Kielet ja murteet sekaisin?

 

Karjalan kielen nykyongelmia

 

Maailmassa lienee yhä jopa 60000-90000 karjalan kielen osaajaa. Suomessa heitä on ehkä noin viisi tuhatta. Valtaosa siis asuu Venäjällä ja käyttää normaalissa päivittäisessä elämässään venäjän kieltä.

Huomautan, että puhun tässä nimenomaan karjalan kielestä tai kielistä, jotka ovat aivan toinen juttu, kuin Suomessa puhutut karjalaismurteet, jotka ovat suomen kielen murteita.

Jos ja kun karjalan kieli lasketaan omaksi kielekseen -ja tämähän on määritelmäkysymys- siihen ainakin kuuluu kolme tai neljä päämurretta, joita on myös saatettu pitää eri kielinä.

Yksikielisten karjalaisten tai karjalan kieliä pääasiassa käyttävien ihmisten määrä hupeni neuvostaikana erittäin nopeasti. En tässä ryhdy pohtimaan karjalaisillekin kansallisena kielenä aikoinaan käytetyn suomen kielen merkitystä tälle asialle.

Totean vain ohimennen, että karjalan kielen historia virallisena kielenä oli ainutlaatuinen jopa Stalinin Neuvostoliitossa ja että talvisodalla oli ratkaiseva merkitys sen kohtalossa.

Karjalan kieli kuuluu kuihtuviin vähemmistökieliin, joilla silti saattaa olla aivan oleellinenkin merkitys kansojensa jäsenille, ajatellaanpa vain vaikka Ison Britannian ja Ranskan kelttiläisiä kieliä, joita harva osaa, mutta sitäkin useammat pitävät ominaan.

Karjalan kielellä ilmestyy Petroskoissa kerran viikossa myös lehti ”Oma mua”, joka käyttää latinalaista kirjaimistoa ja kertoo käyttävänsä sekä vienan- että livvinkarjalaa.

Myös Suomessa, jonka kanssa samaan valtakuntaan karjalankielinen, Laatokan Karjalassa (Ilomantsi, Salmi, Suojärvi, Suistamo) asuva vähemmistö liitettiin Stolbovan rauhassa vuonna 1617, on, kuten sanottu yhä pieni karjalan kielen perinnettä kantava vähemmistö. Kieltä vaalitaan etenkin Joensuun tienoilla ja Itä-Suomen yliopistossa.

Tässä paljastuukin ongelma, joka näyttää ainakin meillä Suomessa taas tulleen ajankohtaiseksi. Karjalan kieliä nimittäin on useampia. Tilanne ei ole ihan yhtä hankala kuin saamelaisilla, jotta puhuvat yhdeksää eri kieltä ja asuvat neljän eri valtion alueella.

Joka tapauksessa noin pienelle vähemmistölle muodostuu varmasti ongelmaksi se, puhuvatko he yhtä kieltä vai useampia ja onko joku noista kielistä se kaikkein oikein ja voidaanko muut laskea sen murteiksi.

Karjalan murrekartassa tunnetaan kieli nimeltä varsinaiskarjala, joka jaetaan Vienan karjalaan eli vienalaismurteisiin sekä eteläkarjalaan eli etelämurteisiin. Myös Moskovan lähelle 1600-luulla syntynyt Tverin Karjala kuuluu kielellisesti tähän ryhmään.

Sen lisäksi tulevat Aunuksen karjalaa eli livviä puhuvat, joita myös tuli Suomeen vuonna 1617 liitetyn alueen mukana. Petroskoin ympäristössä asuu sitten lyydikköjä ja Pietaria ympäröivällä alueella vanhastaan inkerikkoja (millä ei tarkoiteta inkerinsuomalaisia).

Yleensä on puhuttu kolmesta karjalan kielestä ja Suomen harvat alan taitajat näyttävät osaavat lähinnä varsinaiskarjalan etelämurretta (suvikarjala) ja livviä.

Mutta eikö olisi jo aika puhua vain yhdestä karjalasta, jota nykyään puhutaan sillä murteella, jota osataan?

Pari Itä-Suomen yliopiston ( Päivännoušu-Suomen yliopiston) opiskelijaa Ravan Jelena ja Häkin Miikku kirjoittavat uusimmassa ”Karjalan heimon” (Karjalan sivistysseuran lehti) numerossa siitä, että kannattaisi puhua vain yhdestä karjalan kielestä. Artikkeli on kirjoitettu ”vienankarjalua, suvikarjalua da livvinkarjalua käyttäjen”.

Kirjoittajat kritisoivat sekä tutkijoiden tapaa puhua useammasta kirjakielestä että Karjalan kielet ry:n asiaa koskevaa tämän henkistä linjausta: onhan myös olemassa monenlaista englantia, espanjaa, portugalia, saksaa ja ruotsia, mutta silti puhutaan kussakin tapauksessa vain yhdestä kielestä.

Sivumennen sanoen, digitaalisena aikanamme on alkanut kyllä syntyä suurta herkkyyttä myös eri kielimuotoja kohtaan ja tietokone muistaa aina kysyä, esimerkiksi mitä englantia halutaan käyttää.

