Kommuuni ja kommunismi

Kommunismin ongelmia

Matti Halminen, Sointula. Kalevan Kansan ja Kanadan suomalaisten historiaa. Mikko Ampuja  1936, 143 s. Jälkisanat Edvard Valpas.

Kommunismin tarina Venäjällä päättyi vuonna 1930, kun Stalin kuuluisassa kirjeessään pilkkasi maatalouskommuunien perustajia. Pari vuotta myöhemmin hän vielä varmuuden vuoksi julisti koko touhun olevan pikkuporvarillista pilkantekoa oikeasta marxilaisuudesta.

Tietenkin hallitseva puolue yhä säilytti kommunistisen puolueen nimen, joka oli aikaansa seuraavien sosialistien kauhistukseksi omaksuttu vuonna 1918, mutta vähänkös tällaisilla nimityksillä kikkaillaan.

Onhan Venäjällä tänäkin päivänä liberaalis-demokraattinen puolue, vaikka liberalismin ja demokratian kannattajien ei kannatakaan odottaa siltä mitään.

Joka tapauksessa kommuuni, suomalaisittain kommuuna oli siis nostettu vuonna 1918 koko bolševikkipuolueen symboliseksi tavoitteeksi ja kirottu sitten vuonna 1930, kun huomattiin sen vievän koko maan, puolueineen kaikkineen varmaan tuhoon.

Kommuunihan oli ikivanha ajatus. 1800-luvulla kommunismi oli erityisesti ranskalaista perua. Charles Fourierin falansterit olivat kuuluisin kommuunin muoto ja niihin liittyi vahvasti seksuaalisen vapauden eli käytännössä promiskuiteetin idea.

Nikolai Tšernyševskin kuuluisa teos ”Mitä on tehtävä”, joka oli myös Leninin suuri herättäjä, suorastaan tihkui seksuaalisuutta, nuo yhteisen elämän veljet ja sisaret olivat uusia ihmisiä, joille myös seksi oli rationaalinen asia, kuten kaikki muutkin elämän alueet.

Eipä ihme, että Venäjän vallankumouksen jälkeen alettiin perustaa kommuuneja. Tämä tapahtui kuitenkin pienessä mitassa ja vapaaehtoisuuden pohjalta.

Kommuuneissa elettiin yhtenä suurena perheenä lukuun ottamatta sitä seikkaa, että seksisuhteet saattoivat olla niin sanotusti rationaalisella pohjalla. Omia lapsia ei varsinaisesti ollut, kun kaikki kuuluivat koko kommuunille yhteisesti.

Ei aina näin pitkälle menty, mutta vähintäänkin tasapalkkaisuus –tai harkinnan mukaan maksettava palkka yhteisistä varoista, yleensä syöjien määrän mukaan (po jedokam) oli käytäntönä. Yksityisomaisuutta ei usein ollut lainkaan. Vaatteetkin olivat yhteisiä.

Talonpoikien piirissä levisi sitkeä huhu yhdestä suuresta peitosta, jonka alla kaikki nukkuivat ja pelehtivät mielensä mukaan. Ulkomaille levisi uutinen naisten sosialisoinnista, joka oli tapahtunut siten, että yksityisomaisuus naisiin nähden oli poistettu ja miehet saivat valita partnerin mielensä mukaan aina määräajaksi.

Tällaisesta kertova venäläinen kirjakin on säilynyt ja löytyy Kansalliskirjaston Slaavilaisesta osastosta (Социализация женщин, 1918). Siitä olen joskus kirjoittanut.

Naisten sosialisointi oli liioittelua, mutta tosiasia oli, että naiset pyrittiin vetämään pois perheen kotilieden ääreltä sijoittamalla lapset yhteiskunnan so. yhteisön hoitoon. Tämä merkitsi toisin sanoen perheen hajottamista, josta jo Engels ja sittemmin Kollontai olivat puhuneet. Ruoka- ja vaatepalvelut oli tietenkin myös järjestettävä yhdessä.

Kommuunit yleensä hajosivat muutamassa vuodessa ja kun koko Neuvostoliiton talouden mullistaminen alkoi vuonna 1928, oli niiden merkitys mitätön.

Kollektivisoinnissa kyllä huomioitiin aluksi kommunismin periaate eli pyrittiin perustamaan noita kommuuneja, tarkemmin ottaen neljäsosan uusista kollektiivitiloista oli määrä edustaa tuota kolhoosin korkeinta astetta.

Kevään 1930 jälkeen niitä ei sitten saanut enää perustaa lainkaan. Talonpojat pelkäsivät ja inhosivat määrätöntä yhteisyyttä ja sitä, että jokainen elukka viimeistä kanaa myöten oli annettava pois omasta taloudesta, ehkä eukkokin…?

Niinpä päättyi kommuunin ja voimme siis sanoa, myös kommunismin taru Venäjällä. Vuonna 1961 sen tunnuksiin kyllä taas palattiin ja luvattiin rakentaa kommunistinen yhteiskunta vuoteen 1980 mennessä, mutta olihan se aika vesitetty versio siitä, mistä oli Fourierista ja Saint-Simonista lähtien unelmoitu.

Kun aikataulu myöhemmin todettiin utopistiseksi ja lakattiin käytännössä, vaan ei teoriassa pyrkimästä kommunismiin, voidaan sanoa, että vain kyltti jäi siitä ihanteesta, joka joskus oli ihmisiä elähdyttänyt. Koko käsitekin oli muuttunut aivan tuntemattomaksi.

Ne Kanadan suomalaiset, jotka 1900-luvun alussa halusivat perustaa oman kommuuninsa, pyrkivät turvaan siltä äärimmäisen raa’alta kapitalismilta, joka jätti työläiset vaille kaikkea turvaa, vaikka antoikin vapauden juopotella ja viettää huonoa elämää.

Malkosaarelle eli Malcolm Islandille perustettu Sointula oli ennen muuta yhden palavasieluisen miehen idean ruumiillistuma. Inkeriläissyntyinen Matti Kurikka oli myös siinä määrin käytännön mies, että sai aikaan parin sadan ihmisen siirtokunnan, joka rakensi itselleen yhteisten asuntojen lisäksi muitakin laitoksia, muun muassa sahan.

Kurikka oli kuitenkin myös siinä määrin epäkäytännöllinen, että eksyi solmimaan mahdottomia urakoita ja kun talouden raa’at tosiasiat muutenkin olivat siirtokuntaa vastaan, se tukehtui lopulta niihin. Saha kyllä toimi, mutta sen tuotteet olisi vielä pitänyt kannattavasti markkinoidakin.

