Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle leskov. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle leskov. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

tiistai 15. lokakuuta 2024

Menneitä ja mietteitä

 

Näin naapurissa

 

Anu Kuistiala, Arja Paananen, Kiehtova, katala Venäjä Arja Paanasen silmin. Docendo 2024, 367 s.

 

Kukapa olisi uskonut, että itänaapuristamme, jonka kanssa meillä suomalaisilla olivat jo syntyneet erinomaiset välit, kehkeytyisi muutamassa vuodessa fasismin tunnusmerkit täyttävä roistovaltio, jonka kansakin päälle päätteeksi kannattaa innokkaasti häikäilemätöntä diktaattoriaan.

No, monihan väittää asian aina tienneensä ja tuomitsi Ukrainan sodan sytyttyä ankarasti ne, jotka olivat jotakin muuta kuvitelleet. Ainahan meillä on keskuudessamme noita jälkiviisaita, joille ei muuten taida monessa kielessä ollakaan osuvaa nimitystä. Suomessahan se on, mutta on myös venäjässä: zadnim umom krepok -takajärjeltä väkevä.

Kun Putinin uusi luomus, uusfasistinen valtio lähti avoimen väkialtapolitiikan tielle, olivat kuitenkin luultavasti myös kaikki sitä hyvin tuntevat hämmästyneitä: Putinista ja kumppaneista uskottiin ja tiedettiin monia asioita, mutta ei heitä sentään noin tyhminä pidetty. Näin sanoo myös Arja Paananen.

Nikolai Leskov antaa eräässä 1800-luvun jälkipuoliskon novellissaan kahden venäläisen pohtia sitä, miten kävisi, jos Venäjä joutuisi sotaan Saksan kanssa saksalaisillahan oli rautainen tahto ja järkikin paikallaan. -Venäjä pärjäisi sillä, että tekisi jonkin aivan älyttömän tempun, jota saksalainen ei mitenkään osaisi odottaa, arveli toinen (ks. Vihavainen: Haun leskov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

No, niinhän siinä sitten kävi. Jälkikäteen moni selittää, että Venäjää rohkaistiin ymmärtelemällä sen temppuja aivan viimeiseen saakka. Vaikka Venäjä teki törkeyksiä, ei länsi tehnyt mitään.

Tämähän ei muuten suinkaan pidä paikkaansa. Taloudelliset ja diplomaattiset sanktiot aloitettiin heti Krimin liittämisen jälkeen ja niiden uskottiin olevan hyvinkin tehokkaita. Läntiset maat kärsivät niistä itse, mutta Venäjän kuviteltiin kärsivän vielä paljon enemmän. Sotilaitako olisi pitänyt lähettää vai peräti uhata ydinaseella?

Ainahan ei käy, kuten haaveillaan ja on osoittautunut, että Venäjä onkin kaikesta huolimatta sangen hyvin kestänyt nuo, jopa tunnetussa historiassa ennenkuulumattoman kovat pakotteet. Syy siihen löytyy suurpolitiikasta ja maailman voimasuhteiden uudesta kehitysvaiheesta. Ei lännen hyvää yritystä kannata leimata lepsuudeksi.

Totta on, että lännestä on puuttunut ja puuttuu yhä se fasismille ominainen usko aseiden voimaan, joka Venäjällä on päässyt valtaan yhtä jalkaa uuden militarismin ja totalitaaristen rakenteiden kehittymisen kanssa.

Täytyy muistaa, että nuo asiat, jotka toki ovat jo kauan kuuluneet venäläiseen traditioon, kuitenkin romahtivat Neuvostoliiton myötä ja ovat saavuttaneet nykyisen tasonsa vasta aivan hiljattain. Ukrainan sota ja vastakkainasettelu lännen kanssa ovat olleet tässä voimakkaita tekijöitä.

Vielä puolustusministeri Serdjukovin aikana (2007-2012) Venäjän armeijasta haluttiin kehittää vain paikallisesti toimiva kriisinhallintaväline. Vasta sen jälkeen kaikki muuttui.

