Totuus ja oikeudenmukaisuus

Intohimo oikeudenmukaisuuteen –intohimo  totuuteen. Aika aikaa kutakin

Oikeus ja laki eivät, kuten tiedetään, ole sama asia. Historia on täynnä oikeudenmukaisuuden tavoittelijoita, jotka ovat joutuneet taistelemaan lakia vastaan ja jopa lain ulkopuolelle. Eräät totalitarismin teoreetikot ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että intohimo oikeudenmukaisuuteen laista piittaamatta, on läpikäyvänä piirteenä totalitaristisessa ajattelussa. Absoluuttinen oikeudenmukaisuus voi sen mukaan toteutua vain, mikäli ”mekaaninen” lainoppi ei häiritse korkeimman tuomarin ratkaisuja.

Neuvostoliitossa ylpeiltiin sillä, ettei vallitseva proletariaatin diktatuuri ollut sidottu muotoihin. Se ei tunnustanut vallan kolmijakoa ja saattoi siis ulkoisten muotojen häiritsemättä toteuttaa kaikkialla ylintä oikeudenmukaisuutta, minkä saneli luokan etu. Ja kun tämä luokka ei ollut sortava luokka, ei tämä näennäinen paradoksi suinkaan merkinnyt epäoikeudenmukaisuutta.

1800-luvun venäläiset intelligentit olivat laidastaan oikeudenmukaisuuden fanaatikkoja. Näemme sen Belinskillä, näemme sen jopa Herzenillä ja itse asiassa erityisen räikeänä näemme sen Sergei Netšajevilla. Ehkä tämän ilmiön takana oli autoritaarinen halu löytää ja toteuttaa viimeistä piirtoa myöten todellinen ja pyhä oikeus, pravda ja vapauttaa sen turvin työtätekevät ja raskautetut. Netšajevin tapauksessa suorastaan lyö silmille narsistinen intohimo koko maailman suvereeniin hallitsemiseen omilla käsitteillä, asettuminen kaikkien ihmisten ja heidän instituutioidensa yläpuolelle. Koko poganyi stroi, saastainen systeemi ansaitsi vain armottoman tuhoamisen.

Intelligentti, joka asettui oikeudenmukaisuuden palvelukseen, joutui yhteiskunnan ulkopuolelle eikä useinkaan välittänyt sitä kätkeä vaan päinvastoin demonstroi sitä jo ulkoasullaan. Hänestä saattoi tulla santarmien jahtaama rikollinen kuten Netšajevista ja narodovoltseista tai sitten muuten vain naurettava hahmo, joka ei sopinut poroporvarien ajattelun kategorioihin, kuten Tšernyševskin ”uudet ihmiset”. Tšernyševski itse asiassa kuului myös viime mainittuihin, mutta joutui joka tapauksessa marttyyriksi ja sai virua puolet elämästään vankiloissa.

Oikeudenmukaisuus saatiin kuin saatiinkin Venäjällä sentään toteutettua ja turvattua bolševikkien vakiinnutettua valtansa. Alkuvaiheessa intelligentit olivat kauhuissaan Leninin soveltamista hirmuvallan metodeista, mutta ennen pitkää koitti rauha ja kaikki oli hyvin, jopa loistavasti.

Oli kuitenkin ongelma, joka oli aivan sama kuin sillä työnhakijalla, joka kertoi haastattelijalle osaavansa mitä tahansa ja vieläpä kaikkea erinomaisesti. Kun haastattelija kysyi, eikö hänellä todellakaan ollut mitään vikoja tai puutteita, vastasi tämä olevansa kyllä aika kova valehtelemaan.

Valheesta nimittäin tuli se neuvostoyhteiskunnan perusvika, joka mädätti kaiken. Kulunutta vertausta käyttäen se oli kuin näkymätön halkeama kananmunassa, joka päästi sisään mikrobit ja saastutti koko pinnalta kauniin ja täydellisen kokonaisuuden. Halkeamaa saattoi olla huomaamatta, mutta kukaan ei voinut välttää tuntemasta hajua.

Mutta poroporvari, joka halusi elää mukavasti, ei missään tapauksessa alkanut keskustella hajusta, vaan väitti ettei sitä ole ja jos on, tuntuu se varsin miellyttävältä. Miellyttävyys näet oli haistelijan omissa sieraimissa ja paljasti sen, oliko hän hyvä ihminen vai ei.

Poroporvari ei voinut uneksiakaan siitä, että nousisi salaa tai julkisesti systeemiä vastaan. Hän tiesi erinomaisesti, että pahimmassa tapauksessa hänet voitaisiin rusentaa kuin torakka ja että parhaimmassakin tapauksessa hän saisi kantaakseen taakan, jolla olisi merkitystä. Suurta merkitystä, jos niin haluttiin, tai pientä jos haluttiin, sillä muodollinen laki ei reaalisosialismissa rajoittanut oikeuden toteutumista, kuten tunnettua.

No, kukapa Brežnevin kauden kokenut ei olisi istunut neuvostoliittolaisissa keittiöissä ja joutunut keskusteluihin sielu sielulle, nähnyt sitä silmien paloa ja eleiden paatosta, jossa poganyi stroi sai sen mitä ansaitsi. Onneton Venäjä oli joutunut rosvojoukon kynsiin, kansa kärsi ja eli kurjuudessa, vaikka kaikki olisi voinut olla aivan toisin.

Ulkomaalaiset hyödylliset ja hyödyttömät idiootit tulivat Neuvostoliittoon ihastelemaan oikeudenmukaisuutta, jollaisen halusivat omaankin maahansa. Mikäpä oli halutessa, jos se toi samat edut kuin systeemin etuoikeutetuille vieraille, joita systeemi ei lakannut liehittelemästä ja lahjomasta. Totuuden sanaa heiltä ei kuultu, vaikka he tiesivät sen tai ainakin haistoivat. Se olisi palvellut luokkavihollista, taantumusta ja koko maailman orjuuttamista. Oliko siis vaikeneminen tai pari lipevää lausuntoa ja muutama allekirjoitus liikaa vaadittu, jos toisessa vaakakupissa oli ihmiskunnan onni?

