Laumat ovat liikkeellä

Lauman meno ja meininki

Gustave LeBon aikoinaan kiinnitti huomiota ihmislauman käyttäytymispiirteisiin. Myös jokaiselle eläimiä joskus hoitaneelle on tuttua se, että yksinään ja laumassa ne ovat taipuvaisia käyttäytymään eri tavoin. Kuten joukko ei reaalimaailmassa useinkaan ole vain osiensa summa, ei laumakaan sitä suinkaan ole, vaan käyttäytyy pikemmin lapsen tai humalaisen tavoin. Nämähän ovatkin hyvin samanlaisia.

Yksilö on yleensä harkitsevainen, koska hän tietää olevansa vastuussa teoistaan, kun taas lauma tuntee olevansa vastuusta vapaa, mikä oleellisesti helpottaa yksilön asemaa ja sallii hänelle paljon sellaista, mitä hän yksilönä syvästi kavahtaisi.

Laumassa ihmisen ei tarvitse tehdä päätöksiä eikä niillä itse asiassa merkitystä olisikaan, kuten hän ymmärtää. Laumassa ei tarvitse pohdiskella, mihin päin nyt olisi mentävä, koska se joka tapauksessa liikkuu minne liikkuu, eikä sitä kukaan voi hallita, paitsi arvaamaton sattuma.

On olemassa myös joukkoja, organisoituneita kollektiiveja, jotka ovat eli siis merkitsevät enemmän yhdessä kuin yksinään. Jo Napoleon Egyptin retkellään huomasi, että vaikka mamelukkisoturi saattoi yksilönä olla parempi kuin ranskalainen, eivät mamelukkilaumat mahtaneet mitään ranskalaisten organisoitujen osastojen ryntäykselle tai edes torjunnalle.  Mutta kaduilla eivät mellasta organisoidut osastot, vaan nimenomaan laumat. Se, joka edesauttaa tätä menoa, ottaa viime kädessä vastuun noiden laumojen holtittomuudesta.

Venäläisessä museossa Pietarissa on muuan tunnettu maalaus, jossa intelligentsijan edustajat riemuitsevat vallankumouksesta. Monet ovat ylenpalttisessa hurmoksessa ja euforia näyttää tarttuneen kaikkiin, paitsi yhteen, joka on vaipunut syviin mietteisiin ja näyttää aavistavan jotakin pahaa. Hän ei ole mukana laumassa, vaikka onkin sen keskellä.

Kuten tunnettua, se vallankumous, jonka Venäjän intelligentsija sai aikaan keväällä 1917, nielaisi tekijänsä yhtenä suupalana ennen kuin vuottakaan oli kulunut. Opportunistit, jotka olivat kyllin viekkaita tai typeriä ryhtyäkseen kannattamaan bolševikkeja, nousivat kyllä pinnalle, mutta kun puolue nyt johti kaikkein syvimpiä ja pimeimpiä laumoja, sen kuului uhrata niille se, mitä yhteiskunnan pohjasakka halusi tuhottavaksi ja pilkattavaksi.

Siihen rooliin älyköt, intelligenty, ja yleensäkin kaikki muut kuin ruumiillisen työn tekijät sopivat mainiosti. Ne, joilla oli lierihattu (muistakaamme, että heti Venäjälle saavuttuaan Lenin vaihtoi lierihattunsa lippahattuun) tai silmälasit, saattoivat odottaa kansan rankaisevan käden tarttuvan heihin. Ei heitä mistään erityisestä rangaistu. Lenin kehotti vain katsomaan ihmisten käsiä. Jos elanto oli ansaittu muuten kuin ruumiillisella työllä, ei sen kummempia argumentteja tarvittu. Tämän lauma ymmärsi.

Tosiasiassa bolševikit tiesivät hyvin, etteivät laumat koskaan kelpaa mihinkään muuhun kuin vallitsevan järjestelmän horjuttamiseen. Siihenkin ne kelpasivat vain olemalla kaikkeen rakentavaan toimintaan kelvottomia. Mölisevän lauman hallitseminen on yhtä mahdotonta kuin sen rationaalinen työskentely. Lauman mellastus on massan juhlaa, se on sen lomaa järjestäytyneen yhteiskunnan välttämättömyyksistä. Jos elää ja syödä halutaan, sellainen käytös ei yksinkertaisesti kelpaa mihinkään, mutta asian väistämättömyyden tajuaminen vie aina aikansa ja opitaan vaikeimman kautta.

