Laumat ovat liikkeellä

Lauman meno ja meininki

Gustave LeBon aikoinaan kiinnitti huomiota ihmislauman käyttäytymispiirteisiin. Myös jokaiselle eläimiä joskus hoitaneelle on tuttua se, että yksinään ja laumassa ne ovat taipuvaisia käyttäytymään eri tavoin. Kuten joukko ei reaalimaailmassa useinkaan ole vain osiensa summa, ei laumakaan sitä suinkaan ole, vaan käyttäytyy pikemmin lapsen tai humalaisen tavoin. Nämähän ovatkin hyvin samanlaisia.

Yksilö on yleensä harkitsevainen, koska hän tietää olevansa vastuussa teoistaan, kun taas lauma tuntee olevansa vastuusta vapaa, mikä oleellisesti helpottaa yksilön asemaa ja sallii hänelle paljon sellaista, mitä hän yksilönä syvästi kavahtaisi.

Laumassa ihmisen ei tarvitse tehdä päätöksiä eikä niillä itse asiassa merkitystä olisikaan, kuten hän ymmärtää. Laumassa ei tarvitse pohdiskella, mihin päin nyt olisi mentävä, koska se joka tapauksessa liikkuu minne liikkuu, eikä sitä kukaan voi hallita, paitsi arvaamaton sattuma.

On olemassa myös joukkoja, organisoituneita kollektiiveja, jotka ovat eli siis merkitsevät enemmän yhdessä kuin yksinään. Jo Napoleon Egyptin retkellään huomasi, että vaikka mamelukkisoturi saattoi yksilönä olla parempi kuin ranskalainen, eivät mamelukkilaumat mahtaneet mitään ranskalaisten organisoitujen osastojen ryntäykselle tai edes torjunnalle.  Mutta kaduilla eivät mellasta organisoidut osastot, vaan nimenomaan laumat. Se, joka edesauttaa tätä menoa, ottaa viime kädessä vastuun noiden laumojen holtittomuudesta.

Venäläisessä museossa Pietarissa on muuan tunnettu maalaus, jossa intelligentsijan edustajat riemuitsevat vallankumouksesta. Monet ovat ylenpalttisessa hurmoksessa ja euforia näyttää tarttuneen kaikkiin, paitsi yhteen, joka on vaipunut syviin mietteisiin ja näyttää aavistavan jotakin pahaa. Hän ei ole mukana laumassa, vaikka onkin sen keskellä.

Kuten tunnettua, se vallankumous, jonka Venäjän intelligentsija sai aikaan keväällä 1917, nielaisi tekijänsä yhtenä suupalana ennen kuin vuottakaan oli kulunut. Opportunistit, jotka olivat kyllin viekkaita tai typeriä ryhtyäkseen kannattamaan bolševikkeja, nousivat kyllä pinnalle, mutta kun puolue nyt johti kaikkein syvimpiä ja pimeimpiä laumoja, sen kuului uhrata niille se, mitä yhteiskunnan pohjasakka halusi tuhottavaksi ja pilkattavaksi.

Siihen rooliin älyköt, intelligenty, ja yleensäkin kaikki muut kuin ruumiillisen työn tekijät sopivat mainiosti. Ne, joilla oli lierihattu (muistakaamme, että heti Venäjälle saavuttuaan Lenin vaihtoi lierihattunsa lippahattuun) tai silmälasit, saattoivat odottaa kansan rankaisevan käden tarttuvan heihin. Ei heitä mistään erityisestä rangaistu. Lenin kehotti vain katsomaan ihmisten käsiä. Jos elanto oli ansaittu muuten kuin ruumiillisella työllä, ei sen kummempia argumentteja tarvittu. Tämän lauma ymmärsi.

Tosiasiassa bolševikit tiesivät hyvin, etteivät laumat koskaan kelpaa mihinkään muuhun kuin vallitsevan järjestelmän horjuttamiseen. Siihenkin ne kelpasivat vain olemalla kaikkeen rakentavaan toimintaan kelvottomia. Mölisevän lauman hallitseminen on yhtä mahdotonta kuin sen rationaalinen työskentely. Lauman mellastus on massan juhlaa, se on sen lomaa järjestäytyneen yhteiskunnan välttämättömyyksistä. Jos elää ja syödä halutaan, sellainen käytös ei yksinkertaisesti kelpaa mihinkään, mutta asian väistämättömyyden tajuaminen vie aina aikansa ja opitaan vaikeimman kautta.

Vallankumoukselliseen riekkumiseen kuuluu myös asianmukainen itsekehu. Taiteilijat, jotka yleensä on helppo saada mukaan epä-älyllisiin massamenoihin, ovat usein valmiita innoittumaan uusista kokemuksistaan ja alkavat ylistää niitä. Miten upealta tuntuikaan osallistua yhtenä sankarina monista tyrannian kukistamiseen ja sen edustajien tuhoamiseen. Keitä tuon vallankumouksellisen väkivallan uhrit oikeasti olivat ja mitä lopultakin tapahtui, ei tietenkään ketään kiinnosta eikä sitä edes tiedetä.

Kiinnostavaa on, että Maksim Gorki, joka hahmotteli ja teoreettisesti perusteli uljaan, itsenäisen ja vapaan vallankumouksellisen sankarihahmon, joutui raivon ja pahoinvoinnin valtaan nähdessään, millaista jälkeä todellisuudessa tekivät ne, joiden hän oli uskonut olevan uuden ja korkeamman ihmisyyden edustajia. Kun asia piti jollakin selittää, hän huomasi, että asialla tietenkin olivat olleet talonpojat, jotka eivät olleet oikeita työläisiä, vaan pikkuporvareita. Siinähän sekin kognitiivinen dissonanssi oli sitten saatu hallintaan. Siitä pitäen kirjailija saattoi ryhtyä tukemaan stalinistista politiikkaa, jonka tarkoituksena oli tuon hirveän pikkuporvariston likvidoiminen luokkana.

Joukot ovat nyt taas olleet liikkeellä ja prosessi jatkuu. Värivallankumoukset ja arabikevät ovat tuottaneet juuri niin vähän positiivisia tuloksia kuin saattoi odottaakin. Nyt on näköjään jo vuorossa latinalainen Amerikka, jossa voinee jo puhua toistuvan vallankumouksen traditiosta. Toki traditio eri maissa vaihtelee. Venäjälläkin laumojen liike alkoi taas pari vuotta sitten saada suuret mittasuhteet, mutta vetoaminen joukkojen isänmaallisuuteen toimi tällä kertaa kuin täsmälääke. Putinin hallinolla on syytä kiittää EU:n vähä-älyisiä päättäjiä, jotka vähintäänkin ovat tuoneet sille lisäaikaa. Ukrainassa taas kannattaa kirota niitä, jotka päästivät tolkuttomuuden valloilleen.

Moni kuitenkin näyttää taas jo vesi kielellä taas jälleen odottelevan uutta Venäjän vallankumousta. Putinin suuren suosion ja kasaantuvien vaikeuksien isänmaallisen selityskehyksen takia on todennäköistä, että vasta hyvin syvä akuutti kriisi voisi tuoda taas suuret laumat kadulle hallitusta vastaan. Isänmaan puolesta ne sen sijaan ryntäsivät sinne varsin spontaanisti viime keväänä, kun kuolemattomien marssi keräsi miljoonittain väkeä Voiton päivän mielenosoituksiin.

Venäjän, kuten useimpien maailman maiden hallinto on epäilemättä korruptoitunutta, eikä mafiavaltiosta puhuminenkaan liene aivan tuulesta temmattua. Tällainenhan on maailmassa yleistä. Katsotaanpa nyt vaikka sinne latinalaiseen Amerikkaan.