Inhimillisesti katsoen myötäjuoksijoiden rooli oli aivan ymmärrettävä ja vielä ymmärrettävämpää oli niiden huomattavassa asemassa olevien neuvostokansalaisten toiminta, jotka allekirjoittivat kun pyydettiin, elleivät nyt suorastaan ryhtyneet lepertelemään joutavia. Se olisi jo ollut liikaa. Eräiden suurten kampanjoiden yhteydessä marssitettiin koko neuvostokulttuurin kerma todistamaan, että se henkilö, joka oli asetettu maalitauluksi, todella oli kelvoton ja ansaitsi kohtalonsa.

Nämä listat muodostuivat eräänlaisiksi kunniatauluiksi, jotka olivat siitä erikoisia, että kunnian saivat ne, joiden nimiä ei niissä ollut. Jokunen allekirjoittaja, kuten Šostakovitš, ymmärrettiin ystävällisesti jurodivyiksi eli pyhäksi hulluksi, joka teki kaiken pilkallaan. Mutta yleensä allekirjoittajat saivat stigman, jonka pois peseminen oli mahdotonta. Heitä saattoi ymmärtää, mutta he eivät olleet sankareita. Ja intelligentsija oli tottunut kunnioittamaan vain sankareita ja kaipasi niitä.

Mikä on totuus? Neuvostoliitossa tästä kysymyksestä tuli intelligentsijalle elämää suurempi, se sai sellaisen allergian valhetta kohtaan, että sokki oli melkoinen, kun Neuvostoliiton romahduksen jälkeen kukaan ei enää kiinnittänyt totuuteen minkäänlaista huomiota.

Ei ollutkaan koittanut totuuden aika, vaan uuden nihilismin aika. Postmodernistinen vranjo julisti, että totuus on pelkkä fiktio ja kiinnostava korkeintaan tekstuaalisena asiana. Todellista on vain yksilön tajunta eikä sekään ole erityisemmin todellista. Niinpä on aika unohtaa koko pravda sekä oikeudenmukaisuuden että totuuden mielessä. Auttakoon jokainen itseään ja kuunnelkoon sisäistä sankariaan! Sehän saattaa kehottaa johonkin aivan muuhun kuin katumukseen ja itserajloitukseen.

Niinpä koko intelligentsijan havaittiin olevan vailla tehtävää. Venäjästä oli nyt tullut normaali yhteiskunta eikä normaaleissa yhteiskunnissa sellaista ollut eikä tarvittu. Länsimaiden intellektuellit eivät venäläiseen intelligentsijaan verraten olleet juuri sen enempää kuin jotakin joutavia villin lännen revolverinpaukuttelijoita suvorovilaiseen pistinhyökkäykseen verrattuna.

Totuus ei siis enää kiinnostanut ketään. Kirjakaupat olivat sitä täynnä, mutta niiden rinnalla oli saatavissa myös kaikenlaista valhetta, todellista ja kuviteltua, siis sekä kunnon väärennöstä että löysää lusmuilua, joka vetosi henkisesti laiskoihin. Intelligentsijan indentiteettikriisi oli todellinen kun siltä oli viety sen elämäntehtävä ja mahdollisuus vielä hankkia sen toteuttamisessa marttyyrin, pravednikin laakerit.

Mutta vettä on virrannut Moskova-joessa nyt jo neljännesvuosisata noista päivistä, jolloin neuvostointelligentsijan intohimon kohde, totuus saatiin riisuttua valheen verhoista ja tuli esille koko kauneudessaan.  Kuten arvata saattaa, erilaiset irstailijat käyttivät heti tilaisuutta hyväkseen ja alkoivat ratsastaa totuudella saadakseen siitä jotakin itselleen. Koko totuuden merkitys näytti pian banalisoituvan ja muuttuvan epäkiinnostavaksi ja tuntui paremmalta nähdä se edes jonkinlaisissa lumpuissa kuin ilman niitä.

Ja postmoderni totuuskäsitys löysi pian Venäjällä omat hyödyntäjänsä. Amerikkalaiset konsultit lienevät olleet asialla, kun kehiteltiin sitä strategiaa, jota sitten hyödynnettiin, jotta voitaisiin ulvoa sutena susien joukossa. Historia saa todellisen merkityksensä vasta tarjoiltuna, oivalsi kulttuuriministeri Medinski, joka otti ja kirjoitti lyhyessä ajassa Venäjän myytit uusiksi. Suuri yleisö ei kuitenkaan pysty hyödyntämään mitään muuta kuin myyttejä, mikseipä niitä siis muotoilisi tarkoituksenmukaisesti? Eikö se jopa ole vallan velvollisuus isänmaata kohtaan?

En vihjaile, että venäläinen propagandarintama olisi läntisen peilikuva nyt, tässä Ukrainan kriisissä. Kyllähän sen falskius on monessa aivan ilmeistä. Mutta kyllä siihen verrattavaa on tietyiltä osin se valikoivuus, jota läntinen media noudattaa. Se on puolensa valinnut ja se ei ole totuuden ja vain totuuden puoli, vaan lännen puoli. Venäjä tekee samaa vain räikeämmin, mutta samaa silti.

Mutta tässä minua kiinnostaa kysymys intelligentsijasta. Vieläkö Venäjällä löytyy merkittävää ryhmää, joka näkee velvollisuutenaan puolustaa totuutta ja vain totuutta riippumatta siitä, ketä se palvelee? Joko esille nousee jälleen intohimoinen pravednik, jota valta erehtyy vainoamaan totuuden tähden?

 Samaa voi tietenkin kysyä myös lännen osalta. Läntisellä intelligentsijallahan on Venäjän suhteen esitettävänään aika ikävä rekisteri, johon kuuluu Neuvostoliiton vallanpitäjien hännystelyä, ”ymmärtämistä” ja mielistelyä. Ja samaan aikaan on tapana ollut antaa potkuja omalle maalle ja kansalle ja vihata kotona sitä saastaista systeemiä, joka ei anna mahdollisuutta täydellisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseen. Kiinnostavaa kyllä, nämä kaksi älymystön intohimon kohdetta, totuus ja oikeudenmukaisuus eivät lännessä ja Venäjällä ole nousseet ajankohtaisiksi samaan aikaan. Juuri nyt tulee se epätodellinen tunne, ettei kumpikaan tunnu kiinnostavan. Vain sota kiinnostaa ja siinä voittaminen.

