Kielet ja murteet sekaisin?

 

Karjalan kielen nykyongelmia

 

Maailmassa lienee yhä jopa 60000-90000 karjalan kielen osaajaa. Suomessa heitä on ehkä noin viisi tuhatta. Valtaosa siis asuu Venäjällä ja käyttää normaalissa päivittäisessä elämässään venäjän kieltä.

Huomautan, että puhun tässä nimenomaan karjalan kielestä tai kielistä, jotka ovat aivan toinen juttu, kuin Suomessa puhutut karjalaismurteet, jotka ovat suomen kielen murteita.

Jos ja kun karjalan kieli lasketaan omaksi kielekseen -ja tämähän on määritelmäkysymys- siihen ainakin kuuluu kolme tai neljä päämurretta, joita on myös saatettu pitää eri kielinä.

Yksikielisten karjalaisten tai karjalan kieliä pääasiassa käyttävien ihmisten määrä hupeni neuvostaikana erittäin nopeasti. En tässä ryhdy pohtimaan karjalaisillekin kansallisena kielenä aikoinaan käytetyn suomen kielen merkitystä tälle asialle.

Totean vain ohimennen, että karjalan kielen historia virallisena kielenä oli ainutlaatuinen jopa Stalinin Neuvostoliitossa ja että talvisodalla oli ratkaiseva merkitys sen kohtalossa.

Karjalan kieli kuuluu kuihtuviin vähemmistökieliin, joilla silti saattaa olla aivan oleellinenkin merkitys kansojensa jäsenille, ajatellaanpa vain vaikka Ison Britannian ja Ranskan kelttiläisiä kieliä, joita harva osaa, mutta sitäkin useammat pitävät ominaan.

Karjalan kielellä ilmestyy Petroskoissa kerran viikossa myös lehti ”Oma mua”, joka käyttää latinalaista kirjaimistoa ja kertoo käyttävänsä sekä vienan- että livvinkarjalaa.

Myös Suomessa, jonka kanssa samaan valtakuntaan karjalankielinen, Laatokan Karjalassa (Ilomantsi, Salmi, Suojärvi, Suistamo) asuva vähemmistö liitettiin Stolbovan rauhassa vuonna 1617, on, kuten sanottu yhä pieni karjalan kielen perinnettä kantava vähemmistö. Kieltä vaalitaan etenkin Joensuun tienoilla ja Itä-Suomen yliopistossa.

Tässä paljastuukin ongelma, joka näyttää ainakin meillä Suomessa taas tulleen ajankohtaiseksi. Karjalan kieliä nimittäin on useampia. Tilanne ei ole ihan yhtä hankala kuin saamelaisilla, jotta puhuvat yhdeksää eri kieltä ja asuvat neljän eri valtion alueella.

Joka tapauksessa noin pienelle vähemmistölle muodostuu varmasti ongelmaksi se, puhuvatko he yhtä kieltä vai useampia ja onko joku noista kielistä se kaikkein oikein ja voidaanko muut laskea sen murteiksi.

Karjalan murrekartassa tunnetaan kieli nimeltä varsinaiskarjala, joka jaetaan Vienan karjalaan eli vienalaismurteisiin sekä eteläkarjalaan eli etelämurteisiin. Myös Moskovan lähelle 1600-luulla syntynyt Tverin Karjala kuuluu kielellisesti tähän ryhmään.

Sen lisäksi tulevat Aunuksen karjalaa eli livviä puhuvat, joita myös tuli Suomeen vuonna 1617 liitetyn alueen mukana. Petroskoin ympäristössä asuu sitten lyydikköjä ja Pietaria ympäröivällä alueella vanhastaan inkerikkoja (millä ei tarkoiteta inkerinsuomalaisia).

Yleensä on puhuttu kolmesta karjalan kielestä ja Suomen harvat alan taitajat näyttävät osaavat lähinnä varsinaiskarjalan etelämurretta (suvikarjala) ja livviä.

Mutta eikö olisi jo aika puhua vain yhdestä karjalasta, jota nykyään puhutaan sillä murteella, jota osataan?

Pari Itä-Suomen yliopiston ( Päivännoušu-Suomen yliopiston) opiskelijaa Ravan Jelena ja Häkin Miikku kirjoittavat uusimmassa ”Karjalan heimon” (Karjalan sivistysseuran lehti) numerossa siitä, että kannattaisi puhua vain yhdestä karjalan kielestä. Artikkeli on kirjoitettu ”vienankarjalua, suvikarjalua da livvinkarjalua käyttäjen”.

Kirjoittajat kritisoivat sekä tutkijoiden tapaa puhua useammasta kirjakielestä että Karjalan kielet ry:n asiaa koskevaa tämän henkistä linjausta: onhan myös olemassa monenlaista englantia, espanjaa, portugalia, saksaa ja ruotsia, mutta silti puhutaan kussakin tapauksessa vain yhdestä kielestä.