 Samaan aikaan Venäjän hallinto joka tapauksessa pystyy panostamaan muuhunkin kuin poliisivalvontaan, nimittäin isänmaallisuuteen ja sellaisiin konservatiivisiin arvoihin, jotka kansan syvät rivit kokevat omikseen. Mikäli tarvis vaatii, voi valtio kukaties vaikeuksien tullen myös usuttaa laumat joidenkin susille heitettävien ainesten kimppuun ja niitä saattaisivat nyt olla liberaalit, lännen agentit ja muut kansan viholliset. Ne, jotka kerran toimittivat Leninin Venäjälle hulinaa nostattamaan, saivat myöhemmin aihetta katua.

Ulkoinen vihollinen on kautta historian toiminut spiidinä, joka antaa potkua joukoille. Vuonna 1914 tämä asetelma toimi aivan erinomaisesti, mitä olennaisesti edesauttoi se, että Saksa aivan selvästi näytti hyökkääjältä, jota oli lähdettävä torjumaan, tahtoi tai ei. Mikäli olisi käyty lyhyt, voittoisa sota, olisi Romanovien dynastia kenties vieläkin vallassa, mutta sodan uusi luonne oli se laskematon tekijä, joka ennen pitkää muutti kaiken. Innostus kestää vain aikansa, mutta saattaa sitten hävitä kokonaan.

Vallankumoukset oli kauan tapana nähdä historian vetureina, niin keinotekoista kuin tämä onkin. Itse asiassa niille sopii paremmin sairauden rooli. Ne ovat kuumetta, joka elimistössä nousee, kun uudet ongelmat vaativat ratkaisuaan ja vievät valtion kriisiin ja ehkä tuhoon. Tautia se on eikä mitään muuta.

Nykyään tuntuu jo lähes hullunkuriselta kuvitella Ranskan suurta –tai mitään muutakaan- vallankumousta suureksi hyppäykseksi eteenpäin, vaikka monet sen ideat muutaman vuosikymmenen mittaan ja monien yritysten ja erehdysten jälkeen aiheuttivatkin pysyviä muutoksia yhteiskunnalliseen ajatteluun monissa maissa. Vaikutuksensa oman maan ulkopuolella oli myös Venäjän vallankumouksella. Natsismi kaikkine seurauksineen ei ole niistä vähäpätöisin.

Pelkkä sokea vallankumouksen aatteiden kannattaminen vei niin Venäjällä kuin muuallakin aina umpikujaan, josta pääsy vaati aikansa ja uhrinsa. Vasta monen yrityksen ja erehdyksen kautta löytyi tie normaaliin kehitykseen.

Venäjän vallankumous, jota kerran aivan tosissaankin kuviteltiin Ranskan vallankumouksen edustaman edistyksen jatkoksi ja historian päätepisteeksi, koki sen karun kohtalon, että kestämällä ulkoiset paineet ja omat harharetkensä se lopulta sai omaa tahtiaan mädäntyä joutuakseen viimein massojen vihan kohteeksi. Purkutalkootkin olivat vaivalloiset ja kivuliaat.

Massojen kapinaa nähdään juuri nyt joka suunnalla. Kiinnostavinta on kehitys USA:ssa. Siellä työväenluokka on kutistunut ja keskiluokkakin kärsii ja tuntee itsensä petetyksi. Trumpin suosiosta päätellen globalisaatio taitaa olla siellä pian yhtä epäsuosittua kuin se on Euroopassa, jossa järjetön, maahantunkeutumisen salliva politiikka näyttää monissa maissa mullistavan poliittisen kentän ja nostaa valtaan uutta nationalismia ja konservatismia. Ei vielä valtaan, mutta suureksi ja vihaiseksi erimielisten joukoksi.

Euroopassa, enempää kuin USA:ssakaan ei viime vuosikymmeninä ole ollut suosittua kerääntyä mielenosoituksiin kaduille. Katuparlamentin sijasta asiat on kyetty ratkaisemaan säännönmukaisesti valituissa parlamenteissa. Unohdamme helposti sen, että vallankumousliikkeet ja massojen älytön hoilaus olivat kuitenkin keskeinen tekijä myös eurooppalaisessa politiikassa pitkät ajat, suunnilleen Ranskan suuresta vallankumouksesta Euroopan hurjaan vuoteen 1848 ja sitten taas ensimmäisen maailmansodan päättymisestä toiseen maailmansotaan ja hiukan vielä sen jälkeen.

Nyt, juuri kun luulimme järkevän ja säännellyn poliittisen päätöksenteon jo sivistyneessä pohjoisessa iäksi syrjäyttäneen massojen päättömän laumahulluuden, alkaakin esiintyä oireita, jotka viittaavat muuhun. Jos haluaisi etsiä yhteistä nimittäjää sille kuohunnalle, jota esiintyy sekä etelän maissa Maghrebista Venezuelaan ja Brasiliaan että lievempänä pohjoisessa aina Saksasta USA:han, taitaisi se löytyä globalisaatiosta.

Globalisaatio kuristaa USA:n ja Euroopan keskiluokkaa ja imee rahat erittäin pienelle superrikkaiden joukolle. Se on myös nostanut Kiinan korkeille koturneille, joilta horjahtaminen on ennen pitkää todennäköistä, ellei peräti varmaa. Se on pannut Venäjän johdon lujille ja kurittaa latinalaista Amerikkaa. Mikä on tärkeää muistaa, on että amerikkalainen hybris historian lopusta ja World Values Surveyn skenaario kaikkien kansojen kehittymisestä kohti ruotsalaistyylistä arvoliberalismia olivat perustettu ikuisen talouskasvun varaan.

Nyt tuon kasvun jatkuminen alkaa jo kaikkialla näyttää epävarmalta. Yleisen käsityksen mukaan kasvu on globaalitaloudelle yhtä välttämätöntä kuin liike polkupyörälle. Kun liike lakkaa, kaadutaan. Mitä sen jälkeen seuraa, lienee yhtä ennustamatonta kuin kaatumisen välttämättömyys on ilmeistä.  Toisiinsa suurella rahalla sidotut suurvallat ovat kaikki samassa veneessä, eivätkä halua katastrofia. Kysymys onkin siitä, miten ne sen pystyvät estämään.

Onko valtava pyramidihuijaus tullut tiensä päähän ja tappi jo vedetty veneen pohjasta? Seuraako nytkin uusi protektionismin ja autarkiapyrkimysten aika, kuten viime laman jälkeen? Vai onko mahdollista hyödyntää globaalitalouden etuja kärsimättä kohtuuttomasti sen varjopuolista? Ovatko maailmantalouden yhteistyöelimet kyllin vahvoja pystyäkseen hallitsemaan tilanteen?

Kovasti näyttävät joukot nykyään kerääntyvän toreille ja turuille huutamaan. Tarkoituksena on saada leipää ja oikeutta, eikä juomakaan ole pahitteeksi. Tässä ei ole mitään uutta eikä erityisen toiveita herättävää. Jo pari vuotta Ranskan vallankumouksen jälkeen joukot kaduilla vaativat sellaista hallintoa, jonka vallitessa saa syödäkseen: un regime ou l’on mange.

Harjoitettu tappi auki-globalisaatio on epäilemättä vauhdittanut maailman yhteenlasketun BKT:n kasvua, mutta osasiko kukaan kuvitella, että se merkitsisi kansan enemmistön taloudellista ja moraalista kurjistumista myös maailman johtavissa maissa? Voiko enemmistö todella pitää kutsumuksenaan moisen menon pönkittämistä?

Epäilemättä maailma on jo taas kerran hankkinut tarpeeksi kokemusta sanoakseen hyvästejä simppelin laissez-faire –uskon pahimmille naiiviuksille, mutta katumellakat eivät pitkälle riitä silloin kun pitäisi löytää vaihtoehtoja. Valitettavasti tuo paljon ylistetty joukkosielu on olemukseltaan vain ja ainoastaan typerä eikä kykene näyttämään tietä minnekään. Manipulaattorit saavat tällaisina hetkinä usein tilaisuutensa.

