Totuus ja oikeudenmukaisuus

Intohimo oikeudenmukaisuuteen –intohimo  totuuteen. Aika aikaa kutakin

Oikeus ja laki eivät, kuten tiedetään, ole sama asia. Historia on täynnä oikeudenmukaisuuden tavoittelijoita, jotka ovat joutuneet taistelemaan lakia vastaan ja jopa lain ulkopuolelle. Eräät totalitarismin teoreetikot ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että intohimo oikeudenmukaisuuteen laista piittaamatta, on läpikäyvänä piirteenä totalitaristisessa ajattelussa. Absoluuttinen oikeudenmukaisuus voi sen mukaan toteutua vain, mikäli ”mekaaninen” lainoppi ei häiritse korkeimman tuomarin ratkaisuja.

Neuvostoliitossa ylpeiltiin sillä, ettei vallitseva proletariaatin diktatuuri ollut sidottu muotoihin. Se ei tunnustanut vallan kolmijakoa ja saattoi siis ulkoisten muotojen häiritsemättä toteuttaa kaikkialla ylintä oikeudenmukaisuutta, minkä saneli luokan etu. Ja kun tämä luokka ei ollut sortava luokka, ei tämä näennäinen paradoksi suinkaan merkinnyt epäoikeudenmukaisuutta.

1800-luvun venäläiset intelligentit olivat laidastaan oikeudenmukaisuuden fanaatikkoja. Näemme sen Belinskillä, näemme sen jopa Herzenillä ja itse asiassa erityisen räikeänä näemme sen Sergei Netšajevilla. Ehkä tämän ilmiön takana oli autoritaarinen halu löytää ja toteuttaa viimeistä piirtoa myöten todellinen ja pyhä oikeus, pravda ja vapauttaa sen turvin työtätekevät ja raskautetut. Netšajevin tapauksessa suorastaan lyö silmille narsistinen intohimo koko maailman suvereeniin hallitsemiseen omilla käsitteillä, asettuminen kaikkien ihmisten ja heidän instituutioidensa yläpuolelle. Koko poganyi stroi, saastainen systeemi ansaitsi vain armottoman tuhoamisen.

Intelligentti, joka asettui oikeudenmukaisuuden palvelukseen, joutui yhteiskunnan ulkopuolelle eikä useinkaan välittänyt sitä kätkeä vaan päinvastoin demonstroi sitä jo ulkoasullaan. Hänestä saattoi tulla santarmien jahtaama rikollinen kuten Netšajevista ja narodovoltseista tai sitten muuten vain naurettava hahmo, joka ei sopinut poroporvarien ajattelun kategorioihin, kuten Tšernyševskin ”uudet ihmiset”. Tšernyševski itse asiassa kuului myös viime mainittuihin, mutta joutui joka tapauksessa marttyyriksi ja sai virua puolet elämästään vankiloissa.

Oikeudenmukaisuus saatiin kuin saatiinkin Venäjällä sentään toteutettua ja turvattua bolševikkien vakiinnutettua valtansa. Alkuvaiheessa intelligentit olivat kauhuissaan Leninin soveltamista hirmuvallan metodeista, mutta ennen pitkää koitti rauha ja kaikki oli hyvin, jopa loistavasti.

Oli kuitenkin ongelma, joka oli aivan sama kuin sillä työnhakijalla, joka kertoi haastattelijalle osaavansa mitä tahansa ja vieläpä kaikkea erinomaisesti. Kun haastattelija kysyi, eikö hänellä todellakaan ollut mitään vikoja tai puutteita, vastasi tämä olevansa kyllä aika kova valehtelemaan.

Valheesta nimittäin tuli se neuvostoyhteiskunnan perusvika, joka mädätti kaiken. Kulunutta vertausta käyttäen se oli kuin näkymätön halkeama kananmunassa, joka päästi sisään mikrobit ja saastutti koko pinnalta kauniin ja täydellisen kokonaisuuden. Halkeamaa saattoi olla huomaamatta, mutta kukaan ei voinut välttää tuntemasta hajua.