Sivumennen sanoen, digitaalisena aikanamme on alkanut kyllä syntyä suurta herkkyyttä myös eri kielimuotoja kohtaan ja tietokone muistaa aina kysyä, esimerkiksi mitä englantia halutaan käyttää.

Mikäpäs siinä. Karjalaisen ja siinä luvussa erityisesti myös itäkarjalaisen kulttuurin vaaliminen on meille suomalaisille tärkeä asia, jota ei ole syytä tarpeettomasti hankaloittaa.

Venäläiset imperialistit eivät ole yleensä ymmärtäneet tai ovat yksinkertaisesti kieltäytyneet  ymmärtämästä karjalaisuuden merkitystä enempää suomalaisille kuin karjalaisillekaan.

Talvisodan aikana oli havaittavissa yritys nostaa kapinahenkeä ”sorrettujen” suomalaisten vähemmistöjen keskuudessa, joiden oletettiin joutuneen väkivaltaisen pakkosuomalaistamisen kohteiksi.

 Tällainen ryhmä olivat myös karjalaiset, joiden keskinäisiä eroja ei lainkaan ymmärretty ja kuviteltiin myös ”länsikarjalaisten” kuuluvan samaan joukkoon itäkarjalaisten kanssa.

Oman karjalaiskysymyksensä Neuvostoliitto katsoi ratkaisseensa luomalla mahtikäskyllä yhtenäisen karjalan kirjakielen, joka vuoden 1937 lopusta lähtien korvasi kokonaan Itä-Karjalassa käytetyn suomen kielen. Sitä kirjoitettiin kyrillisellä kirjaimistolla.

Koska tuon uuden kielen käyttöönotosta välittömästi seurasi aitobolševistinen” bardak”- sekasotku, kun ei kukaan tiennyt, miten sitä pitäisi puhua ja kirjoittaa, vangittiin kielen luoja, professori D.V. Bubrich tuholaisuudesta syytettynä. Hän oli muka erityisesti yrittänyt erottaa karjalan kieltä venäjän  kielestä, jota kaikki ymmärsivät.

Sen jälkeen tuo uusi karjalan kieli oli hyvin pian eräänlaista pidgin-venäjää. Liiallisesta venäjän kielen käytöstähän ei ainakaan kukaan voinut rangaista.

Uuden kielen luonteesta voi tehdä päätelmiä vaikkapa seuraavasta lainauksesta, joka on otettu pää- ja ulkoministeri V.M. Molotovin saksalais-neuvostoliittolaisen raja- ja ystävyyssopimuksen (28.9.1939) kunniaksi pitämästä puheesta ja käsittelee Puolan jakoa Saksan ja Neuvostoliiton toimesta:

Однако, озуттих достаточнойкси лyхyт иску Польшуа мyöте энзимäй германскойн армиян пуолес, а сид -Краснойн Армиян пуолес, чтобы ни мидä эй йиäннyс Версальсколойн договоран тäс уродливойс лапсес, кудама эли непольсколойн национальностилойн угнетениян чоттах...

Tätä voi verrata tässä edellä käsitellyn artikkelin karjalankieleen:

Jovensuun linnan nettasaital sanotah ku oman muamankielen opastandah vuajitah nellän lapsen libo nuoren joukko da opastai. Ezimerkikse ku olis kolme karjalan kieldy virallizesti pidäs nellän lapsen sijas suaha yhtes linnas kerrale 12 karjalankielisty lastu da yhten karjalan kielen opastajan sijas kolme opastajua…

Jälkimmäisessä lainauksessa venäjän kielen vaikutus ilmenee vain parissa sanassa (libo, da). Edellistä on mahdotonta ymmärtää osaamatta venäjää.

No, se oli Stalinin aikaa se. ”Oma mua” on oikeasti karjajalankielinen lehti ja on hienoa, että kielen ja kansallisuuksien perinteestä yhä saa sielläkin huolehtia (ks myös Vihavainen: Haun karjalan kielen parlööri tulokset). Venäjälle se velvollisuus kuuluukin, sillä noiden asioiden tuhoutuinen on ollut pääosin sen vastuulla.

En väitä, että karjalan kielellä, muutoin kuin suomen murteeksi käsitettynä, olisi muutekaan ollut riittävästi pohjaa tulla tasaveroiseksi sivistyskieleksi vaikkapa viron ja latvian tapaan. Ne joka tapauksessa pelastuivat kaikesta huolimatta, vaikka täpärällä se oli.

