Hölmöjen keskellä
”Ei pienillä ole mitään turvaa”.
J.K. Paasikiven päiväkirjat 1934-1939. Kansallisarkiston ystävät
-Riksarkivets vänner ry 2004, 363 s.
Jos olisin
päättämässä poliittisen historian tutkintovaatimuksista, panisin tämän kirjan
pakolliseksi. Siihen on monta syytä. Kirja on harvinaislaatuinen erinomaisesti
informoidun ja vaikutusvaltaisen aikalaisen tuottama dokumentti, jossa Suomen ja
Euroopan ulkopolitiikkaa analysoidaan kulloisenkin tiedon ja odotusten valossa.
Jokaista
lähdettä on tietenkin käytettävä kriittisesti ja jokaisella niistä on myös omat
rajoituksensa, jotka on ymmärrettävä. On sanottu, että jokainen kirjoittaja,
myös päiväkirjan pitäjä aina kirjoittaa jollekin yleisölle, vaikkapa
jälkimaailmalle. Kekkosen teksteistä tämä käy hyvin ilmi.
Paasikivelle
nämä päiväkirjat olivat ainakin osittain myös työpapereita, eräänlaisia pöytäkirjoja
eri tapaamisista, joihin hän talletti sellaista tietoa, jota piti kiinnostavana
ja tarpeellisena muistaa. Varmasti myös hän arvasi, että hänen
salakirjoituksensa vielä selvitetään, kuten oli tehty esimerkiksi Samuel
Pepysin (ks. Vihavainen:
Haun pepys tulokset )päiväkirjoille.
Pepys näyttää
uskoneen salakirjoituksensa pysyvän avaamattomana ja kertoi uskomattoman
avomielisesti kaikista naisseikkailuistaan ja muista intiimeistä asioistaan.
Paasikiven mielenkiinnon kohteet olivat muualla. Hän oli poliittinen eläin, zoo politikon,
eikä mikään Pepysin kaltainen bon vivant.
Velvollisuudentunto
ja pyrkimys tehdä työnsä hyvin olivat hänen tunnuksiaan ja hän paheksui syvästi
kaiken maailman lörpöttelijöitä, itsensä tehostajia, juoppoja ja hölmöjä, joita
hänen näköpiiriinsä ilmaantui kovin tiheään.
Tässä niteessä Paasikivi
ei kuitenkaan enää alinomaa säti suomalaisten erityistä typeryyttä, vaan
kohdistaa aggressionsa pikemmin suomenruotsalaisiin ja käväisee välillä
nostamassa myös Suomen Ruotsin tasolle joka asiassa, paitsi aineellisessa vauraudessa.
Riikinruotsalaisetkin ansaitsivat paljon arvostelua, jota Tukholman-lähettiläämme
ei päiväkirjassaan säästellyt.
Kuten
ensimmäisessäkin osassa (ks. Vihavainen: Haun
rumpunen tulokset ) Paasikivi palailee yhä uudelleen sortovuosiin ja
vanhasuomalaiseen linjaan, joka oli ainoa viisas ja oikea. Tarton rauhassa taas
oli mieletöntä odottaa, että Itä-Karjalaa olisi saatu puhumalla, bolševikkien mahtavista
julistuksista huolimatta. Ja kuningas se olisi ollut paras valtionpäämies. Ei se
demokratiaa olisi estänyt, eikä meitä Saksan alaisiksi tehnyt.
Tarton rauhassa
ei onneksi saatu sitä Itä-Karjalaa, siunailee kirjoittaja. Sitä mahtiinsa
palannut Venäjä olisi nyt varmasti hamuamassa takaisin. Sitä paitsi
itäkarjalaisia oli niin vähän, Paasikiven tietojen mukaan 120 000 ja
venäläisiäkin 40000,joten asia ei ollut kovin tärkeä.
Paasikivi lukee
myös itäkarjalaiset suomalaisiksi, kuten tapana tuolloin oli ja johon tietenkin
oli hyvät perusteetkin. Tiedot väestömääristä sen sijaan olivat päin honkia.
Vuoden 1939 väestönlaskennan mukaan Karjalassa oli venäläisiä 296 000 henkeä,
karjalaisia 107000 henkeä ja suomalaisia 8000.
Kaiken kaikkiaan
Karjalan autonomisen neuvostotasavallan väkiluku oli tuolloin 462 000.