Kaikkein pahinta, mitä voisi tehdä, olisi käpertyä omaan Impivaaraan. Siitä Kertovat niin Argentiinan kuin Venezuelan kokemukset. Mutta onko ainoa vaihtoehto tälle maksimaalinen avoimuus ulkomaisen pääoman mellastukselle? Ehkä on sentään olemassa mahdollisia kompromisseja, joita 1700-luvun talousopit uudelleen löytäneet ja niistä hurmaantuneet ekonomistit ja poliitikot eivät ole edes viitsineet miettiä?

Arvostamani Osmo Soininvaara rohkeni uudessa Suomen Kuvalehdessä julkituoda sen itsestäänselvyyden, ettei talouskasvukaan synny ulkomaankaupasta. Eihän maailmantalouskaan käy minkäänlaista ulkomaankauppaa ja kasvaa silti. Eikö myös itse kunkin talouden kannattaisi panostaa yhä enemmän kotimarkkinoihin, joiden synnyttämä kasvu on aivan yhtä todellista ellei todellisempaa kuin ulkomaankaupasta hankittu?

Olipa tuo miten tahansa, olemme ilmeisesti saapuneet vihaisten joukkojen aikakauteen eikä ainakaan demokraatiksi julistautuneen kannata suoralta kädeltä julistaa, ettei tälle vihaisuudelle ole perusteita. Meillä Suomessa väkeä kaduilla on vielä vain vähän, mutta sen ei pidä antaa hämätä. Pyörä ei vielä ole kaatunut, mutta kaatuu ennen pitkää ja saattaa tulla pahasti ihmisten niskaan.

Tykkejä vai voita?

 

Juhlapäivä tulossa

 

Neuvostoliiton kohtalona toisessa maailmasodassa oli aluksi olla katastrofaalisten tappioiden kärsijä.

Koskaan aikaisemmin historiassa ei ollut kerralla saarrettu ja tuhottu kokonaisia armeijakuntia ja otettu vangiksi miljoonia sotilaita.

Tämä oli varsin ikävässä ristiriidassa sen sodan aattona lanseeratun valtavan propagandakampanjan kanssa, joka vannoi, että ”loistava, voittamaton puna-armeija” suorittaa taistelunsa vihollisen alueella ja voittaa hämmästyttävän vähällä verellä (maloj krovju).

Jo Suomen-sota eli talvisota oli antanut esimakua siitä, mitä tuleman piti, mutta vasta Suuri Isänmaallinen Sota 1941-1945 osoitti, miten uskomattoman tuhoisaa nykyaikainen sota voi olla, ainakin jos vastakkain ovat täysin häikäilemättömät johtajat, joille ihmishenki ei ole minkään arvoinen.

Hävityssota, Vernichtungskrieg ei sinänsä olut uusi keksintö, mutta nyt olivat välineet uudenlaisia.

Neuvostoliiton tappiot olivat niin valtavat, ettei niiden suuruusluokkaa uskallettu aluksi alkuunkaan tunnustaa, vaan katsottiin ensin, miten paljon Saksa oli menettänyt ja annettiin sen jälkeen jokin samaa suuruusluokkaa oleva luku.

Brežnevin aikana luvuksi tuli ”yli 20 miljoonaa”, mikä sai intelligentsijan pahoin pelkäämään, että tuolla ”yli”-sanalla oli piilotettu  miljoonien kohtalo.

Niin olikin. Viimeisin luku on 27 miljoonaa, joista noin puolet siviilejä. Ei ihme, että se pitkiä aikoja mieluummin kätkettiin, sillä siihen sisältyi pakosti myös paljon oman johdon kykenemättömyyttä ja piittaamattomuutta ihmishengistä, vaikka vihollinen toki oli se lopullinen syypää.

Oman, kommunistisen johdon oli joka tapauksessa, suuressa maailmanhistoriallisessa roolissaan oletettava sijaitsevan jossakin korkealla kritiikin yläpuolella. Puolueen sijasta arvosteltiin sittemmin, Hruštšovista lähtien vain Stalinia, joka oli rikkonut leninismin periaatteita vastaan, toisin kuin puolue kokonaisuutena.

Suuri isänmaallisen sodan kultti voiton päivän juhlineen syntyi vasta Brežnevin aikana. Valtavat, kirvelevät tappiot olivat jo sen verran kaukana, että ne saattoi unohtaa ja juhlia sen sijaan sosialismin maailmanhistoriallista etevämmyyttä, se kun oli mahdollistanut Voiton. Siitä ja van sitä puhuttiin nyt tappioiden sijasta.

Venäläiselle viralliselle historiankirjoitukselle on ollut sangen tyypillistä, ettei se lainkaan edes tunne sellaista asiaa kuin tappio. Sodat ovat siten pelkkää historian juhlaa ja kaikki suuret päälliköt sankareita. Eihän tässä ilmenevä asenne sinänsä vieras ole muuallakaan.

Brežneviläinen idea sodan tekemisestä suureksi kansalliseksi juhlaksi, osui suoraan hermoon. Kaikilla kansalaisilla oli jonkun sukulaisen kohtalo muisteltavana. Valtavan maan henkilötappiot olivat kymmenen prosentin luokkaa. Suomessa, jossa ne kohdistuivat lähes pelkästään nuoriin miehiin, ne olivat noin 2,5 prosenttia, joka oli hirvittävä luku jo sekin.

Psykologisesti on ymmärrettävää, että kansallista onnettomuutta muistellaan vielä usean sukupolven jälkeen. Sisältyipä asiaan mitä tahansa, ei se ainakaan ollut vähäpätöinen. Ja voittohan se oli lopulta saatu, maksoi minkä maksoi. Ainakin se todisti kansan tavattomasta kyvystä -jos pakostakin- uhrautua.

Juuri nyt ollaan valmistautumassa sellaiseen voitonpäivän juhlaa, joka uutisista päätellen ylittää kaikki edelliset.

 Jokainen varmaankin ymmärtää miksi näin on. Syynähän on tuo ”sotilaallinen erikoisoperaatio” (SVO).

Se ei enää kuulosta tragikoomiselta hölmöilyltä, kun se assosipidaan 1940-luvun suuriin tappajaisiin.

Itse asiassa kuulostaa oikein komealta, kun senkin nimissä on nyt onnistuttu tappamaan ja tapattamaan varovaisenkin arvion mukaan yli miljoona miestä, kun molemmat puolet yhteen lasketaan.

Jos kysytään, mitä merkitsee historiallinen suuruus, on vastaus nyt tässä: katso ympärillesi, se merkitsee sitä, että nuoria miehiä tapetaan. Elämme taas suurta aikaa, kiitos Johtajan.

Kun kohta täältä naapurista käsin ihmettelemme, miten tolkuttoman totaalista juhlaa koko maa viettää, meidän kannattaa uistaa, että sitä on siihen valmennettu jo Brežnevin ajoista lähtien.

Eritysesti tämä sodan juhlinta on herännyt horroksesta henkiin sen jälkeen, kun presidentin kansliasa keksittiin ”Kuolemattomien rykmentin” idea.

Sillähän tarkoitetaan sukulaisten kuvien kantamista valtavissa kulkueissa kautta koko maan. Kuten jo Gustave Le Bon ymmärsi, massaksi kerääntyessään ihmiset sanovat jäähyväiset järjelle ja siirtyvät alemman aivotoiminnan moodiin (vrt. Vihavainen: Haun laumat ovat liikkeellä tulokset).

Kas tässä katsaus tilanteeseen ennen ”erikoisoperaatiota”:

 

tiistai 10. marraskuuta 2020

Me ja he keskenämme.

 

Mikä kansaa yhdistää?