Joka tapauksessa, ellen nyt vallan erehdy, Venäjällä hallitseva sekurokratia yrittää varmasti luoda sellaista karjalaista vähemmistöliikettä tai ainakin tarinaa, jossa suomalainen nationalismi on konnan roolissa ja Venäjä/Neuvstoliiton hellä huolenpito sen sijaan on ja on ollut sorrettujen ainoa toivo.

Johan tästä saatiin esimakua Lönnrotin patsaan töhrimisessä. En tiedä, onko asian tausta jo selvitetty. Hyvin vahva haju sen ympärillä ainakin leijailee.

No mutta joka tapauksessa, lykkyä tykö karjalan kielen vaalijoille! Normaaleisa, järkevissä rajoissa ymmärrettynä se on hyvä asia kaikkien kannalta.

Pakajamme karjalua

Karjalan kielen parlööri

Побеседуем/Tule pakinoilla.Venäläis-karjalaini pakinašanakirja (vienankarjalakši)/ Русско-карельский разговорник (на собственно-карельском наречии карельского языка). Periodika, Petroskoi 2015, 125 s.

Karjalan kielen kohtalo on tiettävästi maailmassa ainutlaatuinen. Siitähän tehtiin vuoden 1938 alusta lähtien Itä-Karjalan kansallinen kieli, joka lyhyen olemassaolonsa ajan vielä joutui ankaran riepottelun kohteeksi. Vuoden 1940 keväällä sitten suomen kieli taas kerran korvasi koko karjalan, joka siirtyi noihin kuuluisiin historian roskakoreihin.

Nyt karjalan kieltä yritetään elvyttää, kuten netistä on helppo havaita. Tuo työ taitaa kuitenkin tapahtua liian myöhään ja olla muutenkin epätoivoista, mutta kaikkihan riippuu siitä, mitä tavoitellaan.

Toki karjalan kieli eri murteineen on vaalimisen arvoinen ja tuskin kukaan siitä vakavasti enää suunnitteleekaan varsinaista kulttuurikieltä, jolla olisi mahdollista suorittaa yliopistossa ylimpiä tutkintoja ja lukea maailmankirjallisuuden ja tieteen tärkeimpiä taoksia.

Sen sijaan karjalan kieltä voidaan vaalia ainutlaatuisena menneisyyden perintönä, jota voidaan paikallisesti ja pienissä piireissä myös käyttää keskinäisessä kommunikaatiossa.

Näin Kalevalan päivänä suuntaamme varmaankin kunnioittavan huomiomme vanhoille laulumaille, joilla vanhat runot säilyivät vielä silloin kun ne läntisessä Suomessa olivat enimmäkseen jo unohtuneet.

Prosessi lienee ollut samanlainen kuin Venäjällä, jossa vanhasta Kiovan Venäjästä kertovat runot säilyivät kuin ihmeen kaupalla Venäjän Pohjolassa, itse asiassa paljolti juuri Itä-Karjalassa.

Olen sen verran usein kertonut tuon hämmästyttävän tarinan karjalan kielen kohtalosta ja sen yhteydestä talvisotaan, etten viitsi asiaa enää jankuttaa. Tässä joka tapauksessa viite: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=karjalan+kieli.

Tässä on ehkä kuitenkin paikallaan todeta, että koko käsite karjalan kieli on aika kiinnostava. Aikoinaanhan sitä pidettiin ilman muuta suomen murteena ja sen mukaisesti esimerkiksi Itä-Karjalassa opetettiin ja käytettiin suomen kirjakieltä ns. karjalaistamisen yhteydessä. Sehän oli paikallinen коренизацияn eli kantakansallistamisen muoto.

Myöhemmin myös Suomessa näyttää yleistyneen se näkemys, että kyseessä on oma kielensä. Karjaöa ei siis ole suomen kurre. Mutta asia ei vielä tällä suinkaan muutu yksinkertaiseksi.

Noita kieliä on nimittäin useita. Ensinnäkin on varsinais-karjalaksi nimitetty Vienan eli Arkangelin Karjalan murre, jota on sekä pohjoista että eteläistä varianttia. Lisäksi tulevat livvin ja lyydin kielet, joissa on voimakas vepsäläinen vaikutus.

Sitä paitsi kaikkein suurin karjalankielinen ryhmä olivat vielä hiljattain Tverin karjalaiset. Näiden ohella myös kannaksen ja Suomenlahden etelänurkan inkeroiset puhuvat tietenkin myös omaa karjalaansa, jota ei saa sekoittaa inkeriläisten savolaismurteisiin.

Se murre, jota kannaksella ja nykyisessä Suomen puoleisessa Karjalassa (tai siis Karjaloissa) puhutaan ei sen sijaan ole karjalan kieltä, vaan savolaismurteita. No, jos tämä kuulostaa pahalta, voidaan puhua kaakkoismurteista.

