Tie helvettiin

Kun hyvillä aikeilla tietä paratiisiin kivettiin

Ossi Kamppinen, Palkkana pelko ja kuolema. Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat. Docendo 2019, 314 s.

Olen usein miettinyt, mitä tarvitaan, että jokin historian asia saadaan niin laajasti yleiseen tietoisuuteen, ettei sen peruspiirteitä tarvitse joka kerran erikseen selittää, kun siihen viittaa. Muistan miten akateemikko Eino Jutikkala joskus sanoi, että raja kulkee Porvoon valtiopäivissä. Ellei tiedä, mitä ne tarkoittavat, saa luvan mennä itse ottamaan selvää asiasta.

No, nykyisinhän on tapana puhua Porvoon maapäivistä, mutta luulenpa, että jos asiasta pidetään kyselytutkimus, ei puoletkaan suomalaisista tiedä, mitä tuo tapahtuma edes suunnilleen pitää sisällään, sen varsinaisesta merkityksestä ja siihen liittyvistä kiistoista nyt puhumattakaan.

Ossi Kamppinen toteaa, että Itä-Karjalan suomalaisesta kaudesta on olemassa suuri määrä ansiokasta kirjallisuutta, niin tutkimuksia kuin muistelmiakin. Kyseessä ei ole mikään vaiettu teema, mutta siitä huolimatta sitä koskevat tiedot ovat ihmisillä keskimäärin heikkoja, ellei olemattomia.

Antti Tuurin romaaniin perustuva filmi ”Ikitie” teki asiaa tunnetuksi, vaikka antoikin monessa suhteessa väritetyn kuvan aiheestaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ikitie ). Tämä Kamppisen kirja pyrkii olemaan yleiskatsaus, joka antaa suurelle yleisölle kuvan asioista ja pohjautuu olemassa olevaan tutkimukseen.

Kamppisen ote on journalistinen, voisi sanoa human interest-tyyli, joka mielestäni erinomaisesti sopiikin tällaiselle kirjalle. Se esittää kiihkottomasti erilaisia historian polkuja ja ihmiskohtaloita, jotka liittyivät Itä-Karjalan suomalaiskauteen.

Aineisto painottuu aika lailla suomalaiseen siirtolaisuuteen ja vielä erityisesti amerikansuomalaisiin, mikä selittynee saatavissa olevalla kirjallisuudella. Esille tulevat myös kanta-asukkaiden ja tulijoiden väliset kitkatekijät, mutta kokonaisuutena tarina jää suomalaisten omaksi tarinaksi, jota ei erityisemmin suhteuteta Neuvostoliiton yleiseen kehitykseen ja muiden kansallisuusryhmien kohtaloon.

Ei tässä mitään valittamista olekaan, se on sitten tutkijoiden tehtävä ja aiheesta on tulossa pian myös perusteellisempi esitys suomeksi. Se on luonteeltaan tieteellinen yleiskartoitus, mitä Kamppisen kirja ei pyrikään olemaan.

Monet kirjassa esitetyt asiat ovat suomalaiselle keskivertolukijalle outoja. Tällainen on muun muassa kommuuna eli kommuuni. Sehän oli asia, joka antoi uuden nimen koko Venäjän sosialidemokraattisen puolueen bolševikkiryhmälle vuonna 1918.

Toisin kuin menševikit, bolševikit suhtautuivat lahkolaismaisella uskolla perustajaisien, Marxin ja Engelsin kirjoituksiin ja katsoivat, että historian –ja siis myös heidän itsensä- päämääränä oli siirtyminen kommunistiseen yhteiskuntaan, joka rakentuisi kommuuneista.

Parin vuoden ajan kommuunit olivatkin se yhteiskunnallisen järjestymisen muoto, jota Neuvosto-Venäjällä eli sovdepiassa suosittiin. Kyseessä oli olennaisesti utopistinen instituutio, jossa ihmiset asuivat ja työskentelivät yhtenä suurena perheenä. Paitsi tuotanto, myös kulutus hoidettiin kollektiivisesti. Tasapalkkaisuus tai syöjien lukumäärä olivat johtavana periaatteena.

Maatalouskommuunit, joita oli aluksi innolla kiirehditty perustamaan, hiipuivat yleensä nopeasti ja kun Neuvostoliitossa NEP:in päättyessä ryhdyttiin vuosina 1929-1930 täyskollektivisointiin, oli kollektiivitilojen hallussa enää vain pari prosenttia viljelymaasta.