 

https://wciom.ru/index.php?id=236&uid=10614

 

VTsIOM (ВЦИОМ) on alun perin Juri Levadan perustama tutkimusinstituutti, jonka valtio kaappasi itselleen joskus parikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen Levada ja osa henkilökuntaa perusti uuden riippumattoman tutkimuslaitoksen nimeltä Levada-keskus (Левада центр). Venäjällä on lisäksi toiminut mielipidetutkimuslaitos FOM sekä epälukuinen määrä pienempiä, itsenäisiä instituutteja.

VTsIOM:ia rasittaa siis valtiollinen omistus, mutta sen takia ei pidä luulla, että se systemaattisesti väärentää kaikkia tutkimustuloksiaan. Neuvostoaikanahan tällainen olisi ilman muuta ollut sääntö, mikäli sosiologia yleensä olisi kuulunut sallittuihin tieteisiin.

No, jonkinlaista hengitystilaahan sillekin tieteenalalle sitten annettiin, mutta toki tieto kansan mielipiteistä kuului valtiosalaisuuksien piiriin. Periaatteessa kansa oli yksimielisesti puolueensa ja hallituksensa takana, eikä muuta voinutkaan osoittaa. Mikäli yritti, kuului tietenkin kansan vihollisiin.

Putinin ajat evät ole neuvostoaikoja. Siitä huolimatta voimme tietenkin suhtautua valtiolliseen mielipidetutkimukseen aina epäilevästi, tapahtuipa se sitten Amerikassa, Venäjällä tai Kiinassa tai vaikka jossakin muualla.

Venäjällä tilanne on sikäli hyvä, että VTsIOM:in lukuja voi usein verrata Levadan vastaaviin. Hajontaa tuntuisi aiheuttavan lähinnä erilainen kysymyksenasettelu. En ole viime aikoina yrittänyt tehdä vertailuja.

Sikäli kuin tutkimukset koskevat enemmän tai vähemmän epäpoliittisia asioita, uskaltaisin ottaa VTsIOM:in tulokset ihan tosissani. Epäilyttäviä seikkoja tietenkin jää aina mielipidetutkimuksiin. Niissähän se, mitä kysytään ja miten kysytään, on usein hyvin tärkeä seikka ja tuloksia tulkittaessa se pitäisi aina yrittää ottaa huomioon.

Mutta nyt tässä kerrotaan VTsIOM:in tutkimuksesta, jossa kysyttiin, millaiset asiat yhdistävät venäläisiä. Sekin asia voidaan kysyä monella tavalla ja halukkaat voivat oheisen linkin kautta miettiä, mitä mieltä tutkimuksesta ovat. Itse tyydyn selostamaan joitakin sen tuloksia.

Mikäpä ensinnäkin on vastaajien mielestä Venäjän symboli, asia, joka sitä parhaiten kuvaa?

10% mielestä sen muodostavat venäläiset ihmiset. 8% merkitsee tähän kohtaan isänmaanrakkauden. Mainittakoon, että voima/mahtavuus (мощь) saa 5% kannatuksen ja samoin laajuus/suuruus sekä myös presidentti Putin. Karhua kannattaa 4%.

Tuntuu hieman siltä, että tässä eri vastaajat olisivat ymmärtäneet kysymyksen hieman eri tavoin.

Mikäpä sitten olisi se kirja, joka yhdistää venäläiset ja jonka käytännöllisesti katsoen kaikki ovat lukeneet? 12% pitää sellaisena Tolstoin Sotaa ja rauhaa ja 4% Puškinin teoksia. 2% mielestä sellainen on Šolohovin Hiljaa virtaa Don. 2% on Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kannalla ja sama määrä kannattaa Venäjän perustuslakia… Ehdotuksia sai esittää kolme. Aika laajoja teoksia näyttävät ”kaikki” lukeneen.

Musiikkikappaleista kansallishymni saa 16% kannatuksen. Katjuša on kolmantena 7%:lla ja yleensä sota-ajan laulut ovat suosittuja.

Kirjavuus on siis aikamoista. Sen sijaan ruokien suhteen yksimielisyys on suurempaa. Ruoat, jotka yhdistävät venäläisiä ja joista kaikki pitävät juhlapöydässä ovat: ykkösenä Olivier-salaatti (49%), kakkosena eräs tietty sillisalaatti (seljodka pod šuboj) 28%, pelmenit 25% ja Borssi 18%.

Kaikki venäläiset yhdistävä historiallinen tapahtuma on voitto Suuressa isänmaallisessa sodassa (69%). Krimin palauttaminen on kakkosena, mutta saa vain 6% äänistä. Vuonna 2018 sitä kannatti peräti 12%. ”Suuri Lokakuun vallankumous” saa 5% ja vuoden 1812 Isänmaallinen sota vain 3%. Kansainvälistä naistenpäivää kannattaa 2%.

Vaan kukapa on Venäjän suuri symbolinen kirjallinen hahmo?

Hajonta oli tässä hyvin suurta, mutta Oblomov voitti vaivaisella 4% äänimäärällä. Puskinin sankarit tulivat kakkoseksi 3%lla. Jalaton lentäjäsankari Meresjev sai 2% äänistä ja samoin toinen yli-inhimillistä tahdon riemuvoittoa edustanut. Nikolai Ostrovskin teräksinen ja karkaistu Pavel Kortšagin. Jopa Sodan ja Rauhan Pierre Bezuhov sai 2%. Peräti 62% piti kysymystä vaikeana vastata.

Aika jännittävähän tämä tulos onkin. Suhteellisen hyvin sijoittuivat sekä saamaton lallus Oblomov, että tämän täydelliset vastakohdat, Meresjev ja Kortsagin. Onko tässä ristiriitaa? Tuskinpa välttämättä. Ristiriitaistahan se on itse elämäkin ja sen eri puolet tarvitsevat symbolejaan. Eihän normaali ajattelu tule ilman stereotyyppejä toimeen. Niiden merkitys on vain ymmärrettävä.

Tällaisia kyselyitä tehdään silloin tällöin ja VTsIOM:in tapauksessa edellinen samalla patterilla oli tehty vuonna 2018. Kumma kyllä, vastauksissa oli aika laillakin hajontaa, etenkin vähemmän suosittujen asioiden kohdalla. Sen sijaan kärkiryhmä oli suhteellisen vakaa.

Mutta millaisia tuloksia saataisiin samalla kysymyspatterilla Suomessa?

Itse uskaltaisin ehdottaa suureksi yhdistäväksi kirjaksi Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, joka myös elokuvaversioina esittää suuren kansallisen tarinan ja jota koko kansa katsoo yhä uudelleen. Kansallisromaaneja ovat myös Pohjantähti ja Seitsemän veljestä.

 

Tyypillisinä suomalaisena sankareina arvelisin mahdollisina kandidaatteina Vilho Koskelan, hänen isoisänsä Jussin, Jukolan Jussin sekä Sven Tuuvan.

Musiikkikappaleina meitä yhdistävät Maamme-laulu, Finlandia ja Säkkijärven polkka. Todellisia suomalaisia ruokia ovat ruisleipä, karjalanpaisti ja joulukinkku.

Entäpä tuo kansallinen symboli? Suomalainen kansa myyttisessä itsepäisyydessään ja ylevässä tyhmyydessään varmaan käy tässä, jos sen vastine kerran kävi Venäjälläkin. Sisun käsite liittyy juuri tähän. Vai olisiko tuo vaakunaeläin, leijona se paras symboli? Puolet kansaahan on kiinnostunut kilpaurheilusta. Ei meillä taida oikein olla rakennusta eikä luonnonmuodostumaa, joka olisi ylivertainen symboli? Tai ehkä Punkaharju? Saimaa? Koli?