Oma ryhmänsä

 

Intelligentit

 

Lienee englannin vaikutusta, että meilläkin sana ”intelligentti” tuppaa olemaan vain ja ainoastaan ”älykkään” synonyymi. Onhan se sitä, jos niin halutaan, mutta venäjässä se toimii myös substantiivina, joka viittaa tietyn kansanryhmän, intelligentsijan jäsenyyteen (vrt. adjektiivit intelligtentnyi tai intelligentski: Vihavainen: Haun intelligenssi tulokset )).

Tietokoneen tekoäly päihittää meidät kaikki moninkertaisesti suorituskyvyllään. En tiedä, miten korkea on sen ÄO, mutta luultavasti se on korkeampi, kuin pystyn edes ymmärtämään. Siitä huolimatta en olisi taipuvainen ajattelemaan, että se on ”intelligentti”, vaikka se myös käyttäisi hyvinkin korrektia ja kohteliasta kieltä.

Intelligenttiys (intelligentnost) erityisesti sen venäläisessä muodossa (ks. Vihavainen: Haun moukkien aika tulokset ) viittaa sivistyneisyyteen, sellaiseen käytökseen, jota englanniksi kuvataan lähinnä sanalla gentlemanly. Perinteisesti asiaan aikoinaan liittyi jopa uhrautuminen sorretun kansan puolesta.

Kaikki muuttuu koko ajan, mutta jotakin tuosta ihanteesta on yhä olemassa venäläisessä kulttuurissa, siis sen tietyissä piireissä. En siis tietenkään tarkoita niitä piirejä, joihin on viitattu esimerkiksi sanalla ”špana” tai edes” gopnik”. Ne taas edustavat kaiken sen vastakohtaa, mikä liittyy sanaan ”intelligentnost” (ks. Vihavainen: Haun gopnik tulokset ).

Hyvä ystäväni ja suuri Suomen ystävä, valitettavasti jo edesmennyt Andrei Nikolajevitš Saharov, joka oli Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen johtajana, totesi silloin tällöin, että Venäjän suuri onnettomuus oli, etteivät sen johtoon vallankumouksen jälkeen tulleet intelligentit, vaan aivan toisenlaiset ainekset.

Hän ei käyttänyt sanaa ”špana”, mutta minä käytän. (ks. Значение слова ШПАНА. Что такое ШПАНА? ).  Aleksandr Jakovlev käytti marxilaista termiä ”Lumpenproletariat” (люмпен), joka on laajempi merkitykseltään, mutta sisältää špana-aineksen.

Olen joskus blogissa huomauttanutkin siitä, että Saharov oli joskus briiffamaassa Putinia Venäjän historiasta ja esitti hänelle tuon perusteesinsä, minkä johdosta suuri Johtaja ilmeisesti suuttui.

Mutta faktat ovat itsepintaisia, kuten venäjässä sanotaan: fakty -delo upornoje.

Keskenkasvuisena Vova oli kulmien kundi Nevskin lähistöllä ja omaksui sikäläiset pelin säännöt, mistä hän myöhemminkin on nimenomaan ylpeillyt. Suuren valtion päämiehelle tällainen asenne kaiken maailman kolmipyöräajeluineen moottoripyöräjengiläisten seurassa on ainutlaatuista.

Intelligentsijan kannata se on yhtä sietämätöntä kuin Putinin silloin tällöin harrastamat alatyyliset sanonnat.

Mikäs teet. Vovan varmasti tapasivat hyvin monet suomalaisetkin hänen maleksiessaan Nevskillä vaihtamassa rahaa ja vakoilemassa kavereitaan -hänhän tarjoutui vapaaehtoiseksi tiedottajaksi KGB:lle. Se on asia, jota intelligentsija ei koskaan anna anteeksi.

Ajan mittaan ura urkeni ”erikoispalvelussa”, jollaiset tunnetaan kaikenlaisista ”erikoisoperaatioista”, joista ei tarvitse sen enempää puhua. Herrasmiehen ihanne on siitä maailmasta mahdollisimman kaukana.

Kerran opittu moukkamaisuus näkyy myös asiassa, jota nimitetään kuninkaiden kohteliaisuudeksi, eli siis tässä tapauksessa sen täydellisenä puutteena.

Sen sijaan, että kunnioittaisi kohtaamiaan ihmisiä, Putin odotuttaa heitä aina, poikkeuksetta. Joskus hyvinkin kauan. Tällainen takapihan kulttuurista kertova kiusanteko näyttää antavan hänelle jonkinlaista tyydytystä. Moukkamaisuus ei kuitenkaan siitä muuksi muutu, että sitä harjoittaa valtionpäämies, päinvastoin.

Špana-kulttuuriin on luettava myös esimerkiksi Dmitri Medvedevin uhkailut ydinaseiden käyttämisestä, jotka ilmeisesti täyttävät jo rikoksen tunnusmerkit. Sen ohella hänen puhetapansa vieraita valtioita koskien on myös usein mahdollisimman kaukana intelligentistä. Muistaako joku tehneensä kauppoja näiden pikku miesten kanssa?

Ei kuitenkaan pidä kuvitella, että intelligentsija ja sen kulttuuri olisi Venäjällä tai edes laajemmin venäläisyydessä kuollut. Tässä yhteydessä tekee mieli kertoa muuan sinänsä hyvin banaali, mutta aivan tuore oma kokemukseni.

Olin Tallinnassa ja istahdin raitiotievaunussa tavaroineni tuntemattoman miehen viereen. Ahdastahan siinä vähän oli ja hän kysäisi venäjäksi, mahdunko kunnolla (vam udobno?). Vastasin myöntävästi, jolloin hän hoksasi, että vieressä seisoo vaimoni ja kysäisi, pitääkö asia paikkansa. Kun myönsin, hän nousi heti paikaltaan ja siirtyi yhdelle tyhjälle paikalle.

Tätä ei olisi tapahtunut Helsingissä. Venäjällä se sen sijaan on aivan luontevaa, jos kyse on intelligentsijasta ja hieman laajemminkin. Muistan, miten olin noin kymmenen iäkkään sedän seurueessa pietarilaisessa metrossa. Kun astuimme sisään, kymmenen nuorta miestä nousi välittömästi istuimiltaan ja antoi meille paikkansa. Olisiko tällainen ollut meillä mahdollista?

