Pakajamme karjalua

Karjalan kielen parlööri

Побеседуем/Tule pakinoilla.Venäläis-karjalaini pakinašanakirja (vienankarjalakši)/ Русско-карельский разговорник (на собственно-карельском наречии карельского языка). Periodika, Petroskoi 2015, 125 s.

Karjalan kielen kohtalo on tiettävästi maailmassa ainutlaatuinen. Siitähän tehtiin vuoden 1938 alusta lähtien Itä-Karjalan kansallinen kieli, joka lyhyen olemassaolonsa ajan vielä joutui ankaran riepottelun kohteeksi. Vuoden 1940 keväällä sitten suomen kieli taas kerran korvasi koko karjalan, joka siirtyi noihin kuuluisiin historian roskakoreihin.

Nyt karjalan kieltä yritetään elvyttää, kuten netistä on helppo havaita. Tuo työ taitaa kuitenkin tapahtua liian myöhään ja olla muutenkin epätoivoista, mutta kaikkihan riippuu siitä, mitä tavoitellaan.

Toki karjalan kieli eri murteineen on vaalimisen arvoinen ja tuskin kukaan siitä vakavasti enää suunnitteleekaan varsinaista kulttuurikieltä, jolla olisi mahdollista suorittaa yliopistossa ylimpiä tutkintoja ja lukea maailmankirjallisuuden ja tieteen tärkeimpiä taoksia.

Sen sijaan karjalan kieltä voidaan vaalia ainutlaatuisena menneisyyden perintönä, jota voidaan paikallisesti ja pienissä piireissä myös käyttää keskinäisessä kommunikaatiossa.

Näin Kalevalan päivänä suuntaamme varmaankin kunnioittavan huomiomme vanhoille laulumaille, joilla vanhat runot säilyivät vielä silloin kun ne läntisessä Suomessa olivat enimmäkseen jo unohtuneet.

Prosessi lienee ollut samanlainen kuin Venäjällä, jossa vanhasta Kiovan Venäjästä kertovat runot säilyivät kuin ihmeen kaupalla Venäjän Pohjolassa, itse asiassa paljolti juuri Itä-Karjalassa.

Olen sen verran usein kertonut tuon hämmästyttävän tarinan karjalan kielen kohtalosta ja sen yhteydestä talvisotaan, etten viitsi asiaa enää jankuttaa. Tässä joka tapauksessa viite: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=karjalan+kieli.

Tässä on ehkä kuitenkin paikallaan todeta, että koko käsite karjalan kieli on aika kiinnostava. Aikoinaanhan sitä pidettiin ilman muuta suomen murteena ja sen mukaisesti esimerkiksi Itä-Karjalassa opetettiin ja käytettiin suomen kirjakieltä ns. karjalaistamisen yhteydessä. Sehän oli paikallinen коренизацияn eli kantakansallistamisen muoto.

Myöhemmin myös Suomessa näyttää yleistyneen se näkemys, että kyseessä on oma kielensä. Karjaöa ei siis ole suomen kurre. Mutta asia ei vielä tällä suinkaan muutu yksinkertaiseksi.

Noita kieliä on nimittäin useita. Ensinnäkin on varsinais-karjalaksi nimitetty Vienan eli Arkangelin Karjalan murre, jota on sekä pohjoista että eteläistä varianttia. Lisäksi tulevat livvin ja lyydin kielet, joissa on voimakas vepsäläinen vaikutus.

Sitä paitsi kaikkein suurin karjalankielinen ryhmä olivat vielä hiljattain Tverin karjalaiset. Näiden ohella myös kannaksen ja Suomenlahden etelänurkan inkeroiset puhuvat tietenkin myös omaa karjalaansa, jota ei saa sekoittaa inkeriläisten savolaismurteisiin.

Se murre, jota kannaksella ja nykyisessä Suomen puoleisessa Karjalassa (tai siis Karjaloissa) puhutaan ei sen sijaan ole karjalan kieltä, vaan savolaismurteita. No, jos tämä kuulostaa pahalta, voidaan puhua kaakkoismurteista.

Suomen ja karjalan kielten kohtalo Itä-Karjalassa on pitkä tarina ja murheellinenkin. Ne nivoutuivat tiukasti toisiinsa ja lopulta molemmat, jotka vuoron perään nostettiin ns. nimikkokansallisuuden kieliksi, kuihtuivat siellä lähes olemattomiin.

Hyvin merkittävä rooli asiassa oli professori D.V. Bubrichilla, joka ansioitui Karjalan murrekartaston tekijänä ja puolusti aina kiivaasti karjalan kielen oikeuksia omana, suomesta erillisen kielenään.

Mutta totuuden hetki koitti, kun suomalaisuus päätettiin Itä-Karjalasta hävittää. Niskalaukausten ohella siinä käytettiin myös kielipolitiikkaa. Päätettiin luoda uusi, yleiskarjalainen kieli.

Tehtävän sai professori Bubrich, joka Poika Tuomisen letkautuksen mukaan suoritti sen neljässä(?) kuukaudessa, mikä oli ennätys sitten Baabelin kielten sekoituksen.

Bubrich näyttää olleen tieteelleen uskollinen ja välttäneen ylenmääräisen venäläisen vaikutuksen tuomista karjalan kieleen.

Koska uusi kieli ymmärrettävästi oli aluksi kaikille aivan vieras, eikä kukaan oikein tiennyt miten sitä piti puhua ja kirjoittaa, joutui kielen luoja pian tuomiolle ns. tuholaisena… Hän kun muka oli keinotekoisesti yrittänyt erottaa karjalaa venäjästä.

Sen jälkeen portit avautuivat ja se karjala, jota kirjoitettiin muun muassa lukuisissa itäkarjalaisiswsa lehdissä talvisodan aikana, oli jo jotakin aivan muuta. Se oli itse asiassa aivan selvää venäjää karjalaisella kieliopilla varustettuna. Sitä pystyivät ymmärtämään vain ne, jotka osasivat näitä molempia kieliä.

Kuten tunnettua, uuden karjalan tarina päättyi sitten yhtä äkillisesti ja maineettomasti kuin oli alkanutkin. Suomen kieli ja venäjä korvasivat tuon kyrillisillä kirjaimilla kirjoitetun karjalan keväästä 1940 lähtien. Suomen nouseminen takaisin viralliseksi kieleksi oli välttämätöntä uudessa Karjalais-suomalaisessa neuvostotasavallassa –karjalan kieli sen sijaan oli viides jalka koiralla, kuten venäläinen sananparsi sanoo. Se lopetettiin seremonioitta.

Kun nyt lukee tätä alussa mainittua karjalan kielen parlööriä, on pakko taas kerran huomata, miten lähellä suomea tuo kieli –varsinaiskarjala eli Vienan murre- oikein onkaan.

Kirja on venäläis-suomalainen, mutta suomalaiset pystyvät käyttämään sitä ilman mitään ongelmia. Mikäli kyseessä olisi vaikkapa livvin kieli tai edes Raja-Karjalan ns. sekamurre, olisi tilanne paljon vaikeampi. Bubrich-kielestä tai sitä seuranneesta täysvenäläistetystä variantista en puhukaan.

Itse asiassa tuntuu jopa siltä, että tähän kieleen olisi tullut paljonkin uusia sanoja suoraan suomesta. Sen sijaan sitä aikoinaan kiivaasti ajettua ideaa, että ns. kansainväliset sanat olisi otettava venäjästä, ei ole havaittavissa.

Ajatelkaamme vaikkapa seuraavia sanoja:

в универмаге    tavaratalossa

библиотека      kirjasto

дежурная      päivystäjä

Экскурсия    tuattavuštumiskierroš

Ja niin edelleen. Toki sanojen muodot eroavat joskus suomesta ja jotkut sanatkin ovat omaleimaisia:

Maanantaina –ensiarkena

tiistaina –toissarkena

keskiviikkona (v sredu) serotana

sunnuntaina –pyhänäpiänä ja niin edelleen.