Vielä vuonna 1926 se oli ollut vain 260 000, joista karjalaisia 99 000,
venäläisiä 146 000 ja suomalaisia vaivaiset 2500.
Väestökehitys oli
siis ollut uskomattoman nopeaa ja aivan tietyn suuntaista. Kun Karjalan
työkansan kommuuni vuonna 1920 perustettiin, oli siellä vielä ollut
karjalaisenemmistö.
Paasikivi
näyttää olleen aika pihalla Karjalan asioista muutenkin. Suuren terrorin
vaikutusta hän ei mainitse lainkaan eikä myöskään suomenkielen lopettamista
koko Neuvostoliitossa vuoden 1938 alusta lähtien. Sen sijaan karkotukset
raja-alueilta olivat herättäneet Suomessa ikävää huomiota ja maallamme katsottiin
olevan sananvaltaa sioissa, jotka koskivat Tarton rauhan määräyksiä. Tästä
koitui kitkaa maiden suhteisiin.
Paasikivi on
koko ajan vakuuttunut siitä, että Suomen asia on vaaranalainen. Ikävä tosiasia
oli, ettei millään muulla suurvallalla kuin
Saksalla ollut intressejä Suomen puolustamiseen.
Saksaan Suomi ei
missään tapauksessa halunnut turvautua, mutta Ruotsin saaminen mukaan ainakin
taloudelliseksi tueksi oli sekin tyhjää parempi. Varmaa ei ollut sekään, luopuisiko
Ruotsi sodan sattuessa puolueettomuudestaan ja toimittaisi Suomelle aseita ja
muuta materiaalia, sotilaista nyt puhumattakaan.
Ulkominsteriän
arkistossa ovat Ahvenanmaan kysymystä käsittelevät mapit tavallista lihavampia.
Paasikivi osallistui noiden asiakirjojen laatimiseen ja myös päiväkirjat todistavat
siitä, miten yhteistyötä heräteltiin ja detaljikysymyuksiä vatkattiin yhä uudelleen.
Sotilaallisesti
pääsyä Pohjanlahdelle hallitsevan saariryhmän merkitys oli suuri ja sen
uskottiin olevan erityisen altis yllätyshyökkäykselle. Suomen panssarilaivat
järeine tykkeineen oli mahdollista siirtää nopeasti paikalle, mutta muuten
kansainvälisestisovittu Ahvenanmaan neutraliteetti esti linnoittamisen ja
joukkojen tuomisen alueelle.
Suomi halusi
linnoittaa saaret yhteistyössä Ruotsin kanssa. Kyse oli ensi luokan turvallisuustoimesta.
Ruotsin tuen
kovan paikan tullen ymmärrettiin olevan Suomelle elinkysymys, mutta mitä tekivätkään
suomenruotsalaiset fanaattiset aktivistit: he pistivät parhaansa mukaan
kapuloita rattaisiin, ruikuttivat muka vainosta, vaikka olivat etuoikeutettuja
ja sahasivat omaa oksaansa koettamalla kiristää itselleen etuja asialla, jonka
olisi pitänyt olla heille itselleen elintärkeä.
Paradoksaalisesti
suomenruotsalaisesta väestöstä, joka olisi voinut olla resurssi ja
pohjoismaisen yhteistyön kulmakivi, tulikin sen suurin jarru.
Aivan erityinen
riita syntyi Ahvenanmaan yhteisen linnoittamisen yhteydessä muodostettavan paikallisen
kodinturvajoukon ja paikalle tuotavien suomalaisten sotilaiden komentokielestä.
Armeijan komentokieli oli maamme perustuslain mukaan suomi. Itse asiassa
ahvenanmaalaisille annettiin tässä suuressa strategisessa kysymyksessä
osapuolen ja jopa vaa’ankielen asema, mikä suututti niin suomalaisia kuin asiaa ymmärtäviä
ruotsalaisiakin.
Täytyy todeta,
että Paasikivi ei tietenkään niputtanut kaikkia ruotsalaisia tai suomenruotsalaisia
yksiin paketteihin. Hänellä oli paljon ystäviä ja yhteistyökumppaneita molemmissa
leireissä. Mutta jaoka tapauksessa joidenkin hölmöjen pienisieluinen
poliittinen peli sai tässäkin asiassa määrätä sen, miten edettiin ja mitä saatiin
aikaan.