Mutta poroporvari, joka halusi elää mukavasti, ei missään tapauksessa alkanut keskustella hajusta, vaan väitti ettei sitä ole ja jos on, tuntuu se varsin miellyttävältä. Miellyttävyys näet oli haistelijan omissa sieraimissa ja paljasti sen, oliko hän hyvä ihminen vai ei.

Poroporvari ei voinut uneksiakaan siitä, että nousisi salaa tai julkisesti systeemiä vastaan. Hän tiesi erinomaisesti, että pahimmassa tapauksessa hänet voitaisiin rusentaa kuin torakka ja että parhaimmassakin tapauksessa hän saisi kantaakseen taakan, jolla olisi merkitystä. Suurta merkitystä, jos niin haluttiin, tai pientä jos haluttiin, sillä muodollinen laki ei reaalisosialismissa rajoittanut oikeuden toteutumista, kuten tunnettua.

No, kukapa Brežnevin kauden kokenut ei olisi istunut neuvostoliittolaisissa keittiöissä ja joutunut keskusteluihin sielu sielulle, nähnyt sitä silmien paloa ja eleiden paatosta, jossa poganyi stroi sai sen mitä ansaitsi. Onneton Venäjä oli joutunut rosvojoukon kynsiin, kansa kärsi ja eli kurjuudessa, vaikka kaikki olisi voinut olla aivan toisin.

Ulkomaalaiset hyödylliset ja hyödyttömät idiootit tulivat Neuvostoliittoon ihastelemaan oikeudenmukaisuutta, jollaisen halusivat omaankin maahansa. Mikäpä oli halutessa, jos se toi samat edut kuin systeemin etuoikeutetuille vieraille, joita systeemi ei lakannut liehittelemästä ja lahjomasta. Totuuden sanaa heiltä ei kuultu, vaikka he tiesivät sen tai ainakin haistoivat. Se olisi palvellut luokkavihollista, taantumusta ja koko maailman orjuuttamista. Oliko siis vaikeneminen tai pari lipevää lausuntoa ja muutama allekirjoitus liikaa vaadittu, jos toisessa vaakakupissa oli ihmiskunnan onni?

Inhimillisesti katsoen myötäjuoksijoiden rooli oli aivan ymmärrettävä ja vielä ymmärrettävämpää oli niiden huomattavassa asemassa olevien neuvostokansalaisten toiminta, jotka allekirjoittivat kun pyydettiin, elleivät nyt suorastaan ryhtyneet lepertelemään joutavia. Se olisi jo ollut liikaa. Eräiden suurten kampanjoiden yhteydessä marssitettiin koko neuvostokulttuurin kerma todistamaan, että se henkilö, joka oli asetettu maalitauluksi, todella oli kelvoton ja ansaitsi kohtalonsa.

Nämä listat muodostuivat eräänlaisiksi kunniatauluiksi, jotka olivat siitä erikoisia, että kunnian saivat ne, joiden nimiä ei niissä ollut. Jokunen allekirjoittaja, kuten Šostakovitš, ymmärrettiin ystävällisesti jurodivyiksi eli pyhäksi hulluksi, joka teki kaiken pilkallaan. Mutta yleensä allekirjoittajat saivat stigman, jonka pois peseminen oli mahdotonta. Heitä saattoi ymmärtää, mutta he eivät olleet sankareita. Ja intelligentsija oli tottunut kunnioittamaan vain sankareita ja kaipasi niitä.

Mikä on totuus? Neuvostoliitossa tästä kysymyksestä tuli intelligentsijalle elämää suurempi, se sai sellaisen allergian valhetta kohtaan, että sokki oli melkoinen, kun Neuvostoliiton romahduksen jälkeen kukaan ei enää kiinnittänyt totuuteen minkäänlaista huomiota.

Ei ollutkaan koittanut totuuden aika, vaan uuden nihilismin aika. Postmodernistinen vranjo julisti, että totuus on pelkkä fiktio ja kiinnostava korkeintaan tekstuaalisena asiana. Todellista on vain yksilön tajunta eikä sekään ole erityisemmin todellista. Niinpä on aika unohtaa koko pravda sekä oikeudenmukaisuuden että totuuden mielessä. Auttakoon jokainen itseään ja kuunnelkoon sisäistä sankariaan! Sehän saattaa kehottaa johonkin aivan muuhun kuin katumukseen ja itserajloitukseen.