Arvaanpa, että ummikkovenäläisen on vaikea käyttää hyväkseen tätä parlööriä, jossa ei ole myöskään lausuntaohjeita. Sen sijaan se varmaankin palvelee hyvin sekä niitä karjalaisia, jotka ovat äidinkielensä unohtaneet ja myös suomalaisia, vaikka toinen kieli siinä onkin venäjä.

En kuitenkaan ole varma, missä määrin se on käyttökelpoinen livviläis- ja lyydiläislaueilla, vepsäläisistä puhumattakaan.

Mutta mitäpä tuo haitannee. Yleiskarjalaista kieltä nyt ei kerta kaikkiaan ole ja tuskin sitä kannattaa yrittää enää luodakaan.

Onnea vaan vienankarjalaisten pyrkimyksille vaalia omaa kieltään! Hyvyä lykkyö!

Pakajamme karjalua

 

Karjalan kielen ihmeellinen tarina

 

Heti alkuun varoitus: on olemassa monta Karjalaa, jotka ovat kaikki keskenään erilaisia ja sama koskee niissä puhuttuja kieliä. On siis myös monta karjalaa (ks. (83) Есть Много Разных Карелий — on Monta Eri Karjalaa — There Are Many Different Karelias | Eeva-Kaisa Linna - Academia.edu ).

Niin sanottu varsinaiskarjala on lähinnä Vienassa puhuttu kieli, livvin karjala taas Aunuksessa ja sen ympäristössä. Sitten on Tverin karjalaa ja Suomen alueella puhuttuja itämurteita ja vielä muitakin.

Yleensä kirjakielet ovat syntyneet monien kielten ja/tai murteiden yhdistämisestä. Ei ole ollut olemassa yhtä Saksan, Ranskan, Espanjan tai Englannin kieltä ennen kuin ne luotiin ja opetettiin ihmiset niitä käyttämään, mikä usein oli vaikeaakin. Oksitaanin ja katalaanin käyttäjät itse asiassa puhuvat vieläkin eri kieltä kuin valtion virallinen kieli.

Yhtenäistä karjalan kieltäkään ei maailmassa siis ollut, ennen kuin professori D.V. Bubrich sen hyvin nopeassa ajassa valtion tilaustyönä loi 1930-luvulla, kun suomen kielen käyttö oli lopetettava Neuvostoliitossa ja myös lopetettiin vuoden 1937 lopusta lähtien. Huomatkaa vuosi.

Tämä kieli, jota kirjoitettiin kyrillisin aakkosin siis korvasi Karjalan Autonomisessa Sosialistisessa Neuvostotasavallassa siihen saakka käytetyn suomen kansallisena kielenä. Sillä ilmestyi kymmenkunta lehteä ja sitä käytettiin myös kouluissa, sikäli kuin osattiin.

Ongelmia oli ja tuli ja professori Bubrich vangittiin tuholaisena, koska hän oli keinotekoisesti etäännyttänyt karjalaa sen veljeskielestä, venäjästä. Tässä oli vihjettä viisaalle ja se kieli, jota vuosina 1939-1940 käytettiin, oli itse asiassa selvää venäjää karjalaisin maustein.

Kun Itä-Karjalan ”varsinaisesti karjalaiset osat” lahjoitettiin ”Suomen kansanvaltaiselle tasavallalle” vuonna 1940, oli ilmeistä, että niissä tultaisiin karjalan kielen käyttöä jatkamaan. Se aiottiin myös ulottaa Suomen puolelle sinne, missä karjalan kieltä puhuttiin eli lähinnä Salmin ja Suojärven alueille.

Kun tuo yllä mainittu valtava aluelahjoitus sitten peruttiin ja muodostettiin uusi liitontasavalta, ”Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta”, jossa oli tietenkin pakko käyttää myös uuden nimikkokansallisuuden eli suomalaisten kieltä, hylättiin karjalan kieli taas uudelleen. Suomen kieli sen sijaan nousi kuolleista, mikä oli talvisodan suora seuraus.

Näistä on kirjoitettu enemmän mm. teoksessa ”Yhtä suurta perhettä” , Kikimora Publications 2000,(ven. В семье единой), .

Onko karjalan kieli oma kielensä vai ei, on kielitieteellinen kysymys, johon on vastattu eri tavoin, riippuen mm. poliittisista tarpeista, erityisesti Venäjällä. Tulkinnat ovat muuttuneet aivan äkillisestikin.

Ovatko suomalaiset sortaneet karjalan kieltä, on myös ollut mitä suurimmassa määrin poliittinen tulkintakysymys. 1930-luvun lopulla kirottiin Itä-Karjalassa virallisissa yhteyksissä suomalaisia ”porvarillisia” nationalisteja, jotka Gyllingin ja Rovion johdolla olivat muka pakkosuomalaistaneet Karjalaa.

Kun suomen kieli huhtikuussa 1940 taas palautettiin siellä käyttöön, selitettiin, että se on paras kieli myös karjalaisille, koska se on kehittynyt ja sillä on jo valmiina laaja kirjallisuus ja käännösvaranto. Aivan samaa argumenttiahan myös Gylling oli muutama vuosi aikaisemmin käyttänyt. Quod licet Jovi, on licet bovi.

Nyt karjalan kielestä on sekä Suomen että Neuvostoliiton puolella jäljellä vain rippeitä, joita koetetaan vaalia kielipesien ja vastaavien keinojen avulla. Toiveita kielen nousemisesta todelliseksi kirjakieleksi, jolla olisi saatavana myös yliopistosivistystä ja joka voisi olla vaihtoehto vaikkapa venäjälle tai suomelle ei ole.

Karjalaiset ovat koko Neuvostoliitonkin oloissa poikkeuksellisen nopeasti huvennut kansa. Kieli on käytössä enää joillakin paikoin maaseudulla, vaikka Karjalan kommuunia vuonna 1920 perustettaessa se oli siellä enemmistön kieli.

Sen jälkeen on tietenkin tapahtunut monenlaisia, erityisesti poliittisia mullistuksia, joista merkittävimmät 1937-1940 välisenä aikana.

Niistä olen lyhyesti kirjoittanut useassakin blogeissa (ks. Vihavainen: Haun karjalais-suomalainen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja tässä niistä yksi muistin virkistämiseksi, kun karjalaisten sortoa Suomessa ollaan tiettyjen, helposti arvattavien tahojen toimesta nostamasa esille. Aivan samoin tehtiin vuosina 1939-1940: karjalaisten ja suomalaisten välille haluttiin Moskovasta käsin lyödä kiilaa ja saapua suojelemaan sorrettuja ja raskautettuja.

Mutta tässä siis tämän historian ääriviivoja:

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Kadonnut karjala, rauennut Suur-Suomi

 

Se Suomi, jota ei koskaan tullut

 

Se Suomi, jonka Stalin, maailman suurimman sotilasmahdin johtaja ja naapurimme kiistaton päämies kerran tunnusti, oli periaatteessa hyvin tärkeä valtio muiden joukossa. Kuusisen johtama Suomen kansanvaltainen tasavalta oli realiteetti, jonka varaan Neuvostoliitto pani koko uskottavuutensa, minkä takana oli huomattavan monta divisioonaa.

Kansainliitossa Neuvostoliiton politiikan hyväksyttävyys arvioitiin köykäiseksi, mutta kyseessä oli pikemmin protesti Hitlerin ja Stalinin käyttämiä metodeita vastaan kuin arvio uuden tasavallan tulevaisuudennäkymistä. Eihän mikään vakavasti otettava taho voinut kuvitella, ettei Kuusinen koskaan edes pääsisi Helsinkiin. Kuka sen pystyisi estämään?