Vallankumoukselliseen riekkumiseen kuuluu myös asianmukainen itsekehu. Taiteilijat, jotka yleensä on helppo saada mukaan epä-älyllisiin massamenoihin, ovat usein valmiita innoittumaan uusista kokemuksistaan ja alkavat ylistää niitä. Miten upealta tuntuikaan osallistua yhtenä sankarina monista tyrannian kukistamiseen ja sen edustajien tuhoamiseen. Keitä tuon vallankumouksellisen väkivallan uhrit oikeasti olivat ja mitä lopultakin tapahtui, ei tietenkään ketään kiinnosta eikä sitä edes tiedetä.

Kiinnostavaa on, että Maksim Gorki, joka hahmotteli ja teoreettisesti perusteli uljaan, itsenäisen ja vapaan vallankumouksellisen sankarihahmon, joutui raivon ja pahoinvoinnin valtaan nähdessään, millaista jälkeä todellisuudessa tekivät ne, joiden hän oli uskonut olevan uuden ja korkeamman ihmisyyden edustajia. Kun asia piti jollakin selittää, hän huomasi, että asialla tietenkin olivat olleet talonpojat, jotka eivät olleet oikeita työläisiä, vaan pikkuporvareita. Siinähän sekin kognitiivinen dissonanssi oli sitten saatu hallintaan. Siitä pitäen kirjailija saattoi ryhtyä tukemaan stalinistista politiikkaa, jonka tarkoituksena oli tuon hirveän pikkuporvariston likvidoiminen luokkana.

Joukot ovat nyt taas olleet liikkeellä ja prosessi jatkuu. Värivallankumoukset ja arabikevät ovat tuottaneet juuri niin vähän positiivisia tuloksia kuin saattoi odottaakin. Nyt on näköjään jo vuorossa latinalainen Amerikka, jossa voinee jo puhua toistuvan vallankumouksen traditiosta. Toki traditio eri maissa vaihtelee. Venäjälläkin laumojen liike alkoi taas pari vuotta sitten saada suuret mittasuhteet, mutta vetoaminen joukkojen isänmaallisuuteen toimi tällä kertaa kuin täsmälääke. Putinin hallinolla on syytä kiittää EU:n vähä-älyisiä päättäjiä, jotka vähintäänkin ovat tuoneet sille lisäaikaa. Ukrainassa taas kannattaa kirota niitä, jotka päästivät tolkuttomuuden valloilleen.

Moni kuitenkin näyttää taas jo vesi kielellä taas jälleen odottelevan uutta Venäjän vallankumousta. Putinin suuren suosion ja kasaantuvien vaikeuksien isänmaallisen selityskehyksen takia on todennäköistä, että vasta hyvin syvä akuutti kriisi voisi tuoda taas suuret laumat kadulle hallitusta vastaan. Isänmaan puolesta ne sen sijaan ryntäsivät sinne varsin spontaanisti viime keväänä, kun kuolemattomien marssi keräsi miljoonittain väkeä Voiton päivän mielenosoituksiin.

Venäjän, kuten useimpien maailman maiden hallinto on epäilemättä korruptoitunutta, eikä mafiavaltiosta puhuminenkaan liene aivan tuulesta temmattua. Tällainenhan on maailmassa yleistä. Katsotaanpa nyt vaikka sinne latinalaiseen Amerikkaan.

 Samaan aikaan Venäjän hallinto joka tapauksessa pystyy panostamaan muuhunkin kuin poliisivalvontaan, nimittäin isänmaallisuuteen ja sellaisiin konservatiivisiin arvoihin, jotka kansan syvät rivit kokevat omikseen. Mikäli tarvis vaatii, voi valtio kukaties vaikeuksien tullen myös usuttaa laumat joidenkin susille heitettävien ainesten kimppuun ja niitä saattaisivat nyt olla liberaalit, lännen agentit ja muut kansan viholliset. Ne, jotka kerran toimittivat Leninin Venäjälle hulinaa nostattamaan, saivat myöhemmin aihetta katua.