Mutta olihan noita hiljaisia signaaleja, sanotaan. Tästä tuleekin mieleeni Stalinin esiintyminen NKP:n keskuskomitean plenumissa maaliskuussa 1937. ”Signaaleja oli”, hän totesi ja vakuuttavalla logiikallaan osoitti, että juuri rikollisen leväperäisyyden takia kansanviholliset oli päästetty leviämään kaikkialle. Leväperäisyys ja pehmeys olivat siis itse asiassa olleet rikoksista suurimpia.

No, Arja Paanasta ei voi syyttää siitä, että hän olisi laiminlyönyt tuollaisten signaalien julki tuomisen. Se on ilman muuta hänen ansionsa.

Muun muassa juuri hän vasta nosti tikun nokkaan sen tunnetun dosentin, jonka saattoi todeta levittelevän Venäjällä täysin mielipuolisia juttuja Suomesta ja sen aggressiivisista suunnitelmista ja raakalaismaisista käytännöistä. Niihin kuului jopa venäläisten lasten pakkosuomalaistaminen, joka ei itse asiassa ollut sen vähempää kuin kansanmurha.

Samaisen henkilön vihanpurkauksista, uhkauksista ja viranomaisille tehdyistä kanteluista sain minäkin nauttia jo kymmenen vuotta aikaisemmin ja yritin viestittää myös Suomen virallisille edustajille, että heidän velvollisuutensa oli reagoida tuon herran maanpetokselliseen toimintaan, edes nootilla, mikä on diplomatian normaali menetelmä.

Mitään ei ainakaan näyttänyt tapahtuvan ennen kuin Paananen ”paljasti” tuon sylttytehtaan, jonka luonteesta ei toki kenelläkään sitä tuntevalla voinut olla harhakäsityksiä.

Mutta kuka tai mikä oikein johti Venäjän uudelle tielle? Putin tietysti, mutta hänkin lähti sille vasta liberaalin kautensa jälkeen. Onko myös Venäjällä deep state, joka tosiasiassa hallitsee, olipa vallassa nimellisesti kuka tahansa?

Paananen näyttää olevan tätä mieltä. Putin kyllä määrää, se on selvä ja hänellä on turvanaan jopa oma kaartinsa. Häntä tukevat ihan oikeasti vaaleissa niin sanotut budjettilaiset eli valtion varoista elatuksensa saavat sekä silovikit, turvallisuuskoneiston monimiljoonainen verkosto.

Toki Suomessakin moni saa palkkansa valtion varoista, mutta valtio ei meillä toimi aktiivisena yhteiskunnan määrääjänä. Demokratiassa suhde on päinvastainen. Meillä ei voisi edes kuvitella, että vaaleissa käytettäisiin niin sanottua hallinnollista resurssia.

Etatismi, valtiokeskeisyys ja jopa valtion palvonta ovat ne asiat, jotka ennen muuta erottavat Venäjän tavallisesta länsimaasta. Sitä oppia onkin Putin saarnannut hyvin avoimesti ja painokkaasti. Ei valtio ole ihmisiä palvelemassa, vaan ihminen valtiota. Siinä on asian ydin, joka myös läpäisi voimakkaasti koko neuvostoajan yhteiskuntaa.

Kysymys on herruudesta, joka ei neuvottele, vaan vaatii ja pakottaa. Se kiehtoo sellaista ihmistä, jonka persoonallisuus on sadomasokistinen, kertovat ilmiötä tutkineet psykologit. Siihen voi venäläisessä byrokratiassa törmätä yhä uudelleen, mistä myös Paananen kertoo. Kuka tahansa byrokraatti voi lähes aina simputtaa hallintoalamaista ja myös tekee sen.

Nyt, Ukrainan sodan ollessa meneillään, on meilläkin yhä enemmän ilmestynyt tyyppejä, jotka tuon erään kuuluisan dosentin tavoin nauttivat saadessaan ainakin kuvitelmissaan tulla osaksi suurvallan voimaa ja sen murskaavaa koneistoa.