Mutta kun uskomaton sitten tapahtui, alettiin ennen pitkää ajatella, että näin oli historiassa säädetty, eikä toteutumattomalla vaihtoehdolla ole siellä mitään tekemistä toteutuneita häiritsemässä. Ehkäpä se ei ollut vakavasti ottaen edes mahdollinen? Jospa kyse olikin vain jostakin propagandatouhusta?

Näin ei asia ollut. Suomen kansanvaltaiseen tasavaltaan panostettiin paljon ja tosissaan. Ei sitä yleisesti tunnustettu, mutta kaikkihan tapahtuu aikanaan ja tärkeää oli ainakin se, että asialla oli maailman kahden johtavan sotilasvallan, Saksan ja Neuvostoliiton hyväksyntä. Näinhän Molotov oli hieman ennen talvisotaa puhunut Puolan jaosta ja siitä, ettei sitä enää koskaan tulla palauttamaan.

Jostakin syystä suomalaiset eivät lamautuneet ylivoiman edessä, vaan kävivät vakain tuumin taisteluun, jota täytyi pitää toivottomana. Kuten tiedämme, ihme sitten tapahtui ja Moskova nöyrtyi tunnustamaan Helsingin ”niin sanotun” hallituksen ja tekemään sen kanssa rauhan.

Olen usein viitannut siihen, miten keskeisen tärkeä tämä rauha oli sekä Suomen, että Itä-Karjalan kannalta, mutta tulokoonpa asia nyt taas toistetuksi, koska se ei näytä oikein menneen läpi edes asianharrastajien piirissä.

Kun Moskovan rauha tehtiin ja Kuusisen Suomi heitettiin yli laidan, oli keksittävä jotakin korvikkeeksi. Niinpä perustettiin Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta. Tämä merkitsi sitä, että entinen Venäjän federaatioon kuulunut Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta nostettiin pois Venäjän yhteydestä ja ”itsenäiseksi” samaan rankiin muiden liitontasavaltojen kanssa.

 Nyt oli siis olemassa karjalais-suomalainen valtio, jolla oli kaikki valtion tunnusmerkit ja oikeus erota neuvostotasavaltojen liitosta.  Sellaiselle sopi vaikkapa antaa Suomesta erotetut alueet, ettei olisi päästy syyttämään venäläisestä imperialismista.

Uudella tasavallalla, kuten kaikilla muillakin neuvostotasavalloilla oli oma nimikkokansallisuutensa: Gruusiassa ne olivat gruusialaiset, Armeniassa armenialaiset, Ukrainassa ukrainalaiset ja niin edelleen.

Mutta mikä kansallisuus mahtoikaan olla Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan nimikkokansallisuus? Karjalais-suomalaiset, vai?

Ongelmana oli, ettei sellaista kansaa ollut olemassa. Enemmänkin, 1930-luvun lopulla oli todettu, että karjalaiset ja suomalaiset olivat kaksi toisistaan aivan erillistä kansaa. Gyllingin ja Rovion johtama kansanvihollisten klikki, jonka tarkoitus oli ollut irrottaa Itä-Karjala Neuvostoliitosta ja liittää se Suomeen eli muodostaa punainen Suur-Suomi, oli valheellisesti selittänyt karjalaisten olevan suomalaisten kanssa samaa kansaa.

Niinpä karjalaisille oli opetettu kouluissa suomen kieltä ja kaiken huipuksi nimitetty tämä politiikkaa ”karjalaistamiseksi”. Karjalassa siis oli yleisen kantakansallistamispolitiikan (korenizatsija) varjolla tehty myyräntyötä fasistisen suomen kielen (kielellä oli luokkaluonne!) juurruttamiseksi venäläisten veljeskansaan, joka oli tarkoitus liittää fasistiseen Suomeen!

Lapsikin ymmärsi, ettei tuon kaltaisille kansanvihollisille ja maan ja luokan pettureille voinut antaa vähäisempää rangaistusta kuin ns. korkein aste (vysšaja mera) ja näinhän oli myös tehty vuosina 1937-1938.

Suomalaisten nationalistien nuonen tultua paljastetuksi ja likvidoiduksi oli tietenkin ollut välttämätöntä myös kieltää suomen kieli, mikä tapahtuikin koko Neuvostoliitossa, myös Inkerissä. Koska neuvostojen maa hyvin herkällä korvalla kuunteli kansojen tarpeita ja toteutti niiden oikeuksia, alettiin Karjalassa nyt käyttää suomen sijasta omaa karjalan kieltä entisen sortajan, valloittajan ja luokkavihollisen kielen asemesta.

Yleistä karjalan kieltä ei ikävä kyllä ollut olemassa. Vienassa puhutun varsinaiskarjalan lisäksi olivat livvin ja lyydin kieli ja kaikista suurimpana vielä Tverin karjala. Niiden puhujat ymmärsivät toisiaan kehnosti. Lisäksi olivat vielä inkeroiskieli eli ižoran kieli ja tietenkin vepsän kieli sekä vatja, mutta ne saattoi jo jättää huomiotta.

Yleinen ja yhteinen karjalan kieli joka tapauksessa nyt luotiin nopeassa tahdissa, koska ylimmällä taholla niin päätettiin. Sen luojaksi löytyi alan suuri tuntija, professori D.V. Bubrich, Karjalan murrekartaston laatija ja tunnettu suomalaistamisen vihollinen.

Uusi kieli tunki kuin taikaiskusta tieltään suomen kielen ja vuoden 1938 alusta Karjalassa käytettiin  venäjän ohella vain sitä. Sillä kielellä ilmestyi myös puolueen paikallinen äänenkannattaja Krasnoi Karelija ja lisäksi oli venäjänkielinen Krasnaja Karelija. Piirien eli rajonien lehtiä karjalaistettiin parikymmentä. Suomea ei siis missään tapauksessa käytetty missään.

Kuten ymmärtää saattaa, uuden kielen luominen ei ole aivan yksinkertainen asia ja niinpä pian huomattiin, että Bubrich oli vähintäänkin objektiivisesti kansan vihollisten palveluksessa, eihän uutta kieltä ymmärtänyt kunnolla kukaan, saati että olisi osannut sitä kirjoittaa. Monet lainasanat ja kyrilliikka tosin auttoivat asiaa, mutta ei riittävästi. Bubrih heitettiin tyrmään.

Tutkimuksissa ilmeni, että Bubrich olki harjoittanut ns. tuholaistoimintaa etäännyttämällä keinotekoisesti karjalan kieltä venäjän kielestä. Asia korjattiin ja vuoden 1939 karjalankielestä tuli jo melkeinpä silkkaa venäjää, jossa oli siteeksi muutama karjalan sana ja karjalan kielioppia. Karjalankielistä tekstiä osasi lukea vain se, joka osasi sekä venäjää että sen lisäksi joko suomea tai karjalaa.

Joka tapauksessa kaikki tärkeimmät ajankohtaiset poliittiset dokumentit alettiin nyt julkaista myös tällä kielellä. Epäilemättä oli lähitulevaisuudessa tarkoitus kääntää tärkeimmät venäläiset ja ulkomaiset klassikot tälle Karjalan kansan kielelle. Jonkin verran niitä julkaistiinkin ja lisäksi myös kevyempää: esimerkiksi Kolme pientä porsasta Walt Disneyn kuvittamana…

Kun Suomen kansanvaltainen tasavalta astui mahtipontisesti historian näyttämölle, se sai huomenlahjana itselleen myös entisen Karjalan autonomisen tasavallan varsinaisesti karjalankieliset alueet, joita oli 70 000 neliökilometriä, muun muassa Aunus ja Uhtua kuuluivat nyt Suomeen, sillä sopimus astui voimaan heti, kun se 2.12.1939 allekirjoitettiin. Se piti ratifioida mahdollisimman pian Helsingissä ja tietenkin myös Moskovassa.