Sitä paitsi sattui tuhoisa tulipalo ja alkoi keskinäinen syyttely ja kateus. Naisten riidat ja yksityisyyden vaistot lienevät nekin olleet merkittävä syy epäsovun syntymiselle.

Matti Kurikka kritisoi ankarasti naisten puutteellista aatteellisuutta: Se, että nainen on päässyt miehensä elinkautiseksi elätiksi, on synnyttänyt ja kolhinut kymmenkunta lasta, kolhinut silloin kun on itse sattunut pahalla päällä olemaan ja nuoleksinut silloin kun on sattunut huumori hyvänä olemaan, se ei tee naista lasten kasvattajaksi…

Suuri enemmistö äitejä turmeli Kurikan mielestä lastensa oikeudentunnon sillä, että opetti ne itkemisellä komentamaan itseään. He luulivat lastensa olevan heitä varten ja ihailivat niissä vikojakin ja korkeintaan kadehtivat toisten lasten hyveitä.

Omistushaluinen äidinrakkaus oli lyhyesti sanoen oikean ihmisrakkauden irvikuva.

Tässä itse asiassa lienee kiteytynyt koko kommunismin ongelma ihmissuhteiden kannalta. Teoreetikot katsoivat, että oli rakastettava yhtäläisesti koko ihmiskuntaa ja luovuttava ”eläimellisistä” perhevaistoista.

Tämä ei onnistunut sen ajan oloissa. Nykyäänhän perheen hävittäminen sen vanhassa mielessä on toteutunut tietyssä määrin ja elintasonuoret voivat hyvinkin leikkiä puiden halaamista ja koko ihmiskunnan yhtäläistä rakastamista. Mutta emme me vieläkään varsinaisesti kommunismissa elä.

Malkosaaren Sointula näyttää hajonneen ennen muuta talousongelmiin. Seksuaalista vapautta siellä ei tunnusteta suuremmin harjoitetun, vaikka historiikin kirjoittaja kyllä kertoo Kurikan julistaneen noita aatteita ja selittäneen, ettei naisten tarvitse hävetä aviottomia lapsia. Brittiläisen Kolumbian hallituksellekin tehtiin ilmianto sointulalaisten irstaudesta.

Myös vakavammat miehet ja naiset vastustivat noita kevytmielisiä tendenssejä. Sitä paitsi näyttää siltä, ettei Sointula ollut varsinaisesti yhtenä perheenä elänyt kommuuni myöskään taloudellisesti. Itse kullakin oli yksityispalstansa yhteisten lisäksi, kuten maatalousarttelissa sitten vuodesta 1930 lähtien Venäjällä.

Kaiken kaikkiaan Sointula oli komea esimerkki aatteen nimissä tehdystä yrityksestä perustaa parempi yhteiskunta. Se ei jäänyt suomalaisillekaan viimeiseksi.

Sivumennen sanoen, Masalan nuorisoteatteri esitti muutama vuosi sitten Sointulaa käsittelevän teatteriesityksen, joka oli harvinaisen onnistunut ja vaikuttava. Se kuulemme esitettiin sitten myös Malcolm Islandilla.

Valitettavasti vain nuo ihmisen alkuperäiset vaistot ovat näihin asti olleet liian kova pala nujerrettavaksi ja niinpä tyrannimaiset hallitukset ovatkin mieluummin liittoutuneet niiden kanssa säilyttääkseen valtansa.

Tie helvettiin

Kun hyvillä aikeilla tietä paratiisiin kivettiin

Ossi Kamppinen, Palkkana pelko ja kuolema. Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat. Docendo 2019, 314 s.

Olen usein miettinyt, mitä tarvitaan, että jokin historian asia saadaan niin laajasti yleiseen tietoisuuteen, ettei sen peruspiirteitä tarvitse joka kerran erikseen selittää, kun siihen viittaa. Muistan miten akateemikko Eino Jutikkala joskus sanoi, että raja kulkee Porvoon valtiopäivissä. Ellei tiedä, mitä ne tarkoittavat, saa luvan mennä itse ottamaan selvää asiasta.

No, nykyisinhän on tapana puhua Porvoon maapäivistä, mutta luulenpa, että jos asiasta pidetään kyselytutkimus, ei puoletkaan suomalaisista tiedä, mitä tuo tapahtuma edes suunnilleen pitää sisällään, sen varsinaisesta merkityksestä ja siihen liittyvistä kiistoista nyt puhumattakaan.

Ossi Kamppinen toteaa, että Itä-Karjalan suomalaisesta kaudesta on olemassa suuri määrä ansiokasta kirjallisuutta, niin tutkimuksia kuin muistelmiakin. Kyseessä ei ole mikään vaiettu teema, mutta siitä huolimatta sitä koskevat tiedot ovat ihmisillä keskimäärin heikkoja, ellei olemattomia.

Antti Tuurin romaaniin perustuva filmi ”Ikitie” teki asiaa tunnetuksi, vaikka antoikin monessa suhteessa väritetyn kuvan aiheestaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ikitie ). Tämä Kamppisen kirja pyrkii olemaan yleiskatsaus, joka antaa suurelle yleisölle kuvan asioista ja pohjautuu olemassa olevaan tutkimukseen.

Kamppisen ote on journalistinen, voisi sanoa human interest-tyyli, joka mielestäni erinomaisesti sopiikin tällaiselle kirjalle. Se esittää kiihkottomasti erilaisia historian polkuja ja ihmiskohtaloita, jotka liittyivät Itä-Karjalan suomalaiskauteen.

Aineisto painottuu aika lailla suomalaiseen siirtolaisuuteen ja vielä erityisesti amerikansuomalaisiin, mikä selittynee saatavissa olevalla kirjallisuudella. Esille tulevat myös kanta-asukkaiden ja tulijoiden väliset kitkatekijät, mutta kokonaisuutena tarina jää suomalaisten omaksi tarinaksi, jota ei erityisemmin suhteuteta Neuvostoliiton yleiseen kehitykseen ja muiden kansallisuusryhmien kohtaloon.

Ei tässä mitään valittamista olekaan, se on sitten tutkijoiden tehtävä ja aiheesta on tulossa pian myös perusteellisempi esitys suomeksi. Se on luonteeltaan tieteellinen yleiskartoitus, mitä Kamppisen kirja ei pyrikään olemaan.

Monet kirjassa esitetyt asiat ovat suomalaiselle keskivertolukijalle outoja. Tällainen on muun muassa kommuuna eli kommuuni. Sehän oli asia, joka antoi uuden nimen koko Venäjän sosialidemokraattisen puolueen bolševikkiryhmälle vuonna 1918.