Paljonpuhuva on tuon dosentin maininta siitä, että länsi on pystyttänyt Venäjän rajalle pseudovaltioita. Eivät ne mitään oikeita valtioita ole, eikä niillä edes ole eikä voi olla omaa historiaa. Sellainen voi olla vain suurvalloilla, kuten Venäjä. Dosentti itse on ilmoittanut kuuluvansa venäläisten maanmiehiin (sootetšestvennik), koskapa on Venäjään joskus kuuluneen valtion kansalainen…

Suurvallan voiman rajoittamattomuus näkyy myös siinä, että se voi määrätä siitä, mikä on totta ja mikä ei. Jos määrätään, että suomalaiset perustivat sodan aikana tuhoamisleirejä Karjalaan ja harjoittivat kansanmurhaa, niin ne myös tekivät niin. Todisteet tehdään.

Jos sanotaan, että Sandarmohin haudat ovat täynnä etupäässä suomalaisten teloittamia venäläisiä, niin asia sitten kyllä on niin. Tosialamainen uskoo tämän, vaikka todisteet puhuisivatkin muuta. Se on hänen velvollisuutensa.

Sivuennen sanoen, kun vuoden 1999 paikkeilla annoin Mauno Koivistolle projektimme kirjan ”V semje jedinoj”, jossa esitettiin monipuolisesti Neuvostoliiton kansallisen terrorin historiaa, Koivisto totesi, että hänkin oli näemmä palvellut ihan vastapäätä noita teloituspaikkoja, olisivatpa he silloin niistäkin tienneet!

Mutta uuden venäläisen totuuden mukaanhan he itse juuri olivatkin tuoneet tuhansittain venäläisiä vankeja tuonne rintaman viereen ja teloittaneet heidät siellä…

Mutta tuo nyt on vain yksi esimerkki. Venäläisessä mediassa, joka oli toiminut Suomen suuntaan aivan nuhteettomasti, tapahtui outo uutos vuonna 2009, kuten myös Paananen huomasi. Suomea, josta oli kehittynyt jonkinlainen venäläisten ihannemaa ja lemmikki (”maa, jota rakastetaan”), alettiin nyt järjestelmällisesti mustamaalata.

Tämä lienee ymmärrettävä jonkinlaiseksi moraaliseksi varustautumiseksi (vrt. MRA), joka liittyi Suomen lähentymiseen Natoon. Totalitarismia kohti etenevä Venäjä suoritti mielestään preventiivisen informaatiohyökkäyksen.

 Sellaista tuskin voi kohdata missään muualla ja moni sivuutti sen epäolennaisena erikoispalveluiden sooloiluna. Itse asiassa se ulottui mitä selkeimmin viranomaistasolle ja presidentinhallintoon saakka.

Paanasen kirjassa on paljon sellaista ainesta, minkä kuka tahansa tuossa maassa asunut ja työskennellyt tunnistaa ja kirjoittaja ansaitsee ylipäänsä kiitoksen siitä, että on tuonut sen myös suuren yleisön ulottuville.

Kuitenkin kannattaisi suhtautua joskus vakavammin siihen, miten ne, joilla itsellään ei ole mitään, tai ehkäpä vain joitakin hajanaisia kosketuksia Venäjään, käsittävät lukemansa.

Tarkoitan esimerkiksi niitä kurjuuden kuvauksia, joita kirjassa esitetään pohjoisen öljykentiltä ja Kuriileilta. Ne ovat epäilemättä täysin realistisia, mutta lukija ei välttämättä ymmärrä, että niissä kuvataan 1990-lukua, joka oli miltei koko Venäjällä yhtä kaaosta ja kurjuutta.

Sen jälkeen ja nimenomaan Putinin kaudella hyvinvoinnista osallisiksi pääsi jopa suurin osa kansalaisista. Voitiin jo puhua laajasta ja hyvinvoivasta keskiluokasta.

Itse muistan, miten Suomen Pietarin instituuttiin, jossa työskentelin, tuli joskus vuonna 1999 muuan naisihminen, joka oli käynyt Tšuktšien niemimaalla ja nähnyt siellä vallitsevan kurjuuden ja toivottomuuden.

