voidaan muutenkin kuin niskalaukauksia ampumalla. Määrä on joka tapauksessa massiivinen ja kun siihen lisätään Reuterin arvioimat noin 130000 karkotettua, ollaan jo vahvasti vainojen maailmankartalla.

Suomalaisilla ja varmaan monilla muillakin on valitettavana tapana käsitellä omaa kansaansa ikään kuin maailman napana ja muusta maailmasta irrallaan. Tällöin jää ymmärtämättä paljon olennaisia asioita.

Anni Reuterin kirja, joka ansiokkaasti tuo esille suomalaisvainojen arkipäivää ja uhrien näkökulman, jättää valitettavasti ottamatta huomioon sen kokonaisuuden, missä kaikki tapahtui ja sen kronologian, jonka mukaan kaikki tapahtui. Kokonaisuus jää tämän takia tarpeettoman epämääräiseksi ja arvoitukselliseksi.

En tarkoita, että Stalin ja hänen kätyrinsä millään tavalla ansaitsisivat ymmärrystä, saati anteeksiantoa siitä, mitä he tekivät viattomille ihmisille, muun muassa juuri suomalaisille. Yleinen ja vertaileva näkökulma olisi joka tapauksessa auttanut ymmärtämään myös itse järjestelmän pirullista logiikkaa. Mistään oikuista ei ollut suomalaistenkaan kohdalla kysymys.

Suomalaisten tarina Venäjällä huipentui vainovuosiin ja fyysiseen tuhoamiseen, johon liittyi myös kulttuurinen kansanmurha. Asiaa ei ole syytä kaunistella ja se on syytä tuntea myös meillä, jossa on vain ihmetellen katseltu Venäjällä nyt tapahtuvaa suomalaisten demonisointiin tähtäävää uudempaa mytologiaa, jossa venäläisten kansanmurhaa muka suorittikin pieni, mutta pirullinen kansamme.

Kirjoittaja katsoo, että myös suomalaisten kansanmurhan uhrien muistopäivää olisi syytä vuosittain kunnioittaa. Mahdollisia päivämääriä olisivat 27. tammikuuta ja 30. lokakuuta. Jälkimmäinenhän huomioidaan Venäjällä lukemalla silloin urien nimiä.

 Idea ei ole hullumpi. Kysymyshän ei ole mistään venäläisvastaisuudesta, vaan totalitarismin uhrien muistamisesta. Tuskinpa holokaustin uhreja kunnioittavatkaan tuntevat olevansa erityisesti saksalaisvastaisia. Näihin tilaisuuksiin olisi saatava mukaan erityisesti venäjänkielistä väestöämme, josta suuri osa on inkeriläistä.

Venäjän nykyisen johdon harjoittama historian profanaatio on valitettava asia, joka sumentaa ymmärrystä historiasta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tosiasiat etteivät historiasta katoa minnekään ja että tunnolliset historiantutkijat niin meillä kuin Venäjällä aina kunnioittavat niitä (vrt. Vihavainen: Haun rgaspi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Juuri tällä hetkellä vallitsee naapurissa älyllinen pimennys, mutta siellä se järjen äänikin odottaa vuoroaan, joka ennen pitkää taas tulee. Silloin ”suuren managerin” maine taas muuttuu hänen ansioidensa mukaiseksi ja suomalaistenkin kohtalosta Venäjällä tulee osa yleistä tietoisuutta niin meillä kuin siellä.