Tärkein historiallinen tapahtumamme kansallisena symbolina on varmaankin oma suuri isänmaallinen sotamme: talvisota. Tosin jatkosota näyttää nyt kirivän välimatkaa umpeen. Vuosi 1918 on kuin onkin ohittamaton myös tässä mielessä, mutta putoaa pois siksi, ettei se tosiaankaan yhdistä kansaa, vieläkään.

Rauhan töitäkin on tehty menestyksellä. Nokia on uljas suoritus, mutta tietenkin kaikkien hölmöjen ylenkatsoma sen jälkeen, kun se nyykähti. Ja tätä tekijää ei voi yliarvioida.

En tiedä, olisiko meillä edes soveliasta kysyä, mitkä asiat yhdistävät kansaa. Tuntuu usein siltä, että päästäkseen ns. intellektuellien piireihin, on lähdettävä siitä, ettei mikään todella yhdistä kansaa eikä saakaan yhdistää.

Tiedän, että tämä lähestymistapa ei rajoitu Suomeen, vaan on levinnyt laajemmallekin, ennen muuta ranskalaisen postmodernismin kautta.

Venäjällä asiaa nyt ainakin tällaistakin asiaa saa kysyä, vaikka vastauksia  voikin pitää aika epämääräisinä suuren hajonnan takia. Vain Suuri isänmaallinen sota ja Olivier-salaatti ovat aivan selviä tuloksia.

Entä meillä? Talvisota ja joulukinkku?

 

Kansa kaduilla

 

Laumat liikkeellä

 

Voiton päivästä on Venäjällä kehitetty puolen vuosisadan aikana melkoiset riekkujaiset, joiden henki on tietysti ”erikoisoperaation” johdosta entisestään kehittynyt omaan suuntaansa.

Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Mikä tahansa kansa, joka käy sotaa, taantuu henkisesti yhä lähemmäs eläimellisiä, sanoisinko, perusarvoja. Kun ”meitä lyödään”, nousee jokaisessa raivo ja tarve lyödä takaisin.

Laumassa inhimillinen typeryys liittyy luontevasti aggressioon, kuten jokainen vappumarsseja seurannut tietää. Lauma koostuu elukoista (bydlo, ks. Vihavainen: Haun suuren murroksen vuosi tulokset ), eikä tämä suinkaan koske vain Venäjän kansaa. Pelkään vain sitä päivää, kun tuo metamorfoosi saadaan meilläkin aikaan.

Mutta onhan näistä jo tullut kirjoiteltua. Pistänpä tähän taas uusinnan parin vuoden takaa:

 

maanantai 9. toukokuuta 2022

Kaikella on hintansa

 

Voittomania

 

Venäläisessä facebookissa on nyttemmin näkynyt uudissana pobedobesije (победобесие). Se itse asiassa merkitsee voittoon assosioituvaa raivohulluutta. Sanahan viittaa riivaajaa tarkoittavaan sanaan bes (бес). bešenyj tarkoittaa raivohullua.

Voiton päivä eli Puna-armeijan ja neuvostokansan natsi-Saksasta Suuressa Isänmaallisessa sodassa 1941-1945 saavutetun voiton juhla (праздник победы Красной армии и советского народа над нацистской Германией в Великой Отечественной войне 1941—1945 годов) on nykyään Venäjän ylivoimaisesti suurin kansallinen juhlapäivä.

Sitä on vietetty yhtäjaksoisesti vapaapäivänä vuodesta 1965 lähtien. Siihen on liittynyt suuri, Punaisella torilla pidetty paraati, jota Neuvostoliiton romahdettua pidetyn tauon jälkeen alettiin taas viettää vuodesta 1995 lähtien.

Juhlinta on käynyt sittemmin vuosi vuodelta yhä mahtavammaksi ja alkanut jo saada todella sairaita muotoja, joita alussa mainittu termi hyvin sopii kuvaamaan.

Olen muutaman kerran seurannut juhlintaa Moskovassa ja Pietarissa ja aiemmin juhla oli varsin arvokas ja siinä saattoi tuntea aidon surujuhlan tunnelman, kuten vastaavina suomalaisinakin sodan muistopäivinä.

Sitten kaikki alkoi muuttua. Noin kymmenen vuotta sitten alkoi niin sanotun kuolemattoman rykmentin esiintyminen. Siinähän ihmiset kantoivat sodassa olleiden sukulaistensa kuvia. Samoihin aikoihin näin mukana ensimmäiset sotilaiksi puetut pikkulapset.

Eräälläkin imeväisellä oli armeijan väreihin maalatut rattaat, johon oli kiinnitetty parikin tykinputkia esittävää tötteröä. Kaikki sen nähneet nauroivat herttaisesti, mutta se oli vasta alkua.

Nyt voi netistä löytää videoita, joissa esikouluikäiset marssivat univormuissa ja leikkiaseiden kanssa. Tädit ovat samaan muotiin pukeutuneita ja esittävät touhukkaasti sotilaita. Tietojeni mukaan tämä muoti on levinnyt jo kaikkialle ja aikuiset ovat siihen aivan yhtä innostuneita kuin ymmärtämättömät lapsetkin.

Vertausten tekeminen totalitaarisiin maihin on tarpeetonta. Jos jokin ääntelee kuin ankka, vaappuu kuin ankka ja näyttää ankalta, on syytä olettaa, että se on nimenomaan ankka. Sitä paitsi se haiseekin siltä.

Tässä takavuosina tuli aina joskus venäläisten kanssa puheeksi voiton päivän merkitys. Ymmärsin, että se merkitsi symbolisesti ennen muuta Venäjän ja muidenkin Neuvostoliiton kansojen pelastumista natsibarbarialta ja samalla suuren surun päivää, niiden kaikkien (lähes 27 miljoonan) ihmisen muiston kunnioittamista, jotka menehtyivät tuon sodan aikana. Noin puolet heistä oli sotilaita.

Sodan valtavan hävityksen ja veriuhrien jälkeen kaikki sen kokeneet poikkeuksetta vannoivat: ei koskaan enää. Jengeni Jevtušenkon pateettinen runo Haluavatko venäläiset sotaa? kajahti ilman muuta aidolta. Eihän kukaan voinut sellaista haluta, ainakaan sen kokeneet.

Mutta ajan mittaan ilmaantui myös tämän kuluneeksi käyneen laulun parodioita: kun pateettinen baritoni laulaa kertosäkeen hotjat li russkije, hotjat li russkije -vojny…? kertoo kuoro, että kyllä ne haluavat: hotjat, hotjat, hotjat!

Niin on ääni kellossa muuttunut. Ilmeisesti nuoret huligaaniainekset olivat aloitteen tekijöinä, kun kulovalkean tavoin alkoi levitä uusi iskulause: voidaan ottaa uusiksi! (možem povtorit).

Aivan ilmeisesti tämä porukka oli loputtomasta venäläisestä sotaa koskevasta kirjallisuudesta pystynyt omimaan vain yhden asian: mutta mepä voitettiin! 26 miljoonaa: no, sehän on vain luku…

Olihan se voitto sekin, täysin mielettömillä uhreilla hankittu. Suurimmat miesten tapattajat, raakalaismaiset ja lahjattomat johtajat kuten marsalkka Žukov, nousivat palvotuiksi sankareiksi -eivät suinkaan ne mosurit, jotka koko verisen työn tekivät ja kaiken kärsivät.

 Rintamamiehet, jotka aikalaistodistajien mukaan olivat uskoneet, että sodan jälkeen olotkin sitten vapautuvat ja kolhoosit puretaan, saivat huomata, että sodan jälkeen ruuvia sen kuin kiristettiin. Voittaja oli pikemmin Stalin ja hänen hirmuvaltansa kuin Venäjän kansa, joka näki nälkää vielä vuosia tuon voiton jälkeen.

