Ikitie

Ikitie

Elokuva 2017. Ohj. Antti-Jussi Annila. Pohjautuu Antti Tuurin samannimiseen romaaniin. Kesto pari tuntia.

Lenin oli aikoinaan sitä mieltä, että elokuva on taidemuodoista tärkein. Luulen ymmärtäväni häntä hyvin. Kun on tarvis selittää, millainen oli menneisyys, millainen on nykyisyys ja millainen on oleva loistava tulevaisuus, ovat sanat siihen kovin huono keino.

Paljon parempi on, kun voi näyttää, miten asia on/oli. Kun ihminen on kerran omin silmin nähnyt menneisyyden, olkoonkin että elokuvassa, hän tuntee tietävänsä, millainen se oli.

Tietenkään todellisuus ei koskaan ole ollut sellainen, kuin elokuvassa näytetään. Kysymys onkin vain siitä, millä tavalla se alkuperäisestä poikkeaa ja onko tuo ero suuri vai pieni, tahallinen vai tahaton. Viimeksi mainitulle ei yleensä mitään voi ja mikäli kotityöt on kunnolla tehty, ei kenelläkään pitäisi olla valittamista.

Mikäli ne sen sijaan on tehty huonosti ja koko hommaa on tarkoitushakuisesti viritetty, on sanomista paljonkin. Silloin koko juttu rupeaa haisemaan.

Sanon heti, etten tykännyt Ikitiestä enkä millään voisi antaa siitä kiitettävää arvosanaa. Koska väärinkäsitysten vaara on tässä ilmeinen, sanon myös heti, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että Stalinin vainoista tehdään elokuva ja että ne esitetään hyvin vastenmielisinä. Päinvastoin. Ihmettelen kovasti sitä, että se tehdään meillä vasta nyt.

Vastenmielinen on sen sijaan minusta tapa, jolla koko juttua tarkoitushakuisesti venytetään ”amerikkalaisuuden” suuntaan.

Pidän syytä ilmeisenä. Tekijät ovat haistaneet tai ainakin kuulleet haistavansa tässä rahan ja Yhdysvaltain valtavat markkinat. Niinpä suomalaisista on tehty amerikkalaisia ja amerikkalaisten omaatuntoa yritetään kolkutella sillä, että heidän maansa aikoinaan ryhtyi Stalinin liittolaiseksi eikä ole tähän päivään mennessä tehnyt välejään selväksi sen asian kanssa, että Neuvostoliitossa telotettiin kymmenen tuhatta amerikkalaista.

Onhan se yritys siinäkin ja saapa nähdä, miten äijän käy. Itse olen hieman skeptinen. Amerikassa asiasta on kyllä kirjoitettu ja tutkittuhan sitä on.

 Toronton yliopisto järjesti muutama vuosi sitten kanadalais-karjalaisen tutkimusprojektin, jonka loppuraportti Alexey Golubev and Irina Takala, The Search of a Socialist El Dorado julkaistiin vuonna 2014 ja on netistä tilattavissa jopa pokkarina. Toki löytyy paljon muutakin kirjallisuutta, mutta tässä siis paras tutkimus englanniksi.

Ja onhan se kauheaa, mikäli 10000 amerikkalaista teloitetaan. Ykikin syytön on liikaa, syypäistä en ole niin varma. Vastaavaa lukua ei sen maan historiasta taida muualta löytyä ja löytyykö tästäkään?

En nimittäin ole koskaan kuullut, että amerikkalaisia olisi noissa vainoissa mennyt tuollaista määrää. He nimittäin eivät kuuluneet niihin ryhmiin, jotka maalitettiin niissä kuuluisissa salaisen poliisin määräyksissä vuonna 1937 ja 1938.

Aluksi siellä ei mainittu kyllä myöskään suomalaisia, jotka kuitenkin tosiasiassa heti otettiin yhdeksi sellaiseksi ryhmäksi, joiden fyysinen ja kulttuurinen tuhoaminen oli päiväjärjestyksessä.

Suomalaiset eivät suinkaan olleet ainoa ryhmä, kuten jotkut naiivit ja normaalin psykologian omaavat henkilöt ovat usein kuvitelleet. Heitä käsiteltiin tasa-arvoisesti muiden sellaisten diasporaryhmien kanssa kuin puolalaiset, kreikkalaiset, saksalaiset, harbinilaiset, korealaiset ja eräät muut.