Voi tietenkin sanoa, ettei tuollaisilla pikkuasioilla ole mitään merkitystä, mutta eihän se pidä paikkaansa. Mitään ne eivät merkitse suuren gopnikin ja hänen jenginsä johtaman valtion ulkopolitiikan kannalta, mutta maan kulttuurissa ne ovat tärkeä piirre, sen eräässä tärkeässä osassa.

Olipa tosiaan harmillista, että vallan otti Neuvostoliitossa Lumpenproletariat ja uudella Venäjällä špana. Kyllä kansa olisi ansainnut parempaa ja toivottavasti se vielä saakin intelligentin valtiojohdon.

Silloin voinemme pakata normaaliin, sivistyneeseen naapuruuteen.

Ennen kuin alettiin puhua sisällöntuottajista

 

What do you want to do ?

New mail

Kirjailijan velvollisuus

 

Venäjällä kirjailijoiden arvostus on aina ollut hyvin korkealla. He ovat olleet niitä, joiden tehtävänä on kertoa elämän totuus -pravda žizni.

Sanalla intelligentsija on ollut Venäjällä aivan erityinen kaiku (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=intelligentit ). Kun riistetty kansa vaelsi pimeydessä eikä edes ymmärtänyt omaa tilaansa, tarvittiin joku, joka ajatteli sen puolesta: intelligentsija.

Asiaan kuului, että intelligentsija oli myös moraalisesti sovittamattomassa ristiriidassa koko riistojärjestelmään nähden. Intelligentin (интеллигент -viittaa ryhmäidentiteettiin eikä henkiseen suorituskykyyn) osana oli myös kärsiä kansan puolesta.

Jännite julkilausumattoman totuuden ja virallisen valheen välillä tunnettiin kautta 1800-luvun. Ensimmäisenä intelligenttinä sanan venäläisessä merkityksessä on pidetty Aleksandr Radištševiä, jonka kirja Matka Pietarista Moskovaan tuotti hänelle peräti kuolemantuomion, joka sitten muutettiin karkotukseksi Siperiaan.

 Radištševin synti oli, että hän leimasi valtion virkamiehet korruptoituneiksi ja koko hallinnon raakalaismaiseksi. Kun Ranskassa vallankumous samaan aikaan teki selvää koko vanhasta komennosta, säikähti valistushallitsija Katariina jo omastakin puolestaan ja murskasi totuudenpuhujan.

Arkkityyppisiä intelligenttejä olivat sitten narodnikit, joiden sekavassa päässä keisarin murhaamisesta tuli koko tulevan onnen valtakunnan alku. Toiminnallaan he onnistuvat siinä määrin provosoimaan tsarismia, että koko Venäjän rauhallinen kehitys kohti vapaampia oloja halvaantui. Mutta kun heille ei kelvannutkaan rauhallinen kehitys, vaan ainoastaan radikaali muutos.

Tämä irtautuminen todellisuudesta ja pakeneminen abstraktien periaatteiden pariin onkin ollut intelligentsijalle ominaista kaikkialla. Vahingot ovat olleet missä pienempiä, missä suurempia.

Joka tapauksessa intelligentsijalla on ollut myös valoisa puolensa. Sen yhtenä tehtävänä oli kielletyn totuuden sanominen ja siinä he usein onnistuivat huomattavan hyvin. Yleensä se vaati merkittävää kirjallista kykyä.

Muuan tapa päästä sanomaan totuus oli sijoittaa tarina toiseen aikakauteen. Ajatelkaamme vaikkapa Tolstoita, joka tosin, etenkin vanhoilla päivillään, kävi myös ajankohtaisten ongelmien kimppuun aivan siekailematta.

Sitä paitsi esimerkiksi Tšetšenian sotaa murskaavasti arvostelleen Hadži Muratin sijoittuminen Nikolain aikaan ei kovin oleellisesti parantanut sen asemaa vallanpitäjien silmissä. Se on kirja, jota kannattaa lukea aina silloin tällöin uudelleen, on se sen verran hurja.

Tolstoi oli kieltämättä äärimmäinen anarkisti, joka loppuvaiheissaan vaikuttaa jo puolihullulta. Lisäksi hän oli maailmankuulu, joten hänen voi antaa puhua mitä puhui korkeista aatteistaan. Ei hänelle mitään mahtanutkaan.

Vaarallisempaa kuin korkealentoisten aatteiden esittely, ovat aina olleet liian todenmukaiset kuvaukset joistakin konkreettisista aiheista. Esimerkiksi taistelut voidaan yleensä aina saada näyttämään ylevältä draamalta, joka liittyy korkeampiin, valtion, puolueen tai kirkon edustamiin arvoihin ja joissa sotilaiden hyveet nousevat kaikessa kauneudessaan esille, kaiken huipentumana on henkensä antaminen toisten puolesta.

Mutta on myös mahdollista kuvata taistelukentän samaa todellisuutta siten, että vallitsevina ovat eläimellinen pelko ja aggressio, mieletön raakuus, jossa sattuma poimii uhrinsa ja jossa haisevat veri ja ulosteet.

Molemmat voivat olla samaan aikaan aivan mahdollisia ja todellisia. Mikäli kuvasta unohdetaan sotilaiden taistelukyvyn kannalta kiitettävät hyveet, sikäli kuin niitä esiintyy ja nostetaan sen sijaan esille vain negatiivista ainesta, on kuva tietenkin yksipuolinen ja valheellinen.

Mikäli taas tuijotetaan vain niihin korkeisiin arvoihin (jotka aina ja kaikkialla on mahdollista löytää), joiden vuoksi uhrit tuhoutuivat ja unohdetaan sotilaiden oma kokemusmaailma, tulee kuvasta myös vakavasti puutteellinen.

Sitä paitsi falskiudella on taipumus lisääntyä, kun tarina etenee ja aletaan kasata suurta tarinaa, jossa hyvän ja pahan vallat taistelevat keskenään. Yleisenä sääntönä tietenkin on, että hyvät asiat ovat omalla puolella ja vihillinen saa luvan edustaa kaikkea sitä, mikä maailmassa on huonoa. Pienet kauneuspilkut vain tehostavat yleiskuvaa, kuten vinossa olevat peitset Velasquezin Bredan antautumisessa.

