Kirjailijan velvollisuus
Venäjällä kirjailijoiden arvostus on aina ollut hyvin korkealla. He ovat olleet niitä, joiden tehtävänä on kertoa elämän totuus -pravda žizni.
Sanalla intelligentsija on ollut Venäjällä aivan erityinen kaiku (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=intelligentit ). Kun riistetty kansa vaelsi pimeydessä eikä edes ymmärtänyt omaa tilaansa, tarvittiin joku, joka ajatteli sen puolesta: intelligentsija.
Asiaan kuului, että intelligentsija oli myös moraalisesti sovittamattomassa ristiriidassa koko riistojärjestelmään nähden. Intelligentin (интеллигент -viittaa ryhmäidentiteettiin eikä henkiseen suorituskykyyn) osana oli myös kärsiä kansan puolesta.
Jännite julkilausumattoman totuuden ja virallisen valheen välillä tunnettiin kautta 1800-luvun. Ensimmäisenä intelligenttinä sanan venäläisessä merkityksessä on pidetty Aleksandr Radištševiä, jonka kirja Matka Pietarista Moskovaan tuotti hänelle peräti kuolemantuomion, joka sitten muutettiin karkotukseksi Siperiaan.
Radištševin synti oli, että hän leimasi valtion virkamiehet korruptoituneiksi ja koko hallinnon raakalaismaiseksi. Kun Ranskassa vallankumous samaan aikaan teki selvää koko vanhasta komennosta, säikähti valistushallitsija Katariina jo omastakin puolestaan ja murskasi totuudenpuhujan.
Arkkityyppisiä intelligenttejä olivat sitten narodnikit, joiden sekavassa päässä keisarin murhaamisesta tuli koko tulevan onnen valtakunnan alku. Toiminnallaan he onnistuvat siinä määrin provosoimaan tsarismia, että koko Venäjän rauhallinen kehitys kohti vapaampia oloja halvaantui. Mutta kun heille ei kelvannutkaan rauhallinen kehitys, vaan ainoastaan radikaali muutos.
Tämä irtautuminen todellisuudesta ja pakeneminen abstraktien periaatteiden pariin onkin ollut intelligentsijalle ominaista kaikkialla. Vahingot ovat olleet missä pienempiä, missä suurempia.
Joka tapauksessa intelligentsijalla on ollut myös valoisa puolensa. Sen yhtenä tehtävänä oli kielletyn totuuden sanominen ja siinä he usein onnistuivat huomattavan hyvin. Yleensä se vaati merkittävää kirjallista kykyä.
Muuan tapa päästä sanomaan totuus oli sijoittaa tarina toiseen aikakauteen. Ajatelkaamme vaikkapa Tolstoita, joka tosin, etenkin vanhoilla päivillään, kävi myös ajankohtaisten ongelmien kimppuun aivan siekailematta.
Sitä paitsi esimerkiksi Tšetšenian sotaa murskaavasti arvostelleen Hadži Muratin sijoittuminen Nikolain aikaan ei kovin oleellisesti parantanut sen asemaa vallanpitäjien silmissä. Se on kirja, jota kannattaa lukea aina silloin tällöin uudelleen, on se sen verran hurja.
Tolstoi oli kieltämättä äärimmäinen anarkisti, joka loppuvaiheissaan vaikuttaa jo puolihullulta. Lisäksi hän oli maailmankuulu, joten hänen voi antaa puhua mitä puhui korkeista aatteistaan. Ei hänelle mitään mahtanutkaan.
Vaarallisempaa kuin korkealentoisten aatteiden esittely, ovat aina olleet liian todenmukaiset kuvaukset joistakin konkreettisista aiheista. Esimerkiksi taistelut voidaan yleensä aina saada näyttämään ylevältä draamalta, joka liittyy korkeampiin, valtion, puolueen tai kirkon edustamiin arvoihin ja joissa sotilaiden hyveet nousevat kaikessa kauneudessaan esille, kaiken huipentumana on henkensä antaminen toisten puolesta.
