Tykkejä vai voita?

 

Juhlapäivä tulossa

 

Neuvostoliiton kohtalona toisessa maailmasodassa oli aluksi olla katastrofaalisten tappioiden kärsijä.

Koskaan aikaisemmin historiassa ei ollut kerralla saarrettu ja tuhottu kokonaisia armeijakuntia ja otettu vangiksi miljoonia sotilaita.

Tämä oli varsin ikävässä ristiriidassa sen sodan aattona lanseeratun valtavan propagandakampanjan kanssa, joka vannoi, että ”loistava, voittamaton puna-armeija” suorittaa taistelunsa vihollisen alueella ja voittaa hämmästyttävän vähällä verellä (maloj krovju).

Jo Suomen-sota eli talvisota oli antanut esimakua siitä, mitä tuleman piti, mutta vasta Suuri Isänmaallinen Sota 1941-1945 osoitti, miten uskomattoman tuhoisaa nykyaikainen sota voi olla, ainakin jos vastakkain ovat täysin häikäilemättömät johtajat, joille ihmishenki ei ole minkään arvoinen.

Hävityssota, Vernichtungskrieg ei sinänsä olut uusi keksintö, mutta nyt olivat välineet uudenlaisia.

Neuvostoliiton tappiot olivat niin valtavat, ettei niiden suuruusluokkaa uskallettu aluksi alkuunkaan tunnustaa, vaan katsottiin ensin, miten paljon Saksa oli menettänyt ja annettiin sen jälkeen jokin samaa suuruusluokkaa oleva luku.

Brežnevin aikana luvuksi tuli ”yli 20 miljoonaa”, mikä sai intelligentsijan pahoin pelkäämään, että tuolla ”yli”-sanalla oli piilotettu  miljoonien kohtalo.

Niin olikin. Viimeisin luku on 27 miljoonaa, joista noin puolet siviilejä. Ei ihme, että se pitkiä aikoja mieluummin kätkettiin, sillä siihen sisältyi pakosti myös paljon oman johdon kykenemättömyyttä ja piittaamattomuutta ihmishengistä, vaikka vihollinen toki oli se lopullinen syypää.

Oman, kommunistisen johdon oli joka tapauksessa, suuressa maailmanhistoriallisessa roolissaan oletettava sijaitsevan jossakin korkealla kritiikin yläpuolella. Puolueen sijasta arvosteltiin sittemmin, Hruštšovista lähtien vain Stalinia, joka oli rikkonut leninismin periaatteita vastaan, toisin kuin puolue kokonaisuutena.

Suuri isänmaallisen sodan kultti voiton päivän juhlineen syntyi vasta Brežnevin aikana. Valtavat, kirvelevät tappiot olivat jo sen verran kaukana, että ne saattoi unohtaa ja juhlia sen sijaan sosialismin maailmanhistoriallista etevämmyyttä, se kun oli mahdollistanut Voiton. Siitä ja van sitä puhuttiin nyt tappioiden sijasta.

Venäläiselle viralliselle historiankirjoitukselle on ollut sangen tyypillistä, ettei se lainkaan edes tunne sellaista asiaa kuin tappio. Sodat ovat siten pelkkää historian juhlaa ja kaikki suuret päälliköt sankareita. Eihän tässä ilmenevä asenne sinänsä vieras ole muuallakaan.

Brežneviläinen idea sodan tekemisestä suureksi kansalliseksi juhlaksi, osui suoraan hermoon. Kaikilla kansalaisilla oli jonkun sukulaisen kohtalo muisteltavana. Valtavan maan henkilötappiot olivat kymmenen prosentin luokkaa. Suomessa, jossa ne kohdistuivat lähes pelkästään nuoriin miehiin, ne olivat noin 2,5 prosenttia, joka oli hirvittävä luku jo sekin.

Psykologisesti on ymmärrettävää, että kansallista onnettomuutta muistellaan vielä usean sukupolven jälkeen. Sisältyipä asiaan mitä tahansa, ei se ainakaan ollut vähäpätöinen. Ja voittohan se oli lopulta saatu, maksoi minkä maksoi. Ainakin se todisti kansan tavattomasta kyvystä -jos pakostakin- uhrautua.

Juuri nyt ollaan valmistautumassa sellaiseen voitonpäivän juhlaa, joka uutisista päätellen ylittää kaikki edelliset.

 Jokainen varmaankin ymmärtää miksi näin on. Syynähän on tuo ”sotilaallinen erikoisoperaatio” (SVO).

Se ei enää kuulosta tragikoomiselta hölmöilyltä, kun se assosipidaan 1940-luvun suuriin tappajaisiin.

Itse asiassa kuulostaa oikein komealta, kun senkin nimissä on nyt onnistuttu tappamaan ja tapattamaan varovaisenkin arvion mukaan yli miljoona miestä, kun molemmat puolet yhteen lasketaan.

Jos kysytään, mitä merkitsee historiallinen suuruus, on vastaus nyt tässä: katso ympärillesi, se merkitsee sitä, että nuoria miehiä tapetaan. Elämme taas suurta aikaa, kiitos Johtajan.