Hän kysyi, olisiko mahdollista perustaa stipendi, jolla vuosittain edes yksi tai kaksi nuorta pääsisi Pietariin, jossa ne näkisivät, että toisinkin voi elää. Muistettakoon, että tämä tapahtui pian syksyn 1998 ruplan romahduksen jälkeen, jolloin myös Pietarissa elintaso putosi rajusti.

Naapurissamme olevan leipätehtaan ovelle ilmestyivät jonot: sieltä sai ostaa leipää hiukkasen halvemmalla kuin kaupasta.

Moni Venäjän ystävä on moittinut Paanasta siitä, että tämän artikkelit Venäjältä antoivat aina negatiivisen kuvan kohteestaan. Niinpä se yleensä olikin, eivätkä lukijat, joiden tieto ja kokemus oli vähäinen, kyenneet asettamaan lukemaansa muuhun kuin siihen epärealistiseen kehykseen, joka helle oli syntynyt.

Mutta eihän peiliä pidä syyttää, jos naama on vino, sanoi jo aikanaan Nikolai Gogol. Vinouden saattoi toki kuitata pienenä tai jopa pikanttina kauneusvirheenä aina siihen saakka, kun se sikäläinen mahtivaltio väänsi kasvonsa sardoniseen irvistykseen.

Se kuuluu nykyajan tosiasioihin, mutta tuskin on syytä pitää sitä Venäjän ja semminkään venäläisten ikuisena ominaisuutena. Niin sanotun russofobian leviämistä se joka tapauksessa selittää mitä suurimmassa määrin.

tiistai 12. huhtikuuta 2022

Kansallisia stereotypioita

 

Kliseitä

 

Nikolai Leskov, Valitut kertomukset. Suomentanut Juhani Konkka. WSOY 1966, 401 s.

 

Venäjän kansan ominaisuudet on teema, jota venäläinen kirjallisuus ja venäläinen filosofia ovat jauhaneet vuosisadasta toiseen.

Kuten kaikkien kansojen kohdalla, myös venäläisistä ovat aina olleet omat stereotypiansa. Sellaisten tunteminen oli vielä satakunta vuotta sitten arvostettu asia ja johtopäätöksiä tehtiin usein aika vapaasti niiden perusteella.

Venäläiset kuvattiin vanhimmissa länsimaisissa kuvauksissa yleensä kauniiksi, vahvoiksi ja älykkäiksi ihmisiksi, joilla kuitenkin oli merkittäviä paheita: petollisuus, laiskuus juoppous ja jopa irstauskin. Hyvät tavat puuttuivat Pietari Suurta edeltäneen kauden venäläisiltä tykkänään.

 Lisäksi venäläiset kuvattiin hyvin sivistymättömiksi samaan aikaan kun he perusteettomasti ylvästelivät oman maansa ja kansansa erinomaisuudella -ulkomaitahan ei tuntenut kukaan. Tsaari Aleksein ulkomaille lähettämistä opiskelijoistakin kotimaahan palasi vain yksi.

Nämä kuvaukset, joita suomeksi on käsitellyt Kari Tarkiainen, jäivät vaikuttamaan alan kirjallisuudessa ja niiden vaikutuksen tuntee yhäkin. Kriittiset tutkimukset toki auttavat ymmärtämään, mistä tuossa 1500-1600-lukujen kulttuurien törmäyksessä lopulta oli kysymys. Ei kaikki niin mustavalkoista ole.

Joka tapauksessa Venäjän taannoinen kulttuuriministeri Medinski otti taannoin parantaakseen mahtikäskyllä venäläisyyden kuvaa vaikuttamalla sen PR:ään (piar). Tästä olen kirjoittanutkin (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=medinski ).

Medinskin tavoite on kiitettävä, mutta metodia ei käy kehuminen. Myös se aineisto, joka puhuu olemassa olevien stereotypioiden puolesta pitäisi hyvin vakavasti huomioida. Ja itse stereotypioiden syntymekanismi on se, mikä kaipaa kriittistä tutkimusta. Sellaista on tehnyt vanhempien aikojen osalta esimerkiksi saksalainen Gabriele Scheidegger.