Suomen ja karjalan kielten kohtalo Itä-Karjalassa on pitkä tarina ja murheellinenkin. Ne nivoutuivat tiukasti toisiinsa ja lopulta molemmat, jotka vuoron perään nostettiin ns. nimikkokansallisuuden kieliksi, kuihtuivat siellä lähes olemattomiin.

Hyvin merkittävä rooli asiassa oli professori D.V. Bubrichilla, joka ansioitui Karjalan murrekartaston tekijänä ja puolusti aina kiivaasti karjalan kielen oikeuksia omana, suomesta erillisen kielenään.

Mutta totuuden hetki koitti, kun suomalaisuus päätettiin Itä-Karjalasta hävittää. Niskalaukausten ohella siinä käytettiin myös kielipolitiikkaa. Päätettiin luoda uusi, yleiskarjalainen kieli.

Tehtävän sai professori Bubrich, joka Poika Tuomisen letkautuksen mukaan suoritti sen neljässä(?) kuukaudessa, mikä oli ennätys sitten Baabelin kielten sekoituksen.

Bubrich näyttää olleen tieteelleen uskollinen ja välttäneen ylenmääräisen venäläisen vaikutuksen tuomista karjalan kieleen.

Koska uusi kieli ymmärrettävästi oli aluksi kaikille aivan vieras, eikä kukaan oikein tiennyt miten sitä piti puhua ja kirjoittaa, joutui kielen luoja pian tuomiolle ns. tuholaisena… Hän kun muka oli keinotekoisesti yrittänyt erottaa karjalaa venäjästä.

Sen jälkeen portit avautuivat ja se karjala, jota kirjoitettiin muun muassa lukuisissa itäkarjalaisiswsa lehdissä talvisodan aikana, oli jo jotakin aivan muuta. Se oli itse asiassa aivan selvää venäjää karjalaisella kieliopilla varustettuna. Sitä pystyivät ymmärtämään vain ne, jotka osasivat näitä molempia kieliä.

Kuten tunnettua, uuden karjalan tarina päättyi sitten yhtä äkillisesti ja maineettomasti kuin oli alkanutkin. Suomen kieli ja venäjä korvasivat tuon kyrillisillä kirjaimilla kirjoitetun karjalan keväästä 1940 lähtien. Suomen nouseminen takaisin viralliseksi kieleksi oli välttämätöntä uudessa Karjalais-suomalaisessa neuvostotasavallassa –karjalan kieli sen sijaan oli viides jalka koiralla, kuten venäläinen sananparsi sanoo. Se lopetettiin seremonioitta.

Kun nyt lukee tätä alussa mainittua karjalan kielen parlööriä, on pakko taas kerran huomata, miten lähellä suomea tuo kieli –varsinaiskarjala eli Vienan murre- oikein onkaan.

Kirja on venäläis-suomalainen, mutta suomalaiset pystyvät käyttämään sitä ilman mitään ongelmia. Mikäli kyseessä olisi vaikkapa livvin kieli tai edes Raja-Karjalan ns. sekamurre, olisi tilanne paljon vaikeampi. Bubrich-kielestä tai sitä seuranneesta täysvenäläistetystä variantista en puhukaan.

Itse asiassa tuntuu jopa siltä, että tähän kieleen olisi tullut paljonkin uusia sanoja suoraan suomesta. Sen sijaan sitä aikoinaan kiivaasti ajettua ideaa, että ns. kansainväliset sanat olisi otettava venäjästä, ei ole havaittavissa.

Ajatelkaamme vaikkapa seuraavia sanoja:

в универмаге    tavaratalossa

библиотека      kirjasto

дежурная      päivystäjä

Экскурсия    tuattavuštumiskierroš

Ja niin edelleen. Toki sanojen muodot eroavat joskus suomesta ja jotkut sanatkin ovat omaleimaisia:

Maanantaina –ensiarkena

tiistaina –toissarkena

keskiviikkona (v sredu) serotana

sunnuntaina –pyhänäpiänä ja niin edelleen.

Arvaanpa, että ummikkovenäläisen on vaikea käyttää hyväkseen tätä parlööriä, jossa ei ole myöskään lausuntaohjeita. Sen sijaan se varmaankin palvelee hyvin sekä niitä karjalaisia, jotka ovat äidinkielensä unohtaneet ja myös suomalaisia, vaikka toinen kieli siinä onkin venäjä.

En kuitenkaan ole varma, missä määrin se on käyttökelpoinen livviläis- ja lyydiläislaueilla, vepsäläisistä puhumattakaan.

Mutta mitäpä tuo haitannee. Yleiskarjalaista kieltä nyt ei kerta kaikkiaan ole ja tuskin sitä kannattaa yrittää enää luodakaan.

Onnea vaan vienankarjalaisten pyrkimyksille vaalia omaa kieltään! Hyvyä lykkyö!