Niinpä koko intelligentsijan havaittiin olevan vailla tehtävää. Venäjästä oli nyt tullut normaali yhteiskunta eikä normaaleissa yhteiskunnissa sellaista ollut eikä tarvittu. Länsimaiden intellektuellit eivät venäläiseen intelligentsijaan verraten olleet juuri sen enempää kuin jotakin joutavia villin lännen revolverinpaukuttelijoita suvorovilaiseen pistinhyökkäykseen verrattuna.

Totuus ei siis enää kiinnostanut ketään. Kirjakaupat olivat sitä täynnä, mutta niiden rinnalla oli saatavissa myös kaikenlaista valhetta, todellista ja kuviteltua, siis sekä kunnon väärennöstä että löysää lusmuilua, joka vetosi henkisesti laiskoihin. Intelligentsijan indentiteettikriisi oli todellinen kun siltä oli viety sen elämäntehtävä ja mahdollisuus vielä hankkia sen toteuttamisessa marttyyrin, pravednikin laakerit.

Mutta vettä on virrannut Moskova-joessa nyt jo neljännesvuosisata noista päivistä, jolloin neuvostointelligentsijan intohimon kohde, totuus saatiin riisuttua valheen verhoista ja tuli esille koko kauneudessaan.  Kuten arvata saattaa, erilaiset irstailijat käyttivät heti tilaisuutta hyväkseen ja alkoivat ratsastaa totuudella saadakseen siitä jotakin itselleen. Koko totuuden merkitys näytti pian banalisoituvan ja muuttuvan epäkiinnostavaksi ja tuntui paremmalta nähdä se edes jonkinlaisissa lumpuissa kuin ilman niitä.

Ja postmoderni totuuskäsitys löysi pian Venäjällä omat hyödyntäjänsä. Amerikkalaiset konsultit lienevät olleet asialla, kun kehiteltiin sitä strategiaa, jota sitten hyödynnettiin, jotta voitaisiin ulvoa sutena susien joukossa. Historia saa todellisen merkityksensä vasta tarjoiltuna, oivalsi kulttuuriministeri Medinski, joka otti ja kirjoitti lyhyessä ajassa Venäjän myytit uusiksi. Suuri yleisö ei kuitenkaan pysty hyödyntämään mitään muuta kuin myyttejä, mikseipä niitä siis muotoilisi tarkoituksenmukaisesti? Eikö se jopa ole vallan velvollisuus isänmaata kohtaan?

En vihjaile, että venäläinen propagandarintama olisi läntisen peilikuva nyt, tässä Ukrainan kriisissä. Kyllähän sen falskius on monessa aivan ilmeistä. Mutta kyllä siihen verrattavaa on tietyiltä osin se valikoivuus, jota läntinen media noudattaa. Se on puolensa valinnut ja se ei ole totuuden ja vain totuuden puoli, vaan lännen puoli. Venäjä tekee samaa vain räikeämmin, mutta samaa silti.

Mutta tässä minua kiinnostaa kysymys intelligentsijasta. Vieläkö Venäjällä löytyy merkittävää ryhmää, joka näkee velvollisuutenaan puolustaa totuutta ja vain totuutta riippumatta siitä, ketä se palvelee? Joko esille nousee jälleen intohimoinen pravednik, jota valta erehtyy vainoamaan totuuden tähden?

 Samaa voi tietenkin kysyä myös lännen osalta. Läntisellä intelligentsijallahan on Venäjän suhteen esitettävänään aika ikävä rekisteri, johon kuuluu Neuvostoliiton vallanpitäjien hännystelyä, ”ymmärtämistä” ja mielistelyä. Ja samaan aikaan on tapana ollut antaa potkuja omalle maalle ja kansalle ja vihata kotona sitä saastaista systeemiä, joka ei anna mahdollisuutta täydellisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseen. Kiinnostavaa kyllä, nämä kaksi älymystön intohimon kohdetta, totuus ja oikeudenmukaisuus eivät lännessä ja Venäjällä ole nousseet ajankohtaisiksi samaan aikaan. Juuri nyt tulee se epätodellinen tunne, ettei kumpikaan tunnu kiinnostavan. Vain sota kiinnostaa ja siinä voittaminen.