Puna-armeija avusti uuden tasavallan kansanarmeijaa sen taistelussa valkosuomalaisia joukkioita vastaan ja sen vapauttamille alueille muodostettiin aina ns. kansanrintamakomiteoita, mikäli asukkaita oli sattunut jäämään paikalle. Uuden hallituksen Karjalan asioiden ministeri Paavo Prokkonen korkeassa persoonassaan kävi tällaisen komitean vieraana Suomen Karjalasta vapautetulla alueella.

Petroskoista kotoisin oleva Prokkonen jututti paikallisia karjalaisia karjalaksi ja kyseli heiltä muun muassa sitä, miten heitä oli Suomen alaisuudessa sorrettu. Sellaistahan todella oli tapahtunut, vastattiin. Moni oli joutunut muuttamaan nimensäkin: Lebedevistä tuli Joutsen, Kuznetsovista Seppänen ja niin edelleen,

Nyt, uuden vallan alaisuudessa oli sitten parempaa odotettavissa. Kun Prokkonen kysyi, millä kielellä aloitettaisiin opetus, kun koulut nyt taas avattaisiin, oli vastaus yksimielinen: karjalaksi! Karjalaistahan oli täällä kansakin.

 Karjalan kansan sorto näytti siis viimeinkin saavan lopun uudessa Kuusisen johtamassa, itsenäisessä Suur-Suomessa. Siellä ei enää karjalaisia pakotettaisi oppimaan suomea, vaan he saisivat käyttää omaa kieltään aina Ilomantsista Jyskyjärvelle ja Aunuksesta Kalevalaan eli Uhtualle.

Kaikesta päätellen Suomen kansanvaltainen tasavalta olisi ollut kolmikielinen: suomen ja ruotsin ohella olisi käytetty karjalaa ainakin alkeisopetuksessa ja paikallisella tasolla, luultavasti koko uudella liitosalueella ja entisen rajan länsipuolisessa Raja-Karjalassa. Itsenäisessä Suomessa venäjä olisi kaiketi ollut vain keskeinen kouluaine ja nomenklatuuran toinen kieli.

Mutta suurpolitiikka jyräsi taas kerran pienet kansat ja heidän oikeutensa. Kun Kuusisen Suomi eli Suomen kansanvaltainen tasavalta likvidoitiin, ei karjalan kielelle enää ollut tarvetta eikä tilausta. Tämä johtui siitä, että suomi oli pakko ottaa Karjalais-suomalaisessa valtiossa uudelleen käyttöön, olipa kieli fasistinen tai ei ja poliitikot päättivät, ettei se enää nykyisissä oloissa sitä ole.

Niinpä uuden tasavallan, Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan kaksi virallista kieltä olivat venäjä ja suomi. Eivät venäjä ja karjala, sillä jälkimmäinen olisi ollut äärimmäisen kehno vastine suomelle. Sitä paitsi uudessa tasavallassa oli nyt myös vanhoja suomalaisia alueita. Eihän karjalaksi ollut vielä edes julkaisu paljon mitään, kuten Karjalan vastuulliset johtajat, kuten Genndi Kuprijanov totesivat. Suomeksi oli jo olemassa vaikka mitä.

Suomesta siis tuli karjalan sijasta uuden tasavallan kansallinen kieli. Tämähän tapahtui Itä-Karjalassa jo toista kertaa, vuosien 1938-1939 tauon jälkeen. Nyt sitä paitsi haluttiin puhua täysin normaalia suomen kiejakieltä eikä virtaviivaistettua sovettisuomea, jota Karjalan suomalainen johto oli hätäpäissään yrittänyt 1930-luvun puolivälissä kehitellä.

Kuin taikaiskusta loppui karjalankielinen julkaisutoiminta keväällä 1940. Karjalaksi ei enää julkaistu yhtään mitään. Sen sijaan julkiaistiin nyt sekä puolueen päälehteä että piirilehtiä suomeksi ja paljon, paljon muuta kulttuuritoimintaa oli, yliopistokin. Inkeriin tai Pietariin ei suomi kuitenkaan enää koskaan palannut vuoden 1937 jälkeen.

Karjalan kielen taru näytti päättyvän yhtä salaperäisesti kuin se oli alkanutkin. Myös suomen kielen ylösnousemus vastoin ajan tieteellisiä johtopäätöksiä ansaitsee ihmettelevän huomiomme. Selvä talvisodan seuraus se oli.

Kun karjalan kieltä nyt siellä täällä elvytetään ja vaalitaan, ei kyseessä enää ole vuoden 1938 Bubrich-karjala, saati vuoden 1939 täysvenäläistetty variantti. Kyseessä ovat eri karjaloiden rippeet, niiden puhujiahan on tässä maailmassa enää hyvin vähän. Karjalaisista tuli Neuvostliiton nopeimmin venäläistyvä kansa jo neuvostoaikana.

Voimme vain kuvitella, mikä kielen kohtalo olisi ollut, mikäli joulukuun 2. päivän 1939 sopimus olisi asianmukaisesti ratifioitu Helsingissä.

 

 

Kadonnut karjala, rauennut Suur-Suomi

Se Suomi, jota ei koskaan tullut

Se Suomi, jonka Stalin, maailman suurimman sotilasmahdin johtaja ja naapurimme kiistaton päämies kerran tunnusti, oli periaatteessa hyvin tärkeä valtio muiden joukossa. Kuusisen johtama Suomen kansanvaltainen tasavalta oli realiteetti, jonka varaan Neuvostoliitto pani koko uskottavuutensa, minkä takana oli huomattavan monta divisioonaa.

Kansainliitossa Neuvostoliiton politiikan hyväksyttävyys arvioitiin köykäiseksi, mutta kyseessä oli pikemmin protesti Hitlerin ja Stalinin käyttämiä metodeita vastaan kuin arvio uuden tasavallan tulevaisuudennäkymistä. Eihän mikään vakavasti otettava taho voinut kuvitella, ettei Kuusinen koskaan edes pääsisi Helsinkiin. Kuka sen pystyisi estämään?

Mutta kun uskomaton sitten tapahtui, alettiin ennen pitkää ajatella, että näin oli historiassa säädetty, eikä toteutumattomalla vaihtoehdolla ole siellä mitään tekemistä toteutuneita häiritsemässä. Ehkäpä se ei ollut vakavasti ottaen edes mahdollinen? Jospa kyse olikin vain jostakin propagandatouhusta?

Näin ei asia ollut. Suomen kansanvaltaiseen tasavaltaan panostettiin paljon ja tosissaan. Ei sitä yleisesti tunnustettu, mutta kaikkihan tapahtuu aikanaan ja tärkeää oli ainakin se, että asialla oli maailman kahden johtavan sotilasvallan, Saksan ja Neuvostoliiton hyväksyntä. Näinhän Molotov oli hieman ennen talvisotaa puhunut Puolan jaosta ja siitä, ettei sitä enää koskaan tulla palauttamaan.

Jostakin syystä suomalaiset eivät lamautuneet ylivoiman edessä, vaan kävivät vakain tuumin taisteluun, jota täytyi pitää toivottomana. Kuten tiedämme, ihme sitten tapahtui ja Moskova nöyrtyi tunnustamaan Helsingin ”niin sanotun” hallituksen ja tekemään sen kanssa rauhan.

Olen usein viitannut siihen, miten keskeisen tärkeä tämä rauha oli sekä Suomen, että Itä-Karjalan kannalta, mutta tulokoonpa asia nyt taas toistetuksi, koska se ei näytä oikein menneen läpi edes asianharrastajien piirissä.

Kun Moskovan rauha tehtiin ja Kuusisen Suomi heitettiin yli laidan, oli keksittävä jotakin korvikkeeksi. Niinpä perustettiin Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta. Tämä merkitsi sitä, että entinen Venäjän federaatioon kuulunut Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta nostettiin pois Venäjän yhteydestä ja ”itsenäiseksi” samaan rankiin muiden liitontasavaltojen kanssa.