Tällaistahan sodan kuvaus on yleensä tupannut olemaan. Kuvaa voidaan pitää vääristyneenä jo pelkästään silloin, kun se rajoittuu esittämään sotilaallisia operaatioita irrallaan siitä kokemuksesta, jota ne merkitsevät sotilaille. Veikko Huovisen Rauhanpiippu, joka muuten on selvä plagiaatti Voltairen Candidesta piruilee juuri tämän asian kustannuksella. Sodan jälkeen asia tunnettiin kipeästi.

Venäjällä Suuri isänmaallinen sota oli pyhä ja juuri siihen vedoten yritettiin jopa Solženitsyniltä viedä kunniaa. Olihan se ainakin asia, jonka arvo ei riippunut kommunismin aatteesta, jonka pyhyyttä itse kukin saattoi ainakin hieman eppäillä.

Kuitenkin myös siitä sodasta saatettiin kirjoittaa ainakin jonkin verran tuota kiellettyä tai ainakin arkaluontoista elämän totuutta. Aleksander Bek, joka Volokolamskin valtatiessä kehitti Moskovan sankarien kulttia, osasi myös tuoda esille asioita, joita ei oikeastaan virallisessa kiiltokuvassa olisi saanut olla. Sama koskee Grigori Baklanovia, jonka Heinäkuu -41 paljasti räikeästi näkymän oman sodanjohdon kelvottomuuteen.

Huikein oli sitten jo Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo, joka myös kaapattiin käsikirjoituksena ja saattoi ilmestyä vasta puolen vuosisadan kuluttua kirjoittamisesta.

Rintamamies Viktor Astafjev kirjoitti joskus perestroikan aikana, että kun hän lukee, mitä sodasta on kirjoitettu, hänestä tuntuu, että hän itse on ollut jossakin aivan muussa sodassa.

Näyttää siltä, että kovin monella suomalaisella oli samanlainen kokemus siihen saakka, kunnes Tuntematon sotilas ilmestyi. Se sotilas, joka pelasti Suomen ja josta kaikki tunsivat ylpeyttä, oli kuin olikin jäänyt tuntemattomaksi. Vasta nyt hän puhui omalla äänellään. Kaikki eivät tietenkään halunneet tietää tuosta sodan tasosta mitään, mutta rintamamiesten suuri enemmistö oli selvästi toista mieltä.

Saatetaan tietenkin kysyä, mitä erinomaista on siinä sammakkoperspektiivissä, josta tavallinen rivimies tarkastelee asioita. Ei hän loppujen lopuksi edes ymmärrä, miksi on mihinkin menossa ja millaisia asioita ratkotaan niissä taisteluissa, joissa hänellä on vähäpätöinen, vaikka lopulta tietenkin myös omalta osaltaan ratkaiseva rooli.

Mikäli kadotamme kokonaan käsityksen siitä, miksi nuo historiaamme kuuluvat sodat on käyty ja mikä taistelujen merkitys on ollut, irtoamme tietenkin historiasta. Pahimmassa tapauksessa tieto ja ymmärrys menneisyydestä voi korvautua aivan primitiivisillä kliseillä, joita voi tarvittaessa vielä kaunistella moralisoivilla latteuksilla.

Etenkin historian väkivaltaisten vaiheiden ymmärryksen tulisi olla monipuolista, mikä kieltämättä on paljon vaadittu, pyrkiihän ihmisen psyyke luonnostaan helppohintaisiin yksinkertaistuksiin. Hyvällä kaunokirjallisuudella on joka tapauksessa aina ollut tärkeä rooli unohdetun totuuden vaalimisessa myös meillä.

Luulenpa, että voisi jopa sanoa: kirjailijalla on ollut profeetan ja todenpuhujan rooli ja velvollisuus aivan erityisesti Venäjällä ja Suomessa.

What do you want to do ?

New mail

YLEn on uudistuttava!

 

Miten kansaa tyhmennetään

 

Suomen television tarjonnasta on tullut aina silloin tällöin kirjoitettua (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=TV ).  Tilanteen skandaalimaiseen huonontumiseen puuttui Kanava-lehdessä myös YLE:n vanha työntekijä Marjaana Mykkänen (ks. edellinen viita).

Aikoinaan ja itse asiassa vielä aivan hiljattain Yleisradion ja siis myös television tehtävissä priorisoitiin kansan kulttuuritason kohottaminen korkealle. On myös ilmeistä, että niiden vaikutus kulttuuriin laajasti ymmärrettynä on ollut tavattoman suuri.

Voimme aloittaa vaikkapa siitä, miten radioäänten ääntämys standardisoi suomalaista puhuttua sanaa ja siitä, miten kaikkialla koko maassa, maalla kuten kaupungeissa saatiin äkkiä yhteisiä mielenkiinnon ja samastumisen kohteita, mukaansatempaavista laulajista jatkokuunnelmien ja TV-sarjojen sankareihin.

Samalla lyötiin läpi valtavia kaupallisia projekteja: koko maailman lapset halusivat ennen pitkää hankkia juuri sellaisia nukkeja, jotka seikkailivat TV:ssä, pikkupojat halusivat tulla maailman parhaiksi urheilijoiksi ja NHL-miljonääreiksi ja Römpsänperälläkin alettiin ymmärtää, miten eletään todella hienosti ja mitä miljonäärien päivään kuuluu.

Kaikki kansat ja myös Suomen heimot alkoivat olla kulttuurisesti yhä lähempänä toisiaan ja sitä amerikkalaista keskiluokkaa, jonka rahastamiseksi sieltä tuleva, 11-vuotiaan tasolle viritetty massakulttuuri oli suunniteltu.

Englannin kielikin, joka suomalaisille on koko äännemaailmaltaan erittäin kaukainen, muuttui ennen pitkää uudeksi normaaliksi ja kaikkein edistyneimmät oppivat puhumaan sitä samaa slummien slangia kuin heidän päivittäin kohtaamat sankarinsakin.