Eiväthän stereotypiat tietenään pelkkää roskaa ja panettelua ole. Kansalliset kulttuurit pitävät yllä sitä, mitä nimitämme kansanluonteeksi. Jotkut asiat ovat hyväksytympiä yhdessä maassa kuin toisessa ja kansojen ja maiden välisiä eroja nostetaan usein mielellään esille ja niillä jopa ylpeillään.

Nikolai Leskovilla on esillä olevassa kokoelmassa pari klassisiin aihepiireihin liittyvää novellia, joista olen aina tykännyt. Ne eivät varmasti ole pahantahtoisen irvistelijän kynästä. Kirjoittaja itse vakuuttaa tuntevansa kansansa läpikotaisin, eikä ole oppinut sitä vain pietarilaisilta ajureilta kyselemällä, vaan itse sen parissa työskennellessään.

Vuonna 1876 ilmestyneessä novellissa Rautainen tahto suoritetaan perinteinen saksalaisen ja venäläisen tyypin vertailu. Vastaavahan on tehty esimerkiksi Gontšarovin romaanissa Oblomov.

Kehyskertomuksessa alkaa muuan venäläinen seurue kiistellä siitä, miten Venäjälle käy, jos syttyy sota Saksan kanssa. Saksahan oli juuri hiljattain (1871) yhdistynyt ja vaikka sen suhteet Venäjään olivat vielä erinomaiset, oli uuden mahtitekijän ilmaantuminen pahaenteinen asia.

 Jotkut olivat sitä mieltä, että venäläiset lyötäisiin ilman muuta. Saksalaiset olivat laskelmoivia ja rationaalisia ja heillä oli lisäksi rautainen tahto, kun taas venäläisten tahto onnahteli.

Mutta saksalaisten järjenhän voi saattaa ymmälle yksinkertaisella konstilla, hoksasi yksi: me työnnämme heidän eteensä sellaisen tyhmyyden, etteivät he ennätä avata suutaankaan käsittääkseen sen.

Ja mitä tulee saksalaisten rautaisuuteen, ei se välttämättä heitä auta: saksalainen kirves saattaa pystyä puuhun, mutta kun venäläinen onkin taikinaa, sinne hukkuu koko kirves…

Ja sen jälkeen muuan seurueesta alkoi kertoa elävää esimerkkiä tuntemastaan saksalaisesta, jolla oli rautainen tahto. Tämä nuori mies saapui Venäjälle ja alkoi elää tiukasti itse itselleen määräämiensä lupausten mukaan. Hän opetteli muilta salaa puhumaan sujuvasti venäjää puolessa vuodessa, hän säästi pienestä palkastaan, kunnes omisti riittävästi eli itse määräämänsä summan mennäkseen naimisiin.

Eipä tämä vielä mitään, vasta oltuaan kolme vuotta naimisissa hän ryhtyi myös ns. läheisiin suhteisiin vaimonsa kanssa. Näin hän oli päättänytkin. Saksalainen ei myöskään koskaan voinut tunnustaa päättäneensä väärin. Vaikka asiat menivät aivan hullusti, hän jatkoi sitkeästi ja valittamatta valitsemallaan tiellä ikään kuin kaikki olisi kunnossa.

Mutta epäonni vainosi saksalaista, hän joutui yhä uudelleen naurettavaan valoon, joi mielettömän väkevää teetä, antoi huijata itseään hevoskaupoissa ja joutui aisankannattajaksi. Rahaa hän kuitenkin onnistui hankkimaan paljon, mutta venäläinen velikulta sai oikeuden maksattamaankin nuo rahat itselleen.

Saksalainen oli vannonut vielä syövänsä blinejä tuon venäläisen hautajaisissa ja niin sitten tapahtuikin. Hänet kuitenkin narrattiin syömään niitä kilpaa venäläisten kanssa, mitä hän ei kestänyt, vaan kuoli.