Mutta on myös mahdollista kuvata taistelukentän samaa todellisuutta siten, että vallitsevina ovat eläimellinen pelko ja aggressio, mieletön raakuus, jossa sattuma poimii uhrinsa ja jossa haisevat veri ja ulosteet.
Molemmat voivat olla samaan aikaan aivan mahdollisia ja todellisia. Mikäli kuvasta unohdetaan sotilaiden taistelukyvyn kannalta kiitettävät hyveet, sikäli kuin niitä esiintyy ja nostetaan sen sijaan esille vain negatiivista ainesta, on kuva tietenkin yksipuolinen ja valheellinen.
Mikäli taas tuijotetaan vain niihin korkeisiin arvoihin (jotka aina ja kaikkialla on mahdollista löytää), joiden vuoksi uhrit tuhoutuivat ja unohdetaan sotilaiden oma kokemusmaailma, tulee kuvasta myös vakavasti puutteellinen.
Sitä paitsi falskiudella on taipumus lisääntyä, kun tarina etenee ja aletaan kasata suurta tarinaa, jossa hyvän ja pahan vallat taistelevat keskenään. Yleisenä sääntönä tietenkin on, että hyvät asiat ovat omalla puolella ja vihillinen saa luvan edustaa kaikkea sitä, mikä maailmassa on huonoa. Pienet kauneuspilkut vain tehostavat yleiskuvaa, kuten vinossa olevat peitset Velasquezin Bredan antautumisessa.
Tällaistahan sodan kuvaus on yleensä tupannut olemaan. Kuvaa voidaan pitää vääristyneenä jo pelkästään silloin, kun se rajoittuu esittämään sotilaallisia operaatioita irrallaan siitä kokemuksesta, jota ne merkitsevät sotilaille. Veikko Huovisen Rauhanpiippu, joka muuten on selvä plagiaatti Voltairen Candidesta piruilee juuri tämän asian kustannuksella. Sodan jälkeen asia tunnettiin kipeästi.
Venäjällä Suuri isänmaallinen sota oli pyhä ja juuri siihen vedoten yritettiin jopa Solženitsyniltä viedä kunniaa. Olihan se ainakin asia, jonka arvo ei riippunut kommunismin aatteesta, jonka pyhyyttä itse kukin saattoi ainakin hieman eppäillä.
Kuitenkin myös siitä sodasta saatettiin kirjoittaa ainakin jonkin verran tuota kiellettyä tai ainakin arkaluontoista elämän totuutta. Aleksander Bek, joka Volokolamskin valtatiessä kehitti Moskovan sankarien kulttia, osasi myös tuoda esille asioita, joita ei oikeastaan virallisessa kiiltokuvassa olisi saanut olla. Sama koskee Grigori Baklanovia, jonka Heinäkuu -41 paljasti räikeästi näkymän oman sodanjohdon kelvottomuuteen.
Huikein oli sitten jo Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo, joka myös kaapattiin käsikirjoituksena ja saattoi ilmestyä vasta puolen vuosisadan kuluttua kirjoittamisesta.
Rintamamies Viktor Astafjev kirjoitti joskus perestroikan aikana, että kun hän lukee, mitä sodasta on kirjoitettu, hänestä tuntuu, että hän itse on ollut jossakin aivan muussa sodassa.
Näyttää siltä, että kovin monella suomalaisella oli samanlainen kokemus siihen saakka, kunnes Tuntematon sotilas ilmestyi. Se sotilas, joka pelasti Suomen ja josta kaikki tunsivat ylpeyttä, oli kuin olikin jäänyt tuntemattomaksi. Vasta nyt hän puhui omalla äänellään. Kaikki eivät tietenkään halunneet tietää tuosta sodan tasosta mitään, mutta rintamamiesten suuri enemmistö oli selvästi toista mieltä.
Saatetaan tietenkin kysyä, mitä erinomaista on siinä sammakkoperspektiivissä, josta tavallinen rivimies tarkastelee asioita. Ei hän loppujen lopuksi edes ymmärrä, miksi on mihinkin menossa ja millaisia asioita ratkotaan niissä taisteluissa, joissa hänellä on vähäpätöinen, vaikka lopulta tietenkin myös omalta osaltaan ratkaiseva rooli.