Englannin kieli on aikamme lingua franca ja sen osaaminen on sangen arvokas ja nykyään jopa välttämätön asia sinänsä. Kulttuurin syöpä siitä tulee silloin, kun se syrjäyttää kaikki muut käytössä olevat kielet oma äidinkieli mukaan luettuna.

Sen vastapainoksi itseään kunnioittava kansallinen yleisradioyhtiö esittääkin myös muiden kulttuuripiirien ohjelmaa ja järjestää muiden kielten kursseja.

 Eurooppalaisuus on sangen huteralla pohjalla, mikäli sen asukkaiden ainoa äidinkielensä ohella osaama kieli on englanti, joka ei edes ole muiden EU-maiden kuin Irlannin virallinen kieli.

Ranska, Saksa ja Italia niissä puhuttuine kielineen eivät saisi olla täysin tuntemattomia siinä ympäristössä, jonka TV tarjoaa. Venäjän tarpeellisuuden pitäisi jokaiselle sen naapurissa asuvalle olla itsestäänselvyys, niin ikävältä kuin se juuri nyt kuulostaakin.

Mikäli ajatellaan oman maamme tarpeita globalisoituvassa maailmassa, ovat myös kiinan, espanjan ja portugalin kielet erittäin hyödyllisiä. Turkki ja arabia ovat avaimia sellaiseen suureen maailman osaan, josta meidän ei kannata olla kokonaan eristyneitä.

Vain harvat toki osaavat kaikkia noita kieliä edes auttavasti, eikä tarvitsekaan. Kuitenkin on älyllinen konkurssi irrottautua koko niiden edustamasta maailmasta ja hankkia sen sijaan myös verorahoilla loputtomasti sitä samaa angloamerikkalaista roskaa, jota kaikki kaupallisetkin kanavat syytävät tuutin täydeltä.

Tuosta tolkuttomasta ja kohtuuttomasta englannin tyrkyttämisestä ja siihen liittyvistä ongelmista olen kirjoittanut jo vaikka millä mitalla, enkä viitsi enää asioita toistella (ks. Vihavainen: Haun englannin kieli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Mitä Suomen TV:n tarjontaan tulee, on angloamerikkalaisen kolmannen luokan viihteen osuus tarjonnasta tyrmäävä (vrt. Vihavainen: Haun milfit ja nakut deittaajat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Miten voidaan hyväksyä, että myös Yle tekee tätä samaa verorahoillamme? Mihin se sillä pyrkii ja miksi? Eihän sen edes tarvitse mielistellä sitä kaikkein tyhmintä katsojaa, joka haluaa maksaa paljaan p-n katsomisesta ja autiolle saarelle koottujen älykääpiöiden keskinäisestä pudotuspelistä.

Tilanne ei ole aina ollut tämä. Kuka muistaa vielä TV-teatterin, Lukulampun ja vastaavat aidosti kunnianhimoiset ja osittain jopa erittäin halvalla tehdyt ohjelmat. Jopa tietokilpailuissa pyrittiin tomppelitasoa korkeammalle ohjelmassa Hoi maamme!, jossa ei kilpaitu vain muistamisessa, vaan asioiden ymmärtämisessä.

Mitäpä, jos jälleen, kaikenkarvaisten miljonäärileikkien sijasta alettaisiin kilpailla älyllisellä tasolla vakkapa korkeakoulujen kesken? Kokkisotien ja elämäni ”biisien(!)” asemesta voitaisiin vaikkapa asettaa tehtäväksi jonkin asian ilmaiseminen eri taiteiden keinoin.

Iänikuisen englannin vääntämisen sijasta voitaisiin esittää vertailtaviksi vaikkapa jonkin asian ilmaiseminen eri suomen murteilla tai vaikkapa eurooppalaisilla kielillä. Sen ja sen näyttelijän elokuvaroolien muistamisen sijaan voitaisiin kilpailla vaikkapa klassisten romaanien hahmojen tulkinnassa.

Onhan niitä mahdollisuuksia loputtomasti. Tarvajärven laatikkoleikki avasi aikoinaan sen Pandoran lippaan, josta koko angloamerikkalainen infantilismi alkoi virrata olohuoneisiimme.

Mainitsin tästä kulttuurin hyljeksinnästä hiljattain eräässä seurassa ja sein heti vastaukseksi, että onhan meillä myös ihan vakava ja kiinnostava TV-kanava Teema.

Tämä tuskin voi osoittaa mitään muuta kuin sitä, että nuo intelligentit seuralaiset eivät olleet pitkään aikaan yrittäneetkään tuota kaavaa katsoa.

Yhdysvaltain kommunistisesta puolueesta sanottiin joskus, että kolmasosa sen jäsenistä on  mustia, kolmasosa suomalaisia ja kolmasosa FBI:n agentteja.  Nuo kategoriat olivat tietenkin päällekkäisiä, mutta karkean yleiskäsityksen tuo anekdootti kai antoi.

Nykyisestä Teemasta, joka täysin poikkeaa parin vuosikymmenen takaisesta voisi samaan tapaan sanoa, että kolmasosa sen ohjelmista on ruotsikielistä (urheilu ja lastenohjelmat hallitsevina), kolmasosa suomenkielistä lastenohjelmaa ja kolmasosa pahimman luokan anglosaksista viihdettä.

Se siitä kulttuurikanavasta. Voisiko YLE:n ongelmana olla, että sillä on liikaa rahaa? Olisiko vaikka Lukulampun henkiin herättäminen aivan liian halpaa? Voitaisiinko siinä tapauksessa vaikka ottaa kirjailijoita esittelemään omia töitään ja maksaa heille kunnon palkkio?

Vastaavia ohjelmia, joissa rahamäärän lisäämisellä ei voiteta mitään, voisivat olla kuvataiteilijoiden ja säveltäjien/muusikoiden ohjelmat, joissa nämä voisivat keskittyä siihen, mitä tavoittelevat töillään ja millaisia vaikeuksia heillä on.

Mikäli joku sinfonia vain esitetään TV:ssä ei siitä syntyvä lisäarvo verrattuna sen kuuntelemiseen suoratoistona ole suuri. Vähintäänkin kannattaisi haastatella esittäjiä ennen ja jälkeen esityksen.