Tapahtui siis, kuten sananlasku sanoo: se, mikä on venäläiselle terveydeksi, on saksalaiselle kuolemaksi. Ei auttanut saksalaista hänen säntillisyytensä ja stoalainen tyyneytensä: venäläinen hurskaasti laiskotteleva ja juopotteleva velikulta voitti kuin voittikin hänet maanpäällisessä kilpailussa. Hän eli tosin pitempään, mutta vain aivan karvan verran pitempään kuin venäläinen.

Kumpiko sitten oli vuoden 1876 perspektiivistä katsoen vahvoilla siinä suuressa ottelussa, joka kerran käytäisiin Venäjän ja Saksan välillä? Sitä kirjoittaja ei enää kerro, sen voi arvata muutenkin.

Mainittakoon, että viime sodan aikana tästä novellista otettiin peräti 11 painosta. Tämä on mielestäni yllättävää sikäli, että sen venäläinen sankari oli hyvin kaukana siitä ihanteesta, johon hänet Stalinin aikana pyrittiin sijoittamaan. Mutta olihan saksalainen ainakin naurettava ja häviöön tuomittu.

Toinen valikoiman novelli on nimeltään Oikontoikko. Muualla en ole sanaan törmännyt, mutta se kuvaa henkilöä, joka on läpikotaisin rehellinen eikä suostu ottamaan vastaan minkäänlaista lahjusta. Hän toimii aluksi postimiehenä, sitten poliisina ja sitten jopa kaupunginpäällikkönä.

Palkka on niin pieni, ettei sillä voi elää. Edes univormua ei voi hankkia. Muistammehan venäläisen häijyn toivotuksen, jonka mukaan joku pitäisi panna elämään pelkällä palkallaan, siis ilman mitään lahjuksia.

Moisen aatteen sankari on saanut päähänsä lukiessaan raamattua, eli kyseessä näyttäisi olevan jonkinlainen protestanttinen, kai lähinnä luterilainen harhaoppi.

Harhaopista sankaria epäilläänkin, mutta ei saada mitenkään siitä kiinni, hengellisen säädyn ponnistuksista huolimatta. Viimein saapuu kaupunkiin kuvernööri Lanskoi, joka tutkii perin pohjin tämän luonnonoikun toiminnan.

Vakuututtuaan siitä, että kyseessä ei ole mikään vallankumouksellinen hanke tai aate, vaan ainoastaan harvinainen ja Venäjälle sopimaton täydellinen rehellisyys, hän jättää virkamiehen rankaisematta ja hankkii tälle sen sijaan pyhän Vladimirin kunniamerkin, ensimmäinen laatuaan tämän tason henkilölle.

Mitäpä sanoakaan, Leskovin henkilöt poikkeavat kovasti nykyhallinnon ja eritoten Medinskin haluamista tyypeistä. Kuviteltujahan ne toki ovatkin, mutta ovat selvästikin syntyneet tietynlaisen ajattelun ilmapiirissä.

Joka tapauksessa Aleksanteri II:n aikana tällainen kirjoittelu oli täysin sallittua, vaikka siihen aikaan sensuuriakin avoimesti käytettiin kaikissa maissa. Taitaa olla paradoksaalista, että juuri nykyinen huijarien ja varkaiden hallitus on niin kovin närkästynyt Venäjää koskevista stereotypioista. Ehkäpä ne vielä kielletään?

keskiviikko 25. toukokuuta 2022

Tykkejä voin asemesta

 

Voiman rintaäänellä

 

Kylmän sodan aikoihin puhuttiin paljon siitä, miten itsetarkoitukselliseksi kasvaneen jännityksen lieventäminen olisi mahdollista. Lännessä käytettiin yleensä ranskalaista sanaa detente, joka sananmukaisesti tarkoittaa juuri latauksen hellittämistä, siis esimerkiksi jännittyneen jousen päästämistä lepotilaan.

Suomessa keksittiin sana liennytys, jolla on hieman erilainen kaiku, mutta samaan asiaanhan sillä viitattiin.