Mikäli kadotamme kokonaan käsityksen siitä, miksi nuo historiaamme kuuluvat sodat on käyty ja mikä taistelujen merkitys on ollut, irtoamme tietenkin historiasta. Pahimmassa tapauksessa tieto ja ymmärrys menneisyydestä voi korvautua aivan primitiivisillä kliseillä, joita voi tarvittaessa vielä kaunistella moralisoivilla latteuksilla.
Etenkin historian väkivaltaisten vaiheiden ymmärryksen tulisi olla monipuolista, mikä kieltämättä on paljon vaadittu, pyrkiihän ihmisen psyyke luonnostaan helppohintaisiin yksinkertaistuksiin. Hyvällä kaunokirjallisuudella on joka tapauksessa aina ollut tärkeä rooli unohdetun totuuden vaalimisessa myös meillä.
Luulenpa, että voisi jopa sanoa: kirjailijalla on ollut profeetan ja todenpuhujan rooli ja velvollisuus aivan erityisesti Venäjällä ja Suomessa.
Oliko Gorki opettaja? Hänen kansallinen merkitys oli valtava ja taitelijana hän oli paitsi nerokas, myös suuri uudistaja, joka varsin tietoisesti pelasi kielen murteiden koko kirjolla.
VastaaPoistaJoskin opettajan tehtävä on toistaa moneen kertaan toistettua.
Gorki nostettiin Stalinin aikana puolijumalaksi ja symbolisoi jatkumoa porvarillisest a kirjallisuudesta neuvostokirjallisuuteen. Hän toimi mestarina ja makutuomarina ja julkaisi "Kirjallisia huvituksia"-palstaa, jossa ruoti alan ilmiöitä. Ja otti pikein kunnolla kantaa stalinismin puolesta -sekin hänen mielestään oli ennen muuta opetusprosessi ja intelligentsijan voitto pikkuporvarillisuudesta.
PoistaNythän on käynnissä kolmas maailmansota, siis toistaiseksi sanasota, joka kyllä tällä menolla tulee jättämään ruumiitakin yhden vanhan mallisen sodan verran. Tämän sodan pirullisin ase on toistaiseksi ollut virus, joka tietysti tappaa sen mikä virukselle kuuluu, mutta hysteria, rokoteuskovaisuus ja terveen järjen puutteen tuomat seuraukset tulevat tappamaan monin verroin enemmän.
VastaaPoistaTässä sodassa ensimmäisenä kuoli vaihteen vuoksi huumori ja vasta toisena totuus. Järjestys piti olla tämä, sillä vain ilman huumoria voi käydä todellista sanasotaa. Tilanne vaikuttaa myös synkkääkin synkemmätä, koska on ilmeisen mahdotonta, että esiin astuisi aikamme Jaroslav Hasek ja vaikka löytyisikin löytäisikö hän ainoatakaan elävää mallia sotamies Sveikiksi, sillä huumorin tappajat ovat tehneet perusteellista työtä myös nuorten miesten keskuudessa. Tietysti voihan Sveikin malliksi ottaa paremman puutteessa jonkun meistä hurttiukoista. Ne meistä joilta dementia tai tämä nykyhysteria ei ole tuhonnut ajattelun lahjaa osaamme tietysti nähdä myös vitsikkäät puolet aikamme hulluudessa. Kirja pitäisi kyllä kustantaa omakustanteena, sillä kaikki perinteisemmät julkaisupaikat on miehitetty (huh, mikä sanavalinta) feninisteillä tai nunattomila miehillä.
"rokoteuskovaisuus"
PoistaRokotedenialistikin vielä, eipä yllätä.
"Saatetaan tietenkin kysyä, mitä erinomaista on siinä sammakkoperspektiivissä, josta tavallinen rivimies tarkastelee asioita."