 Nyt oli siis olemassa karjalais-suomalainen valtio, jolla oli kaikki valtion tunnusmerkit ja oikeus erota neuvostotasavaltojen liitosta.  Sellaiselle sopi vaikkapa antaa Suomesta erotetut alueet, ettei olisi päästy syyttämään venäläisestä imperialismista.

Uudella tasavallalla, kuten kaikilla muillakin neuvostotasavalloilla oli oma nimikkokansallisuutensa: Gruusiassa ne olivat gruusialaiset, Armeniassa armenialaiset, Ukrainassa ukrainalaiset ja niin edelleen.

Mutta mikä kansallisuus mahtoikaan olla Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan nimikkokansallisuus? Karjalais-suomalaiset, vai?

Ongelmana oli, ettei sellaista kansaa ollut olemassa. Enemmänkin, 1930-luvun lopulla oli todettu, että karjalaiset ja suomalaiset olivat kaksi toisistaan aivan erillistä kansaa. Gyllingin ja Rovion johtama kansanvihollisten klikki, jonka tarkoitus oli ollut irrottaa Itä-Karjala Neuvostoliitosta ja liittää se Suomeen eli muodostaa punainen Suur-Suomi, oli valheellisesti selittänyt karjalaisten olevan suomalaisten kanssa samaa kansaa.

Niinpä karjalaisille oli opetettu kouluissa suomen kieltä ja kaiken huipuksi nimitetty tämä politiikkaa ”karjalaistamiseksi”. Karjalassa siis oli yleisen kantakansallistamispolitiikan (korenizatsija) varjolla tehty myyräntyötä fasistisen suomen kielen (kielellä oli luokkaluonne!) juurruttamiseksi venäläisten veljeskansaan, joka oli tarkoitus liittää fasistiseen Suomeen!

Lapsikin ymmärsi, ettei tuon kaltaisille kansanvihollisille ja maan ja luokan pettureille voinut antaa vähäisempää rangaistusta kuin ns. korkein aste (vysšaja mera) ja näinhän oli myös tehty vuosina 1937-1938.

Suomalaisten nationalistien nuonen tultua paljastetuksi ja likvidoiduksi oli tietenkin ollut välttämätöntä myös kieltää suomen kieli, mikä tapahtuikin koko Neuvostoliitossa, myös Inkerissä. Koska neuvostojen maa hyvin herkällä korvalla kuunteli kansojen tarpeita ja toteutti niiden oikeuksia, alettiin Karjalassa nyt käyttää suomen sijasta omaa karjalan kieltä entisen sortajan, valloittajan ja luokkavihollisen kielen asemesta.

Yleistä karjalan kieltä ei ikävä kyllä ollut olemassa. Vienassa puhutun varsinaiskarjalan lisäksi olivat livvin ja lyydin kieli ja kaikista suurimpana vielä Tverin karjala. Niiden puhujat ymmärsivät toisiaan kehnosti. Lisäksi olivat vielä inkeroiskieli eli ižoran kieli ja tietenkin vepsän kieli sekä vatja, mutta ne saattoi jo jättää huomiotta.

Yleinen ja yhteinen karjalan kieli joka tapauksessa nyt luotiin nopeassa tahdissa, koska ylimmällä taholla niin päätettiin. Sen luojaksi löytyi alan suuri tuntija, professori D.V. Bubrich, Karjalan murrekartaston laatija ja tunnettu suomalaistamisen vihollinen.

Uusi kieli tunki kuin taikaiskusta tieltään suomen kielen ja vuoden 1938 alusta Karjalassa käytettiin  venäjän ohella vain sitä. Sillä kielellä ilmestyi myös puolueen paikallinen äänenkannattaja Krasnoi Karelija ja lisäksi oli venäjänkielinen Krasnaja Karelija. Piirien eli rajonien lehtiä karjalaistettiin parikymmentä. Suomea ei siis missään tapauksessa käytetty missään.

Kuten ymmärtää saattaa, uuden kielen luominen ei ole aivan yksinkertainen asia ja niinpä pian huomattiin, että Bubrich oli vähintäänkin objektiivisesti kansan vihollisten palveluksessa, eihän uutta kieltä ymmärtänyt kunnolla kukaan, saati että olisi osannut sitä kirjoittaa. Monet lainasanat ja kyrilliikka tosin auttoivat asiaa, mutta ei riittävästi. Bubrih heitettiin tyrmään.

Tutkimuksissa ilmeni, että Bubrich olki harjoittanut ns. tuholaistoimintaa etäännyttämällä keinotekoisesti karjalan kieltä venäjän kielestä. Asia korjattiin ja vuoden 1939 karjalankielestä tuli jo melkeinpä silkkaa venäjää, jossa oli siteeksi muutama karjalan sana ja karjalan kielioppia. Karjalankielistä tekstiä osasi lukea vain se, joka osasi sekä venäjää että sen lisäksi joko suomea tai karjalaa.

Joka tapauksessa kaikki tärkeimmät ajankohtaiset poliittiset dokumentit alettiin nyt julkaista myös tällä kielellä. Epäilemättä oli lähitulevaisuudessa tarkoitus kääntää tärkeimmät venäläiset ja ulkomaiset klassikot tälle Karjalan kansan kielelle. Jonkin verran niitä julkaistiinkin ja lisäksi myös kevyempää: esimerkiksi Kolme pientä porsasta Walt Disneyn kuvittamana…

Kun Suomen kansanvaltainen tasavalta astui mahtipontisesti historian näyttämölle, se sai huomenlahjana itselleen myös entisen Karjalan autonomisen tasavallan varsinaisesti karjalankieliset alueet, joita oli 70 000 neliökilometriä, muun muassa Aunus ja Uhtua kuuluivat nyt Suomeen, sillä sopimus astui voimaan heti, kun se 2.12.1939 allekirjoitettiin. Se piti ratifioida mahdollisimman pian Helsingissä ja tietenkin myös Moskovassa.

Puna-armeija avusti uuden tasavallan kansanarmeijaa sen taistelussa valkosuomalaisia joukkioita vastaan ja sen vapauttamille alueille muodostettiin aina ns. kansanrintamakomiteoita, mikäli asukkaita oli sattunut jäämään paikalle. Uuden hallituksen Karjalan asioiden ministeri Paavo Prokkonen korkeassa persoonassaan kävi tällaisen komitean vieraana Suomen Karjalasta vapautetulla alueella.

Petroskoista kotoisin oleva Prokkonen jututti paikallisia karjalaisia karjalaksi ja kyseli heiltä muun muassa sitä, miten heitä oli Suomen alaisuudessa sorrettu. Sellaistahan todella oli tapahtunut, vastattiin. Moni oli joutunut muuttamaan nimensäkin: Lebedevistä tuli Joutsen, Kuznetsovista Seppänen ja niin edelleen,

Nyt, uuden vallan alaisuudessa oli sitten parempaa odotettavissa. Kun Prokkonen kysyi, millä kielellä aloitettaisiin opetus, kun koulut nyt taas avattaisiin, oli vastaus yksimielinen: karjalaksi! Karjalaistahan oli täällä kansakin.

 Karjalan kansan sorto näytti siis viimeinkin saavan lopun uudessa Kuusisen johtamassa, itsenäisessä Suur-Suomessa. Siellä ei enää karjalaisia pakotettaisi oppimaan suomea, vaan he saisivat käyttää omaa kieltään aina Ilomantsista Jyskyjärvelle ja Aunuksesta Kalevalaan eli Uhtualle.

Kaikesta päätellen Suomen kansanvaltainen tasavalta olisi ollut kolmikielinen: suomen ja ruotsin ohella olisi käytetty karjalaa ainakin alkeisopetuksessa ja paikallisella tasolla, luultavasti koko uudella liitosalueella ja entisen rajan länsipuolisessa Raja-Karjalassa. Itsenäisessä Suomessa venäjä olisi kaiketi ollut vain keskeinen kouluaine ja nomenklatuuran toinen kieli.