Ihmisen aivot, kaikessa etevyydessään, ovat lopultakin hyvin taipuvaiset aivan primitiivisiin asioihin. Alkeellisinta tasoa edustaa se emotionaalinen palkinto, joka saadaan pelkän ”oman” tunnuksen näkemisestä. Somessahan tällaisia tunnuksia ovat emojit, natseilla sellainen oli hakaristi. Venäjällä se on nyt Z.

Tämä Z viittaa juuri nyt rikolliseen hyökkäyssotaan, jota käydään veljeskansaa vastaan. Huolimatta tuon sodan tragikoomisesta epäonnistumisesta se ainakin viittaa omiin, ”meikäläisiin”, jotka käyvät viholliseksi valittua kansaa vastaan taistelua elämästä ja kuolemasta.

Olennaista tällaisessa taistelussa on se, että siinä syntyy omia uhreja, joiden tietenkin julistetaan olevan vapaaehtoisesti annettuja, oman kansan pelastamiseksi välttämättömiä, jotta muut säästyisivät, pelastuisivat. Makaaberin voittomanian ilmapiirissä tällainen menee perille kuin häkä päähän.

Venäläisessä historiatietoisuudessa on usein esiintynyt käsite ”venäläisellä verellä ostettu”. Tällainen venäläisellä verellä ostettu alue oli myös hurraapatrioottien ajattelussa autonomian ajan lopulla Suomi, jonka saamia etuoikeuksia ja ”separatismia” ei väsytty paheksumasta juuri siksi, että uljaiden venäläisten sankarien uhri oli mukamas siten häpäisty, annettu turhaan.

Samaan aikaan kun lietsotaan makaaberia vainajakulttia, leviää taas somessa ja jopa korkeilla virkapaikoillakin mieletön väite, jonka mukaan Venäjä ei ole koskaan hyökännyt minnekään. Se on aina vain puolustautunut ja siinä samalla sitten laajentanutkin alueitaan, jotenkin hyvin luonnollisesti ja ikään kuin rauhanomaisesti.

Olen huomannut, että tämä idiotismi on löytänyt kannattajia jopa Suomesta. Toki jokainen myöntää, että ainakin talvisodan aloittivat venäläiset, mutta tosi uskovainen muistaa aina, että sota oli ihan legitiimi, kun Suomi ei antanut periksi naapurin geopoliittisille tarpeille.

En viitsi tässä puhua Suuren Pohjan sodan tai Suomen sodan ”valapattoisesta” alkamisesta, saati aiemmista konflikteista. Riittää kun toteaa, että tuollaiset väitteet osoittavat, miten surullisen helposti isänmaallisilla iskulauseilla voidaan ajaa alkeellisimmankin perustiedonkin yli ainakin Venäjällä. Vastaavia tapauksia voi löytää muualtakin, mutta sehän ei asiaa paranna.

Tosiasia on, että Venäjä on nyt käymässä imperialistista rosvosotaa Ukrainaa vastaan ja näyttää päättäneen omien ja vihollisten sotilaiden ja siviilien veren hinnalla ostaa itselleen lisää maata.

Pidän selvänä, että vuodatetun veren määrä huomioidaan rauhaa solmittaessa. Suomi puolustautui odottamattoman menestyksellisesti talvisodassa ja tuotti viholliselle valtavat tappiot. Loistava, voittamaton puna-armeija, kuten tuohon aikaan oli tapana sanoa, ei koskaan päässyt edes niille rajoille, jotka Suomen oli hyväksyttävä väkivallan edessä.

Mutta pakkohan ne oli hyväksyä. Molotov puheessaan sodan päätyttyä selitti valloitusten suuruutta sillä, ettei ennen sotaa esitettyihin vaatimuksiin (saati nyt sodan aikana tehtyyn lahjoitukseen) voinut enää tyytyä, kun paljon verta oli vuotanut ilman Neuvostoliiton syytä…

Paljon verta on nytkin vuotanut, mutta venäläisten typerin osa, joka aktiivisesti kannattaa sotaa (sen määräksi jotkut arvioivat vain noin 15 prosenttia) sen kuin hurraa sodalle, jossa menehtyy paitsi tuhansia ja taas tuhansia nuoria miehiä, myös paljon täysin sivullisia siviileitä.

Koko kansaa ei suinkaan kannata leimata sotahulluiksi ja koetan lohduttautua sillä ajatuksella, että näissä oloissa, joissa ihminen voidaan tuomita vankilaan mielivaltaiseksi ajaksi pelkästä sodan sanomisesta sodaksi, ovat mielipidetutkimusten antamat valtavat sodan kannatusluvut vailla todellista katetta.

Venäjän kansan järkensä säilyttäneissä piireissä on sekä Venäjä että meidän muidenkin toivo. Sodan jälkeen täytyy uusien kasvojen tulla korvaamaan ne vähämieliset tyrannit, jotka ovat tahallisesti ja vakain tuumin syösseet oman maansa ja pian koko maailmankin onnettomuuteen.

Saavatko suuret tappiot voittomaniasta kärsivän kansan järkiinsä? Vaikea sanoa. Yli kymmenen prosentin ihmismenetykset, jotka Neuvostoliitto koki toisessa maailmansodassa, eivät riittäneet antamaan pitkäaikaista rokotusta sotahulluutta vastaan. Mikä määrä voisi riittää nyt?

On pelättävissä, että kun ihminen petomaistuu (venäjän kielessä on mainio tätä merkitsevä sana ozveret), vaatii vuodatettu veri vain lisää verta. Haluaako kansa koko Novorossijan? Koko Ukrainan? Sen lisäksi enkä myös Moldavian? Montako ruumista saavutettua pinta-alayksikköä kohti voidaan hyväksyä? Entäs kun vihollinen maksaakin samalla mitalla ja Moskovassa ja Pietarissa alkaa paukkua oikein kunnolla?

Hinta on kova, mutta senhän maksavat ne, joilla on onni päästä sankareiksi ja perinteisesti ne eivät saakaan valittaa, hymy huulillaan ne aina ovat kuolleet, sikäli kuin nyt hiiltyneistä ilmeistä saa selvää. Mummotkin ovat internetin klipeissä kiihtyneet hengeltään kovin sankarillisiksi. Henki hengestä ja kaksi parhaasta.

Voitonmania, johon teki aluksi mieli suhtautua ymmärtäväisesti, tuntuu nykyiselle asteelle kehityttyään olevan hyvin pahanlaatuinen tauti, jonka parannuskeinoa ei vielä tunneta. Se voi olla kova kuuri.

 

Palatkaamme essentialismiin

 

Dionysos-kuorot ja nuoriso

 

Platon, länsimaisen filosofian isä ja siis omankin ajattelumme perustan laatija oli myös armoitettu tyyliniekka, jonka teoksia yhä lukee mielikseen.

Hän oli myös siitä mainio mies, ettei antanut tutun arkitodellisuuden rajoittaa mielikuvituksensa lentoa. Paljon puhutussa todellisessa elämässä oli paljon puutteita, jotka olisi kannattanut korjata, jotta päästäisiin lähemmäs sitä oikeaa todellisuutta, joka piili ihmisen mahdollisuuksissa.

Ihmisen oli syytä tulle siksi, mikä hän oli, ajattelivat monet Kreikan viisaat ja tässä kohdin lienee syytä viitata erityisesti Aristoteleeseen. Ihmisillä oli olemus, jonka toteutuminen oli hänen todellinen päämääränsä.

Se, että ihmiset todellisuudessa jatkuvasti rikkoivat tätä periaatetta vastaan, ei muuttanut asiaa. Ihmisen olemuksessa piili se mittakeppi, jolla hänen elämäänsä oli mitattava, ei sillä, millaisten halujen perässä hän oli juossut tai millaisten yhteiskunnallisten paineiden alaisena hän oli mennyt tekemään milloin mitäkin typerää ja jopa luontonsa vastaista.

Antiikin viisailta voimme luultavasti oppia yhtä ja toista tuosta ihmisen olemuksesta, jonka koko olemassaolon kiistäminen kuuluu postmodernin obskurantismin kulmakiviin.