Ulkoinen vihollinen on kautta historian toiminut spiidinä, joka antaa potkua joukoille. Vuonna 1914 tämä asetelma toimi aivan erinomaisesti, mitä olennaisesti edesauttoi se, että Saksa aivan selvästi näytti hyökkääjältä, jota oli lähdettävä torjumaan, tahtoi tai ei. Mikäli olisi käyty lyhyt, voittoisa sota, olisi Romanovien dynastia kenties vieläkin vallassa, mutta sodan uusi luonne oli se laskematon tekijä, joka ennen pitkää muutti kaiken. Innostus kestää vain aikansa, mutta saattaa sitten hävitä kokonaan.

Vallankumoukset oli kauan tapana nähdä historian vetureina, niin keinotekoista kuin tämä onkin. Itse asiassa niille sopii paremmin sairauden rooli. Ne ovat kuumetta, joka elimistössä nousee, kun uudet ongelmat vaativat ratkaisuaan ja vievät valtion kriisiin ja ehkä tuhoon. Tautia se on eikä mitään muuta.

Nykyään tuntuu jo lähes hullunkuriselta kuvitella Ranskan suurta –tai mitään muutakaan- vallankumousta suureksi hyppäykseksi eteenpäin, vaikka monet sen ideat muutaman vuosikymmenen mittaan ja monien yritysten ja erehdysten jälkeen aiheuttivatkin pysyviä muutoksia yhteiskunnalliseen ajatteluun monissa maissa. Vaikutuksensa oman maan ulkopuolella oli myös Venäjän vallankumouksella. Natsismi kaikkine seurauksineen ei ole niistä vähäpätöisin.

Pelkkä sokea vallankumouksen aatteiden kannattaminen vei niin Venäjällä kuin muuallakin aina umpikujaan, josta pääsy vaati aikansa ja uhrinsa. Vasta monen yrityksen ja erehdyksen kautta löytyi tie normaaliin kehitykseen.

Venäjän vallankumous, jota kerran aivan tosissaankin kuviteltiin Ranskan vallankumouksen edustaman edistyksen jatkoksi ja historian päätepisteeksi, koki sen karun kohtalon, että kestämällä ulkoiset paineet ja omat harharetkensä se lopulta sai omaa tahtiaan mädäntyä joutuakseen viimein massojen vihan kohteeksi. Purkutalkootkin olivat vaivalloiset ja kivuliaat.

Massojen kapinaa nähdään juuri nyt joka suunnalla. Kiinnostavinta on kehitys USA:ssa. Siellä työväenluokka on kutistunut ja keskiluokkakin kärsii ja tuntee itsensä petetyksi. Trumpin suosiosta päätellen globalisaatio taitaa olla siellä pian yhtä epäsuosittua kuin se on Euroopassa, jossa järjetön, maahantunkeutumisen salliva politiikka näyttää monissa maissa mullistavan poliittisen kentän ja nostaa valtaan uutta nationalismia ja konservatismia. Ei vielä valtaan, mutta suureksi ja vihaiseksi erimielisten joukoksi.

Euroopassa, enempää kuin USA:ssakaan ei viime vuosikymmeninä ole ollut suosittua kerääntyä mielenosoituksiin kaduille. Katuparlamentin sijasta asiat on kyetty ratkaisemaan säännönmukaisesti valituissa parlamenteissa. Unohdamme helposti sen, että vallankumousliikkeet ja massojen älytön hoilaus olivat kuitenkin keskeinen tekijä myös eurooppalaisessa politiikassa pitkät ajat, suunnilleen Ranskan suuresta vallankumouksesta Euroopan hurjaan vuoteen 1848 ja sitten taas ensimmäisen maailmansodan päättymisestä toiseen maailmansotaan ja hiukan vielä sen jälkeen.

Nyt, juuri kun luulimme järkevän ja säännellyn poliittisen päätöksenteon jo sivistyneessä pohjoisessa iäksi syrjäyttäneen massojen päättömän laumahulluuden, alkaakin esiintyä oireita, jotka viittaavat muuhun. Jos haluaisi etsiä yhteistä nimittäjää sille kuohunnalle, jota esiintyy sekä etelän maissa Maghrebista Venezuelaan ja Brasiliaan että lievempänä pohjoisessa aina Saksasta USA:han, taitaisi se löytyä globalisaatiosta.

Globalisaatio kuristaa USA:n ja Euroopan keskiluokkaa ja imee rahat erittäin pienelle superrikkaiden joukolle. Se on myös nostanut Kiinan korkeille koturneille, joilta horjahtaminen on ennen pitkää todennäköistä, ellei peräti varmaa. Se on pannut Venäjän johdon lujille ja kurittaa latinalaista Amerikkaa. Mikä on tärkeää muistaa, on että amerikkalainen hybris historian lopusta ja World Values Surveyn skenaario kaikkien kansojen kehittymisestä kohti ruotsalaistyylistä arvoliberalismia olivat perustettu ikuisen talouskasvun varaan.