Mutta suurpolitiikka jyräsi taas kerran pienet kansat ja heidän oikeutensa. Kun Kuusisen Suomi eli Suomen kansanvaltainen tasavalta likvidoitiin, ei karjalan kielelle enää ollut tarvetta eikä tilausta. Tämä johtui siitä, että suomi oli pakko ottaa Karjalais-suomalaisessa valtiossa uudelleen käyttöön, olipa kieli fasistinen tai ei ja poliitikot päättivät, ettei se enää nykyisissä oloissa sitä ole.

Niinpä uuden tasavallan, Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan kaksi virallista kieltä olivat venäjä ja suomi. Eivät venäjä ja karjala, sillä jälkimmäinen olisi ollut äärimmäisen kehno vastine suomelle. Sitä paitsi uudessa tasavallassa oli nyt myös vanhoja suomalaisia alueita. Eihän karjalaksi ollut vielä edes julkaisu paljon mitään, kuten Karjalan vastuulliset johtajat, kuten Genndi Kuprijanov totesivat. Suomeksi oli jo olemassa vaikka mitä.

Suomesta siis tuli karjalan sijasta uuden tasavallan kansallinen kieli. Tämähän tapahtui Itä-Karjalassa jo toista kertaa, vuosien 1938-1939 tauon jälkeen. Nyt sitä paitsi haluttiin puhua täysin normaalia suomen kiejakieltä eikä virtaviivaistettua sovettisuomea, jota Karjalan suomalainen johto oli hätäpäissään yrittänyt 1930-luvun puolivälissä kehitellä.

Kuin taikaiskusta loppui karjalankielinen julkaisutoiminta keväällä 1940. Karjalaksi ei enää julkaistu yhtään mitään. Sen sijaan julkiaistiin nyt sekä puolueen päälehteä että piirilehtiä suomeksi ja paljon, paljon muuta kulttuuritoimintaa oli, yliopistokin. Inkeriin tai Pietariin ei suomi kuitenkaan enää koskaan palannut vuoden 1937 jälkeen.

Karjalan kielen taru näytti päättyvän yhtä salaperäisesti kuin se oli alkanutkin. Myös suomen kielen ylösnousemus vastoin ajan tieteellisiä johtopäätöksiä ansaitsee ihmettelevän huomiomme. Selvä talvisodan seuraus se oli.

Kun karjalan kieltä nyt siellä täällä elvytetään ja vaalitaan, ei kyseessä enää ole vuoden 1938 Bubrich-karjala, saati vuoden 1939 täysvenäläistetty variantti. Kyseessä ovat eri karjaloiden rippeet, niiden puhujiahan on tässä maailmassa enää hyvin vähän. Karjalaisista tuli Neuvostliiton nopeimmin venäläistyvä kansa jo neuvostoaikana.

Voimme vain kuvitella, mikä kielen kohtalo olisi ollut, mikäli joulukuun 2. päivän 1939 sopimus olisi asianmukaisesti ratifioitu Helsingissä.

Kielet ja murteet sekaisin?

 

Karjalan kielen nykyongelmia

 

Maailmassa lienee yhä jopa 60000-90000 karjalan kielen osaajaa. Suomessa heitä on ehkä noin viisi tuhatta. Valtaosa siis asuu Venäjällä ja käyttää normaalissa päivittäisessä elämässään venäjän kieltä.

Huomautan, että puhun tässä nimenomaan karjalan kielestä tai kielistä, jotka ovat aivan toinen juttu, kuin Suomessa puhutut karjalaismurteet, jotka ovat suomen kielen murteita.

Jos ja kun karjalan kieli lasketaan omaksi kielekseen -ja tämähän on määritelmäkysymys- siihen ainakin kuuluu kolme tai neljä päämurretta, joita on myös saatettu pitää eri kielinä.

Yksikielisten karjalaisten tai karjalan kieliä pääasiassa käyttävien ihmisten määrä hupeni neuvostaikana erittäin nopeasti. En tässä ryhdy pohtimaan karjalaisillekin kansallisena kielenä aikoinaan käytetyn suomen kielen merkitystä tälle asialle.

Totean vain ohimennen, että karjalan kielen historia virallisena kielenä oli ainutlaatuinen jopa Stalinin Neuvostoliitossa ja että talvisodalla oli ratkaiseva merkitys sen kohtalossa.

Karjalan kieli kuuluu kuihtuviin vähemmistökieliin, joilla silti saattaa olla aivan oleellinenkin merkitys kansojensa jäsenille, ajatellaanpa vain vaikka Ison Britannian ja Ranskan kelttiläisiä kieliä, joita harva osaa, mutta sitäkin useammat pitävät ominaan.

Karjalan kielellä ilmestyy Petroskoissa kerran viikossa myös lehti ”Oma mua”, joka käyttää latinalaista kirjaimistoa ja kertoo käyttävänsä sekä vienan- että livvinkarjalaa.

Myös Suomessa, jonka kanssa samaan valtakuntaan karjalankielinen, Laatokan Karjalassa (Ilomantsi, Salmi, Suojärvi, Suistamo) asuva vähemmistö liitettiin Stolbovan rauhassa vuonna 1617, on, kuten sanottu yhä pieni karjalan kielen perinnettä kantava vähemmistö. Kieltä vaalitaan etenkin Joensuun tienoilla ja Itä-Suomen yliopistossa.

Tässä paljastuukin ongelma, joka näyttää ainakin meillä Suomessa taas tulleen ajankohtaiseksi. Karjalan kieliä nimittäin on useampia. Tilanne ei ole ihan yhtä hankala kuin saamelaisilla, jotta puhuvat yhdeksää eri kieltä ja asuvat neljän eri valtion alueella.

Joka tapauksessa noin pienelle vähemmistölle muodostuu varmasti ongelmaksi se, puhuvatko he yhtä kieltä vai useampia ja onko joku noista kielistä se kaikkein oikein ja voidaanko muut laskea sen murteiksi.

Karjalan murrekartassa tunnetaan kieli nimeltä varsinaiskarjala, joka jaetaan Vienan karjalaan eli vienalaismurteisiin sekä eteläkarjalaan eli etelämurteisiin. Myös Moskovan lähelle 1600-luulla syntynyt Tverin Karjala kuuluu kielellisesti tähän ryhmään.

Sen lisäksi tulevat Aunuksen karjalaa eli livviä puhuvat, joita myös tuli Suomeen vuonna 1617 liitetyn alueen mukana. Petroskoin ympäristössä asuu sitten lyydikköjä ja Pietaria ympäröivällä alueella vanhastaan inkerikkoja (millä ei tarkoiteta inkerinsuomalaisia).

Yleensä on puhuttu kolmesta karjalan kielestä ja Suomen harvat alan taitajat näyttävät osaavat lähinnä varsinaiskarjalan etelämurretta (suvikarjala) ja livviä.

Mutta eikö olisi jo aika puhua vain yhdestä karjalasta, jota nykyään puhutaan sillä murteella, jota osataan?

Pari Itä-Suomen yliopiston ( Päivännoušu-Suomen yliopiston) opiskelijaa Ravan Jelena ja Häkin Miikku kirjoittavat uusimmassa ”Karjalan heimon” (Karjalan sivistysseuran lehti) numerossa siitä, että kannattaisi puhua vain yhdestä karjalan kielestä. Artikkeli on kirjoitettu ”vienankarjalua, suvikarjalua da livvinkarjalua käyttäjen”.

Kirjoittajat kritisoivat sekä tutkijoiden tapaa puhua useammasta kirjakielestä että Karjalan kielet ry:n asiaa koskevaa tämän henkistä linjausta: onhan myös olemassa monenlaista englantia, espanjaa, portugalia, saksaa ja ruotsia, mutta silti puhutaan kussakin tapauksessa vain yhdestä kielestä.

Sivumennen sanoen, digitaalisena aikanamme on alkanut kyllä syntyä suurta herkkyyttä myös eri kielimuotoja kohtaan ja tietokone muistaa aina kysyä, esimerkiksi mitä englantia halutaan käyttää.