Toisin kuin menševikit, bolševikit suhtautuivat lahkolaismaisella uskolla perustajaisien, Marxin ja Engelsin kirjoituksiin ja katsoivat, että historian –ja siis myös heidän itsensä- päämääränä oli siirtyminen kommunistiseen yhteiskuntaan, joka rakentuisi kommuuneista.

Parin vuoden ajan kommuunit olivatkin se yhteiskunnallisen järjestymisen muoto, jota Neuvosto-Venäjällä eli sovdepiassa suosittiin. Kyseessä oli olennaisesti utopistinen instituutio, jossa ihmiset asuivat ja työskentelivät yhtenä suurena perheenä. Paitsi tuotanto, myös kulutus hoidettiin kollektiivisesti. Tasapalkkaisuus tai syöjien lukumäärä olivat johtavana periaatteena.

Maatalouskommuunit, joita oli aluksi innolla kiirehditty perustamaan, hiipuivat yleensä nopeasti ja kun Neuvostoliitossa NEP:in päättyessä ryhdyttiin vuosina 1929-1930 täyskollektivisointiin, oli kollektiivitilojen hallussa enää vain pari prosenttia viljelymaasta.

Kuten tunnettua, tuossa vaiheessa pyrittiin aluksi suuri osa uusista kolhooseista muodostamaan kommuuneiksi, mikä oli vähällä johtaa täydelliseen katastrofiin. Talonpojat eivät halunneet luopua taloistaan ja eläimistään ja sabotoivat kommuuneja kaikin tavoin.

Silloin Stalin julkaisi kuuluisan artikkelinsa Menestys panee pään pyörälle, jossa selitti, ettei kommuuneja suinkaan vielä pitänyt perustaa –niiden aika tulisi vasta paljon myöhemmin. Sen sijaan piti perustaa artteleita, joissa kullekin talonpojalle jäisivät talo ja henkilökohtainen omaisuus, yksi lehmä ja puolisen hehtaaria maata omaan henkilökohtaiseen aputalouteen.

Stalinismille tyypillisesti leimattiin yksin tein kommuunien perustajat tuholaisiksi, jotka tahallaan olivat kannattaneet niin radikaalia politiikkaa, että se olisi toteutuessaan tuhonnut koko sosialistisen talouden. Hyvät aikeet ja palavasieluinen ihanteellisuus leimattiinkin siis objektiivisesti rikokseksi.

Suomalaisetkin ja erityisesti amerikansuomalaiset olivat perustaneet kommuuneita jo 1920-luvulla. Sellainen oli muun muassa kommuuni Kylväjä Donilla. Sen venäjänkielisen nimen Sejatel arveltiin itse asiassa viittaavan Seattleen, mikä saattaa olla tarua tai totta. Joka tapauksessa sen ainakin aluksi raportoitiin menestyvän paremmin kuin naapurien kasakkataloluksien.

Joka tapauksessa kommuunien perustaminen kävi Stalinin vuoden 1930 kirjeen jälkeen mahdottomaksi. Myös vanhat kommuunit muutettiin ennen pitkää artteleiksi. Näin kävi myös suomalaiselle Säde-kommuunille, joka sijaitsi Aunuksessa ja menestyi erinomaisesti. Säteen menestyksen salaisuutena voi pitää sen perustajien suurta intoa ja asiantuntemusta. Mutta Neuvostoliitossa ei kyselty sellaisia, vaan pakotettiin kaikki samaan ruotuun. Ne, jotka olivat menestyneet muilla keinoin, olivat epäilyksenalaisia.

Tunnettu on tarina myös Hiilisuon kommuunista, joka on ollut esikuvana Ikitie-elokuvassa. Suomalaisia vastaan keitettiin kokoon tuholaisuussyytöksiä ja väitettiin heidän tarkoituksenaan olleen Suur-Suomen perustaminen ja Itä-Karjalan irrottaminen Neuvostoliitosta.

Tällaisissa syytöksissä ei ollut mitään omaperäistä. Kaikki vastaavat rajaseuduilla asuvat diasporakansallisuudet kokivat saman kohtalon, jota voi lyhyesti nimittää kansanmurhaksi. Mutta siitä sitten enemmän tutkimuksissa. Sivumennen sanottuna, niitä kyllä jo onkin olemassa myös suomeksi ja suomalaiselle lukijalle voi suositella vaikkapa Kikimoran julkaisemaa kokoomateosta Yhtä suurta perhettä.

Kamppisen kirja on tyylillisesti mukavaa luettavaa eikä yleensä aiheuta vatsanväänteitä huolimatta siitä, että siinä kuvattujen ihmisten taru päättyi kovin karusti. Ennen suurta tuhoa asiat nimittäin menivät usein sangen hyvin ja tulevaisuudelta odotettiin suuria.

Tämä kuitenkin koski lähinnä amerikansuomalaisten kaltaisia etuoikeutettuja ryhmiä. Niin sanotut loikkarit, joita oli enemmistö Itä-Karjalan suomalaisista, nimittäin joutuivat usein elämään ja työskentelemään aivan helvetillisissä oloissa. Heitähän pidettiin jo lähtökohtaisesti rikollisena aineksena huolimatta siitä, että radion seireeninlaulut olivat lupailleet rajan yli tuleville sosialismin rakentajille yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista.

Kamppisen kirjan ansiona ovat monet dokumenttipätkät, jotka havainnollisesti kuvaavat mielialoja tuon ajan Itä-Karjalassa. Niihin olisi vielä voinut lisätä vaikkapa Jalmari Virtasen ylistyslaulun Stalinille vuonna 1936 –uuden, maailman demokraattisimman perustuslain ja vapaiden vaalien kunniaksi.

Parin vuoden kuluttua Virtanen ammuttiin.

Ainoa vanhurskas?

 

Hölmöjen keskellä

 

”Ei pienillä ole mitään turvaa”. J.K. Paasikiven päiväkirjat 1934-1939. Kansallisarkiston ystävät -Riksarkivets vänner ry 2004, 363 s.

 

Jos olisin päättämässä poliittisen historian tutkintovaatimuksista, panisin tämän kirjan pakolliseksi. Siihen on monta syytä. Kirja on harvinaislaatuinen erinomaisesti informoidun ja vaikutusvaltaisen aikalaisen tuottama dokumentti, jossa Suomen ja Euroopan ulkopolitiikkaa analysoidaan kulloisenkin tiedon ja odotusten valossa.

Jokaista lähdettä on tietenkin käytettävä kriittisesti ja jokaisella niistä on myös omat rajoituksensa, jotka on ymmärrettävä. On sanottu, että jokainen kirjoittaja, myös päiväkirjan pitäjä aina kirjoittaa jollekin yleisölle, vaikkapa jälkimaailmalle. Kekkosen teksteistä tämä käy hyvin ilmi.