Nyt tuon kasvun jatkuminen alkaa jo kaikkialla näyttää epävarmalta. Yleisen käsityksen mukaan kasvu on globaalitaloudelle yhtä välttämätöntä kuin liike polkupyörälle. Kun liike lakkaa, kaadutaan. Mitä sen jälkeen seuraa, lienee yhtä ennustamatonta kuin kaatumisen välttämättömyys on ilmeistä.  Toisiinsa suurella rahalla sidotut suurvallat ovat kaikki samassa veneessä, eivätkä halua katastrofia. Kysymys onkin siitä, miten ne sen pystyvät estämään.

Onko valtava pyramidihuijaus tullut tiensä päähän ja tappi jo vedetty veneen pohjasta? Seuraako nytkin uusi protektionismin ja autarkiapyrkimysten aika, kuten viime laman jälkeen? Vai onko mahdollista hyödyntää globaalitalouden etuja kärsimättä kohtuuttomasti sen varjopuolista? Ovatko maailmantalouden yhteistyöelimet kyllin vahvoja pystyäkseen hallitsemaan tilanteen?

Kovasti näyttävät joukot nykyään kerääntyvän toreille ja turuille huutamaan. Tarkoituksena on saada leipää ja oikeutta, eikä juomakaan ole pahitteeksi. Tässä ei ole mitään uutta eikä erityisen toiveita herättävää. Jo pari vuotta Ranskan vallankumouksen jälkeen joukot kaduilla vaativat sellaista hallintoa, jonka vallitessa saa syödäkseen: un regime ou l’on mange.

Harjoitettu tappi auki-globalisaatio on epäilemättä vauhdittanut maailman yhteenlasketun BKT:n kasvua, mutta osasiko kukaan kuvitella, että se merkitsisi kansan enemmistön taloudellista ja moraalista kurjistumista myös maailman johtavissa maissa? Voiko enemmistö todella pitää kutsumuksenaan moisen menon pönkittämistä?

Epäilemättä maailma on jo taas kerran hankkinut tarpeeksi kokemusta sanoakseen hyvästejä simppelin laissez-faire –uskon pahimmille naiiviuksille, mutta katumellakat eivät pitkälle riitä silloin kun pitäisi löytää vaihtoehtoja. Valitettavasti tuo paljon ylistetty joukkosielu on olemukseltaan vain ja ainoastaan typerä eikä kykene näyttämään tietä minnekään. Manipulaattorit saavat tällaisina hetkinä usein tilaisuutensa.

Kaikkein pahinta, mitä voisi tehdä, olisi käpertyä omaan Impivaaraan. Siitä Kertovat niin Argentiinan kuin Venezuelan kokemukset. Mutta onko ainoa vaihtoehto tälle maksimaalinen avoimuus ulkomaisen pääoman mellastukselle? Ehkä on sentään olemassa mahdollisia kompromisseja, joita 1700-luvun talousopit uudelleen löytäneet ja niistä hurmaantuneet ekonomistit ja poliitikot eivät ole edes viitsineet miettiä?

Arvostamani Osmo Soininvaara rohkeni uudessa Suomen Kuvalehdessä julkituoda sen itsestäänselvyyden, ettei talouskasvukaan synny ulkomaankaupasta. Eihän maailmantalouskaan käy minkäänlaista ulkomaankauppaa ja kasvaa silti. Eikö myös itse kunkin talouden kannattaisi panostaa yhä enemmän kotimarkkinoihin, joiden synnyttämä kasvu on aivan yhtä todellista ellei todellisempaa kuin ulkomaankaupasta hankittu?

Olipa tuo miten tahansa, olemme ilmeisesti saapuneet vihaisten joukkojen aikakauteen eikä ainakaan demokraatiksi julistautuneen kannata suoralta kädeltä julistaa, ettei tälle vihaisuudelle ole perusteita. Meillä Suomessa väkeä kaduilla on vielä vain vähän, mutta sen ei pidä antaa hämätä. Pyörä ei vielä ole kaatunut, mutta kaatuu ennen pitkää ja saattaa tulla pahasti ihmisten niskaan.