Mikäpäs siinä. Karjalaisen ja siinä luvussa erityisesti myös itäkarjalaisen kulttuurin vaaliminen on meille suomalaisille tärkeä asia, jota ei ole syytä tarpeettomasti hankaloittaa.

Venäläiset imperialistit eivät ole yleensä ymmärtäneet tai ovat yksinkertaisesti kieltäytyneet  ymmärtämästä karjalaisuuden merkitystä enempää suomalaisille kuin karjalaisillekaan.

Talvisodan aikana oli havaittavissa yritys nostaa kapinahenkeä ”sorrettujen” suomalaisten vähemmistöjen keskuudessa, joiden oletettiin joutuneen väkivaltaisen pakkosuomalaistamisen kohteiksi.

 Tällainen ryhmä olivat myös karjalaiset, joiden keskinäisiä eroja ei lainkaan ymmärretty ja kuviteltiin myös ”länsikarjalaisten” kuuluvan samaan joukkoon itäkarjalaisten kanssa.

Oman karjalaiskysymyksensä Neuvostoliitto katsoi ratkaisseensa luomalla mahtikäskyllä yhtenäisen karjalan kirjakielen, joka vuoden 1937 lopusta lähtien korvasi kokonaan Itä-Karjalassa käytetyn suomen kielen. Sitä kirjoitettiin kyrillisellä kirjaimistolla.

Koska tuon uuden kielen käyttöönotosta välittömästi seurasi aitobolševistinen” bardak”- sekasotku, kun ei kukaan tiennyt, miten sitä pitäisi puhua ja kirjoittaa, vangittiin kielen luoja, professori D.V. Bubrich tuholaisuudesta syytettynä. Hän oli muka erityisesti yrittänyt erottaa karjalan kieltä venäjän  kielestä, jota kaikki ymmärsivät.

Sen jälkeen tuo uusi karjalan kieli oli hyvin pian eräänlaista pidgin-venäjää. Liiallisesta venäjän kielen käytöstähän ei ainakaan kukaan voinut rangaista.

Uuden kielen luonteesta voi tehdä päätelmiä vaikkapa seuraavasta lainauksesta, joka on otettu pää- ja ulkoministeri V.M. Molotovin saksalais-neuvostoliittolaisen raja- ja ystävyyssopimuksen (28.9.1939) kunniaksi pitämästä puheesta ja käsittelee Puolan jakoa Saksan ja Neuvostoliiton toimesta:

Однако, озуттих достаточнойкси лyхyт иску Польшуа мyöте энзимäй германскойн армиян пуолес, а сид -Краснойн Армиян пуолес, чтобы ни мидä эй йиäннyс Версальсколойн договоран тäс уродливойс лапсес, кудама эли непольсколойн национальностилойн угнетениян чоттах...

Tätä voi verrata tässä edellä käsitellyn artikkelin karjalankieleen:

Jovensuun linnan nettasaital sanotah ku oman muamankielen opastandah vuajitah nellän lapsen libo nuoren joukko da opastai. Ezimerkikse ku olis kolme karjalan kieldy virallizesti pidäs nellän lapsen sijas suaha yhtes linnas kerrale 12 karjalankielisty lastu da yhten karjalan kielen opastajan sijas kolme opastajua…

Jälkimmäisessä lainauksessa venäjän kielen vaikutus ilmenee vain parissa sanassa (libo, da). Edellistä on mahdotonta ymmärtää osaamatta venäjää.

No, se oli Stalinin aikaa se. ”Oma mua” on oikeasti karjajalankielinen lehti ja on hienoa, että kielen ja kansallisuuksien perinteestä yhä saa sielläkin huolehtia (ks myös Vihavainen: Haun karjalan kielen parlööri tulokset). Venäjälle se velvollisuus kuuluukin, sillä noiden asioiden tuhoutuinen on ollut pääosin sen vastuulla.

En väitä, että karjalan kielellä, muutoin kuin suomen murteeksi käsitettynä, olisi muutekaan ollut riittävästi pohjaa tulla tasaveroiseksi sivistyskieleksi vaikkapa viron ja latvian tapaan. Ne joka tapauksessa pelastuivat kaikesta huolimatta, vaikka täpärällä se oli.

Joka tapauksessa, ellen nyt vallan erehdy, Venäjällä hallitseva sekurokratia yrittää varmasti luoda sellaista karjalaista vähemmistöliikettä tai ainakin tarinaa, jossa suomalainen nationalismi on konnan roolissa ja Venäjä/Neuvstoliiton hellä huolenpito sen sijaan on ja on ollut sorrettujen ainoa toivo.

Johan tästä saatiin esimakua Lönnrotin patsaan töhrimisessä. En tiedä, onko asian tausta jo selvitetty. Hyvin vahva haju sen ympärillä ainakin leijailee.

No mutta joka tapauksessa, lykkyä tykö karjalan kielen vaalijoille! Normaaleisa, järkevissä rajoissa ymmärrettynä se on hyvä asia kaikkien kannalta.

Mahtava starina

 

What do you want to do ?

New mail

Aikamoinen loikkaus

 

Sandra Stepanova. Elämäni polku. Šombajärven kylän istorija šekä muisselmie miun elokšešta. Karjalan sivistysseura 2020, 367 s.

 

Tämä on monessa suhteessa aivan mainio kirja. Tekijä ei kuulu ns. diginatiiveihin, vaikka kuuluukin nyt olevan sujuva tietokoneen käyttäjä. Hän on yhdeksänkymppinen kansanrunouden tutkija, joka vietti lapsuutensa Sompajärven korpikylässä, joka jopa Itä-Karjalan oloissa oli todellista syrjäseutua.

Tekijä muistaa yhä ilmeisen hyvin koko pitkän elämäntaipaleensa, johon kuuluivat niin sodat ja evakkovuodet kuin sodanjälkeiset niukkuuden vuodet ja ajan moninaiset ongelmat, mukaan lukien myös turvallisuuspoliisin kanssa, johtuen aviomiehen yrityksestä loikata Suomeen.

 Sitä paitsi kirja on kirjoitettu vienankarjalaksi, jota nykyään pidetään suomesta erillisenä kielenä. Tämä on hieman hämmentävää, sillä ainakaan minulle ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia ymmärtää koko tekstiä. Sille, joka ei osaa venäjää, tilanne on kyllä varmaankin toinen. Mieleen tuli vanha vitsi miehestä, joka yllättyi kuullessaan joidenkin käyttämiensä sanojen olevan itse asiassa ranskaa: Ai -osaanko minä sitäkin?

Karjalan sivistysseuralta kirjan julkaiseminen nimenomaan karjalaksi on kulttuuriteko. Karjalan kielihän joutui kokemaan kovia neuvostovallan aikana, kun poliittiset suhdanteet ja diktaattorin oikut riepottelivat kokonaisten kansojen kohtaloita.

Karjalaisille pidettiin vuoteen 1937 saakka koulua suomeksi, minkä jälkeen siirryttiin yhtäkkiä häthätää luodun yleiskarjalan käyttöön. Talvisodan jälkeen palattiin yhtä äkillisesti takaisin suomen kieleen ja kun Karjalais-suomalainen tasavalta sitten vuonna 1956 lakkautettiin, seurasi taas pian suomalaisuudesta luopuminen muutamia, lähinnä symbolisia jäänteitä lukuun ottamatta.

Kirjoittaja sai omakohtaisesti kokea kaikki nämä vaiheet ja toteaa, että jokainen niistä tuotti ongelmia. Äkillinen siirtyminen kyrillisellä kirjaimistolla kirjoitettuun karjalaan oli vaikeaa, mutta niin oli myös paluu suomen kieleen.

Suomen kieli oli muuten tietysti paljon lähempänä Sompajärven asukkaita kuin venäjä, mutta pari sijamuotoahan niissä on erilaisia ja se tuppasi jäämään kompastuskiveksi samaan tapaan kuin ruotsinkielisillä on taipumus objektivirheisiin.