Paljon riitti puhetta myös siitä, voitaisiinko järjetön keskinäinen uhkailu ja pelon herättäminen korvata tekemällä itse aloite -siis lännen puolelta- vai olisiko syytä pitää oma keppi mahdollisimman suurena, jotta voitaisiin puhua voiman nimissä: с позиции силы, kuten Venäjällä sanottiin. Siellä se oli kirosana, kun lännen asenteita kommentoitiin.

Venäläisen kulttuurin piirissä on ilmeisesti aina ollut suurvaltasovinisteja tuossa sanan alkuperäisessä mielessä, ihmisiä, joille voimaan ja sen mahdollistamaan väkivaltaan sitoutuminen mahdollistaa omankin elämän merkityksellisyyden. Leipääkin -saati voita-  voi vähentää, mikäli sirkushuveja on riittävästi ja niihin kuuluvat tässä tapauksessa erityisesti paraatit, marssimusiikki ja nykyään myös TV-ohjelmat ihmeellisistä ja voittamattomista uusista aseista.

Noita tragikoomisia tyyppejä on klassisessa kirjallisuudessa aina silloin tällöin kuvattu ja tälläkin palstalla on ollut pari esimerkkiä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kiparsky , https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leskov ). Aikoinaan tämä tyyppi tunnettiin maassamme hyvin, sillä se piti jatkuvasti itsestään ääntä ns. Suomi-syöjien lehdissä, erityisesti niitä olivat Novoje vremja ja Moskovskije (vanhaksi venäjäksi Moskovskija) vedomosti.

Suomen mitättömyyttä ja sen hävytöntä uhmailua Venäjän edessä jaksettiin vuodesta toiseen halveksua ja paheksua. Toisaalta Venäjällä oli myös varsin merkittävä Suomen ystävien puolue, jonka mielestä maamme itse asiassa olisi erinomaisesti sopinut esikuvaksi emämaallekin.

Mutta siinähän se loukkauskivi olikin. Suomi kukoisti Venäjän suojissa antamatta sille itse mitään, se toisin sanoen eli valtavan emämaansa kustannuksella ja hautoi koko ajan petosta. Maa olisi siis valloitettava uudelleen!

Venäjän voiman ja mahdin ihailijoiden kompastuskivenä oli siis tuon pienen, ”venäläisellä verellä ostetun” valtakunnanosan pullikointi suurvallan pyrkimyksiä vastaan. Kuitenkin se olisi voitu murskata kuin torakka – miksei sitä tehty? Ehkäpä se päivä olikin jo lähellä?

Nämä vanhat muistot tulevat väkisinkin mieleen, kun katsoo juuri nyt duuman hulluimpien sovinistien kiljuntaa: Suomi voidaan hävittää kokonaan, USA:sta nyt voi teoreettisesti jäädä joitain ihmisiä jopa henkiin, mutta entäs nämä vaivaiset viisi miljoonaa: mitään ei jää, jos mahtava isänmaamme toisin päättää!

Tässä täytyy myöntää, että myös duumassa jopa suurina sovinisteina pidetyt ihmiset katselivat TV-kameroiden edessä vaivaantuneina tuota voiman rintaäänellä paasaavaa edustajaa, joka kuitenkin näytti saavan jonkinlaista tyydytystä purkauksestaan.

Aikoinaanhan valtakunnan duumassa kunnostautui Suomen syöjinä erityisesti kaksi puolihullua edustajaa, N.J. Markov eli Markov 2. ja Vladimir Puriskevitš, molemmat skandaalinkäryisiä rähinöitsijöitä ja kaksintaistelijoita, jotka kannattivat ns. mustia sotnioita, juutalaisvastaisia murhaajia ja ryöstäjiä. Markoville on myöhemmin haluttu antaa kyseenalainen kunnia myös tämän SA-joukkojen perusidean viemisestä Saksaan.

Valtioelimiä, saati valtioita ei kannata arvostella vain sen hulluimpien edustajien kannalta. Silloin on aina muistettava ainakin se, että heillä on myös omassa maassaan tiukkoja vastustajia. Suomea kannattivat sortovuosina duumassa etenkin kadettien puheenjohtaja Miljukov ja gruusialainen sosialidemokraatti (menševikki) Gegetškori.