Paasikivelle nämä päiväkirjat olivat ainakin osittain myös työpapereita, eräänlaisia pöytäkirjoja eri tapaamisista, joihin hän talletti sellaista tietoa, jota piti kiinnostavana ja tarpeellisena muistaa. Varmasti myös hän arvasi, että hänen salakirjoituksensa vielä selvitetään, kuten oli tehty esimerkiksi Samuel Pepysin (ks. Vihavainen: Haun pepys tulokset )päiväkirjoille.

Pepys näyttää uskoneen salakirjoituksensa pysyvän avaamattomana ja kertoi uskomattoman avomielisesti kaikista naisseikkailuistaan ja muista intiimeistä asioistaan. Paasikiven mielenkiinnon kohteet olivat muualla.  Hän oli poliittinen eläin, zoo politikon, eikä mikään Pepysin kaltainen bon vivant.

Velvollisuudentunto ja pyrkimys tehdä työnsä hyvin olivat hänen tunnuksiaan ja hän paheksui syvästi kaiken maailman lörpöttelijöitä, itsensä tehostajia, juoppoja ja hölmöjä, joita hänen näköpiiriinsä ilmaantui kovin tiheään.

Tässä niteessä Paasikivi ei kuitenkaan enää alinomaa säti suomalaisten erityistä typeryyttä, vaan kohdistaa aggressionsa pikemmin suomenruotsalaisiin ja käväisee välillä nostamassa myös Suomen Ruotsin tasolle joka asiassa, paitsi aineellisessa vauraudessa. Riikinruotsalaisetkin ansaitsivat paljon arvostelua, jota Tukholman-lähettiläämme ei päiväkirjassaan säästellyt.HH

Kuten ensimmäisessäkin osassa (ks. Vihavainen: Haun rumpunen tulokset ) Paasikivi palailee yhä uudelleen sortovuosiin ja vanhasuomalaiseen linjaan, joka oli ainoa viisas ja oikea. Tarton rauhassa taas oli mieletöntä odottaa, että Itä-Karjalaa olisi saatu puhumalla, bolševikkien mahtavista julistuksista huolimatta. Ja kuningas se olisi ollut paras valtionpäämies. Ei se demokratiaa olisi estänyt, eikä meitä Saksan alaisiksi tehnyt.

Tarton rauhassa ei onneksi saatu sitä Itä-Karjalaa, siunailee kirjoittaja. Sitä mahtiinsa palannut Venäjä olisi nyt varmasti hamuamassa takaisin. Sitä paitsi itäkarjalaisia oli niin vähän, Paasikiven tietojen mukaan 120 000 ja venäläisiäkin 40000,joten asia ei ollut kovin tärkeä.

Paasikivi lukee myös itäkarjalaiset suomalaisiksi, kuten tapana tuolloin oli ja johon tietenkin oli hyvät perusteetkin. Tiedot väestömääristä sen sijaan olivat päin honkia. Vuoden 1939 väestönlaskennan mukaan Karjalassa oli venäläisiä 296 000 henkeä, karjalaisia 107000 henkeä ja suomalaisia 8000.

Kaiken kaikkiaan Karjalan autonomisen neuvostotasavallan väkiluku oli tuolloin 462 000. Vielä vuonna 1926 se oli ollut vain 260 000, joista karjalaisia 99 000, venäläisiä 146 000 ja suomalaisia vaivaiset 2500.

Väestökehitys oli siis ollut uskomattoman nopeaa ja aivan tietyn suuntaista. Kun Karjalan työkansan kommuuni vuonna 1920 perustettiin, oli siellä vielä ollut karjalaisenemmistö.

Paasikivi näyttää olleen aika pihalla Karjalan asioista muutenkin. Suuren terrorin vaikutusta hän ei mainitse lainkaan eikä myöskään suomenkielen lopettamista koko Neuvostoliitossa vuoden 1938 alusta lähtien. Sen sijaan karkotukset raja-alueilta olivat herättäneet Suomessa ikävää huomiota ja maallamme katsottiin olevan sananvaltaa sioissa, jotka koskivat Tarton rauhan määräyksiä. Tästä koitui kitkaa maiden suhteisiin.

Paasikivi on koko ajan vakuuttunut siitä, että Suomen asia on vaaranalainen. Ikävä tosiasia oli, ettei millään muulla suurvallalla kuin  Saksalla ollut intressejä Suomen puolustamiseen.

Saksaan Suomi ei missään tapauksessa halunnut turvautua, mutta Ruotsin saaminen mukaan ainakin taloudelliseksi tueksi oli sekin tyhjää parempi. Varmaa ei ollut sekään, luopuisiko Ruotsi sodan sattuessa puolueettomuudestaan ja toimittaisi Suomelle aseita ja muuta materiaalia, sotilaista nyt puhumattakaan.

Ulkominsteriän arkistossa ovat Ahvenanmaan kysymystä käsittelevät mapit tavallista lihavampia. Paasikivi osallistui noiden asiakirjojen laatimiseen ja myös päiväkirjat todistavat siitä, miten yhteistyötä heräteltiin ja detaljikysymyuksiä vatkattiin yhä uudelleen.

Sotilaallisesti pääsyä Pohjanlahdelle hallitsevan saariryhmän merkitys oli suuri ja sen uskottiin olevan erityisen altis yllätyshyökkäykselle. Suomen panssarilaivat järeine tykkeineen oli mahdollista siirtää nopeasti paikalle, mutta muuten kansainvälisestisovittu Ahvenanmaan neutraliteetti esti linnoittamisen ja joukkojen tuomisen alueelle.

Suomi halusi linnoittaa saaret yhteistyössä Ruotsin kanssa. Kyse oli ensi luokan turvallisuustoimesta.

Ruotsin tuen kovan paikan tullen ymmärrettiin olevan Suomelle elinkysymys, mutta mitä tekivätkään suomenruotsalaiset fanaattiset aktivistit: he pistivät parhaansa mukaan kapuloita rattaisiin, ruikuttivat muka vainosta, vaikka olivat etuoikeutettuja ja sahasivat omaa oksaansa koettamalla kiristää itselleen etuja asialla, jonka olisi pitänyt olla heille itselleen elintärkeä.

Paradoksaalisesti suomenruotsalaisesta väestöstä, joka olisi voinut olla resurssi ja pohjoismaisen yhteistyön kulmakivi, tulikin sen suurin jarru.