Joka tapauksessa, nyt kun myös Yle joutuu talkoisiin, kun budjettivajetta vähennetään, on syytä kiinnittää huomiota siihen, ettei se valtavalla rahoituksellaan ole saanut oikeastaan mitään aikaan tai edes yrittänyt kulttuuriohjelmien ja kansan sivistämisen alalla.

Sen sijaan se esittää jatkuvasti tyhmentämisohjelmia, joista pitäisi kaikkien niitä esittävien tahojen maksaa valtiolle niin sanottua huviveroa, jota roskakulttuurilta aikoinaan perittiin.

 

Uskomaton tarina

 

What do you want to do ?

New mail

Älymystö palvelee

 

Belomorsko-Baltijski Kanal imeni Stalina. Istorija strojtelstva 1931-1934 gg. Pod redaktsiej M. Gorkogo, L. Averbaha, S. Firona. 1934 (1998), OGIZ. Gosudarstvennoje izdatelstvo ”Istorija fabrik i zavodov”.  613 s.  

 

Vienanmeren kanavan rakentaminen on asia, josta meilläkin useimmat näköjään ajattelevat jo tietävänsä kaiken tietämisen arvoisen ja minun puolestani saavat kaikin mokomin tulla uskollaan autuaiksi.

Tokihan jo Arvo ”Poika” Tuominen kirjoitti siitä muistelmissaan 50-luvulla ja varsin paljon olennaista saikin sanotuksi. Solženitsynin Gulagin saaristossa kanavalla on tärkeä rooli, kuten oli todellisuudessakin. Kun puolue- eli valtiojohdon käytettävissä yhtäkkiä oli miljoonapäinen lauma vankeja, oli niille tehtävä jotakin.

Saksalaiset joutuivat samaan tilanteeseen sodan aikana, jolloin miljoonat heidän käsiinsä jääneet yksinkertaisesti nääntyivät nälkään. Stalin sen sijaan sai mobilisoitua suuren ”kanava-armeijan”, joka hyödynsi ensin tämän joukon potentiaalia teettämällä sillä niin yksinkertaista työtä, että se varmasti osattiin. Lapiointi oli sellaista. Aikansa lapioituaan tuhannet ja taas tuhannet kuolivat, mutta se tapahtui niin sanoakseni  rumpujen paukutuksen säestämänä.

Aikoinaan paljon puhutusta orjatyöstä tuli joka tapauksessa suuri kansainvälisen luokan kysymys, kun ilmeni, että Englantiin myytyä puutavaraa tuotettiin epävapaalla työvoimalla. Laki kielsi sellaisen ja neuvostodumppauksesta kärsineet suomalaiset olivat ensi riveissä muistuttamassa tästä skandaalista.

Juuri tähän kysymykseen liittyy Uuno Kailaan runo Raja railona aukeaa: Siellä on orjuus ja pakkotyö… Olihan sitä, ihan oikeasti.

Kaikki on kuitenkin suhteellista ja intellektuelleille ja heidän kaltaisilleen oli helppo myydä myös ajatus siitä, ettei yksi orjuus ollut toista kummempaa, pikemminkin päinvastoin.

Kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja eli pääministeri Molotov ei kainostellut nostaa orjatyökysymystä esille Neuvostojen VI kongressissa vuonna 1931. Hän julisti, ettei neuvostovalta suinkaan aikonut kätkeä sitä, että se käytti myös terveiden ja työkykyisten vankien työtä hyödyllisiin tarkoituksiin. Muuan sellainen oli juuri Itämeren ja Vienanmeren kanavan rakentaminen.

Siellä työskenteli noin 60000 ihmistä, joilla oli 8-tunnin työpäivä ja jotka saivat 20-30 ruplan kuukausipalkkaa. Työntekijöitä ei vartioitu (ei tarvinnut) ja kultttuurityö oli hyvin organisoitua. Olot työmaalla olivat niin hyvät, että tuhannet ja taas tuhannet läntisen maailman työttömät kadehtivat noita onnellisia.

Metsätöihin vankeja sen sijaan ei käytetty, väitti Molotov päin naamaa. Hän ehdotti, että työläisten oloja molemmin puolin tulisivat tarkastamaan vaihdettavat työläisdelegaatiot. Sellainen todella saatiinkin aikaan ja vangit evakuoitiin aina pois tieltä, kun delegatsijan tiedettiin olevan tulossa.

Sivumennen sanoen, myös Suomen vankilaolot tuotiin esille epäedullisena vertauskohtana kanava-armeijalaisten oloille. Myös Suomessa vangit tekivät töitä -mm. huonekalujen osia- joita vietiin Englantiin…

Tässä käsitellyssä kirjassa annetaan Suomen vankilahelvetistä suorataan pirullinen kuva.

Koko suuresta sankariprojektista, valtavan kanavan rakentamisesta ennätysajassa aivan alkeellisilla työkaluilla, tehtiin sitten tämän ennenkuulumattoman suorituksen arvoinen kirja. Sen päätoimittajaksi tuli itse Maksim Gorki, vuosisataisnero ja sosialistisen realismin syntysanojen lausuja sekä sen linkki ihmiskunnan suurimpiin kulttuuriperinteisiin.

Kirjailijoita projektissa oli 35 ja he heidän prikaatinsa tietenkin myös tutustui kanavatyömaan todellisuuteen. Kuten kerrotaan, jotkut vangit yrittivät saattaa heidän tietoonsa myös ihan oikeaa eli epävirallista todellisuutta, mutta nuo suuret intelligentit, mukaan lukien Gorki, torjuivat sen. He palvelivat aatetta eikä joitakin satunnaisia lurjuksia.

Kirjailijoiden lista on kiinnostava. Mukana olivat muun muassa sellaiset nimet kuin Mihail Zoštšenko, Vsevolod Ivanov, Vera Inber, Valentin Katajev, Aleksei Tolstoi ja Viktor Šklovski. Kirja oli niin sanottu kollektiivinen monografia eikä siinä tarvinnut kirjoittaa omalla nimellä, mikä varmaankin oli monelle suuri helpotus. Nimi oli joka tapauksessa annettava käytettäväksi.