VastaaPoistaVarsinkin kun kokemukset olivat etulinjassa ja takana "koiraslottien" maailmassa kovin erilaiset. Väitän että avoimin silmit faktoista asioihin lähestyvällä onkin se todennäköisin totuus myös sodasta. Suomessa on pokkuroitu turhankin paljon yksittäisen veteraanin näkemysten edessä.Niissä kun on mukana myös näitä ns valemuistoja.
Ei niillä ole arvoeroa: ne ovat eri ihmisten eri havaintoja eri tilanteesta, ei kumpikaan ole oikeampi toistaa. Totuudellisemman kuvan perehtymällä mahdolllisimman moneen.
PoistaJos nyt rohkenisi lausua oman arvion mikä tässä menossa olevassa läntisen median sekasorrossa on taustalla niin luultavasti kyse on Kiinan noususta maailman suurimmaksi reaalitaloudeksi. Maa jolla on hallussa globaalit tuotantoketjut ja joka kehittyy taantuvan lännen ulvomisesta huolimatta omilla ehdoillaan sai tietenkin primitiivireaktion niissä joiden mielestä "historia on päättynyt lännen voitettua".
VastaaPoistaKomppaan tätä.
PoistaSe totuus, jota ei kannattaisi unohtaa, on se että joukkomittainen aggaressio merkitsee aina joukkomittaista regressiota, kuten myös yksilön aggressio johtaa aina yksilön regressioon.
VastaaPoistaKuvaukset ja selitykset väkivallan niin joukkomittaisista kuin yksilökohtaisista ilmenemistä pyrkivät järkeistämään kaiken. Siksi kaiken historioinnin ja kokemuksellisen todellisuuden väliin tuppaa aina muodostumaan kuilu. Regressio jää aina kuvaamatta saati selittämättä.
Sosiologiaa ymmärtäville tämä ei ole käsittämätöntä. Mutta sosiologiaa ymmärtäviä ihmisiä ei juuri enää keskellä länsimaaalaista kulttuurista narsismia voi kasvaa. Me menetämme kyvyn ymmärtää ihmisen kaikkein olemuksellisinta puolta, hänen yhteisöominaisuuksiaan.
Tuo mainuttu Hadzi Murat on erinomainen kuvaus siitä miten tuhon ja itsetuhon elementit voivat yksilössä sulaa yhteen. Lopun lähestyessä yksilö jopa kokee pääsevänsä sopuun itsetuhonsa kanssa.
Kysessä on todellakin kirja joka pitäisi aika ajoin lukea uudelleen. Juuri siinä tarkoituksessa ja oikeastaan aika pitkälle samoin saatesanoinkin Wittgenstein suositteli teosta Norman Malcolmille, ja taisi lähettääkin kappaleen sitä meren yli Amerikkaan.
Luulen, että minunkin olisi aika lukea tuo juttu uudelleen. Olen vasta hyvin myöhäisellä iälläni alkanut syvemmin ymmärtää niitä uhriajattelun alitajunnallisia kuvioita jotka niin joukkomittaisessa kuin yksilötason terrorismissa vaikuttavat ja vihkivät yksilön kauniiseen kuolemaan. Itseäni tosin huolestuttaa lähinnä se, että uhreja syntyy eli maksajiksi joutuvat myös sellaiset, joilla ei tunnustuksellisten fanaatikkojen mielenmaisemissa oikeasti ole muuta kuin tuhoamisen kohteen rooli.
Ei siis vain ikiaikainen sota ja sankaruuden ongelma -- vaan ikiaikainen uhriajattelu, joka omassa kulttuurisen narsismin maailmassamme vahvistuu koko ajan. Se on se suurimittainen regressio josta tuskin tulemme selviytymään ilman väkivaltaa. Tragedia on siinä, että tätä väkivaltaa tullaan jälleen arvioimaan tilanneyhteyksien raameissa. Syyt ja seuraukset nähdään aikalaisajattelun tiedollisessa raamituksessa, eikä ihmisen sosiaalista ominaislaatua edelleenkään nosteta selityksiin.