Etenkin Aristoteleen todellisuudentajuisuutta ja herkkää havainnointia on kiitetty, mutta tykkään kyllä paljon myös Platonista, joka jos kuka ymmärsi ideaalisen päälle. Se, mitä meillä oli ympärillämme ei välttämättä ollut lainkaan sitä, mitä olisi pitänyt olla, ei vaikka se sitten miten monien haluja tyydyttäisi.

Ongelma oli, ettei massoilla, jota voitiin ansaitun ilkeästi myös kunnioittaa nimityksellä hoi polloi, ollut käsitystä siitä, mikä oli oikeaa ja tavoiteltavaa, eipä edes kiinnostusta siihen. Typerän vertaisryhmän kiitos ja arvonanto oli se, mihin laumat olivat aina taipuvaisia.

Olen joskus ihmetellyt, miten on mahdollista, että ihmiset, jotka vielä lukioikäisinä vaikuttavat erittäin intelligenteiltä -en sano älykkäiltä, koska en tarkoita pelkkää suorituskykyä- ennen pitkää aikuistuessaan menettävät lähes kaikki henkiset kykynsä ja muuttuvat ajatuksettomaksi laumaksi. Etenkin tyttöjen kohdalla muutos on hämmästyttävä.

Mutta tämä nyt vain taustaksi. Platon oli kyllin tarkkanäköinen havaitakseen ihmisen eri elämänvaiheiden erilaisuuden. Lapset eivät olleet mitään pikkuaikuisia eivätkä nuoretkaan kypsiä kansalaisia. Kaikille ryhmille oli syytä kehittää heidän kehitystään (siis kehitystä tuota oman olemuksen löytämistä eli omaksi itsekseen tulemista varten) parhaiten palvelevat instituutiot.

Puuttumatta sen enempää muuhun, nostan esille Platonin ajatuksen Dionysos-kuoroista. Nelikymppiset eli jo arvokkaasti vanhentuneet miehet oli hänen mielestään syytä tuoda myös Dionysosta, viinin jumalaa palvelemaan ja siihen sopi ehdottomasti yhdistää musiikki, laulu.

Nuorison musiikista Platon hienotunteisesti vaikeni, mutta ymmärtäisin kyseessä olleen lähinnä pariutumiseen liittyvää tunteiden purkautumista, millä pyrittiin kommunikoimaan vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Luonnostaan kuumaveriset nuoret eivät tässä kaivanneet mitään viinin kaltaisia kiihokkeita ja heille tuskin kannatti yrittää myöskään tarjota mitään sen syvällisempää. Itse asiassa pariutuminen sellaisenaan jo olikin valtion kulmakivi.

Omasta puolestani arvelen, että siinä puuhassa on yleensäkin liikkeellä liian paljon tunnetta ja liian vähän järkeä, vaikka niiden optimaalinen sovittaminen lieneekin aina ollut ulkopuolisille yhtä mahdotonta, kuin asianosasille.

Luulen, että koulumatematiikkamme takia olemme aivan liikaa harhaantuneet ajattelemaan yhtälöiden käsitteillä. Ihmiselämässä tuskin kovinkaan paljon asioita tapahtuu joidenkin toisten funktioina. Sangen epäilyttävä olisi myös kuvitella erilaisten emootioiden, halujen ja tahtojen toimivan yhtälöiden tavoin.

Jos niin olisi, voitaisiin taloustiedettä ja sosiologiaakin pitää tieteinä (science) sanan anglosaksisessa mielessä. On toki olemassa myös käsite social sciences, mutta se nyt on vain vertaus, viittaus tiettyyn välineistöön ja viidakkoon, jonka selvittäjäksi ei ole löytynyt omaa Newtoniaan ja tuskin löytyykään.

On uskoakseni aivan harhaanjohtavaa kuvitella, että esimerkiksi antiikin ajan nuorten oma kulttuuri olisi jonkinlaisen yhtälön tapaan samaistettavissa nykyiseen niin sanottuun nuorisokulttuuriin.

Aikoinaan vanhat olivat ehdottomasti yhteiskunnan terävä pää. Heidän arvovaltaansa oli itse asiassa mahdotonta asettaa kyseenalaiseksi, mikäli todellisuudentaju säilytettiin. Eihän sitä toki ihan aina säilytetty.

Nyt on toisin. Jo pian satakunta vuotta on nuorisokulttuuri ollut se kulttuurin todellinen napa, jonka mukaan instituutiot suunnistavat. Samaan aikaan se on edennyt yhä kauemmas siitä ideaalista, että ihmisen olisi ainakin tavoiteltava oman olemuksensa toteuttamista.

 Tällä siis tarkoita siis pyrkimystä kehittää itseään eikä menemistä siitä, missä aita on matalin ja juoksemista jokaisen mahdollisen halun perästä.

Mikäli Platonin aikana vanhojen miesten Dionysos-kuorot edustivat paremmin tai huonommin sitä ideaalia, johon kulttuuri pyrki, edustavat sitä nyt erilaiset friikit, usein mitä lapsellisimmassa gootti- tai hirviömuodossa, jossa heräävä seksuaalisuus sekoittuu lapsuuden painajaisiin.

Tuska-festivaalista (Vihavainen: Haun raskasta tuskaa tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) olen joskus jo kirjoittanut, samoin kuin pride-ilmiöstä (Vihavainen: Haun pride tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja tuntuu siltä, että molemmissa tapauksissa kyse on samasta taantumisesta ja sen nostamisesta ideaaliksi: kaiken mittana on infantiili olento, joka lapsen tavoin nauttii säikyttelystä ja makeasta ja tuntee olevansa turvallisessa tilassa ollessaan joka puolelta samanmielisen aivottoman massan ympäröimä.

Haluan tässä siis yleistää, koska ainoastaan yleistämällä voimme päästä jonkinlaiseen kriittiseen ajatteluun, jossa asioita voidaan arvostella rationaalisesti.

Yleistäminen ei tietenkään tarkoita sitä, että jokainen kasvuvaiheensa jälkeen henkisesti taantuva nuori olisi yhtä hölmö. Tiedän sitä paitsi, että rokin harrastajienkin joukossa on todella hienoja intellektuelleja, ainakin nyt yksi.

Tässä vain korostan sitä, että on joskus syytä ajatella  myös kategorioilla, ihmetellä nuoriskulttuurin nousemista aikamme todelliseksi kultiksi, uskonnoksi ja nostaa vertailun vuoksi esille ajatus ideaaleista olemassaolevan roskakulttuurin mittapuuksi.

Kun nyt tuosta Dionysos-¨kuorosta tuli puhetta, liitä tähän blogin, jossa siitä hieman puhuin. maanantai 11. heinäkuuta 2016

Viisaiden juoma

 

Viisaiden juoma

 

Viinistä on riittänyt pohdintaa aina siitä saakka, kun se keksittiin. Tarunomainen ukko Noa, joka keksinnön teki, häpäisi sillä itsensä ja karuja näyttävät olleen myös kuningas Salomon saarnaajan kokemukset.

Toki viinin myönteiset puolet ovat aina olleet ilmeisiä ja Jeesus Syyrak omassa kirjassaan muistutti niistä. Myös Jeesus nasaretilainen kantoi oman veronsa viinille taikoessaan sitä Kaanaan häihin. Mikäpä juhla se sellainen olisi, kussa ei viiniä ole?

Olin kerran sellaisessa banketissa Odessassa Gorbatšovin raittiuskampanjan aikana. Brežneviläiseen menoon tottuneet isännät ja vieraat olivat yhtä lailla hämmennyksissään, eivätkä puheet oikein nousseet lentoon, kun maljoissa oli vain mineraalivettä.