Kun kohta täältä naapurista käsin ihmettelemme, miten tolkuttoman totaalista juhlaa koko maa viettää, meidän kannattaa uistaa, että sitä on siihen valmennettu jo Brežnevin ajoista lähtien.

Eritysesti tämä sodan juhlinta on herännyt horroksesta henkiin sen jälkeen, kun presidentin kansliasa keksittiin ”Kuolemattomien rykmentin” idea.

Sillähän tarkoitetaan sukulaisten kuvien kantamista valtavissa kulkueissa kautta koko maan. Kuten jo Gustave Le Bon ymmärsi, massaksi kerääntyessään ihmiset sanovat jäähyväiset järjelle ja siirtyvät alemman aivotoiminnan moodiin (vrt. Vihavainen: Haun laumat ovat liikkeellä tulokset).

Kas tässä katsaus tilanteeseen ennen ”erikoisoperaatiota”:

 

tiistai 10. marraskuuta 2020

Me ja he keskenämme.

 

Mikä kansaa yhdistää?

 

https://wciom.ru/index.php?id=236&uid=10614

 

VTsIOM (ВЦИОМ) on alun perin Juri Levadan perustama tutkimusinstituutti, jonka valtio kaappasi itselleen joskus parikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen Levada ja osa henkilökuntaa perusti uuden riippumattoman tutkimuslaitoksen nimeltä Levada-keskus (Левада центр). Venäjällä on lisäksi toiminut mielipidetutkimuslaitos FOM sekä epälukuinen määrä pienempiä, itsenäisiä instituutteja.

VTsIOM:ia rasittaa siis valtiollinen omistus, mutta sen takia ei pidä luulla, että se systemaattisesti väärentää kaikkia tutkimustuloksiaan. Neuvostoaikanahan tällainen olisi ilman muuta ollut sääntö, mikäli sosiologia yleensä olisi kuulunut sallittuihin tieteisiin.

No, jonkinlaista hengitystilaahan sillekin tieteenalalle sitten annettiin, mutta toki tieto kansan mielipiteistä kuului valtiosalaisuuksien piiriin. Periaatteessa kansa oli yksimielisesti puolueensa ja hallituksensa takana, eikä muuta voinutkaan osoittaa. Mikäli yritti, kuului tietenkin kansan vihollisiin.

Putinin ajat evät ole neuvostoaikoja. Siitä huolimatta voimme tietenkin suhtautua valtiolliseen mielipidetutkimukseen aina epäilevästi, tapahtuipa se sitten Amerikassa, Venäjällä tai Kiinassa tai vaikka jossakin muualla.

Venäjällä tilanne on sikäli hyvä, että VTsIOM:in lukuja voi usein verrata Levadan vastaaviin. Hajontaa tuntuisi aiheuttavan lähinnä erilainen kysymyksenasettelu. En ole viime aikoina yrittänyt tehdä vertailuja.

Sikäli kuin tutkimukset koskevat enemmän tai vähemmän epäpoliittisia asioita, uskaltaisin ottaa VTsIOM:in tulokset ihan tosissani. Epäilyttäviä seikkoja tietenkin jää aina mielipidetutkimuksiin. Niissähän se, mitä kysytään ja miten kysytään, on usein hyvin tärkeä seikka ja tuloksia tulkittaessa se pitäisi aina yrittää ottaa huomioon.

Mutta nyt tässä kerrotaan VTsIOM:in tutkimuksesta, jossa kysyttiin, millaiset asiat yhdistävät venäläisiä. Sekin asia voidaan kysyä monella tavalla ja halukkaat voivat oheisen linkin kautta miettiä, mitä mieltä tutkimuksesta ovat. Itse tyydyn selostamaan joitakin sen tuloksia.

Mikäpä ensinnäkin on vastaajien mielestä Venäjän symboli, asia, joka sitä parhaiten kuvaa?

10% mielestä sen muodostavat venäläiset ihmiset. 8% merkitsee tähän kohtaan isänmaanrakkauden. Mainittakoon, että voima/mahtavuus (мощь) saa 5% kannatuksen ja samoin laajuus/suuruus sekä myös presidentti Putin. Karhua kannattaa 4%.

Tuntuu hieman siltä, että tässä eri vastaajat olisivat ymmärtäneet kysymyksen hieman eri tavoin.

Mikäpä sitten olisi se kirja, joka yhdistää venäläiset ja jonka käytännöllisesti katsoen kaikki ovat lukeneet? 12% pitää sellaisena Tolstoin Sotaa ja rauhaa ja 4% Puškinin teoksia. 2% mielestä sellainen on Šolohovin Hiljaa virtaa Don. 2% on Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kannalla ja sama määrä kannattaa Venäjän perustuslakia… Ehdotuksia sai esittää kolme. Aika laajoja teoksia näyttävät ”kaikki” lukeneen.

Musiikkikappaleista kansallishymni saa 16% kannatuksen. Katjuša on kolmantena 7%:lla ja yleensä sota-ajan laulut ovat suosittuja.