Aivan erityinen riita syntyi Ahvenanmaan yhteisen linnoittamisen yhteydessä muodostettavan paikallisen kodinturvajoukon ja paikalle tuotavien suomalaisten sotilaiden komentokielestä. Armeijan komentokieli oli maamme perustuslain mukaan suomi. Itse asiassa ahvenanmaalaisille annettiin tässä suuressa strategisessa kysymyksessä osapuolen ja jopa vaa’ankielen asema, mikä suututti  niin suomalaisia kuin asiaa ymmärtäviä ruotsalaisiakin.

Täytyy todeta, että Paasikivi ei tietenkään niputtanut kaikkia ruotsalaisia tai suomenruotsalaisia yksiin paketteihin. Hänellä oli paljon ystäviä ja yhteistyökumppaneita molemmissa leireissä. Mutta jaoka tapauksessa joidenkin hölmöjen pienisieluinen poliittinen peli sai tässäkin asiassa määrätä sen, miten edettiin ja mitä saatiin aikaan.

Sen, että Suomen suhteet Saksaan olivat 1930-luvulla huonot, tietää jokainen, mutta harvempi ymmärtää, miten huonot ne olivat. Itse asiassa näyttää siltä, että maassamme on yhä paljon niitä, jotka kuvittelevat, että Suomi tietenkin  oli Saksaan päin kallellaan koko ajan, senhän todistaa jo se, että sieltä sitten haettiin turvaa talvisodan jälkeen ja olihan meillä IKL, joka sai neljä prosenttia eduskunnan mandaateista…

Toivoisi jo, että viimeistään Vesa Vareksen uusi kirja vihdoin antaisi lopullisen kuoliniskun näille kuvitelmille, mutta asian oikean laidan tuntemiseen riittää kyllä jo tämän kirjan lukeminen. Se on vain yhden miehen kirjoittama, mutta hän oli maltillinen oikeistomies, joka tunsi maamme poliittisen kentän ja ulkopolitiikan.

On itse asiassa henkeäsalpaavan jännittävää lukea, millaisia olivat tulevaisuudenodotukset 1930-luvulla, jolloin ne muuttuivat ei vain  vuodesta vuoteen vaan jopa päivästä päivään.

Hitlerin ajattelun primitiivinen raakuus ymmärrettiin ajan myötä yhä selvemmin ja Paasikivi sätti yhä uudelleen Versailles’n rauhan solmijoita, joiden syytä viime kädessä oli tuon miehen nousu valtaan: miksi ihmeessä nuo tolvanat nöyryyttivät Saksaa aivan kohtuuttomasti ja vetivät sellaiset rajat, joita ei edes voitu heidän itse julistamillaan periaatteilla perustella. Ei suurta kansaa voinut kohdella miten tahansa.

Syypäitä hirvittävään tilanteeseen olivat Lloyd George ja Clemenceau, jotka olivat poliittisesti lahjattomia, resoneerasi Paasikivi yhä uudelleen ja varmasti olikin oikeassa Versailles’n politiikkaa moittiessaan.

Kuitenkaan hän ei rupea pohtimaan sitä, millaiset mahdollisuudet noilla miehillä oman kansansa edessä olisi ollut solmia kohtuullinen ja tasapuolinen rauha. Kansojen kärsimykset olivat hirvittävät ja vaativat kostoa. Kaikkeen syyllinen oli tietenkin Saksa. Kuka muu se olisi voinut olla?.

Miten olisi uskallettu ruveta selittämään kansoille, että kyseessä oli yleiseurooppalainen mielettömyys, jossa kysymyksen sodan aloittajasta ei olisi saanut antaa ratkaista kaikkea myöhempää politiikkaa.

Tässä olemme taas enemmän tai vähemmän samanlaisen kysymyksen äärellä. Putinin syyllisyys on kyllä paljon ilmeisempi asia kuin Saksan syyllisyys aikoinaan, mutta yhtä kaikki, rauhan solmiminen, mikä olisi kaikkien intresseissä, ei ole helppo asia, kun monimiljoonaisten äänestäjäjoukkojen tunteet on kuumennettu äärimmilleen ja lupauksia annettu ja valoja vannottu.

Tämä kirja päättyy Moskovan neuvottelujen alkamiseen ja siitä eteenpäinhän me selitämmekin kaiken Suomen omalla politiikalla. Sotaa kuitenkin edelsi monivuotinen epävarmuuden tila. Neuvostoliiton laivaston höyrytessä Hankoniemen ohi länteen, syntyi Helsingissä jo paniikki. 

Jo pari päivää aikaisemmin kertoi Mannerheim Paasikivelle puhelimessa, että sota alkaisi ehkä jo huomenna. Ilmeisesti tiedustelu kertoi, että  Punalippuinen Itämeren lsivasto laivasto oli nostanut höyryn ja kokoontumassa suureen operaatioon.

Mutta ei siitä nyt tässä sen enempää. Tämäkin nide kannattaa siis jokaisen asianharrastajan lukea. Netistä tämäkin löytyy: EI PIENILLÄ OLE MITÄÄN TURVAA | J.K Paasikivi

Hidasta kuolemaa

 

Agonia

 

Teatteriryhmä Helsinki 98: Neuvostoihmisen loppu. Svetlana Aleksijevitšin kirjaan perustuva näytelmä. Vuosaaren tilajakamo. Näyttelijät: Sami Lanki, Elli Närjä.

 

Tämän näytelmän teema tai edes yksityiskohdat eivät yllätä millään tavalla. Päin vastoin, ne kaikki ovat jo tuhannesti kerrottuja, mutta eihän se tarkoita, että ne kuuluisivat yleiseen ymmärrykseen neuvostoajasta.  Tässäkin käy, kuten aina: se, mikä on aikanaan itsestään selvää, muuttuu jossakin vaiheessa historiaksi, joka on uudelle suupolvelle käsittämätöntä.

Ensimmäisessä näytöksessä vanha mies on vuodeosastolla, kaikesta arvokkuudestaan riisuttuna ja myös nuoren polven maailmasta irronneena, askarrellen syömisen ja ulostamisen ongelmien kanssa. Nuori hoitaja ei anna hänelle arvoa.

 Kumpikaan osapuoli ei käsitä toista. Ukko on sovok, kommunistiänkyrä, joka uuden sukupolven silmissä on pelkkä reliikki kirotulta ajalta, joka merkitsi väkivaltaa ja puutetta. Räkäänsä kuoleva ukko on hyödytön ja jopa harmillinen palanen vastenmielistä menneisyyttä.