Toimittajakolmikkoon lukeutui L. Averbah, joka oli ollut merkittävänä toimihenkilönä myös niin sanottujen proletaarikirjailijoiden järjestössä (RAPP).

Stalin huomasi jo 1930-luvun alussa, että tämä järjestö vainosi todellisia kirjallisuuden mestareita ja työnsi sen sijaan eteenpäin niin sanottuja proletaarisia kirjailijoita, jota olivat lähtökohdaltaan ihan oikeita työläisiä, mutta taidoiltaan usein pelkkiä nollia.

Averbah oli niiden joukossa, jotka sitten joutuivat ammuttaviksi, kun siirryttiin uuteen, sosialistiseen yhteiskuntaan. Yhtenä hänen suurista synneistään mainittiin juuri tämän Stalinin kanavaa käsittelevän kirjan toimittaminen. Siinä kuulemma tuhlattiin suututtavalla tavalla valtion varoja.

Mitä itse kirjan sisältöön tulee, se on lähinnä kokoelma sankaritarinoita ja ihmekertomuksia. Siinä väitettiin jopa, että entisistä kulakeista, jotka olivat niin sanotusti arkkityyppisiä pikkuporvareita, taottiin (perekovka) parissa kymmenessä kuukaudessa aivan uudenlaisia persoonallisuuksia. Nyt heistä tuli samanlaisia työläishahmoja kuin aidot proletaarit.

Tällaiset tarinat, jotka sijoittuvat kirjan alkuun, ovat ilmiselvästi Gorkin kynästä lähtöisin. Juuri hänen epäortodoksisen sosialismiteoriansa ytimessä oli taistelu pikkuporvarillisuutta (meštšanstvo) vastaan, joka jatkuisi myös sosialismissa. Sen todellinen pesä oli kuitenkin talonpoikaisto.

Itse asiassa sosiaalinen alkuperä, olkoonpa se ns. kulakisto tai muut riistäjäluokat (vaikkapa pikkukauppiaat), jäi yhä hallitsevaksi tuntomerkiksi, jonka perusteella ihmisiä myös sosialistisessa Neuvostoliitossa jaettiin vuohiin ja lampaisiin. Harjoittelua (stažirovka) kanavatyömaalla ei taatusti luettu ansioksi edes sen viraston eli NKVD:n piirissä, joka tuotakin projektia hoiti.

Kirjan alun paatoksellisessa, aatteellisessa osuudessa kerrotaan myös tapauksesta, jossa paatunut kulakki parani suorastaan fyysisesti. Hän oli tottunut ahtamaan jopa päivä mahansa täyteen maitoon keitettyä puuroa ja kärsi pahoista vatsavaivoista. Kun hän siirtyi kanavatyömaalle, köyhälistön vesivellidieetille, mahakin parani!

Ilmeisesti tuo kulakki tai siis entinen kulakki olikin kärsinyt laktoosi-intoleranssista. Oleellista tietenkin oli, että ojennustyö sankarillisen sosialismin rakentamisen projektin parissa sai aikaan ihmeitä. Se teki uusia ihmisiä.

Kirja sisältää siis, kuten sanottu, suoranaisia pyhimystarinoita ja sen sankareita ovat NKVD:n miehet, joiden tehtävänä oli johtaa tuota likimain pyhää prosessia, jossa sokeat saivat näkönsä ja ammattimaisista roistoista tuli kunniallisia kansalaisia.

Lisäksi tulee muitakin tyyppejä, entisiä tuholaisinsinöörejä ja jopa Rurikin sukua oleva ruhtinas Vjazemski, joka oli innostunut palaamaan venäjälle, kun huomasi, että isänmaa nousee jälleen suurvallaksi Stalinin johdolla ja sosialismin  merkeissä.

Emigranttien piirissähän oli toiminut Smena veh-niminen liike, joka vetosi nimenomaan emigranttien isänmaallisiin, suurvaltaisiin tunteisiin ja korosti sitä, että Venäjä on nyt Neuvostoliitto, halusitte tai ette ja isänmaallisuus on siis sen parhaaksi toimimista.

Smena veh toimi Suomessakin ja jopa julkaisi täällä Put(Tie) -nimistä lehteä, joka nyt on luettavissa Kansalliskirjaston digitoiduissa aineistoissa. Puheena olevan kirjan toimituskuntaan kuulunut Aleksei Tolstoi oli muuan niistä, jotka Smena veh oli innostanut palaamaan Venäjälle. Uusi paluuaaltohan syntyi sitten myöhemmin, Toisen maailmansodan jälkeen, kun Neuvostoliiton prestiisi nousi huippuunsa.

Älymystön mobilisointi Vienan meren kanava-kirjan palvelukseen oli klassinen totalitarismin temppu. Pakotuksen sijasta siinä todennäköisesti riittivät nuo runsaat houkuttimet, joita kirjan tekijöille ilmeisesti tuhlatttiin ja toisaalta sen ymmärtäminen, että kieltäytyminen veisi pian turmioon.

Talvisodan aikana älymystön mobilisointi onnistui uskomattomassa laajuudessa ja käytännöllisesti katsoen koko sen terävä kärki, muista puhumatta, saatiin mukaan toinen toistaan irvokkaampiin julkaisuihin.

Tämä värväys ulottui myös ulkomaille ja saavutti huomattavaa menestystä.

Venäläisen älymystön osalta olen sitä lyhyesti käsitellyt kirjassani Marssi Helsinkiin. Viime kuukausina se on tuotu lähes päivittäin esille internetissä.

On itse asiassa skandaali, ettei meillä tunneta tuota ilmiötä juuri lainkaan. Itseänihän siitä kai saan syyttää, mutta nyt on joka tapauksessa aika kypsynyt sille, että tutkimme tarkasti sitä, mihin, miksi ja miten älymystö saattaa mennä mukaan, kun se elää totalitaarisen tietoisuuden piirissä.

Huomautan, että kyse on nimenomaan tietoisuudesta. Neuvostoliitossa älymystö kyllä ymmärsi, että jossakin taustalla sitä aina uhkasi myös väkivalta. Lännessä tällaista uhkaa ei ollut eikä ole, mutta totalitaarinen ajattelu on tehnyt ja tekee kyllä täälläkin tehtävänsä. Sen historiasta täytyy yrittää oppia edes jotakin.