Mutta joka tapauksessa Suomi Stolypinin kaudella ajettiin yhä kauemmas nurkkaan noista puolustajistaan huolimatta. Ääriainekset eivät määränneet politiikkaa, mutta selvästi vaikuttivat siihen. Tulevaisuus näytti lohduttomalta.

Voimaan uskovat chauvinistit saivat kuitenkin huomata, että oli sitä voimaa muillakin. ”Venäläinen höyryjyrä” ei kukistanutkaan Saksaa maailmansodassa, vaan tuhosi itsensä mielettömässä massojen sodassa, jonka merkitystä kansa ei voinut käsittää. Siinä samassa keisarikunnasta lähtivät Suomen lisäksi niin Puola, Ukraina, Bessarabia ja Baltia ja jopa Kaukasiankin alueita.

Suurvaltasovinistinen psykologia on pienen kansan näkökulmasta arvoitus. Toki meilläkin on yksinkertaisia sieluja, joille ilmeisesti toisi suurtakin tyydytystä ottaa Ahvenanmaalta pois kaikki sen erioikeudet -nehän ovat hyvin samanlaiset kuin aikoinaan oli Suomella Venäjän yhteydessä. Tosin Ahvenanmaalla ei ole omia lakeja, omaa armeijaa eikä tullilaitosta, mutta sama erillisyys emämaasta on kyllä saatu aikaan. Harmittaahan se aina joitakin.

Jotakin erityisesti venäläisestä suurvaltapsykologiasta tuntuisi joka tapauksessa olleen tunnetulla ”liberaalidemokraatilla”, Žirinovskilla, jonka puolueen nimeenkin sisältyi vitsi. Silti se oli merkittävä poliittinen voima siinä mielessä, että se tarjosi vallalle aina kannatuksensa viikunanlehteä sopivasta korvauksesta.

Joka tapauksessa mieleeni on jäänyt Žirinovskin jo uransa alussa esittämä idea, että Venäjän talouden romahduksesta voitaisiin päästä uhkaamalla muuta maailmaa ydinaseella, ellei se suostu antamaan maalle, mitä se haluaa. Olihan siinä voittamaton logiikka, kuten siinäkin ideassa, että Venäjä voisi liittää itseensä Turkin demokraattisin menetelmin. Voitaisiin pitää yhteinen äänestys, jossa enemmistö päättäisi, mihin maahan Turkki kuuluu. Kun venäläisiä on enemmän, he tietenkin voittaisivat…

Itse asiassa en ole lainkaan varma siitä, että venäläisten enemmistö missään vaiheessa olisi ollut halukas ottamaan 80 miljoonaa turkkilaista valtakuntaansa. Terve itsesuojeluvaisto tulisi varmaankin esteeksi.

Mutta eipä tuon vaiston toimivuudesta kannata olla liian varma. Hyökkäys Ukrainaan osoittaa, että sitä on valtion huipulla puuttunut kohtalokkaassa määrin. Usko siihen, että Venäjän voima on vastustamaton, on vanhaan tapaan saanut painaa terveen järjen ja normaalin varovaisuuden argumentit taka-alalle.

”Voittoisa pikku sota” jäikin taas tulematta. Japanin-sodastakin odotettiin aikoinaan valtaistuimen suosion suurta nostajaa, mutta kuinkas sitten kävikään… Siihen aikaan ei sentään ollut käytettävissä ydinaseita ja tuskin kirkkokaan olisi suostunut sellaisia siunaamaan, jos niitä olisi ollut.

Nyt voi käydä kuin aikoinaan Japanissa tai sitten paljon pahemmin. Joka tapauksessa voiman rintaäänellä paasaavat chauvinistit ovat taas saaneet huomata, että on sitä voimaa muillakin. Ei se ole mikään ihmelääke, jolla järki ja suhteellisuudentaju voitaisiin korvata. Voima ei voi koskaan riittää valtion päämääräksi ja nykymaailmassa se tuskin riittää edes keinoksi. Tämä koskee sitten myös Natoa.