Mutta menneisyys tai sen jäänteet elävät yhä kituvaa elämäänsä, vaikka ilman niitä elementtejä, jotka sitä aikoinaan ruokkivat. Kuin kala kuivalla maalla ukko vaeltaa muistoissaan ja toistelee mielettömiksi muuttuneen elämänsä vaiheita.

Me olimme olemassa -My byli- on erään tuollaisen reliikin julkaiseman kirjan nimi. Muistutus siitä, että vielä äsken oli olemassa jotakin aivan muuta, on paradoksaalisesti välttämätön.

Nuori polvi ei ymmärrä, mitä itse koko eläminen merkitsi sille, joka tuli kommunistiksi jo heti tuon komennon alkuvaiheessa. Ei kyse ollut yrityksestä hankkia korkeaa elintasoa -vaikka sinäkin suhteessa luvattiin pian ohittaa kaikki muut. Ei kyse ollut edes vallasta vallan vuoksi, vaan koko ihmiskunnan kohtalon ottamisesta ihmisen omiin käsiin, selvää uskontoahan se oli.

Tämän uskonnon ytimessä oli kieltäymys ja kilvoittelu -podvižnitšestvo. Sitä korosti pyhien ihmisten kohdalla myös ortodoksinen uskonto, mutta tässä metodit olivat aivan toiset.

Maksim Gorki kirjoitti Epäajankohtaisissa ajatuksissaan vuonna 1917, että Lenin sai kansan mukaansa antamalla sille luvan käyttäytyä häpeällisesti. Toisin kuin hurskaan ortodoksin kilvoittelu tai musulmaanin suuri Jihad, jotka suuntatuvat omassa sielussa kärkkyvää Saatanaa vastaan, oli kommunismin paha ulkoistettu konkreettiseksi viholliseksi -ihmisiksi, jotka edustivat pahaa.

Tuon pahan ilmentymiä olivat riistäjäluokat, kulakit ja kapitalistit, joita oli kohdeltava armottomasti. Mitkään kompromissit eivät olleet edes teoriassa mahdollisia. Härkävaunun ovesta saattoi nähdä kaamean näyn, kun kulakkiperhe oli ajettu saastaisen eläimellisyyden aseteelle. -Mutta ei sitä tarkoitettu katsottavaksi. Ovet oli pidettävä kiinni.

Riistäjäluokkien likvidoinnin jälkeen oli vuorossa se vihollinen, joka sabotoi sosialismin rakentamista tuholaiset. Myös ne oli tuhottava armottomasti. Osoittautui, että silloin kohteeksi joutuivat myös itse muistelija ja hänen vaimonsa. Mutta eihän se tehnyt tyhjäksi suurta asiaa.

Stalin oli sanonut vuonna 1931, että Venäjä oli sata vuotta jäljessä länttä ja että välimatka oli kurottavan umpeen kymmenessä vuodessa (siis vuoteen 1941 mennessä…) -muuten Neuvostoliitto tuhottaisiin.

Jostakin syytstä näytelmässä puhutaan kymmenen sijasta neljästäkymmenestä vuodesta. Itse asiassa sellaisia lukuja ei koskaan esitetty. Kommunistinen yhteiskuntakin piti rakentaa sosialistisen pohjalle kahdessakymmenessä vuodessa, aloittaen vuodesta 1961.

Sosialistinen yhteiskunta käy aina koko ajan sotaa ja on sotilaallisesti järjestetty. Ulkoisia vihollisia riitti aina sen tarpeisiin ja itsensä uhraavia kommunisteja houkuttelivat kärsimyksen laakerit. Yltäkylläisyys kaikille oli aivan käden ulottuvilla, mutta sitä ennen oli kestettävä ja kieltäydyttävä. Elämällä oli tarkoitus.

Sosialismin rakentamisen aikoihin oli suurssa huudossa laulu, jossa kehitettiin ”veturiamme lentämään eteenpäin, kommuuniin!” ((5) Наш паровоз, вперёд лети! - YouTube).

Kommuuni tarkoitti yhteiselämää, joka oli rakennettu radikaalisti uudelle pohjalle, entisen elämänmuodon kaikki lainomaisuudet hyläten, silloin ihmiset olisivat yhtä suurta perhettä, jossa kaikki ovat onnellisia ja tasa-arvoisia.

Vuonna 1930 Stalin kuuluisassa artikkelissaan ”Menestys panee pään pyörälle” kirosi koko kommuunin, jollaisia oli -ylimmän tahon käskystä- alettu perustaa maataloutta kollektivisoitaessa. Sen jälkeen koko asiasta lakattiin puhumasta, vaikka se yhä jäi jopa puolueen nimeenkin. Sen sijaan puhuttiin kommunismista, johon puolue virallisesti pyrki aina lakkauttamiseensa saakka.

Todettakoon, että kommunistipuolueeseen luotti kyselytutkimusten mukaan vielä vuoden 1990 keväällä enemmistö Neuvostoliiton asukkaista. Syksyllä samana vuonna, kaappausyrityksen jälkeen enemmistö olkin yhdellä iskulla muuttunut vähemmistöksi, jopa melko pieneksi.

Neuvostoihminen näytti siis tulleen lyödyksi ikään kuin yhdellä mahtavalla nuijan heilautuksella.

Mutta eihän se menneisyyden ja oman elämän arvon kieltäminen niin kivuttomasti käy. Neuvostoihmisen agonia vain jatkui ja jatkui. Vanhan menon puolustajiksi ilmaantui aivan hämmästyttäviäkin tahoja, kuten Suomessakin tuttu filosofi, akateemikko Aleksandr Zinovjev, joka oli lanseerannut käsitteen Homo sovjeticus ja tullut leimatuksi yhdeksi ilkeimmistä neuvostovastaisista.

Nyt Zinojev väitti, ettei hän koskaan ollut kirjoittanut satiiria, vaan kuvannut tosissaan neuvostoelämän arkipäivää, jolla oli suuret ansionsa. Hän julkaisi nyt kirjan Nuoruutemme lento (viittaus siihen, että Stalin oli antanut nuoruudelle siivet: Stalin, našej junosti poljot).

Toisessa näytöksessä sovok kertaa nuoruuttaan, johon siis kuului myös joutuminen sen systeemin hampaisiin, joka ylpeili armottomuudellaan ja joka nyt etsi ja vainosi tuholaisia ja ulkomaiden agentteja, kun omat riistäjäluokat oli jo tuhottu. Jonkunhan täytyi olla syyllinen loputtomiin vastoinkäymisiin ja järjettömyyksiin.