Kirjavuus on siis aikamoista. Sen sijaan ruokien suhteen yksimielisyys on suurempaa. Ruoat, jotka yhdistävät venäläisiä ja joista kaikki pitävät juhlapöydässä ovat: ykkösenä Olivier-salaatti (49%), kakkosena eräs tietty sillisalaatti (seljodka pod šuboj) 28%, pelmenit 25% ja Borssi 18%.

Kaikki venäläiset yhdistävä historiallinen tapahtuma on voitto Suuressa isänmaallisessa sodassa (69%). Krimin palauttaminen on kakkosena, mutta saa vain 6% äänistä. Vuonna 2018 sitä kannatti peräti 12%. ”Suuri Lokakuun vallankumous” saa 5% ja vuoden 1812 Isänmaallinen sota vain 3%. Kansainvälistä naistenpäivää kannattaa 2%.

Vaan kukapa on Venäjän suuri symbolinen kirjallinen hahmo?

Hajonta oli tässä hyvin suurta, mutta Oblomov voitti vaivaisella 4% äänimäärällä. Puskinin sankarit tulivat kakkoseksi 3%lla. Jalaton lentäjäsankari Meresjev sai 2% äänistä ja samoin toinen yli-inhimillistä tahdon riemuvoittoa edustanut. Nikolai Ostrovskin teräksinen ja karkaistu Pavel Kortšagin. Jopa Sodan ja Rauhan Pierre Bezuhov sai 2%. Peräti 62% piti kysymystä vaikeana vastata.

Aika jännittävähän tämä tulos onkin. Suhteellisen hyvin sijoittuivat sekä saamaton lallus Oblomov, että tämän täydelliset vastakohdat, Meresjev ja Kortsagin. Onko tässä ristiriitaa? Tuskinpa välttämättä. Ristiriitaistahan se on itse elämäkin ja sen eri puolet tarvitsevat symbolejaan. Eihän normaali ajattelu tule ilman stereotyyppejä toimeen. Niiden merkitys on vain ymmärrettävä.

Tällaisia kyselyitä tehdään silloin tällöin ja VTsIOM:in tapauksessa edellinen samalla patterilla oli tehty vuonna 2018. Kumma kyllä, vastauksissa oli aika laillakin hajontaa, etenkin vähemmän suosittujen asioiden kohdalla. Sen sijaan kärkiryhmä oli suhteellisen vakaa.

Mutta millaisia tuloksia saataisiin samalla kysymyspatterilla Suomessa?

Itse uskaltaisin ehdottaa suureksi yhdistäväksi kirjaksi Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, joka myös elokuvaversioina esittää suuren kansallisen tarinan ja jota koko kansa katsoo yhä uudelleen. Kansallisromaaneja ovat myös Pohjantähti ja Seitsemän veljestä.

 

Tyypillisinä suomalaisena sankareina arvelisin mahdollisina kandidaatteina Vilho Koskelan, hänen isoisänsä Jussin, Jukolan Jussin sekä Sven Tuuvan.

Musiikkikappaleina meitä yhdistävät Maamme-laulu, Finlandia ja Säkkijärven polkka. Todellisia suomalaisia ruokia ovat ruisleipä, karjalanpaisti ja joulukinkku.

Entäpä tuo kansallinen symboli? Suomalainen kansa myyttisessä itsepäisyydessään ja ylevässä tyhmyydessään varmaan käy tässä, jos sen vastine kerran kävi Venäjälläkin. Sisun käsite liittyy juuri tähän. Vai olisiko tuo vaakunaeläin, leijona se paras symboli? Puolet kansaahan on kiinnostunut kilpaurheilusta. Ei meillä taida oikein olla rakennusta eikä luonnonmuodostumaa, joka olisi ylivertainen symboli? Tai ehkä Punkaharju? Saimaa? Koli?

Tärkein historiallinen tapahtumamme kansallisena symbolina on varmaankin oma suuri isänmaallinen sotamme: talvisota. Tosin jatkosota näyttää nyt kirivän välimatkaa umpeen. Vuosi 1918 on kuin onkin ohittamaton myös tässä mielessä, mutta putoaa pois siksi, ettei se tosiaankaan yhdistä kansaa, vieläkään.

Rauhan töitäkin on tehty menestyksellä. Nokia on uljas suoritus, mutta tietenkin kaikkien hölmöjen ylenkatsoma sen jälkeen, kun se nyykähti. Ja tätä tekijää ei voi yliarvioida.

En tiedä, olisiko meillä edes soveliasta kysyä, mitkä asiat yhdistävät kansaa. Tuntuu usein siltä, että päästäkseen ns. intellektuellien piireihin, on lähdettävä siitä, ettei mikään todella yhdistä kansaa eikä saakaan yhdistää.

Tiedän, että tämä lähestymistapa ei rajoitu Suomeen, vaan on levinnyt laajemmallekin, ennen muuta ranskalaisen postmodernismin kautta.

Venäjällä asiaa nyt ainakin tällaistakin asiaa saa kysyä, vaikka vastauksia  voikin pitää aika epämääräisinä suuren hajonnan takia. Vain Suuri isänmaallinen sota ja Olivier-salaatti ovat aivan selviä tuloksia.

Entä meillä? Talvisota ja joulukinkku?