Kuten tunnettua, tuossa vaiheessa pyrittiin aluksi suuri osa uusista kolhooseista muodostamaan kommuuneiksi, mikä oli vähällä johtaa täydelliseen katastrofiin. Talonpojat eivät halunneet luopua taloistaan ja eläimistään ja sabotoivat kommuuneja kaikin tavoin.

Silloin Stalin julkaisi kuuluisan artikkelinsa Menestys panee pään pyörälle, jossa selitti, ettei kommuuneja suinkaan vielä pitänyt perustaa –niiden aika tulisi vasta paljon myöhemmin. Sen sijaan piti perustaa artteleita, joissa kullekin talonpojalle jäisivät talo ja henkilökohtainen omaisuus, yksi lehmä ja puolisen hehtaaria maata omaan henkilökohtaiseen aputalouteen.

Stalinismille tyypillisesti leimattiin yksin tein kommuunien perustajat tuholaisiksi, jotka tahallaan olivat kannattaneet niin radikaalia politiikkaa, että se olisi toteutuessaan tuhonnut koko sosialistisen talouden. Hyvät aikeet ja palavasieluinen ihanteellisuus leimattiinkin siis objektiivisesti rikokseksi.

Suomalaisetkin ja erityisesti amerikansuomalaiset olivat perustaneet kommuuneita jo 1920-luvulla. Sellainen oli muun muassa kommuuni Kylväjä Donilla. Sen venäjänkielisen nimen Sejatel arveltiin itse asiassa viittaavan Seattleen, mikä saattaa olla tarua tai totta. Joka tapauksessa sen ainakin aluksi raportoitiin menestyvän paremmin kuin naapurien kasakkataloluksien.

Joka tapauksessa kommuunien perustaminen kävi Stalinin vuoden 1930 kirjeen jälkeen mahdottomaksi. Myös vanhat kommuunit muutettiin ennen pitkää artteleiksi. Näin kävi myös suomalaiselle Säde-kommuunille, joka sijaitsi Aunuksessa ja menestyi erinomaisesti. Säteen menestyksen salaisuutena voi pitää sen perustajien suurta intoa ja asiantuntemusta. Mutta Neuvostoliitossa ei kyselty sellaisia, vaan pakotettiin kaikki samaan ruotuun. Ne, jotka olivat menestyneet muilla keinoin, olivat epäilyksenalaisia.

Tunnettu on tarina myös Hiilisuon kommuunista, joka on ollut esikuvana Ikitie-elokuvassa. Suomalaisia vastaan keitettiin kokoon tuholaisuussyytöksiä ja väitettiin heidän tarkoituksenaan olleen Suur-Suomen perustaminen ja Itä-Karjalan irrottaminen Neuvostoliitosta.

Tällaisissa syytöksissä ei ollut mitään omaperäistä. Kaikki vastaavat rajaseuduilla asuvat diasporakansallisuudet kokivat saman kohtalon, jota voi lyhyesti nimittää kansanmurhaksi. Mutta siitä sitten enemmän tutkimuksissa. Sivumennen sanottuna, niitä kyllä jo onkin olemassa myös suomeksi ja suomalaiselle lukijalle voi suositella vaikkapa Kikimoran julkaisemaa kokoomateosta Yhtä suurta perhettä.

Kamppisen kirja on tyylillisesti mukavaa luettavaa eikä yleensä aiheuta vatsanväänteitä huolimatta siitä, että siinä kuvattujen ihmisten taru päättyi kovin karusti. Ennen suurta tuhoa asiat nimittäin menivät usein sangen hyvin ja tulevaisuudelta odotettiin suuria.

Tämä kuitenkin koski lähinnä amerikansuomalaisten kaltaisia etuoikeutettuja ryhmiä. Niin sanotut loikkarit, joita oli enemmistö Itä-Karjalan suomalaisista, nimittäin joutuivat usein elämään ja työskentelemään aivan helvetillisissä oloissa. Heitähän pidettiin jo lähtökohtaisesti rikollisena aineksena huolimatta siitä, että radion seireeninlaulut olivat lupailleet rajan yli tuleville sosialismin rakentajille yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista.

Kamppisen kirjan ansiona ovat monet dokumenttipätkät, jotka havainnollisesti kuvaavat mielialoja tuon ajan Itä-Karjalassa. Niihin olisi vielä voinut lisätä vaikkapa Jalmari Virtasen ylistyslaulun Stalinille vuonna 1936 –uuden, maailman demokraattisimman perustuslain ja vapaiden vaalien kunniaksi.