Myöhemmin, sodan aikana olivat vihollista ainakin ”objektiivisesti” jollakin tavalla auttavat ainekset hyvä maalitaulu koneistolle ja sen jälkeen voitiin suuntautua taistelemaan pikkuporvarillisuutta vastaan – tuota sisäistä vihollista, jonka kukistaminen oli vielä sosialismissakin mitä ajankohtaisinta.

Kärsimystä ja kuolemaa ja siinä samassa tilaisuuksia sankaruuteen ja kilvoitteluun neuvostoelää tarjosi yllin kyllin. Se ei kuitenkaan auttanut saavuttamaan päämäärää, joka aina van häipyi horisonttiin. Kuten näytelmässä huomautettiin: eiväthän veturit lennä…

Näyttelijäntyö ja muukin toteutus ovat kyllä kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikuttavia.

Mainittakoon, ettei ohjaaja halua kertoa nimeään. Tämä viittaa yhteyksiin Venäjälle, jossa koneisto on taas täysissä voimissaan, aivan kuten neuvostoajan, tuon sovokin menneisyyden nostaminen jälleen arvoon arvaamattomaan.

Ei historia koskaan kuole eikä menneisyys häviä. Se vain muuttaa muotoaan.

 

 

Kansa kaikkivaltias

Kansa kaikkivaltias

Tunnettu rojalisti Joseph de Maistre kirjoitti aikanaan Ranskan vallankumouksesta, ettei mikään itsevaltias olisi voinut rangaista kumouksellisia yhtä kaamealla tavalla kuin nämä rankaisivat itse itseään.

Hirmuvalta pudotti päät kymmeniltä tuhansilta, kun taas monarkia olisi tuominnut kuolemaan ehkäpä puolen kymmentä syyllistä.

Syyllisethän toki olivat kysymyksessä eivätkä viattomat uhrit. He olivat syyllisiä vallankukoukseen. Ranskan suuressa vallankumouksessa tapahtui sama itserankaisu kuin sittemmin Venäjällä. Sillä, mitä on pidetty historian ironiana, voidaan kuitenkin nähdä oma mielekkyytensä.

Tärkeässä pikku kirjasessaan Voivatko bolševikit säilyttää valtiollisen vallan? Lenin hahmotteli vallankumouksellisen vallan erikoisuuksia.

Jos pitäisi vaikkapa karkottaa kodeistaan maksukyvyttömiä vuokralaisia, olisi tsarismin turvauduttava suureen poliisijoukkoon vihamielistä ympäristöä vastaan. Loppujen lopuksi sen olisi tuotettava paikalle sotilaitakin ja ehdottomasti joltakin kaukaiselta paikkakunnalta, jotta ne eivät olisi solidaarisia sorron kohteiden kanssa ja saisi itse kumouksellista tartuntaa.

Vallankumouksellinen valta sen sijaan karkotti kodeistaan tai ahdisti entistä pienempiin tiloihin rikkaita ja riistäjiä. Tähän työhön oli koko naapurusto valmis eikä erityisiä järjestyksen valvojia edes tarvittu.

Aivan samaan tapaan kansa oli kaikkialla niiden puolella, jotka ottivat rikkailta heidän muutakin omaisuuttana ja jakoivat sen keskenään. Tässähän oli verraton hallitsemisen periaate, riemuitsi Iljitš, tuo vuosisataisnero.

Siihen tapaan asioita sitten hoidettiinkin aina Stalinin kollektivisointiin ja jopa suureen terroriin saakka: kansajoukot mobilisoitiin toimintaan. Syntyi puhdasta jälkeä.

Niin Ranskan vallankumous, Pariisin kommuuni, Venäjän vallankumous kuin Suomen vuosi 1918 ovat esimerkkejä kansan vallasta. Mikään yksinvaltainen järjestelmä ei olisi järjestänyt sellaisia verilöylyjä, kuin kansa kaikkivaltias.

Varsinkaan sillä ei olisi ollut varaa eikä haluakaan kehuskella moisella barbarialla, kun taas kansaa on viimeiset pari sataa vuotta opetettu pitämään tahtoaan pyhänä vaikka kyseessä on perimmältään vain lauman eläimellisyys.

Jaakko Paavolainen, joka ensimmäisenä kunnolla perkasi Suomen vuoden 1918 tihutyöt, otsikoi punaisesta ja valkoisesta terrorista ja vankileireistä kertovan kirjansa ”Kansallinen murhenäytelmä”.

Sitähän se toki oli. Murheella oli ja on syytä muistaa sitä alennustilaa, johon maamme tuolloin suistui. Toki ensimmäisenä, kun kerran mielettömyyteen oli suistuttu, tunki pinnalle viha ja katkeruus. Toisella puolella esiintyi vihan rinnalla myös voitonriemuista ylvästelyä. Katumusta aivan ilmeisesti myös oli, mutta aika vähän sitä pintaan nousi. Jotkut Ottovillet suostuivat pahoittelemaan vain väkivallan välttelyä.

Saksan ns. Historikerstreitissa, jossa Hitlerin liikettä pyrittiin selittämään, muodostui avainkäsitteeksi ”itämainen teko”. Leninin ja Stalinin terrori olivat ennen Hitlerin terroria ja siis ne varsinaiset barbarian alkumuodot. Hitler reagoi niihin, vaikka ehkä ei kannata sanoa, että hän vain reagoi.

Joka tapauksessa, kun terrorin häpeä on painanut saksalaisia, on syy tavalla tai toisella yritetty vierittää sinne, mistä se on ennenkin löydetty ja jonne se jotenkin luontevasti tuntuu sopivan, eli siis itään, pois sivistyneestä Euroopasta. Kansa nyt ei ainakaan moisista vastaa, sillä se on pyhä.

Meillä, kuten tunnettua, kansa eheytyi talvisodassa, kun kaikki tunsivat velvollisuudekseen nousta itäisen terrorin ja barbarian maahantunkeutumista vastaan. Se tarjoutui tulemaan maahamme O.V. Kuusisen johdolla ja jopa runsain myötäjäisin, mutta tällä kertaa kansa ei halunnut ottaa sitä vastaan, vastoin odotuksia.

Tämä tosiasia, jota on kutsuttu sekä ihmeeksi että ihmeiden ihmeeksi, kaipaa tosiaan selitystä. Äkkiäpä oli kansa oppinut. Toki koulukaan ei ollut pelkästään kova, vaan suoranainen hevoskuuri, jollaisilla heikompia potilaita tapetaan. Kansakin lähes teki itsemurhan.

Maailmansotien välisenä aikana puhuttiin usein siitä, että demokratia oli Suomessa ennen vapaussotaa mennyt liian pitkälle, ettei kansa ollut sitä kestänyt. Jotkut halusivat sen vaihtoehdoksi lujaa hallitusvaltaa, mutta olisiko koko kansa tuntenut sellaisen omakseen vuonna 1939? Sopii epäillä.