Suomalaisten joukossa oli jonkin verran amerikansuomalaisia, USA:sta ja Kanadasta saapuneita. Kaiken kaikkiaan tuo joukko oli kuitenkin suhteellisen pieni ja se jopa säilyi koko rytäkästä parhaiten hengissä.

Noin kymmenen tuhatta suomalaista tapettiin nimenomaan suomalaisina ja siinä vaarallisimmassa asemassa olivat ns. loikkarit eli laittomasti rajan yli maahan saapuneet, joita oli eri arvioiden mukaan noin 10000-15000, Amerikasta tulleita oli kaiken kaikkiaan noin 6000.

”Ison vihan” prosessiin liittyi myös suomen kielen ja kulttuurin tuhoaminen niin Neuvosto-Karjalassa kuin Leningradin alueella. Vuoden 1937 jälkeen kaikki suomen kielen käyttäminen koko maassa oli kiellettyä. Kouluista tuli venäjän- ja karjalankielisiä, samoin lehdistä, teatterit, klubit, kirjallisuus, venäläistettiin. Kaikkialla tuli suomen tilalle venäjä ja/tai venäläistetty karjala.

Elokuvassa puhutaan yleensä englantia ja asian tarkoitushakuisuus paistaa kauas. Amerikan suomalaiset olivat suurelta osalta ensimmäisen polven siirtolaisia, kuten myös kuvattu Jussi Ketola ja yleensä elelivät omissa piireissään. Suomi ja fingelska olivat varmasti yleisimmät kielet ja Karjalassa se kieli, jota vuoteen 1937 saakka käytettiin oli suomi, jolla oli virallinen asemakin.

Elokuvalla on omat tavoitteensa ja historialla omansa, ymmärretään nyt asia. Siitä huolimatta tuntuu hölmöltä katsella kohtausta, jossa kolhoosin väki otetaan kuorma-autoihin (sellaista kyllä tapahtui) ja tuikataan sen jälkeen uusi rakennus tuleen.

Tokihan se tulipalo symbolisoi kaiken romahtamista ja niin edelleen, voidaan sanoa. Se on taiteellinen tehokeino. Jos joku haluaa katsella taiteellisia tehokeinoja niiden itsensä vuoksi, niin mikäpäs siinä. Salaisen poliisin miehet, jotka olisivat polttaneet uuden rakennuksen, olisivat joka tapauksessa olleet pian vastaamassa tuholaisuudesta.

Siinä tilanteessa ei muuten sitten viety porukkaa jonossa valkeissa vaatteissa metsän laitaan, vaan jokainen ammuttiin vuorotellen pistoolilla kellarissa, eikä julkisessa hurmejuhlassa. Sen jälkeen teurastamo tyhjennettiin ja uhrit vietiin sinne joukkohautoihin.

Pyövelit ahkeroivat iskuritempolla ja esim. Pjotr Ivanovitš Maggo lienee ampunut omakätisesti yli 10000 ihmistä, mistä hyvästä hän sai useita palkintoja (googlaa Петр Иванович Магго).

Pahoinpitelyt olivat NKVD:n normaalia toimintaa, mutta sen sijaan ihmisen ampumista oven eteen ja ruumiin jättämistä siihen olisi varmasti pidetty täysin sallimattomana. Elimet säilyttivät koko ajan tietyn, groteskin, laillisuuden ulkoisen verhon (видимость) muka ”oikeudenkäynteineen” ja ”tuomioineen”.

Tuon ajan todellisuus oli toki mielipuolista ja itse asiassa se oli vielä mielipuolisempaa kuin filmin tekijät näyttävät kuvitelleen. Mutta he kaiketi ajattelivatkin olevansa tekemässä Hollywood-elokuvaa.

Olen kuullut monen sanovan, että tässäpä se vasta oli tehokas elokuva. Sitä paitsi se ilmeisesti oli totta, kun kerran sanotaan, että Tuurin romaani pohjautuu tositapahtumiin.

No, itse en ole mikään erityinen kidutuskohtausten ystävä. Ne eivät edes tee minuun erityisempää vaikutusta. Itse asiassa sellainen, pikemminkin tšehovilainen tai tolstoilainen jännite ihmisen taistellessa totuuden ja valheen välillä, on kiinnostavampaa.

Filmi nyt on filmi ja olkoon sitten. Jos tavoitteena on menestyä Amerikassa, niin kai se nyt on sallittu tavoite, mutta kyllä siinä näkyy pošlostin kaamea juonne, kuten Nabokov sanoisi.

 Man merkt die Absicht und wird verstimmt, sanottiin joskus ennen.