Parin vuoden kuluttua Virtanen ammuttiin.

Ikitie

Ikitie

Elokuva 2017. Ohj. Antti-Jussi Annila. Pohjautuu Antti Tuurin samannimiseen romaaniin. Kesto pari tuntia.

Lenin oli aikoinaan sitä mieltä, että elokuva on taidemuodoista tärkein. Luulen ymmärtäväni häntä hyvin. Kun on tarvis selittää, millainen oli menneisyys, millainen on nykyisyys ja millainen on oleva loistava tulevaisuus, ovat sanat siihen kovin huono keino.

Paljon parempi on, kun voi näyttää, miten asia on/oli. Kun ihminen on kerran omin silmin nähnyt menneisyyden, olkoonkin että elokuvassa, hän tuntee tietävänsä, millainen se oli.

Tietenkään todellisuus ei koskaan ole ollut sellainen, kuin elokuvassa näytetään. Kysymys onkin vain siitä, millä tavalla se alkuperäisestä poikkeaa ja onko tuo ero suuri vai pieni, tahallinen vai tahaton. Viimeksi mainitulle ei yleensä mitään voi ja mikäli kotityöt on kunnolla tehty, ei kenelläkään pitäisi olla valittamista.

Mikäli ne sen sijaan on tehty huonosti ja koko hommaa on tarkoitushakuisesti viritetty, on sanomista paljonkin. Silloin koko juttu rupeaa haisemaan.

Sanon heti, etten tykännyt Ikitiestä enkä millään voisi antaa siitä kiitettävää arvosanaa. Koska väärinkäsitysten vaara on tässä ilmeinen, sanon myös heti, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että Stalinin vainoista tehdään elokuva ja että ne esitetään hyvin vastenmielisinä. Päinvastoin. Ihmettelen kovasti sitä, että se tehdään meillä vasta nyt.

Vastenmielinen on sen sijaan minusta tapa, jolla koko juttua tarkoitushakuisesti venytetään ”amerikkalaisuuden” suuntaan.

Pidän syytä ilmeisenä. Tekijät ovat haistaneet tai ainakin kuulleet haistavansa tässä rahan ja Yhdysvaltain valtavat markkinat. Niinpä suomalaisista on tehty amerikkalaisia ja amerikkalaisten omaatuntoa yritetään kolkutella sillä, että heidän maansa aikoinaan ryhtyi Stalinin liittolaiseksi eikä ole tähän päivään mennessä tehnyt välejään selväksi sen asian kanssa, että Neuvostoliitossa telotettiin kymmenen tuhatta amerikkalaista.

Onhan se yritys siinäkin ja saapa nähdä, miten äijän käy. Itse olen hieman skeptinen. Amerikassa asiasta on kyllä kirjoitettu ja tutkittuhan sitä on.

 Toronton yliopisto järjesti muutama vuosi sitten kanadalais-karjalaisen tutkimusprojektin, jonka loppuraportti Alexey Golubev and Irina Takala, The Search of a Socialist El Dorado julkaistiin vuonna 2014 ja on netistä tilattavissa jopa pokkarina. Toki löytyy paljon muutakin kirjallisuutta, mutta tässä siis paras tutkimus englanniksi.

Ja onhan se kauheaa, mikäli 10000 amerikkalaista teloitetaan. Ykikin syytön on liikaa, syypäistä en ole niin varma. Vastaavaa lukua ei sen maan historiasta taida muualta löytyä ja löytyykö tästäkään?

En nimittäin ole koskaan kuullut, että amerikkalaisia olisi noissa vainoissa mennyt tuollaista määrää. He nimittäin eivät kuuluneet niihin ryhmiin, jotka maalitettiin niissä kuuluisissa salaisen poliisin määräyksissä vuonna 1937 ja 1938.

Aluksi siellä ei mainittu kyllä myöskään suomalaisia, jotka kuitenkin tosiasiassa heti otettiin yhdeksi sellaiseksi ryhmäksi, joiden fyysinen ja kulttuurinen tuhoaminen oli päiväjärjestyksessä.

Suomalaiset eivät suinkaan olleet ainoa ryhmä, kuten jotkut naiivit ja normaalin psykologian omaavat henkilöt ovat usein kuvitelleet. Heitä käsiteltiin tasa-arvoisesti muiden sellaisten diasporaryhmien kanssa kuin puolalaiset, kreikkalaiset, saksalaiset, harbinilaiset, korealaiset ja eräät muut.