Sama kampanja jatkui yhä Riiassa, jossa oli sentään opittu soveltamaan 200 gramman sääntöä siten, että tuon määrän viiniä sai useamman kerran, huomaamattomasti. Muistelen, että banketti sujui siellä normaalisti ja tunnelma nousi korkealle.

Mutta liikahan on aina liikaa. Alkoholille on tyypillistä, että sen käyttäjillä on kiusaus ottaa enemmän kuin olisi tarpeen optimaalisen vaikutuksen saamiseksi. Sitä paitsi tarvittava määrä ei ole kaikille läheskään sama.

Alkoholin ajateltiin antiikin aikana kuumentavan elimistöä ja itse asiassa näin asia onkin, tosin vain pinnallisesti tarkasteltaessa. Tunteita se joka tapauksessa kuumentaa ja saattaa ne labiiliin, lapsenomaiseen tilaan.

Platon teoksessaan Lait, pohti sitä, ettei alle kahdeksantoistavuotiaille pojille saisi lainkaan sallia viinin juomista, sillä nuorillahan luonteenlaatu on herkästi leimahtava eikä tulta pidä saattaa tulen yhteyteen enempää ruumissa kuin sielussakaan ennen kuin nämä ovat kykeneviä työhön ja vakaviin ponnistuksiin.

Tämän jälkeen voisi viiniä nautiskella kohtuullisesti kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka, mutta humaltumisesta ja liiallisesta juomisesta nuoren miehen olisi ehdottomasti pysyteltävä erillään.

Neljänkymmenen ikäisenä mies voisi yhteisillä juhla-aterioilla kutsua jumalia, erityisesti Dionysosta mukaan nauttimaan tästä ikämiesten virkistävästä rituaalista. Juuri Dionysoshan on sen lahjoittanut ihmisille synkän vanhuuden keventäjäksi ja nuorentavaksi lääkkeeksi. (Suom. Marja Itkonen-Kaila).

Niinpä viini oli siunaus aivan erityisesti vanhoille ja viisaille, vaikka se muille saattoi olla kirous väärin käytettynä.

Mutta etenkin vanhoilla ihmisillä viinistä oli selviä hyötyjä. Asiahan oli niin, etteivät vanhat miehet yli kuusikymmenvuotiaina enää osanneet laulaa eivätkä myöskään kehdanneet niin julkisesti tehdä.

Tämä oli suuri vahinko ottaen huomioon musiikin suuren kasvatuksellisen roolin ja sen, että vanhat miehet aivan ilmeisesti olivat kaikista viisaimpia. Heidän potentiaalinsa oli siis saatava käyttöön ja tässä oli viinillä tärkeä roolinsa.

Iäkkäiden laulajien oli hallittava musiikin lait ja ikäisilleen sopivia lauluja laulamalla he itse kokisivat nautintoa ja opastaisivat samalla nuoria mieltymään hyviin tapoihin.

Kyseessä olisi Dionysos-kuoro, joka asianmukaisesti esiintyisi jonkinmoisessa hiprakassa. Sen johdosta itse kukin kokisi olonsa kevenevän ja tulisi hilpeäksi ja suorapuheiseksi, mutta myös remuavaksi.

Niinpä lainsäätäjän olisi syytä säätää juominkeja koskevat lait, jotka saisivat aikaan sen, että liian itsevarmaksi, rohkeaksi ja häpeämättömäksi käynyt juhlija palautettaisiin järjestykseen.

Tuollaista väärää rohkeutta vastaan lakien on kyettävä oikeuden nimissä lähettämään parhainta pelontunnetta, sitä jumalallista pelkoa, jota olemme nimittäneet häveliäisyydeksi ja häpeäksi.

Niiden osaksi, jotka eivät suostuisi tottelemaan tiettyjä, tehtävään valittuja ja raittiina pysytteleviä miehiä ja yli kuusikymmenvuotiaita Dionysoksen päälliköitä, pitäisi siitä koitua yhtä suuri ja suurempikin häpeä kuin sille, joka ei (sodassa) tottele Areksen päälliköitä, ehdotti Ateenalainen, joka ilmeisesti edusti itsensä Platonin mielipidettä.

Lakien suunnitelmat taisivat kuitenkin jäädä vain paperille. Toki tuohon aikaan oli viinin käytölle rajoituksia. Täydellinen vapaus viinin käytössä oli Ateenalaisen mielestä niin huono asia, että täyskieltokin olisi sitä parempi.

Karthagossa oli asiasta lukuisia kieltoja: orjat ja orjattaret eivät koskaan saaneet maistaa viiniä eivätkä myöskään sotilaat sotaretken kestäessä, hallintomiehet virkavuotensa kestäessä tai perämiehet ja tuomarit tointaan hoitaessaan. Asia koski myös neuvosmiehiä, joilla oli edessään tärkeä kokous ja miehiä ja naisia, jotka olivat yöllä aikeissa siittää lapsia.

Täyskiellot alkoholin kohdalla ovat yleensä merkinneet vain lottovoittoa rikollisille. Ilmeisesti luonnonoikeus jo sisältää sen periaatteen, ettei ulkopuolisilla ole oikeutta päättää asioista, joista on seurauksia vain henkilölle itselleen.

Alkoholista muodostuu kuitenkin käytännössä myös sosiaalinen kysymys ja siksi kaikissa sivistysvaltioissa on rajoituksia sen käyttöön nähden. Vastuunalaisissa, tarkkuutta ja arvostelukykyä vaativissa tehtävissä alkoholin välttäminen koskee yleistä etua ja jossakin määrin asia on näin myös yleisen järjestyksen ja viihtyvyyden ja jopa kansanterveydellisten vaikutusten suhteen.

Venäjän hulluina vuosina toteutettiin ”kapitalismi”, jossa kaikki oli sallittua. Silloin myös Gorbatšovin raittiuskuuri äkkiä muuttui vastakohdakseen, joka paikka oli nyt täynnä halpaa viinaa.

Vaikutukset kansanterveydelle olivat katastrofaaliset ja miesten kuolleisuus saavutti uskomattomat mitat. Tilanne on normalisoitunut vasta 2000-luvulla. Nythän alkoholin myynnillekin on olemassa suuri määrä rajoituksia emmekä enää näe Moskovan tai Pietarin kaduilla nuoria juppeja kulkemassa aamulla töihin olutta siemaillen.

Suomessa ns. edistykselliset piirit aina silloin tällöin möläyttävät, että ainoa ongelma maamme alkoholipolitiikassa ovat rajoitukset, jotka pitäisi purkaa. Sen jälkeen alkaisi ihmisten elämä muuttua auvoisaksi ja alkoholihaitatkin häviäisivät. Pian kai sitten oltaisiin samassa onnen valtakunnassa kuin ulkomaalaiset jo ovat ja josta suomalainenkin saa lomamatkoillaan nauttia.

Näitä näkemyksiä esittävät osoittavat säännöllisesti hämmästyttävää tietämättömyyttä niistä sääntöviidakoista, joita alkoholin nauttimiseen liittyy esimerkiksi Ranskassa tai Yhdysvalloissa.

Ihmisen suhde alkoholiin on erittäin hienosyinen kysymys ja patenttiratkaisut kannattaa sen kohdalla unohtaa. Selvää on vain, että sekä maksimaalinen vapaus että ankara kieltopolitiikka vievät molemmat suurella varmuudella barbariaan ja onnettomuuteen.

Yhteiskuntien pitää kai vain oppia asumaan yhdessä tuon demonin kanssa, joka on yhtä kiehtova kuin kavala. Platonin ideoimat instituutiot ovat kiinnostavia sinänsä ja ilmeisesti perustuvat suureen viisauteen, mutta toimivatko ne käytännössä? Dionysos-kuorot Suomessa tuntuisivat kovin eksoottiselta ajatukselta. Lieneekö asia toteutunut edes antiikin Kreikassa?