Sen, että Suomen
suhteet Saksaan olivat 1930-luvulla huonot, tietää jokainen, mutta harvempi
ymmärtää, miten huonot ne olivat. Itse asiassa näyttää siltä, että maassamme on
yhä paljon niitä, jotka kuvittelevat, että Suomi tietenkin oli Saksaan päin kallellaan koko ajan, senhän
todistaa jo se, että sieltä sitten haettiin turvaa talvisodan jälkeen ja olihan
meillä IKL, joka sai neljä prosenttia eduskunnan mandaateista…
Toivoisi jo,
että viimeistään Vesa Vareksen uusi kirja vihdoin antaisi lopullisen kuoliniskun
näille kuvitelmille, mutta asian oikean laidan tuntemiseen riittää kyllä jo
tämän kirjan lukeminen. Se on vain yhden miehen kirjoittama, mutta hän oli
maltillinen oikeistomies, joka tunsi maamme poliittisen kentän ja
ulkopolitiikan.
On itse asiassa
henkeäsalpaavan jännittävää lukea, millaisia olivat tulevaisuudenodotukset
1930-luvulla, jolloin ne muuttuivat ei vain
vuodesta vuoteen vaan jopa päivästä päivään.
Hitlerin
ajattelun primitiivinen raakuus ymmärrettiin ajan myötä yhä selvemmin ja
Paasikivi sätti yhä uudelleen Versailles’n rauhan solmijoita, joiden syytä viime
kädessä oli tuon miehen nousu valtaan: miksi ihmeessä nuo tolvanat nöyryyttivät
Saksaa aivan kohtuuttomasti ja vetivät sellaiset rajat, joita ei edes voitu heidän
itse julistamillaan periaatteilla perustella. Ei suurta kansaa voinut kohdella
miten tahansa.
Syypäitä hirvittävään
tilanteeseen olivat Lloyd George ja Clemenceau, jotka olivat poliittisesti lahjattomia,
resoneerasi Paasikivi yhä uudelleen ja varmasti olikin oikeassa Versailles’n
politiikkaa moittiessaan.
Kuitenkaan hän
ei rupea pohtimaan sitä, millaiset mahdollisuudet noilla miehillä oman kansansa
edessä olisi ollut solmia kohtuullinen ja tasapuolinen rauha. Kansojen kärsimykset
olivat hirvittävät ja vaativat kostoa. Kaikkeen syyllinen oli tietenkin Saksa.
Kuka muu se olisi voinut olla?.
Miten olisi
uskallettu ruveta selittämään kansoille, että kyseessä oli yleiseurooppalainen
mielettömyys, jossa kysymyksen sodan aloittajasta ei olisi saanut antaa ratkaista
kaikkea myöhempää politiikkaa.
Tässä olemme
taas enemmän tai vähemmän samanlaisen kysymyksen äärellä. Putinin syyllisyys on
kyllä paljon ilmeisempi asia kuin Saksan syyllisyys aikoinaan, mutta yhtä
kaikki, rauhan solmiminen, mikä olisi kaikkien intresseissä, ei ole helppo
asia, kun monimiljoonaisten äänestäjäjoukkojen tunteet on kuumennettu
äärimmilleen ja lupauksia annettu ja valoja vannottu.
Tämä kirja
päättyy Moskovan neuvottelujen alkamiseen ja siitä eteenpäinhän me selitämmekin
kaiken Suomen omalla politiikalla. Sotaa kuitenkin edelsi monivuotinen
epävarmuuden aika ja Neuvostoliiton laivaston höyrytessä Hankoniemen ohi länteen,
kertoi Mannerheim jo, että sota oli alkanut. Helsingistähän paettiin tuolloin joukkomitassa
ja pankeista nostettiin käteistä.
Mutta ei siitä nyt
tässä sen enempää. Tämäkin nide kannattaa siis jokaisen asianharrastajan lukea.
Netistä tämäkin löytyy: EI
PIENILLÄ OLE MITÄÄN TURVAA | J.K Paasikivi
"Kaikkeen syyllinen oli tietenkin Saksa. Kuka muu se olisi voinut olla?"
VastaaPoistaEikös se Itävalta-Unkari antanut sodanjulistuksen ennen Saksaa ja ollut merkittävä tekijä sodassa muutenkin?