Kannattaa myös muistaa, ettei talvisodan yksimielisyys ollut itsestäänselvyys, uskallan jopa epäillä, että se oli aika heikoissa kantimissa aina siihen saakka, kun pommit putoilivat Helsinkiin ja kranaatit Rajajoen länsipuolelle.

Stalin ei olisi tehokkaammin voinut yhdistää Suomen kansaa, kuin lähtemällä ylimieliseen sotaretkeen, jonka valehteli avunannoksi maamme kapinallisille, joita ei ollut.

Joka tapauksessa talvisodasta tuli oikeasti se vapaussota. Siksi onkin luonnollista, että itsenäisyyspäivänä ei yleensä puhuta mitään vuodesta 1917, mutta kyllä sitäkin enemmän talvisodasta ja sen jatkokurssista.

Talvisodan sankaritarina oli sitä luokkaa, että vuoden 1918 onneton sota jäi kokonaan sen varjoon ja alun jälkeen se suorastaan unohdettiin, jopa määrätietoisesti ja aktiivisesti. Molemmat sodat oli helppo mieltää sekä kansan että sen kansanvaltaisen järjestelmän puolustamiseksi, mitä ne toki olivatkin.

Samalla niiden häpeä, jotka olivat aloittaneet vuoden 1918 sodan ja vieläpä yrittäneet jatkaa sitä vuonna 1939, kasvoi niin suureksi, että koko asiasta pidettiin molemmin puolin parempana vaieta. Valkoisen terrorin aiheuttama häpeä ei tosin samassa määrin noussut pinnalle, koska sen laajuutta ja luonnetta ei yleisesti ymmärretty ennen Väinö Linnan kuvauksia ja Jaakko Paavolaisen tutkimuksia.

Kuten sanottu, Paavolainen nosti päällimmäiseksi murheen. Tragedialla ei välttämättä ole inhimillistä syytä. Kaikkihan on lopultakin jumalallisissa eli siis kansan käsissä ja kohtaloa voi valittaa, mutta turha sitä on tuomita.

Mutta kyllä kapinalla oli selvät, ihmishahmoiset aloittajansa ja heidän vastuutaan tapahtuneesta ei voi puhtaaksi pestä. Sama koskee toki myös niitä, jotka tehtailivat teloituksia oudon massahysterian vallassa. Kansa se oli asialla, ei valta, joka olikin hajonnut kappaleiksi.

Vuoden 1918 sota, jos mikä oli kansanvaltaa, jarruttoman demokratian aiheuttama katastrofi. Suomen poliittinen järjestelmä oli maailman demokraattisin, mikä usein unohdetaan. Naisillakin oli paitsi äänioikeus, myös vaalikelpoisuus. Mutta keväällä 1918 ei ollut erotuomaria. ei ole ihme, että kuningastakin kaivattiin.

Voidaan sanoa, ettei sosialidemokraattien eli siis kansan enemmistön pää kestänyt vuoden 1916 vaalivoittoa. Kun enemmistö uusissa vaaleissa menetettiin, olisi pitänyt ottaa lusikka kauniiseen käteen, mutta sen sijaan ruvettiin kuuntelemaan demagogeja, jotka houkuttelivat avoimeen väkivaltaan, itämaiseen tekoon…

Maailmansotien välisenä aikana yrittivät jotkut kirjailijat selvittää itselleen ja muille, mitä oikein oli tapahtunut. Keväällä 1918 oli vaivuttu sellaiseen barbariaan, jota ei kukaan olisi edellisen vuoden keväällä edes kuvitella. Toki asioita pyrittiin myös rationalisoimaan ja luomaan murhenäytelmästä sankaritarua, mutta lieneekö se vakuuttanut muita kuin niitä, jotka sitä tarvitsivat.

Murhenäytelmä-skenaariossa on aina tilaus katumukselle ja itserajoitukselle eli niille samoille asioille, joita Solženitsyn katsoi Venäjän tarvitsevan neuvostokauden murhenäytelmän jälkeen. Epäilemättä myös sotia -kaikkiakin- voitaisiin ja pitäisi käsitellä samassa hengessä.

Ikävä kyllä, murheen ja katumuksen sijasta näemme yhä enemmän riekkujaisia. On outoa nähdä, miten teloitettujen haudoilla harjoitetaan, noin vertauskuvallisesti sanoen, masturbointia vielä sadan vuoden kuluttua tapahtumista. Tämä siis Suomessa, Venäjällä on omat riekkujaisensa, joita saamme taas pian seurata.

Tässä kaikessa on jotakin meidän ajallemme tyypillistä. Luulen, että aikakauttamme tullaan kerran kutsumaan kansan sentimentaalisuuden ajaksi. Pari sataa vuotta sitten muodikkaat keikarit pitivät aina mukanaan suurta nenäliinaa, johon sitten passasi näyttävästi niistää onnettomuutensa tuotteita.

Nykyään kaikenlaiset uhrit ovat kovassa huudossa eikä uhriutumiseen tarvita sen kummoisempaa syytä kuin kymmeniä vuosia sitten tapahtunut hipaisu pakarasta. Sellaisen ajatellaan jo riittävän ihmisparan elinikäiseen traumatisoitumiseen. Hyvitystä tietenkin on vaadittava.

Mutta kun kaikki eivät oikein voi itse olla uhreja, kannattaa etsiä sopivia kohteita, joiden kohtaloa voi sitten itkeä ja vaatia ainakin henkistä hyvitystä muulta ihmiskunnalta, vaikkapa omalle poliittiselle liikkeelleen, jolla aikoinaan oli vastuu koko helvetin irti päästämisestä.

Itse en oikein jaksa noista hengellisistä harjoituksista innostua enkä edes ottaa niitä vakavasti. Sen, mitä tapahtui sata vuotta sitten, pitäisi olla meille varoittavana esimerkkinä siitä, miten uskomattoman lähellä meitä ja viatonta arkipäiväämme on tolkuton väkivalta. Pidäkkeetön kansan valta on sitä.

Jos -ja pelkään sanoa ”kun”- se päästetään purkautumaan, alkavat ihmiset toimia laumaeläiminä ja syödä toisiaan kuin rotat. Historian pitäisi kyetä meitä siitä varoittamaan. Kansalliset katumusharjoitukset jäivät kenties aikanaan kesken, päätellen siitä, että noita haudoilla räppääjiä taas ilmestyy näkösälle. Vai onko kyse yksinkertaisesti barbarian ikuisesta houkutuksesta?