Suomalaisten joukossa oli jonkin verran amerikansuomalaisia, USA:sta ja Kanadasta saapuneita. Kaiken kaikkiaan tuo joukko oli kuitenkin suhteellisen pieni ja se jopa säilyi koko rytäkästä parhaiten hengissä.

Noin kymmenen tuhatta suomalaista tapettiin nimenomaan suomalaisina ja siinä vaarallisimmassa asemassa olivat ns. loikkarit eli laittomasti rajan yli maahan saapuneet, joita oli eri arvioiden mukaan noin 10000-15000, Amerikasta tulleita oli kaiken kaikkiaan noin 6000.

”Ison vihan” prosessiin liittyi myös suomen kielen ja kulttuurin tuhoaminen niin Neuvosto-Karjalassa kuin Leningradin alueella. Vuoden 1937 jälkeen kaikki suomen kielen käyttäminen koko maassa oli kiellettyä. Kouluista tuli venäjän- ja karjalankielisiä, samoin lehdistä, teatterit, klubit, kirjallisuus, venäläistettiin. Kaikkialla tuli suomen tilalle venäjä ja/tai venäläistetty karjala.

Elokuvassa puhutaan yleensä englantia ja asian tarkoitushakuisuus paistaa kauas. Amerikan suomalaiset olivat suurelta osalta ensimmäisen polven siirtolaisia, kuten myös kuvattu Jussi Ketola ja yleensä elelivät omissa piireissään. Suomi ja fingelska olivat varmasti yleisimmät kielet ja Karjalassa se kieli, jota vuoteen 1937 saakka käytettiin oli suomi, jolla oli virallinen asemakin.

Elokuvalla on omat tavoitteensa ja historialla omansa, ymmärretään nyt asia. Siitä huolimatta tuntuu hölmöltä katsella kohtausta, jossa kolhoosin väki otetaan kuorma-autoihin (sellaista kyllä tapahtui) ja tuikataan sen jälkeen uusi rakennus tuleen.

Tokihan se tulipalo symbolisoi kaiken romahtamista ja niin edelleen, voidaan sanoa. Se on taiteellinen tehokeino. Jos joku haluaa katsella taiteellisia tehokeinoja niiden itsensä vuoksi, niin mikäpäs siinä. Salaisen poliisin miehet, jotka olisivat polttaneet uuden rakennuksen, olisivat joka tapauksessa olleet pian vastaamassa tuholaisuudesta.

Siinä tilanteessa ei muuten sitten viety porukkaa jonossa valkeissa vaatteissa metsän laitaan, vaan jokainen ammuttiin vuorotellen pistoolilla kellarissa, eikä julkisessa hurmejuhlassa. Sen jälkeen teurastamo tyhjennettiin ja uhrit vietiin sinne joukkohautoihin.

Pyövelit ahkeroivat iskuritempolla ja esim. Pjotr Ivanovitš Maggo lienee ampunut omakätisesti yli 10000 ihmistä, mistä hyvästä hän sai useita palkintoja (googlaa Петр Иванович Магго).

Pahoinpitelyt olivat NKVD:n normaalia toimintaa, mutta sen sijaan ihmisen ampumista oven eteen ja ruumiin jättämistä siihen olisi varmasti pidetty täysin sallimattomana. Elimet säilyttivät koko ajan tietyn, groteskin, laillisuuden ulkoisen verhon (видимость) muka ”oikeudenkäynteineen” ja ”tuomioineen”.

Tuon ajan todellisuus oli toki mielipuolista ja itse asiassa se oli vielä mielipuolisempaa kuin filmin tekijät näyttävät kuvitelleen. Mutta he kaiketi ajattelivatkin olevansa tekemässä Hollywood-elokuvaa.

Olen kuullut monen sanovan, että tässäpä se vasta oli tehokas elokuva. Sitä paitsi se ilmeisesti oli totta, kun kerran sanotaan, että Tuurin romaani pohjautuu tositapahtumiin.

No, itse en ole mikään erityinen kidutuskohtausten ystävä. Ne eivät edes tee minuun erityisempää vaikutusta. Itse asiassa sellainen, pikemminkin tšehovilainen tai tolstoilainen jännite ihmisen taistellessa totuuden ja valheen välillä, on kiinnostavampaa.

Filmi nyt on filmi ja olkoon sitten. Jos tavoitteena on menestyä Amerikassa, niin kai se nyt on sallittu tavoite, mutta kyllä siinä näkyy pošlostin kaamea juonne, kuten Nabokov sanoisi.

 Man merkt die Absicht und wird verstimmt, sanottiin joskus ennen.