Mikäpäs siinä. Karjalaisen ja siinä luvussa erityisesti myös itäkarjalaisen kulttuurin vaaliminen on meille suomalaisille tärkeä asia, jota ei ole syytä tarpeettomasti hankaloittaa.

Venäläiset imperialistit eivät ole yleensä ymmärtäneet tai ovat yksinkertaisesti kieltäytyneet  ymmärtämästä karjalaisuuden merkitystä enempää suomalaisille kuin karjalaisillekaan.

Talvisodan aikana oli havaittavissa yritys nostaa kapinahenkeä ”sorrettujen” suomalaisten vähemmistöjen keskuudessa, joiden oletettiin joutuneen väkivaltaisen pakkosuomalaistamisen kohteiksi.

 Tällainen ryhmä olivat myös karjalaiset, joiden keskinäisiä eroja ei lainkaan ymmärretty ja kuviteltiin myös ”länsikarjalaisten” kuuluvan samaan joukkoon itäkarjalaisten kanssa.

Oman karjalaiskysymyksensä Neuvostoliitto katsoi ratkaisseensa luomalla mahtikäskyllä yhtenäisen karjalan kirjakielen, joka vuoden 1937 lopusta lähtien korvasi kokonaan Itä-Karjalassa käytetyn suomen kielen. Sitä kirjoitettiin kyrillisellä kirjaimistolla.

Koska tuon uuden kielen käyttöönotosta välittömästi seurasi aitobolševistinen” bardak”- sekasotku, kun ei kukaan tiennyt, miten sitä pitäisi puhua ja kirjoittaa, vangittiin kielen luoja, professori D.V. Bubrich tuholaisuudesta syytettynä. Hän oli muka erityisesti yrittänyt erottaa karjalan kieltä venäjän  kielestä, jota kaikki ymmärsivät.

Sen jälkeen tuo uusi karjalan kieli oli hyvin pian eräänlaista pidgin-venäjää. Liiallisesta venäjän kielen käytöstähän ei ainakaan kukaan voinut rangaista.

Uuden kielen luonteesta voi tehdä päätelmiä vaikkapa seuraavasta lainauksesta, joka on otettu pää- ja ulkoministeri V.M. Molotovin saksalais-neuvostoliittolaisen raja- ja ystävyyssopimuksen (28.9.1939) kunniaksi pitämästä puheesta ja käsittelee Puolan jakoa Saksan ja Neuvostoliiton toimesta:

Однако, озуттих достаточнойкси лyхyт иску Польшуа мyöте энзимäй германскойн армиян пуолес, а сид -Краснойн Армиян пуолес, чтобы ни мидä эй йиäннyс Версальсколойн договоран тäс уродливойс лапсес, кудама эли непольсколойн национальностилойн угнетениян чоттах...

Tätä voi verrata tässä edellä käsitellyn artikkelin karjalankieleen:

Jovensuun linnan nettasaital sanotah ku oman muamankielen opastandah vuajitah nellän lapsen libo nuoren joukko da opastai. Ezimerkikse ku olis kolme karjalan kieldy virallizesti pidäs nellän lapsen sijas suaha yhtes linnas kerrale 12 karjalankielisty lastu da yhten karjalan kielen opastajan sijas kolme opastajua…

Jälkimmäisessä lainauksessa venäjän kielen vaikutus ilmenee vain parissa sanassa (libo, da). Edellistä on mahdotonta ymmärtää osaamatta venäjää.

No, se oli Stalinin aikaa se. ”Oma mua” on oikeasti karjajalankielinen lehti ja on hienoa, että kielen ja kansallisuuksien perinteestä yhä saa sielläkin huolehtia (ks myös Vihavainen: Haun karjalan kielen parlööri tulokset). Venäjälle se velvollisuus kuuluukin, sillä noiden asioiden tuhoutuinen on ollut pääosin sen vastuulla.

En väitä, että karjalan kielellä, muutoin kuin suomen murteeksi käsitettynä, olisi muutekaan ollut riittävästi pohjaa tulla tasaveroiseksi sivistyskieleksi vaikkapa viron ja latvian tapaan. Ne joka tapauksessa pelastuivat kaikesta huolimatta, vaikka täpärällä se oli.

Joka tapauksessa, ellen nyt vallan erehdy, Venäjällä hallitseva sekurokratia yrittää varmasti luoda sellaista karjalaista vähemmistöliikettä tai ainakin tarinaa, jossa suomalainen nationalismi on konnan roolissa ja Venäjä/Neuvstoliiton hellä huolenpito sen sijaan on ja on ollut sorrettujen ainoa toivo.

Johan tästä saatiin esimakua Lönnrotin patsaan töhrimisessä. En tiedä, onko asian tausta jo selvitetty. Hyvin vahva haju sen ympärillä ainakin leijailee.

No mutta joka tapauksessa, lykkyä tykö karjalan kielen vaalijoille! Normaaleisa, järkevissä rajoissa ymmärrettynä se on hyvä asia kaikkien kannalta.