Joka tapauksessa niin sanottu neuvostovalta poseerasi aikoinaan sillä, että se kunnioitti kaikkien kansallisuuksien ominaislaatua. Kansallisen kielen osaajille ennustettiin suurta kysyntää siinä vaiheessa, kun Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta näytti sisältävän ajatuksen Suomen ja Itä-Karjalan yhteydestä. Itse asiassa koko ajatuksesta liittää nämä kaksi yhteen kaiketi luovuttiin viimeistään heti sodan jälkeen, mutta sitä ei aiemmin oikein ymmärretty puolin eikä toisin.

Kirjoittaja ei kyllä lainkaan spekuloi politiikalla, vaan kertoo oman elämäntarinansa ja myös synnyinkylänsä tarinan.

Sompajärvi oli Paanajärven lähistöllä sijaitseva kylä, joka sijaitsi tiettömien taipaleiden takana. Papitkin tulivat sinne ehkäpä vain kerran vuodessa ja erilaiset siunaamiset, ristimiset ja jopa vihkimiset jäivät usein paikallisten omaksi huoleksi. Papit sitten myöhemmin vain vahvistivat rituaalin, eli niin sanotusti voitelivat asianosaiset.

Kylän vanha kaskitalous loppui 1800-luvun puolivälissä, kun kaskenpoltto kiellettiin ja pienistä peltotikuista saatiin sen jälkeen viljaa vain puoleksi vuodeksi. Sen sijaan metsä ja järvi antoivat runsaasti saalista, jota säilöttiin suolaamalla, kuivattamalla, savustamalla ja hapattamalla.

Raha-ansiota saatiin esimerkiksi rahdinvedolla, jota harjoittivat talvisin myös naiset. Toki muukin toisilla paikkakunnilla töissä käynti (ven. othodnitšestvo) tunnettiin myös tällä suunnalla.

 Nälänhätää ei normaaliaikoina ollut eikä elämä suinkaan ollut pelkkää kurjuutta. Sen sijaan se oli hyvin yksinkertaista, kuten Suomessakin monin paikoin ainakin vielä 1800-luvun puolella. Kirkot ja koulut olivat kaukana ja teiden sijasta oli käytettävä vesireittejä tai kinttupolkuja. Koululaiset asuivat internaateissa.

Neuvostovalta pakotti suorittamaan uudistuksensa kaikkialla, olipa asiassa järkeä tai ei. Niinpä myös Sompajärvellä suoritettiin kollektivisointi, vaikka poikkeuksellisesti ei kulakiston likvidointia, kun sellaisia ei oikein kyetty löytämään tuosta vajaan sadan hengen kylästä.

Toki valppaat tšekistit sentään löysivät parikin kansanvihollista, jotka vietiin kylästä, mutta muuten siellä saatiin elää rauhassa eikä elämä kolhoosissakaan ollut mahdotonta.

Vaikeuksia kyllä ja oli ja niukkuutta. Sellainenkin herkku kuin omena oli eksotiikkaa, mutta karamellejä aina silloin tällöin saatiin tuliaisina. Sivumennen sanoen, myös Suomessa muistan 50-luvulla olleen ns. tyynykaramellejä eli potuškia (ven. poduška -tyyny). Suuria ihmeitä olivat radio ja gramofoni ja jopa lentokonekin näkyi joskus taivaalla.

Sompajärvi tyhjennettiin sodan aikana eikä se koskaan toipunut. Siitä tuli monien muiden Venäjän tuon ajan maaseutukylien tavoin ”perspektiivitön” ja vuonna 1960 se poistettiin olemassa olevien kylien luettelosta. Nykyään jäljellä ovat vain tulisijojen jäänteet.

Vuonna 1941 jouduttiin pitkälle evakkomatkalle kirjoittajan ollessa 11-vuotias. Tie vei Uralin taakse ja onni oli mukana, sillä se kolhoosi, johon isätön perhe (tuatto eli tatu oli kuollut Leningradin rintamalla tautiin) joutui, oli hyvin toimeentuleva.

Toki hengissä säilyminen, etenkin lasten osalta ei suinkaan ollut itsestään selvää ja äiti sai panna koko tarmonsa ja taitonsa sen hyväksi. Onneksi hän myös parani sairastuttuaan välillä vakavasti.

Kirjoittaja on dokumentoinut Sompajärven entisen rakenteen ja kerännyt myös alueen kansanperinnettä, jota on tässä kirjassa myös julkaistu. Hänen oma tutkimusalueensa on liittynyt karjalaisiin itkuvirsiin ja kerättävää perinnettä näyttää yhä löytyneen aika lailla vielä sodan jälkeisinä vuosinakin.

Sitkeys ja lahjakkuus veivät tekijän lopulta Petroskoin yliopistoon ja tutkijaksi. Sitä ennen hän sai olla mitä moninaisimmissa töissä ja elämänmenon järjestäminen pienen lapsen kanssa vaati nuorelta pariskunnalta suuria ponnistuksia ja luovia ratkaisuja.

Politiikkaan kirjoittaja ei osallistunut ja itki muiden mukana, kun ihmisjumala Stalin kuoli. Sen sijaan pari poikaa, jotka olivat asuneet suomalaisten miehittämällä alueella sodan aikana ja tunsivat asioita hieman laajemmalti, erehtyivät näyttämään ilonsa varsin äänekkäästi. Sellaisestahan aina joku sitten tiedotti ”sinne, minne pitää”.

Koska pojat kuuluivat kirjoittajan seurapiiriin, olivat ”elimet” valppaina myös hänen suhteensa ja työnsaannissa oli sen mukaisia ongelmia. Lisää tietenkin seurasi miehen -livvinkarjalaisen Pekan- yritettyä loikata Suomeen.

Pekka selvisi 13 vuodella ja muutti taas yhteen kirjoittajan kanssa. Heille syntyi vielä niin myöhään kuin vuonna 1974 tytär, joka jo lapsuudessaan oppi karjalan kielen ja käytti sitä omaistensa kanssa myös julkisesti, esimerkiksi liikennevälineissä. Tämä herätti ympäristössä yleistä naurua: lapsi puhuu karjalaa!

Karjalan kieli leimautui siis vanhusten kieleksi ja kuten tunnettua, sen käyttö on erittäin nopeasti hiipunut muutaman viime vuosikymmenen mittaan.

Voidaan tietenkin kysyä, onko suomen kielen olettaminen myös karjalan kirjakieleksi ollut sille kuoleman suudelma. Poliittisten konjunktuurien myötä karjalan asema on joka tapauksessa noussut ja laskenut.

Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan ollessa olemassa vuosina 1940-1956 sinne muutti myös parikymmentä tuhatta inkeriläistä, joiden omalta kotiseudulta suomen kieli ja kulttuuri oli lakkautettu. Se oli kuitenkin veden kantamista kaivoon.

Niin sanotun paluumuuttoperiodin aikana Itä-Karjalan suomalaisuus on nopeasti ohentunut lähinnä kuriositeetiksi. Jäljelle ovat jääneet karjalaiset, joille kansainvälisen yhteydenpidon kieli on ollut venäjä. Olisiko karjalankielinen kansallisvaltio kaikkine nykyajan laitoksineen ollut edes mahdollinen, on avoin kysymys, nyt joka tapauksessa on nähtävissä jonkinlainen karjalan kielen renessanssi, josta tämänkin kirjan ilmestyminen on muuan osoitus.

Ainakin venäjää osaaville voi vilpittömästi suositella tämän kirjan hankkimista. Kirja on helppolukuinen ja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa karjalaisten tavoista ja kohtaloista pitkältä ajanjaksolla, jonka kuluessa myös Itä-Karjalassa suoritettiin valtava modernisaatioloikka luontaistaloudesta tietokoneaikaan.

Kiitos kirjasta!